Osa artikkelisarjaa
Suomen politiikka
Laki ja julistukset Itsenaisyysjulistus (1917) Hallitusmuoto (1919) Ministerivastuulaki (1922) Valtakunnanoikeudesta annettu laki (1922) Valtiopaivajarjestys (1928) Perustuslaki (2000) Muut sopimukset FINEFTA-sopimus (1961) Vapaakauppasopimus (1973) Itavallan, Suomen ja Ruotsin liittymissopimus (1994)
Toimeenpanovalta Tasavallan presidentti Alexander Stubb Tasavallan presidentin kanslia Valtioneuvosto Orpon hallitus Paaministeri Petteri Orpo Ministeri Ministeriot Keskushallinto Valtion keskushallinnon virastot ja laitokset Aluehallinto Aluehallintovirasto Elinkeino-, liikenne- ja ymparistokeskus Paikallishallinto Poliisilaitokset Tyo- ja elinkeinotoimistot
Lainsaadantovalta Lainsaadantoprosessi Eduskunta Puhemies Eduskuntaryhma Kansanedustaja Paasihteeri Valiokunnat SuV PeV UaV VaV TrV HaV LaV LiV MmV PuV SiV StV TaV TiV TuV TyV YmV
Tuomiovalta Yleinen tuomioistuin Korkein oikeus Hovioikeus Helsinki  · Ita-Suomi  · Rovaniemi  · Turku  · Vaasa Karajaoikeus ( Luettelo ) Hallintotuomioistuin Korkein hallinto-oikeus Hallinto-oikeus Ahvenanmaa  · Helsinki  · Hameenlinna  · Ita-Suomi  · Pohjois-Suomi  · Turku  · Vaasa Erityistuomioistuin Markkinaoikeus Tyotuomioistuin Vakuutusoikeus Valtakunnanoikeus Syyttajalaitos Syyttajalaitos Valtakunnansyyttaja
Laillisuusvalvonta ja tarkastus Eduskunnan oikeusasiamies Valtioneuvoston oikeuskansleri Tarkastus Valtiontalouden tarkastusvirasto Valtiovarain controller -toiminto Finanssivalvonta Valtuutetut Elintarvikemarkkinavaltuutettu Lapsiasiavaltuutettu Tasa-arvovaltuutettu Tiedusteluvalvontavaltuutettu Tietosuojavaltuutettu Yhdenvertaisuusvaltuutettu
Suomen Pankki Paajohtaja Pankkivaltuusto BOFIT
Muut toimielimet Valtion liikelaitos Valtionyhtiot Talousarvion ulkopuoliset rahastot Valtion asuntorahasto Valtion elakerahasto Maatilatalouden kehittamisrahasto Valtion ydinjatehuoltorahasto Huoltovarmuusrahasto Valtiontakuurahasto Rahoitusvakausrahasto Valtion televisio- ja radiorahasto Maatalouden interventiorahasto Palosuojelurahasto Oljysuojarahasto Muut julkisoikeudelliset rahastot Sitra Tyollisyysrahasto Julkisoikeudelliset laitokset Elaketurvakeskus Kansanelakelaitos Keva Kuntien takauskeskus Suomen metsakeskus Suomen Pankki Tyoterveyslaitos Suomen riistakeskus Yliopistolaitos Julkisoikeudelliset saatiot Kansallisgalleria Julkisoikeudelliset saatioyliopistot
Vaalit Eduskuntavaalit 2015  · 2019  · 2023  · 2027 Presidentinvaalit 2006  · 2012  · 2018  · 2024 Europarlamenttivaalit 2009  · 2014  · 2019  · 2024 Kuntavaalit 2012  · 2017  · 2021  · 2025 Aluevaalit 2022  · 2025 Puolueet Kansanaanestykset Kieltolaki (1931) EU-jasenyys (1994)
Oikeus Saadoskokoelma Hallituksen esitys Lakialoite Saadoskieli Kansalaisaloite Hallintolainsaadanto Hallintolainkaytto Hallintolaki Hyvan hallinnon periaatteet Julkisuuslaki Kielilaki Kielitaitolaki Kuntalaki Koulutus Hallintotiede
Politiikka Suomen valtiontalous Talousarvio Politiikka Elinkeinot Euroooppa Koulutus Kulttuuri Kunnat ja alueet Liikenne Liikunta Maatalous Metsatalous Nuoriso Oikeus Omistajaohjaus Puolustus Sisapolitiikka Sosiaali Talous Tiede Terveys Tyo Viestinta Ymparisto Pohjoismainen yhteistyo Kansalaisuus Avoimuusrekisteri Euroopan unioni Suomen edustusto Frontex
Ulkosuhteet Ulkomaankauppapolitiikka Kehityspolitiikka Johto TP-Utva Kansainvalisten asiain foorumi Rajat Suomen diplomaatiset edustustot Diplomaattiset edustustot Suomessa Diplomaattiset edustajat YK (1955) OECD (1969) Etyj (1975) Suomen Euroopan neuvoston jasenyys (1989) Nato (2023) Erityisedustusto
Muu julkishallinto Kunnallishallinto Hyvinvointialueet Kirkollishallinto Ahvenanmaan itsehallinto Hallinnollinen aluejako Maakunnat Seutukunnat
n k m

Suomen ulkopolitiikka tarkoittaa Suomen valtion harjoittamaa politiikkaa sen suhteissa muihin valtioihin ja kansainvalisiin jarjestoihin. Perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtavien paatosten kansallisesta valmistelusta ja paattaa niihin liittyvista Suomen toimenpiteista, jollei paatos vaadi eduskunnan hyvaksymista. ^[1] Paaministeri huolehtii Euroopan unionissa paatettavien asioiden valmistelun ja kasittelyn yhteensovittamisesta valtioneuvostossa. ^[2] Suomen ulkopolitiikan valmistelu ja taytantoonpano kuuluvat ulkoministerion toimialaan.

Suomen ulkopolitiikkaa ei oikeastaan ollut ennen Suomen itsenaistymista , koska autonomian kaudella suhteet ulkovaltoihin ja puolustus kuuluivat Venajan keisarikunnalle . Institutionaaliset suhteet suuriruhtinaskunnan ja keisarin hallinnon valille rakentuivat jo autonomian aikana. ^[3] Vaikka autonomia ei ulottunut ulkopolitiikkaan, Suomi hoiti ulkosuhteitaan taloudellisesti tarkeiden partnerien kanssa konsuli- ja kunniakonsulitasolla. ^[4]

Itsenaistymisvaiheessa ulkopolitiikan tavoitteena oli saada maalle ulkovaltojen tunnustus, karkottaa venalaiset sotajoukot ja torjua nalanhata. ^[3] Suomen valtiollista itsenaistymista tavoittelemaan eduskunta asetti 27. marraskuuta 1917 Pehr Evind Svinhufvudin johtaman senaatin . Paatoksellaan eduskunta otti itselleen aiemmin Venajan keisarille kuuluneen korkeimman vallan Suomessa. Svinhufvudin senaatti alkoi valittomasti valmistella Suomen itsenaisyysjulistusta, jonka sanamuotoja muotoiltaessa kavi selvaksi, etta ulkovallat voivat tunnustaa Suomen itsenaisyyden vasta, kun valtiojarjestys ja valtiomuoto on maaritelty. Ongelma ratkaistiin itsenaisyysjulistuksen kolmannessa kappaleessa, jossa hallitus ilmoitti antaneensa eduskunnan kasiteltavaksi ehdotuksen Suomen hallitusmuodoksi. Eduskunta paatti Svinhufvudin senaatin 4. joulukuuta jattamien esitysten johdosta antaa Suomen itsenaisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917. ^[5]

Sotilaallista tukea Suomen valtionhoitaja Svinhufvud ja ulkopoliittisesti kokematon senaatti saivat Saksalta ja sen armeijalta. Ulkoasioiden valmistelua varten eduskunta nimitti senaattiin joulukuun 14. paivana Carl Enckellin . Joulukuun 17. paivana senaatti paatti asettaa talousosaston kanslian kayttoon 200 000 markkaa ulkoasiain hoitamista varten. Maararahaa kaytettiin ulkomaille matkustavien henkiloiden kustannuksiin. Suomen ensimmaiset omat diplomaattiset edustajat nimettiin Tukholmaan, minne lahetettiin Alexis Gripenberg , seka Pietariin ja Berliiniin. Yhdysvaltoihin lahetettiin Kaarlo Ignatius ja Julio Reuter . Diplomaattiset edustajat toimivat valtakirjojen varassa ja olosuhteiden pakottamina melko itsenaisesti. Merkittavaan asemaan nousi erityisesti Berliinissa toiminut valtioneuvos Edvard Hjelt , joka oli jo ennen Suomen itsenaisyysjulistusta neuvotellut hallituksen edustajana Saksan armeijan paamajan kanssa apujoukkojen saamisesta Suomeen. Neuvotteluissa oli kaynyt selvaksi, etta Saksa oli haluton aloittamaan sotatoimia Suomessa, mutta keskeytyneita aselahetyksia oli luvattu jatkaa ja jaakaripataljoonan Suomeen lahettamisesta huolehtia. Lisaksi Hjelt oli saanut lupauksen, etta Saksa voisi kaynnissa olleissa Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa painostaa Venajaa Suomen itsenaisyyden tunnustamiseksi, jos Suomi julistautuisi itsenaiseksi. Tammikuun 4. paivana vuonna 1918 paivana Suomen hallituksen tasmalliset nakokohdat rauhanneuvotteluihin esitettiin Saksan ulkoasiainministeriolle . Hallitus pyysi, etta Saksa tukisi Suomen pyrkimysta saada Petsamo ja Ita-Karjala liitettya Suomeen. ^{[6] [7]}

Ensimmaisena itsenaisyyden tunnustus saatiin Neuvosto-Venajan johdossa olleelta kansankomissaarien neuvostolta . Sen allekirjoittivat Uljanov (Lenin) , Stalin ja Trotski . Lisaksi tarvittiin Venajan tyolais- ja sotilasedustajain neuvostojen toimeenpanevan keskuskomitean vahvistus, joka saatiin 4. paivana tammikuuta 1918. ^[8] Myos Ranska, Ruotsi, Saksa, Kreikka, Tanska, Norja, Sveitsi, Itavalta-Unkari ja Alankomaat tunnustivat tammikuussa Suomen itsenaisyyden. Senaatti ilmoitti 8. tammikuuta eduskunnalle, etta Suomi on erotettu Venajasta ja etta puolueeton Suomi pyrkii yllapitamaan ystavallisia valeja kaikkien muiden valtioiden kanssa. Se oli senaatin virallinen ulkopoliittinen linja. Tammikuun 10. paivana senaatti teki paatoksen talousosaston kanslian yhteyteen perustettavasta erityisesta ulkoasiainkansliasta, jonka tehtavana oli Suomen ja ulkomaiden valisten asioiden valmistelu ja hoitaminen. Englanti tunnusti tammikuun lopulla Suomen itsenaisyyden de facto , mutta lykkasi tunnustuksen de jure myohemmaksi. Yhdysvaltojen ulkoministeri Robert Lansing antoi Suomen edustajille helmikuussa vastauksen, etta Suomessa vallitsevan sekaannuksen ja epajarjestyksen vuoksi Yhdysvallat saattoi tunnustaa hallituksen vain de facto, ja toivoi, etta Suomen sisallissota paattyisi pian. ^{[6] [9]}

Helmikuun 21. paivana Suomen edustaja valtioneuvos Hjelt tapasi Saksan sotilasjohdon eli sotamarsalkka v. Hindenburgin ja kenraali Ludendorffin Kreuznachissa sijainneessa Saksan paamajassa. Neuvotteluissa, jotka johtuivat Hjeltin jattamasta uudesta avunpyynnosta, Saksan korkein sodanjohto lupasi ensi tilassa aloittaa sotatoimet Suomen alueella. Tarkoituksena oli aluksi lahettaa pieni osasto Ahvenanmaalle , joka vallattaisiin tukikohdaksi. Myohemmin laskettaisiin suurempi osasto maihin Suomen lansirannikolle. Rauhanneuvottelut Brest-Litovskissa olivat keskeytyneet ja aselepo Saksan ja Neuvosto-Venajan valilla paattynyt, joten tilanne oli muuttunut sitten joulukuun, jolloin Hjeltin edellinen avunpyynto oli torjuttu. Uuden avunpyynnon jattamiseen Hjelt oli saanut oikeuden Vaasan senaatin puheenjohtaja Heikki Renvallilta , joka oli lahettanyt Hjeltille kirjelman 7. helmikuuta. Suunnitelma saksalaisten maihinnoususta Suomen lansirannikolle muuttui myohemmin jaatilanteen ja miinavaaran takia maihinnousuksi Hankoon. ^[10] Saksan kanssa solmittiin myos rauhansopimus 7. maaliskuuta Berliinissa. Sen allekirjoittivat Suomen puolesta Hjelt ja Rafael Erich . ^[11]

Vaasan senaatti ei ollut tyytyvainen Saksan kanssa tehtyyn sopimukseen. Valiaikaisena puheenjohtajana toiminut Renvall lahetti 15. maaliskuuta Hjeltille Berliiniin kirjeen, jossa ilmoitettiin, etta Suomen hallitus haluaa vetaytya sopimuksesta, jos mahdollista. Renvallin kasityksen mukaan Berliinin lahetysto oli menetellyt vaarin asettaessaan hallituksen jo tehdyn teon eteen . Svinhufvud puolestaan oli Helsingista kasin ohjeistanut Hjeltia jo 15. helmikuuta lahettamallaan kirjeella toimimaan niin, etta Saksa lahettaisi apua Suomeen. Svinhufvudin lahettama kirje tosin saapui perille vasta kuukautta myohemmin eli vasta, kun sopimus oli jo tehty. Svinhufvudin onnistui yhdessa senaattori Jalmar Castrenin kanssa matkustaa punaisten miehittamasta Helsingista Tallinnan kautta Berliiniin henkilokohtaisesti paikan paalle. Vaarallinen matka tehtiin jaanmurtaja Tarmolla . Hjelt on muistelmissaan kertonut, ettei hanella ollut mahdollisuutta keskustella sopimuksen sisallosta Svinhufvudin kanssa, etta han informoi Svinhufvudia toimistaan heti taman saavuttua Berliiniin ja etta Svinhufvud hyvaksyi taysin Hjeltin toimenpiteet. Paatoksenteko ulkomaiseen apuun turvautumisesta Suomen sisallissodassa oli siis monin tavoin vaikea Suomen hallitukselle. Sita vastustivat senaattori Renvall, hallituksen joukkojen ylipaallikko C. G. E. Mannerheim ja muut Pohjoismaat, tilanne rintamalla olikin alkanut kehittya hallituksen joukkojen kannalta edulliseen suuntaan, senaatti toimi maantieteellisesti hajaantuneena ja sotatila toi omat haasteensa seka matkustamiseen etta kirjepostin kulkuun. ^{[12] [13] [14]}

Maaliskuun 3. paivana maailmansodan osapuolten, keskusvaltojen ja ymparysvaltojen puolella olleen Neuvosto-Venajan, valilla solmitun Brest-Litovskin rauhansopimuksen Suomea koskevan kuudennen artiklan mukaisesti venalaiset sotilaat palasivat Suomesta kotimaahansa. Lenin antoi 4. huhtikuuta ohjeet, joissa kiellettiin venalaisten joukkojen lahettaminen Suomeen ja maarattiin Suomessa olevat sotajoukot vedettavaksi pois, mika tosiasiassa ratkaisi Suomen sisallissodan tuloksen Saksan tukeman Valkoisen armeijan hyvaksi. Kun Vaasan senaatti antoi 5. huhtikuuta julistuksen, jossa se ilmoitti saksalaisten sotajoukkojen nousseen maihin Suomeen auttaakseen venalaisen sotavaen ja bol?evikkien karkottamisessa, sisallissodan luonne muuttui: Suomi joutui sotaan Neuvosto-Venajan kanssa. ^[15]

Maailmansotaa kayvan Saksan apuun suhtautui Suomen valtiojohdossa kriittisesti kenraali C. G. E. Mannerheimin lisaksi Lontoon lahettilas Rudolf Holsti . Heidan nakemyksensa suursodan kehityksesta jaivat kuitenkin vahemmistoon ja ne sivuutettiin. Julkisesti Svinhufvud ja senaatti noudattivat ulkopolitiikassaan pidattyvaista ja puolueetonta linjaa, mutta kaytannossa Saksan tuen katsottiin taanneen Suomen Valkoiselle armeijalle voiton sisallissodassa ja siten edesauttaneen ratkaisevalla tavalla Suomen itsenaistymista, joten yhteistyota Saksan kanssa haluttiin jatkaa. Saksan Itameren-divisioona jai Suomeen Mannerheimin vastustuksesta huolimatta. ^[6] Suomen ulkopolitiikan saksalaissuuntaus huomioitiin seka Englannissa etta Ranskassa. Se johti liitoutuneiden ( Ententen ) vastatoimiin Jaameren rannikolla sijaitsevan Muurmanskin suunnalla ja aiheutti Suomen ja Ranskan valisten diplomaattisten suhteiden jarjestamiseen viivastyksen. ^{[16] [17]}

Sisallissodan jalkeen toukokuun 27. paiva vuonna 1918 toimintansa aloittaneessa Paasikiven senaatissa ulkopolitiikasta vastasi Otto Stenroth , joka kannatti Svinhufvudin ja Juho Kusti Paasikiven Saksaan tukeutuvaa linjaa. ^[18] Stenroth nimitti Suomen lahettilaaksi Ukrainaan tohtori Herman Gummeruksen seka konsuleiksi Kiovaan ja Odessaan paperiteollisuusmiehet Rudolf Waldenin ja Gosta Serlachiuksen . Tavoitteena oli saada aikaan Ukrainan kanssa tavaranvaihtosopimus, jolla suomalaista paperia saataisiin vaihdetuksi ukrainalaiseen sokeriin. ^[19] Ulkoasiain senaattorina Stenroth oli vastuussa ulkoasiainhallinnon jarjestelysta. Senaatin talousosastoon perustettiin kesakuussa ulkoasiaintoimituskunta, jonka palvelukseen nimitettiin virkamiehet ja ensimmaiseksi kansliapaallikoksi K. G. Idman . ^[20]

Paasikiven senaatti halusi liittaa Ita-Karjalan Suomeen Saksan avulla, mutta ei voinut ottaa tavoitetta viralliseen ohjelmaansa Brest-Litovskin rauhansopimuksen takia. Se toimi tavoitteensa puolesta hiljaisesti asettamalla erityisen Ita-Karjalan toimikunnan, sallimalla kesalla vapaaehtoisjoukkojen varvayksen ja lahettamisen Vienan Karjalaan Malmin retkikunnan avuksi ja tukemalla Suomen heimokansaa Ita-Karjalassa. Senaatti vei Ita-Karjalan kysymyksen eduskunnan porvarillisten puolueiden valtuuskuntaan 12. kesakuuta. Kokoukseen osallistui myos valtionhoitaja Svinhufvud, joka kytki puheenvuorossaan Saksan mahdollisen tuen, Ita-Karjalan annektoimisen ja monarkistiset tavoitteet toisiinsa. Senaatin tarkoituksena oli saada porvarilliset puolueet puolelleen kysymyksessa Suomen monarkistisesta hallitusmuodosta, joka oli menossa eduskunnan paatettavaksi. Saksalainen kuningas tarvittiin, jotta Suomen riippumattomuus olisi turvattu. ^{[21] [22]}

Kun saksalainen Hessenin prinssi Friedrich Karl oli eduskunnassa virallisesti valittu Suomen kuninkaaksi ja asia lokakuussa julkistettiin, Ranska katkaisi diplomaattisuhteensa Suomeen. ^[23] Ranskan kansa ei voinut missaan tapauksessa tunnustaa sellaista kuningasta, joka on syntyisin Ranskaan vihollissuhteessa olevasta maasta ja joka on henkilokohtaisesti taistellut sita vastaan. ^[24]

Ulkopolitiikan suuntaa jouduttiin muuttamaan marraskuussa vuonna 1918 Saksan jouduttua tappiolle maailmansodassa. Englannin konsuli H. M. Bell ilmoitti 13. marraskuuta Stenrothille, etta he ovat valmiita ryhtymaan ystavallisiin suhteisiin Suomen hallituksen kanssa, jos se muodostetaan sellaisista henkiloista, jotka eivat ota vastaan kaskyja Saksasta. ^[25]

Sekavassa tilanteessa Paasikiven senaatti lahetti eversti Leonidas Blafieldin tiedonhankintamatkalle Ukrainaan, minne oli perustettu Suomen lahetysto elokuussa. Blafieldin matka Kiovaan kulki Viron ja Ita-Puolan kautta. Perille han saapui 28. marraskuuta 1918. Tavaranvaihtosopimus oli allekirjoitettu Berliinissa 2. paiva marraskuuta, mutta tilanne Kiovassa oli Blafieldin lahettaman matkaraportin mukaan "hyvin epaselva". Kaupunkia uhkasi lahestyva Simon Petljuran armeija. Palattuaan kolmiviikkoiselta matkaltaan Helsinkiin Blafield raportoi Suomen hallitukselle sekasorrosta, bol?evikkien vastustamattoman tuntuisesta tunkeutumisesta kohti lantta, lansimaiden paattamattomyydesta, saksalaisten joukkojen merkityksesta edes jonkinlaisen jarjestyksen valvojina ja Iso-Britannian laivaston herattamista toiveista. Suomen lahettilas Gummerus lahti Kiovasta vasta tammikuun lopulla vuonna 1919. ^[26]

Paasikiven senaatti erosi ja tilalle tuli Lauri Ingmanin hallitus , jossa ulkoasiainministerina oli Carl Enckell. Valtionhoitaja vaihdettiin joulukuussa Svinhufvudista Mannerheimiin, joka oli syksyn aikana luonut suhteita Englantiin ja onnistunut hankkimaan elintarvikepulasta karsineelle Suomelle merkittavan eran viljaa. Berliinin lahetyston Edvard Hjelt ei nauttinut uuden valtionhoitajan luottamusta, ja hanen tilalleen nimitettiin aiemmin kaupallisia asioita Berliinissa hoitanut Juho Jannes . Mannerheim lahetti Rudolf Holstin Lontoosta Pariisiin, jotta Suomen muuttunut ulkopoliittinen linja tulisi ymparysvaltojen rauhanvaltuuskuntien tietoon. Ulkopolitiikasta vastanneiden henkiloiden vaihdosten jalkeen Suomi alkoi rakentaa suhteita maailmansodan voittajavaltoihin ( entente -valtioihin) ja Pohjoismaihin. Oli tarkeaa saada myos Englannin ja Yhdysvaltojen tunnustus Suomen itsenaisyydelle. Ne hyvaksyivat Suomen muuttuneen valtiollisen linjan vasta, kun Suomessa oli jarjestetty vapaat eduskuntavaalit, joissa sosiaalidemokraatit olivat mukana, ja kun uusi Kaarlo Castrenin keskustahakuista sisapolitiikkaa ja poliittista integraatiota tavoitteleva hallitus oli asetettu 17. huhtikuuta vuonna 1919. ^{[27] [28]}

Ulkoministerina Castrenin hallituksessa jatkoi Carl Enckell. Uusi hallitus jatkoi edeltajiensa aloittamaa Ita-Karjalan heimopolitiikkaa, jolla pyrittiin Suomen aluelaajennukseen Neuvosto-Venajan kustannuksella, mutta varovaisemmin sanankaantein. ^[29]

Valtionhoitaja Mannerheim pelkasi bol?evikkien vallankumouksen leviavan ja piti bol?evismia vaarana Suomen itsenaisyydelle ja tulevaisuudelle. Hanen mielestaan Suomen kannalta olisi ollut parasta, jos itanaapuri Venaja olisi ollut liberaali liittovaltio. Alkuvuonna 1919 Suomen Venajan politiikkaa hallitsivat Ingmanin hallituksen tavoite Ita-Karjalan annektoinnista ja Mannerheimin oma suunnitelma hyokkayksesta Pietariin. Vapaaehtoisarmeijan huhtikuussa alkanut heimosotaretki Aunuksen Karjalaan tormasi kuitenkin kesalla sotilaallisiin vastoinkaymisiin. Pietarin valtauksen edellyttama yhteistyo Venajan vastavallankumouksellisten kanssa ei myoskaan onnistunut, koska valkoiset kenraalit eivat hyvaksyneet Suomen valtiollista itsenaisyytta. ^{[30] [31]}

Diplomaattisuhteiden verkosto alkoi laajentua vuonna 1919. ^[32] Pariisi muodostui Suomen ja Ranskan valille uudelleen luotujen diplomaattisten suhteiden jalkeen Suomen ulkopolitiikan kannalta tarkeaksi kaupungiksi, silla Ranska oli yksi johtavista ymparysvalloista ja Pariisi sodan jalkeisten rauhanneuvottelujen isantakaupunki. Suomen asiainhoitajana ja rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajana Pariisissa toimi Adolf Torngren . Ulkoministeri Enckell otti rauhanvaltuuskunnan johtoonsa saavuttuaan Pariisiin maaliskuun lopussa. Englanti tunnusti Suomen itsenaisyyden 6.5.1919. Helsingin konsulin H. M. Bellin asiaa koskevassa kirjelmassa Suomen ulkoasiainministeriolle ilmoitettiin, etta tunnustaminen tehtiin siina luottavaisessa kasityksessa, etta Suomi ei missaan tapauksessa kieltaydy hyvaksymasta Pariisin rauhankonferenssin paatosta Suomen rajojen maarittelysta ja etta Suomen hallitus kaikin keinoin vastustaa yrityksia ehtia asevoimin naiden paatosten edelle. Suomen apulaisulkoministeri Leo Ehrnrooth vastasi kirjelmaan ilmaisten mita vilpittominta tyydytysta ja kiitollisuutta seka ilmoittaen, etta Englannin esittama edellytys on taysin sopusoinnussa Suomen hallituksen kannan kanssa, jos vain Suomen vanhoja historiallisia rajoja ei missaan tapauksessa aseteta kyseenalaisiksi. Lontooseen lahetettiin Suomen ja Englannin valisten diplomaattisten suhteiden solmimisen jalkeen Suomen edustajaksi Ossian Donner . Ymparysvaltoihin kuulunut Italia tunnusti Suomen itsenaisyyden 27.6.1919 asiainhoitaja Emmanuele Grazzin valityksella. ^{[33] [34]}

Vuoden 1919 Hallitusmuodossa saadettiin, etta Suomen suhteista ulkovaltoihin maaraa presidentti. ^[35] Ensimmaiseksi presidentiksi valitsi eduskunta 25. heinakuuta K. J. Stahlbergin . ^[36] Suomen ulkoasianministerina toimi vuosina 1919?22 anglofiili Rudolf Holsti. Han kannatti reunavaltiopolitiikkaa, mutta joutui eroamaan sitouduttuaan Varsovan sopimukseen vastoin eduskunnan enemmiston tahtoa.

Syksylla 1919 Lontooseen perustettiin lahetysto, jonka johtoon nimitettiin Ossian Donner . ^[37] Luoteis-Venajan hallituksen paaministeri Sergei Lianozov saapui 29. lokakuuta vuonna 1919 Helsinkiin pyytamaan Suomen hallitukselta sotilaallista apua. Juho Vennolan johtama hallitus kieltaytyi avunannosta. Joulukuussa hallitus antoi luvan lahettaa sotilasretkikunta Petsamoon . ^[19]

Yhdysvallat oli tunnustanut Suomen itsenaisyyden ja Suomen hallituksen de facto 7.5.1919. Yhdysvaltojen tunnustus erosi muotoilunsa puolesta muista Suomen itsenaisyyden tunnustuksista ja aiheutti sen vuoksi hammennysta Suomen ulkoministeriossa. Washingtonin lahettilas Armas Saastamoinen selvitteli asiaa syksyn ajan ja lahetti seikkaperaiset raporttinsa ulkoministeri Holstille. Asian tultua selvitetyksi ilmoitti Yhdysvaltain ulkoasiainministeri Robert Lansing tammikuussa 1920 Saastamoiselle, etta koska taydelliset diplomaattiset suhteet on saatu aikaan, Yhdysvaltojen hallitus toivoo voivansa perustaa lahetyston Helsinkiin ensimmaisena sopivana ajankohtana. Samalla Lansing ilmoitti maaranneensa diplomaatti Alexander Magruderin Helsinkiin Yhdysvaltojen asiainhoitajaksi. ^[38]

Vuoden 1920 kesalla Suomen ja Ruotsin kiista Ahvenanmaasta oli kuumimmillaan. Suomi oli toukokuussa luvannut ahvenanmaalaisille laajan itsehallinnon, mutta he halusivat liittya Ruotsiin. Kesakuun 4. paivana Suomen hallitus jarjesti Ahvenanmaalla itsehallintoon liittyvan yleisotilaisuuden, joka kuitenkin paattyi mielenosoitukseen. Seuraavana paivana Julius Sundblom ja Carl Bjorkman pidatettiin, minka jalkeen Ruotsi lahetti Suomelle nootin. Suomi torjui nootin ja lahetti Ahvenanmaalle pataljoonan verran lisaa sotilaita. Kesakuun 21. paiva sotaministerio lahetti yleisesikunnalle kirjeen, jossa saarella oleville joukoille annettiin kasky avata tuli, jos ruotsalaisia yrittaisi nousta maihin. ^[39]

Neuvosto-Venajan kanssa solmittiin J. K. Paasikiven johdolla rauhansopimus Tartossa 14. lokakuuta 1920 . Neuvosto-Venajan lahetysto aloitti toimintansa seuraavana kevaana Helsingin Aleksanterinkadulla sijainneessa hotelli Patriassa. Lahettilaaksi Suomeen oli nimitetty Tarton venalaisen rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajana toiminut Jan Antonovit? Berzin . ^[40]

Suomi liittyi ensimmaisen maailmansodan jalkeen perustettuun Kansainliittoon joulukuussa vuonna 1920. Kansainliitto ratkaisi Ita-Karjalan kysymyksen Neuvosto-Venajan eduksi ja Suomen ja Ruotsin suhdetta hiertaneen kysymyksen Ahvenanmaasta Suomen eduksi.

Japani oli tunnustanut Yhdysvaltojen esimerkkia seuraten Suomen itsenaisyyden ja Suomen hallituksen de facto Pariisissa 23.5.1919. Juridisten seikkojen takia diplomaattisten suhteiden solmiminen Japanin kanssa katsottiin Suomen ulkoministeriossa mahdolliseksi vasta, kun Japani tunnustaisi Suomen hallituksen myos de jure, mika tapahtui 3.2.1921. Tokiossa Suomea edusti asiainhoitaja G. J. Ramstedt . ^[41]

Lokakuussa 1921 puhkesi Ita-Karjalassa Neuvosto-Venajalla levottomuuksia, jotka johtuivat elintarvikepulasta. Suomi kieltaytyi antamasta virallista tukeaan kapinalle, mutta salli kapinallisten auttamisen ja kansalaistensa varvaamisen taisteluun. Neuvosto-Venaja syytti Suomea Tarton rauhansopimuksen rikkomisesta ja hyokkayksesta. ^[42] Suomen ja Neuvosto-Venajan valiset suhteet kiristyivat katkeamispisteeseen vuoden 1921 lopussa, kun puna-armeijan joukkoja keskitettiin Suomen rajan tuntumaan. Vuoden 1922 alussa Suomen hallitus ilmoitti itarajan sulkemisesta. Kriisi alkoi lientya tammikuun puolivalissa Iso-Britannian lahettilaan vedottua Suomen hallitukseen. ^[43]

Suomen ja Neuvosto-Venajan valilla solmittiin 1.6.1922 pysyviin rauhanomaisiin suhteisiin tahdannyt rajarauhasopimus, jossa osapuolet sitoutuivat poistamaan rajavartiostoistaan henkilot, jotka toimivat hyvien naapuruussuhteiden hairitsemiseksi. Lisaksi sopimuksella kiellettiin sellaisten jarjestojen oleskelu rajavyohykkeella, joiden tarkoituksena on valmistella hyokkayksia toisen osapuolen alueelle. ^[44]

Stahlbergin seuraajaksi valittiin poliittisesti kokematon Lauri Kristian Relander , joka toimi Suomen presidenttina vuosina 1925?31. Han teki virkakautensa aikana viisi ulkomaanmatkaa ja rakensi siten merkittavalla tavalla nuoren tasavallan ulkosuhteita lansimaihin. Toisin kuin Stahlberg Relander esiintyi mielellaan julkisuudessa ja kaytokseltaan sivistyneena ja sympaattisena henkilona han edisti matkoillaan julkista kuvaa Suomesta lantisena demokratiana.

Elokuun lopussa vuonna 1926 alkoivat Suomen ja Neuvostoliiton valiset hyokkaamattomyyssopimusneuvottelut, kun Suomen neuvottelijat Carl Enckell, Vaino Tanner ja ulkoasiainministerion poliittisen osaston paallikko Aarno Yrjo-Koskinen tapasivat alustavasti Neuvostoliiton neuvottelijana toimivan Ivan Lorentsin Helsingissa. Kyosti Kallion hallitus sai kuitenkin epaluottamuslauseen eduskunnassa 23.11.1926 ja ilmoitti seuraavana paivana keskeyttavansa hyokkaamattomyyssopimusneuvottelut tarkemmin maarittelemattomaksi ajaksi. ^[43]

Leningradissa valkovenalaisen jarjeston ROVS :n terrori-isku onnistui 7.6.1927 tappaen kolme ihmista. Suomen yleisesikunnan ja brittien SIS:n varustamat ROVS:in agentit olivat ylittaneet suomalaisten avulla rajan Karjalan Kannaksella. Neuvostoliitto jatti Suomelle terrori-iskun johdosta nootin 25.8.1927, mika johti nakyvimpien monarkististen valkoemigranttien Suomesta karkottamiseen. Suomi sai syyskuussa vuonna 1927 maaraaikaisen paikan Kansainliiton neuvostossa. ^[43]

Suomi liittyi Kelloggin-Briandin sopimuksen allekirjoittajamaiden joukkoon kesalla 1929. Vuonna 1929 Saksalla, Yhdysvalloilla, Kiinalla, Tanskalla, Espanjalla, Virolla, Ranskalla, Yhdistyneella kuningaskunnalla, Unkarilla, Italialla, Latvialla, Norjalla, Puolalla, Ruotsilla ja Neuvostoliitolla oli pysyva lahettilas Suomessa. Syksylla 1933 Suomi liittyi Oslon sopimukseen, joka oli vuonna 1930 solmittu Skandinavian maiden ja Benelux-maiden valinen tullisopimus. ^[45]

Suomi omaksui vuosina 1934?1935 ulkopolitiikassaan pohjoismaisen puolueettomuussuuntauksen. Sita kannattivat ulkoministeri Antti Hackzell , paaministeri T. M. Kivimaki seka puolustusneuvoston puheenjohtaja Mannerheim ja kokoomuksen puheenjohtaja J. K. Paasikivi. ^[46] Paaministeri Kivimaki antoi hallituksen tiedonannon pohjoismaisesta suuntauksesta 5.12.1935 eduskunnalle, ja eduskuntaryhmat hyvaksyivat sen. ^[47] Tiedonannon mukaan hallituksen ulkopolitiikan johtavana paamaarana oli pohjoismaisen yhteistyon ja yhteisen puolueettomuuspolitiikan vahvistaminen. ^[45]

Kansainvalisen tilanteen kiristyessa vuonna 1938 nousi esille kysymys Ahvenanmaan puolustamisesta mahdollista hyokkaysta vastaan. Kansainliitto oli aikaisemmin paattanyt, etta Ahvenanmaan saaria ei saa linnoittaa, mika oli puolustamisen kannalta rajoite. Asiasta neuvoteltiin Ruotsin hallituksen kanssa, ja Suomen paaministeri A. K. Cajander ja Ruotsin ulkoministeri Rickard Sandler pitivat siita puheet 8. 9. 1938 radiossa. Asiassa paastiin neuvottelujen jalkeen sopimukseen, jonka molempien hallitusten ulkoministerit allekirjoittivat Tukholmassa 7.1.1939. Sen jalkeen lahetettiin nootit eri valtioille. Myontavat vastaukset saatiin kevaan kuluessa Virolta, Iso-Britannialta, Latvialta, Puolalta, Tanskalta, Ranskalta, Saksalta ja Italialta. Suomen hallitus paatti Ruotsin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti 8. 5. 1939 antaa eduskunnalle esityksen Ahvenanmaan linnoittamisesta, mutta Neuvostoliitto vaati 23.5.1939 asian lykkaamista. Tukholman sopimuksen toteuttamista lykattiin. ^[47]

Saksan ulkoasiainministeri Joakim von Ribbentrop ehdotti 28. huhtikuuta vuonna 1939 Suomen Berliinissa olleelle lahettilaalle Aarne Vuorimaalle hyokkaamattomyyssopimuksen solmimista. Saksa teki vastaavan ehdotuksen myos muille Pohjoismaille. Ruotsin hallituksen aloitteesta kokoontuivat Pohjoismaiden ulkoasiainministerit 9. toukokuuta Tukholmaan keskustelemaan naiden ehdotusten johdosta. Kokouksessa hyvaksyttiin paatoslauselma, jonka mukaan Pohjoismaat haluavat pysya kaikkien Euroopassa mahdollisesti muodostuvien valtaryhmitysten ulkopuolella. Suomi torjui Saksan ehdottaman sopimuksen, kuten tekivat myos Ruotsi ja Norja. ^[48]

Suomen valtiojohto sai ensimmaisen vahvistamattoman tiedon Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salaisesta lisapoytakirjasta Suomen Yhdysvaltain lahettilaalta Hjalmar Procopelta , joka oli tavannut presidentti Franklin D. Rooseveltin 28. elokuuta 1939 Valkoisessa talossa. Procope laati tapaamisesta raportin, jonka han lahetti pari paivaa myohemmin tavallisessa postissa ulkoministerioon Helsinkiin. Postin kulku kesti useita viikkoja. ^[49]

Suomi oli esittanyt elokuussa vuonna 1931 hyokkaamattomyyssopimusneuvotteluja Neuvostoliitolle. ^[43] Tammikuussa vuonna 1932 Suomi ja Neuvostoliitto olivat solmineet maaraaikaisen hyokkaamattomyyssopimuksen , joka oli uudistettu siten, etta sen olisi kuulunut olla voimassa vuoteen 1945 asti. Kevaalla 1939 Neuvostoliitto koki Leningradin turvallisuuden uhatuksi Saksan laajentumispolitiikan ja T?ekkoslovakian miehityksen vuoksi ja epaili Suomen puolueettomuuspolitiikan kestavyytta. Neuvostoliiton edustaja Boris Stein tapasi Suomen ulkoministeri Eljas Erkon kuusi kertaa maalis-huhtikuussa 1939 Helsingissa. Tapaamisissa neuvoteltiin sopimuksesta, joka takaisi Leningradin turvallisuuden Suomen kautta tapahtuvan hyokkayksen varalta. Erkko kieltaytyi kaymasta kauppaa Suomen alueella, ja Stein joutui palaamaan Moskovaan ilman sopimusta. Steinin ja Erkon neuvottelujen katkeaminen 6. huhtikuuta 1939 johti Moskovassa kaytyihin neuvotteluihin syksylla 1939. Suomen ulkopolitiikka suhteessa itaiseen naapurimaahan Neuvostoliittoon koki kuitenkin epaonnistumisen 30.11.1939, kun Neuvostoliitto sanoi irti hyokkaamattomyyssopimuksen ja aloitti sotatoimet Suomea vastaan. Syttyi talvisota . Steinin ja Erkon neuvotteluita edeltaneet Jartsev-neuvottelutkin olivat paattyneet tuloksettomina. Neuvostoliiton esittamia vaatimuksia oli pidetty Suomelle mahdottomina hyvaksya. Suomen hallituksessa ei myoskaan uskottu, etta Neuvostoliitto hyokkaisi Suomeen. ^{[50] [51]}

Ulkoministeri Eljas Erkko oli edustanut neuvotteluissa taipumatonta linjaa, koska oli uskonut Neuvostoliiton vain bluffaavan. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjat?eslav Molotov syytti neuvotteluiden epaonnistumisesta Vaino Tanneria, joka oli hylannyt kaikki Neuvostoliiton ehdotukset ja jolta puuttui hyvaa tahtoa etsia kompromissiratkaisua. ^{[52] [53]} Ajan tavan mukaan ulkopolitiikkaa oli johtanut ulkoministeri, ja presidentti oli ollut lahinna muodollinen johtaja. Vuonna 1937 presidenttikautensa aloittanut Kyosti Kallio oli sairastellut, ja ulkoministeri Erkko oli vaatinut ja saanut itselleen laajemmat valtuudet kuin kukaan aiempi tai myohempi ulkoministeri. Ulkoministerin lahin alainen ministeriossa Aaro Pakaslahti onkin luonnehtinut Erkkoa yksinvaltiaaksi, joka joissakin tilanteissa oli saattanut kohdella presidenttia epakunnioittavasti. Talvisodan sytyttya Suomen hallitus vaihtui, ja ulkoministeriksi tuli Tanner. Ulkopolitiikan hoitivat sodan aikana paaministeri Risto Ryti ja valtioneuvoston sisapiiri, johon kuuluivat paa- ja ulkoministerien lisaksi salkuton ministeri Paasikivi. ^[46]

Suomi vetosi 2. joulukuuta 1939 Kansainliittoon saadakseen diplomaattista, materiaalista ja sotilaallista apua. Kansainliiton yleiskokous tuomitsi 14. joulukuuta Neuvostoliiton hyokkayksen ja esitti jarjeston jasenvaltioille vetoomuksen antaa Suomelle materiaalista ja humanitaarista apua. Liiton neuvosto paatti taman jalkeen Neuvostoliiton erottamisesta Kansainliitosta. ^[53]

Suomen ulkoministerio lahetti joulukuun lopulla tunnetun Viron tuntijan professori Lauri Kettusen tiedustelumatkalle Viroon. Ulkoministeri Tannerin toimeksiannon mukaan Kettusen tehtava oli selvittaa virolaisten suhtautumista Suomen taisteluun ja heidan mahdollisia aikomuksiaan seka tiedustella, mita virolaiset valtiomiehet ajattelivat Neuvostoliiton halukkuudesta tehda pikaisesti rauha. Suomeen palattuaan Kettunen selosti matkahavaintojaan seka Tannerille etta Paasikivelle. ^[54]

Mahdollista rauhanvalittajaa ryhdyttiin vuoden 1940 alussa etsimaan salaisesti. Ulkoministeri Tanner tapasi 4. tammikuuta Saksan lahettilaan Wipert von Blucherin , ja valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunta paatti 9. tammikuuta pyytaa puolueetonta Yhdysvaltojen hallitusta kaantymaan yhdessa Italian kanssa Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten puoleen aselevon ja rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi. Yritykset eivat kuitenkaan johtaneet tulokseen. Tammikuun 8. paiva Tanner oli paattanyt tarttua Hella Wuolijoen esittamaan tarjoukseen koettaa Alexandra Kollontain kautta paasta rauhanneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa, mika sitten onnistuikin. Ruotsin ulkoministeri Christian Gunther avusti osapuolia keskusteluyhteyden muodostamiseksi Tukholmassa. ^[48]

Helmikuun 13. paiva ulkoministeri Tanner matkusti Tukholmaan tapaamaan Ruotsin ulkoministeri Guntheria ja paaministeri Per Albin Hanssonia tarkoituksenaan keskustella rauhasta ja mahdollisuudesta saada Ruotsista apujoukkoja aiempien vapaaehtoisten lisaksi. Keskusteluissa selvisi, etta Ruotsin hallitus ei ollut halukas lahettamaan valmiita joukko-osastoja suomalaisten avuksi. Hansson perusteli kielteista kantaansa silla, etta Ruotsin kansa ei ymmartaisi sotatoimia. Vapaaehtoisten maaraa Ruotsi oli valmis lisaamaan, mutta uusien vapaaehtoisjoukkojen kokoaminen veisi aikaa. ^[48]

Valtioneuvosto paatti 5. maaliskuuta istunnossaan, johon osallistuivat hallituksen lisaksi presidentti Kallio ja kenraali Walden , etta ensisijaisesti pyrittiin tekemaan rauha Neuvostoliiton kanssa. Jos se ei onnistuisi, olisi Ranskalle ja Iso-Britannialle lahetettava avunpyynto, mita ne olivat esittaneet. Liittoutuneiden apujoukot oli suunniteltu kuljetettaviksi Suomeen Norjan ja Ruotsin lapi, mika edellytti Ruotsilta kauttakulkulupaa. Walden oli sita mielta, etta liittoutuneiden apu olisi riittamatonta ja tulisi perille liian myohaan. Seuraavana paivana valtioneuvosto paatti lahettaa neuvotteluvaltuuskunnan Moskovaan. ^[55] Paatoksen rauhan solmimisesta teki paaministeri Ryti. Presidentti Kallio hyvaksyi 12.3.1940 valtakirjan Moskovaan matkustavalle rauhanvaltuuskunnalle allekirjoittaa rauhansopimus. Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa 13.3.1940. Ulkopolitiikan johtaminen keskittyi jatkossa paaministeri Rytille. ^[46] Ryti oli jo helmikuun lopulla 1940 ollut sita mielta, etta edessa ollut rauha piti ymmartaa aselevoksi ja etta oli vain ajan kysymys, koska suurvaltojen valinen sota leviaisi Keski-Euroopasta Pohjoismaihin ja Neuvostoliittoon. Maaliskuun lopulla Rytin hallituksessa pantiin toimeen henkilovaihdoksia ja ulkoministeriksi tuli Tannerin tilalle saksalaismielinen Rolf Witting . ^[56]

Talvisodan jalkeen vuonna 1940 Suomen ulkopolitiikassa seurasi lahentyminen natsi-Saksa n kanssa. Moskovan rauhansopimuksen yksityiskohdista kaytiin Neuvostoliiton kanssa sitkeita neuvotteluita. Ne kestivat useita kuukausia, ja Suomea niissa edusti Moskovaan Suomen lahettilaaksi nimitetty Paasikivi. Neuvostoliitto ja natsi-Saksa estivat Suomen ja Ruotsi valisen puolustusyhteistyon, ja Neuvostoliiton vaatimukset sotilas- ja sotamateriaalikuljetusten kauttakulkuliikenteesta Hankoon ja ilmatilanloukkaukset koettiin uhkaavina. Lisaksi Hitler suostui myymaan aseita Neuvostoliiton painostamalle Suomelle. Heina-elokuun vaihteessa 1940 asekaupoista paastiin Saksan kanssa yhteisymmarrykseen, joskin Hitler asetti kaupoille ehtoja, jotta tieto niista ei missaan tapauksessa vuotaisi ulkopuolisille. Elokuun 18. paivana Hermann Goringin salainen lahettilas everstiluutnantti Joseph Veltjens tapasi asekauppojen johdosta ylipaallikko Mannerheimin, joka oli neuvotellut asiasta hallituksen sisapiirin kanssa joitakin tunteja ennen Veltjensin tapaamista, ja sai suullisen lupauksen. ^{[57] [42] [56]} Samalla saksalaiset saivat luvan siirtaa joukkojaan Pohjois-Suomeen osana Operaatio Barbarossa n valmisteluja. ^[57] Asiasta sovittiin Suomen ja Saksan valisella noottien vaihdolla 22.9.1940 ja 21.11.1940 tehdylla lisasopimuksella. ^[58]

Talvella 1940?1941 Suomen ja Saksan sotilasjohto pitivat entista tiiviimmin yhteytta. Mannerheimin henkilokohtaisena lahettilaana Saksassa toimi kenraalimajuri Paavo Talvela , joka valitti syksylla 1940 entista selkeampia viesteja operaatio Barbarossasta. Toinen tarkea yhteys oli Veltjens, joka ilmoitti marraskuun puolivalin jalkeen, etta Hitler ei ollut suostunut Molotovin vaatimuksiin Suomen valloittamisesta. ^[56] Suomen ja Neuvostoliiton valinen kauttakulkusopimus oli solmittu 6.9.1940. Aseet ja miehisto kuljetettiin eri junissa. Suomen viranomaisten suorittamat tarkastukset herattivat artymysta venalaisissa, mutta muuten kuljetukset Hankoon sujuivat sopimuksen mukaisesti talvella 1940 ja kevaalla 1941. ^[56]

Suomi lakkautti vuonna 1940 edustustonsa Kansainliitossa ja lopetti jasenmaksujen maksamisen. ^[59]

Lontoon lahetysto karsi heinakuusta 1940 lahtien Saksan ilmapommituksista. Lahettilas G. A. Gripenberg raportoi Helsinkiin Lontoosta, mista lahetysto ei ollut viranomaisten kehotuksesta huolimatta siirtynyt pois. Suomen lahetyston Smith Squarella sijainneeseen kansliarakennukseen osui 9.9.1940 kolme pommia. Rakennus tuhoutui lahes taysin, mutta henkilouhreilta valtyttiin. ^[60]

Presidentti Kallio oli etaantynyt ulkopoliittisesta johtoryhmasta talvisodan aikana ja menetti 26. elokuuta 1940 saamansa aivoverenvuodon jalkeen lopunkin vaikutusvaltansa. Paaministeri Ryti ja ylipaallikko Mannerheim kantoivat paavastuun Suomen ulkopolitiikasta. Loppusyksylla Kallio ilmoitti joutuvansa eroamaan, ja presidentinvaali , jossa Ryti valittiin suurella aantenenemmistolla, toimitettiin 19. joulukuuta. Uudeksi paaministeriksi Ryti nimitti J. W. Rangellin . Joulun alla Talvelalta saatiin viesti, etta Hitler oli 18. joulukuuta allekirjoittanut Saksan yleisesikunnan Barbarossa-suunnitelman. Muutamassa viikossa Suomen ulkopoliittinen johto omaksui tiukemman linjan idansuhteissaan, ja runsaan kuukauden kuluttua yleisesikunnan paallikko Erik Heinrichs lahti Berliiniin keskustelemaan Suomen osuudesta operaatiossa. Heinrichsin palattua Suomessa alettiin kiirehtia sotaan valmistautumista. Yhteydenpito saksalaisiin tapahtui salaa, vain hallituksen ulkopoliittinen johtoryhma pidettiin selvilla asioista. ^[56]

Toukokuun 20. paivana vuonna 1941 Hitlerin erityislahettilas Karl Schnurre kavi presidentti Rytin luona kutsumassa Suomen sotilasvaltuuskunnan Berliiniin. Sotilasvaltuuskunnan oli tarkoitus neuvotella yhteistyosta silta varalta, etta Neuvostoliitto hyokkaisi Suomeen. Heinrichsin johtama valtuuskunta neuvotteli Salzburgissa ja Berliinissa 25.-26. toukokuuta Saksan yleisesikunnan kanssa yksityiskohtaisesti mahdollisesta hyokkayssodasta. Heinrichsin palattua Suomeen alkoi liikekannallepanokaskyjen kirjoittaminen, ja maarays vakinaisen armeijan liikekannallepanosta annettiin 10. kesakuuta. Rangellin hallituksen ulkoasiainvaliokunta hyvaksyi kesakuun 13. paivana liikekannallepanon, vaikka asiasta tietamattomina pidetyt sosiaalidemokraattien ministerit sita vastustivatkin. Jatkosota syttyi kesakuun 25. paivana. ^{[46] [56]} Suomi siirsi heti sodan alussa yli 5000 sotilasta Ahvenanmaalle 33 laivalla. ^[39]

Heinakuun alussa Suomen Moskovan lahetyston lahetystoneuvos Johan Nykopp ja lahetyston henkilokunta perheineen joutuivat poistumaan Neuvostoliitosta. Heidat kuljetettiin venalaisten toimesta Turkin rajalle Leninakaniin odottamaan edustustojen vastavuoroista vaihtoa Neuvostoliiton edustuston kanssa. Neuvostoliiton Suomen lahetyston, kaupallisen edustuston seka Maarianhaminan ja Petsamon konsulaatin virkailijat perheineen koottiin Helsinkiin ja majoitettiin Neuvostoliiton lahetystoon. Vaihdon jarjestelyista ryhdyttiin neuvottelemaan Ruotsin valityksella. Neuvostodiplomaatit lahtivat Suomesta laivalla 24.7.1941. Suomen Moskovan lahetyston henkilokunta poistui Neuvostoliitosta 31.8.1941. ^[61]

Lahetystojen vaihto suoritettiin myos Ison-Britannian kanssa. ^[62] Suomen ulkoasiainministeri Witting antoi presidentti Risto Rytin tekemaan paatokseen perustuen 1.8.1941 ohjeeksi Suomen Lontoon lahettilaalle ilmoittaa Ison-Britannian ulkoasiainministerille, etta Suomen Lontoon lahetysto keskeyttaa toimintansa ja etta se oli maaratty viipymatta palaamaan Suomeen. ^[58]

Yhdysvaltojen alivaltiosihteeri Sumner Welles tiedotti 18.8.1941 Suomen Washingtonin lahettilaalle, etta Yhdysvaltojen hallitus oli saanut tiedon Neuvostoliiton halukkuudesta neuvotella uudesta rauhansopimuksesta Suomen ja Neuvostoliiton valilla ja alueluovutuksista Suomen hyvaksi. Koska Suomen hallitus ei ollut vastannut alivaltiosihteeri Wellesin yhteydenottoon, Yhdysvaltojen hallitus huomautti asiasta 27.10.1941, minka jalkeen valtioneuvosto valtuutti ulkoministeri Wittingin ilmoittamaan, etta Suomi oli katsonut kysymyksessa olleen vain tiedoksiannon, jonka perusteella Suomen olisi tullut pyytaa rauhaa, ja etta Suomen hallitus sotatoimien silloisessa vaiheessa, jolloin ei edes Viipuria ollut vallattu, oli jaanyt odottamaan asioiden kehittymista. ^[58]

Marraskuussa 1941 Suomi liittyi Antikomintern-sopimukseen , minka seurauksena Iso-Britannia esitti Suomelle ensin uhkavaatimuksen ja sitten ilmoituksen sodanjulistuksesta 6.12.1941. ^[58] Myos Australia, Uusi-Seelanti ja Kanada julistivat sodan Suomea vastaan.

Voittoisan Saksan sotaonni loppui Stalingradin tappion myota kevaalla vuonna 1943. Helmikuun 3. paivana Mannerheim, Ryti ja hallituksen sisapiiri pitivat hatakokouksen, jossa paamajan tiedustelupaallikko Aladar Paasonen esitti johtopaatoksensa, etta Saksa ja Suomi haviaisivat sodan. Viikon sisalla myos eduskunnan ulkoasiainvaliokunta sai kuulla saman synkan viestin. Ryti valittiin toiselle presidenttikaudelle 15. helmikuuta jarjestetyssa presidentinvaalissa . Hallitus vaihtui maaliskuun alussa, kun Edvin Linkomiehen johtama hallitus aloitti tyonsa 5. maaliskuuta. Ulkoministeriksi Wittingin tilalle tuli Henrik Ramsay . ^[63] Yhdysvallat teki 20.3.1943 Suomelle nootin muodossa valitystarjouksen rauhan aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton valilla. Se ei kuitenkaan tuottanut tulosta Neuvostoliiton asettamien ehtojen ja Saksan vastustuksen vuoksi. ^[58]

Rauhanoppositioksi kutsuttu epavirallinen ryhmittyma jatti 22. elokuuta 1943 presidentti Rytille ehdottoman luottamuksellisen kirjeen, jossa hanta kehotettiin lisaamaan ponnisteluja Suomen irrottamiseksi sodasta. Kirjeen 33 allekirjoittajaa ilmaisivat huolensa siita, etta suhteet Yhdysvaltoihin olivat huonontuneet. Hitlerin edellisena vuonna suorittaman vierailun ja Mannerheimin vastavierailun seurauksena Yhdysvallat oli kutsunut Helsingin konsulinsa kotiin. Luottamuksellinen kirje vuoti kuitenkin lehdistolle, mika johti vasta-adresseihin ja paaministeri Linkomiehen eduskunnan taysistunnossa pitamaan korostetun saksalaisystavalliseen puheeseen. ^[63]

Ulkoasiainministeri Henrik Ramsayn johdolla aloitti 28.9.1943 toimintansa Ulkoasiain valmistelukunta. Sen tehtavana oli laatia ulkopolitiikan alaan kuuluvia selvityksia ennemmin tai myohemmin edessa olevan rauhanteon varalta. Ministereista, kansanedustajista, ulkoministerion virkamiehista, valtioneuvos Paasikivesta ja paajohtaja Oskari Reinikaisesta koostunut valmistelukunta antoi lausuntoja ulkoministeriolle. Salassa toimineen valmistelukunnan tyo tuli julki, kun paaministeri Antti Hackzell ilmoitti eduskunnalle 4.9.1944 Neuvostoliiton kanssa aloitettavista rauhanneuvotteluista. ^[64]

Jo aiemmin kevaalla, tarkemmin maaliskuun 26. paivana 1944, olivat Suomen hallituksen edustajat J. K. Paasikivi ja Carl Enckell matkustaneet Moskovaan keskustelemaan neuvostohallituksen kanssa mahdollisten rauhanneuvottelujen aloittamisesta. Edustajat olivat keskustelleet kahdesti Neuvostoliiton ulkoasiainkomissaari Molotovin ja apulaisulkoasiainkomissaari Dekanosovin kanssa. Jalkimmaisessa keskustelussa Molotov oli jattanyt Suomen edustajille ehdot, jotka Suomen olisi hyvaksyttava ennen rauhanneuvottelujen aloittamista. Edvin Linkomiehen hallitus ei ollut tuolloin nahnyt muuta mahdollisuutta kuin antaa neuvostohallitukselle kielteinen vastaus. Eduskunta oli hyvaksynyt 12.4.1944 luottamuslauseellaan sen, etta hallituksen rauhantunnustelut Moskovan kanssa olivat katkenneet.

Suomen sotilaallisesta yhteistyosta kansallissosialistisen Saksan kanssa oli sovittu kesakuussa 1944 valtakunnanulkoministeri Joachim von Ribbentropin Suomen vierailun yhteydessa presidentti Risto Rytin antamalla henkilokohtaiselle kirjallisella sitoumuksella. Suomen armeijan peraantyessa oli Neuvostoliitto 23.6.1944 vaatinut Suomen antautumista. Saksa oli puolestaan halunnut Ribbentropin vierailun avulla varmistaa, etta Suomi jatkaisi taistelua Saksan rinnalla, mika oli myos ollut ehtona asetoimitusten jatkumiselle kriittisessa tilanteessa. Suomen sodanjohto oli antautumisen sijaan painostanut hallituksen ja presidentin Ryti?Ribbentrop-sopimuksen taakse. Eduskunta oli sivuutettu, koska kansanedustajien enemmistoa olisi ollut hankala sitouttaa poliittisesti Saksaan enaa tuossa vaiheessa ja koska presidentin henkilokohtaisesti tekema sitoumus menettaisi merkityksensa hanen erotessaan. Presidentti Rytin 1.8.1941 jattaman eronpyynnon kautta Suomi oli vapautunut Saksalle tehdysta sitoumuksesta, aselepo rintamilla oli tullut voimaan, eduskunta oli valinnut ylipaallikko Mannerheimin uudeksi presidentiksi 4.8.1941 ja hallitus oli vaihdettu Antti Hackzellin johtamaan kokoonpanoon, jonka tehtava oli rauhan solmiminen Neuvostoliiton kanssa. Viralliset rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa voitiin paaministeri Hackzellin johdolla aloittaa. ^{[65] [66]}

Yhteistyo Saksan kanssa paattyi jatkosodan paattaneeseen Moskovan valirauhaan 19.9.1944. Rauhanehtojen hyvaksyminen tarkoitti Suomelle maassa olleiden saksalaisten sotajoukkojen riisumista aseista. Seurauksena oli Lapin sodaksi kutsuttu aseellinen konflikti Saksan kanssa. Suomen hallitus ei virallisesti julistanut sotaa Saksalle. Maaliskuun 3. paivana 1945 valtioneuvoston poytakirjaan merkittiin paaministeri J. K. Paasikiven toteamus, etta Suomen ja Saksan valilla oli vallinnut sotatila siita lahtien, kun Saksa oli hyokannyt Suursaareen 15. syyskuuta 1944. Erillista rauhansopimusta ei Suomen ja Saksan valilla solmittu sen jalkeen, kun saksalaiset joukot olivat Suomesta poistuneet. Moskovan valirauhansopimuksen ^[67] kumosi Pariisin rauhansopimus , joka tuli voimaan 15. syyskuuta 1947. Sen myota Suomen ja Saksan sotatilan katsottiin paattyneen. ^[68]

Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissio valvoi Suomessa vuosina 1944?47 sita, etta Suomi noudatti Moskovan valirauhansopimuksen ehtoja. Komission kielteinen kanta esti Suomea hyvaksymasta Yhdysvaltojen tarjoamaa Marshall-apua . Komissio poistui Suomesta syksylla 1947.

Diplomaattisten suhteiden rakentaminen sodan voittajavaltioihin vauhdittui, kun Neuvostoliitto nimitti 18. elokuuta 1945 Pavel Orlovin uudeksi lahettilaakseen Helsinkiin. Vastavuoroisesti Suomi nimitti Cay Sundstromin lahettilaakseen Moskovaan. Iso-Britannia, jonka poliittisena edustajana Suomessa oli jo lokakuusta 1944 asti toiminut F. M. Shepherd, puolestaan pyysi elokuun 21. paiva Suomea asettamaan poliittisen edustajansa Lontooseen. Sinne lahetettiin Eero A. Wuori . Yhdysvallat nimitti syyskuun puolivalissa Helsingissa jo tammikuusta lahtien oleskelleen edustajansa Maxwell Hamiltonin taysivaltaiseksi lahettilaakseen. Suomi lahetti vastaavasti K. T. Jutilan Washingtoniin. Loppuvuodesta maarattiin Suomen Pariisin lahettilaaksi Johan Helo . ^[58]

Vuonna 1948 Suomi solmi Stalinin aloitteesta kommunistisen Neuvostoliiton kanssa YYA -sopimuksen, joka maaritteli Suomen ulkopoliittista paatoksentekoa Neuvostoliiton hajoamiseen asti. ^[69] Neuvostoliitto solmi vastaavia YYA-sopimuksia myos Ita-Euroopan kommunististen kansandemokratioiden kanssa. Suomi sailytti kuitenkin valtiomuotonsa monipuoluejarjestelmaan perustuvana parlamentaarisena demokratiana . Toisen maailmansodan jalkeista Suomen ulkopoliittista linjaa on kutsuttu Paasikiven?Kekkosen linjaksi . Verrattuna toista maailmansotaa edeltaneeseen tilanteeseen ulkopolitiikan johto oli tana aikana tiukasti presidentin kasissa. ^[3]

Toukokuussa 1949 presidentti Paasikivi armahti sotasyyllisyysoikeudenkaynnissa vankeuteen tuomitun Risto Rytin, joka oli vakavasti sairas mutta karsi edelleen pitkaa vankeusrangaistustaan. Muut sotasyyllisina tuomitut olivat jo aiemmin vapautuneet ehdonalaiseen vankeuteen. Heidat armahdettiin yhdessa Rytin kanssa, ja he saivat takaisin menettamansa kansalaisluottamuksen . Neuvostoliiton lehdistossa Paasikiven armahduspaatosta kritisoitiin, mutta Paasikiven mielesta sotasyyllisten rangaistukset olivat este Suomen ja Neuvostoliiton ystavyyspolitiikan tiella, koska kansan enemmisto ei ollut hyvaksynyt niita. ^[70]

Vuoden 1949 lopussa uudenvuodenaattona Neuvostoliiton varaulkoministeri Andrei Gromyko luovutti Suomen lahettilas Cay Sundstromille nootin, jossa syytettiin Suomen hallituksen yha piilottelevan vaarien papereiden ja keksittyjen nimien turvin yli kolmeasataa neuvostokansalaista, jotka rauhanehtojen mukaan olisi pitanyt palauttaa. Suomen hallitus hyvaksyi 17. tammikuuta 1950 vastauksen, joka ei kuitenkaan tyydyttanyt Neuvostoliittoa. Neuvostohallitus syytti vastauksessaan 28. helmikuuta Suomen hallitusta siita, etta se karttaa velvoitustensa tayttamista ja rikkoo rauhansopimusta ja YYA-sopimusta. Nootti sattui samaan aikaan Suomen ja Neuvostoliiton valisten kauppaneuvottelujen jaadyttamisen kanssa. Neuvostoliitto halusi toimillaan vaikuttaa Suomen seuraavan presidentin valintaan ja estaa Paasikiven uudelleenvalinnan. SKDL:n ehdokas vaaleissa oli Mauno Pekkala . Paasikivi paatti painostuksesta huolimatta asettua ehdolle, ja hanet valittiin toiselle kaudelle. ^[71]

Huhtikuussa 1950 Suomi liittyi kansainvalisen kaupan tullittomuutta ja vapautta edistamaan perustettuun GATT-jarjestoon . ^[72] Suomen ja Neuvostoliiton valinen kauppasopimus allekirjoitettiin ennen Korean sodan alkamista 13. kesakuuta 1950 Moskovassa. Suomen puolesta sopimuksen allekirjoitti paaministeri Urho Kekkonen. Suhteessa Neuvostoliittoon Suomen ulkopolitiikassa alkoi hahmottua kaksi periaatetta: oli huolehdittava siita, etta Suomi pystyi itse huolehtimaan YYA-sopimuksen velvoitteista, ja siita, etta Neuvostoliiton turvallisuuden minimitarpeet otettiin huomioon. Nain toimimalla voitaisiin kotimaassa sailyttaa riittava maaraysvalta. ^[73]

Tammikuussa 1952 lehtihaastatteluna julkaistussa pyjamantaskupuheessa Kekkonen esitti, etta Suomen olisi lujitettava yhteistyotaan puolueettomien pohjoisten valtioiden kanssa. Kekkosen mielesta Suomen puolueettomuus olisi edullinen seka Ruotsille etta sen Natoon kuuluville naapureille. Puheen sisaltama ajatus pohjoismaisesta yhteistyosta ja teksti kokonaisuudessaan oli harkittu aloite Suomen ulkopolitiikan linjan uudelleen maarittelemiseksi. Teksti oli Paasikiven muokkaama ja Neuvostoliiton lahettilas Lebedevin hyvaksyma. YYA-sopimuksen velvoitteet, pohjoismainen yhteistyo ja Suomen puolueettomuuspolitiikka yhdistettiin puheessa kokonaisuudeksi, mutta Suomen pohjoismaisen suuntauksen ehtona pidettiin Ruotsin puolueettomuutta. ^[74]

Suomi hyvaksyttiin Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) jaseneksi 14. joulukuuta 1955. Suomen jasenhakemus oli jatetty jo vuonna 1947, mutta toisen maailmansodan voittajavaltojen ehdoilla perustettu kansainvalinen jarjesto hyvaksyi sodan havinneiden akselivaltojen puolella taistelleet valtiot jasenikseen vasta, kun niiden sopimuksiin perustuvat suhteet sodan voittajavaltioihin oli jarjestetty. Neuvostoliiton kanssa asiasta oli sovittu kuukautta aiemmin Moskovassa Porkkalan palautusta koskeneiden neuvottelujen yhteydessa. Suomen suurlahettilaaksi New Yorkiin nimitettiin diplomaatti G. A Gripenberg . ^{[75] [76]}

Pohjoismaiden neuvostoon , joka oli neuvoa-antava kansanedustuslaitosten valinen yhteistyoelin, Suomi osallistui ensimmaisen kerran Koopenhaminan istunnossa vuonna 1956. Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana toimi K-A. Fagerholm . ^[77] Suomi ei osallistunut sotilaspoliittisten asioiden kasittelyyn eika ottanut kantaa sellaisiin kysymyksiin, joihin liittyi suurvaltojen valisia eturistiriitoja. ^[78]

Vuoden 1958 yopakkaskriisi osoitti, miten rajattu YYA-sopimukseen sitoutuneen Suomen poliittinen liikkumatila kommunistisen Neuvostoliiton naapurimaana oli. Neuvostoliitto sekaantui demokraattisen Suomen sisapolitiikkaan sen jalkeen, kun suomalaisten kommunistien johtama SKDL , joka oli eduskuntavaaleissa noussut suurimmaksi puolueeksi, ei saanut sosiaalidemokraattisen K. A. Fagerholmin hallitukseen lainkaan ministereita. Neuvostoliiton painostus johti ulkoministeri Johannes Virolaisen ja muiden Maalaisliiton ministereiden eroon, minka seurauksena koko hallitus erosi. ^[79] Yopakkaskriisin seuraus oli, etta Suomessa voitiin jatkossa nimittaa vain sellaisia hallituksia, joihin Neuvostoliitto ei suhtautunut kielteisesti. ^[80]

Suomi liittyi Euroopan vapaakauppajarjeston (EFTA) liitannaisjaseneksi vuonna 1961. Perustettiin FINEFTA, jonka kautta Suomi solmi EFTA:n kanssa samanlaiset sopimukset kuin EFTA-maat keskenaan. Siten Suomi valttyi EFTA:an liittyneilta poliittisilta riskeilta. ^{[81] [82]} Taysjasenyys Euroopan talousyhteisossa (EEC) ei olisi ollut sovitettavissa puolueettomuuspolitiikkaan . ^[3] Suomi halusi idankaupan lisaksi sailyttaa kauppasuhteet myos lantisiin markkinatalousmaihin.

Kylman sodan aiheuttama Berliinin kriisi Saksan Liittotasavallan ja Neuvostoliiton valilla johti Suomessa noottikriisiin lokakuussa vuonna 1961, kun Neuvostoliitto esitti Moskovan suurlahettilaalle jatetyn nootin muodossa YYA-sopimukseen perustuvia sotilaallisia konsultaatioita Suomelle. Presidentti Kekkosen Novosibirskiin tekeman valtiovierailun ja Neuvostoliiton ylimman johdon kanssa kaytyjen keskustelujen avulla Suomi onnistui valttamaan ehdotetut sotilaalliset konsultaatiot, jotka olisivat toteutuessaan heikentaneet Suomen kansainvalista asemaa puolueettomana maana. Presidentti Kekkosella, joka oli salaisen tiedustelun ammattilainen, oli noottikriisin jalkeen luottamuksellinen yhteys neuvostojohtoon KGB:n ulkomaantiedustelun kautta. ^[83]

Suomi hoiti viralliset suhteensa Saksan Liittotasavaltaan (Lansi-Saksa, BDR) ja Saksan demokraattiseen tasavaltaan (Ita-Saksa, DDR) Kolnissa ja Berliinissa sijainneiden kaupallisten edustustojensa kautta. Suomella ei ollut kummassakaan Saksassa diplomaatti- tai konsuliedustusta eika Suomi ollut tunnustanut naita toisen maailmansodan aikaisten liittoutuneiden armeijoiden miehitysalueiden jakoon perustuvia hallintoalueita itsenaisiksi valtioiksi. ^[84] Saksojen tunnustaminen oli kylman sodan vuosina kysymys, josta suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivat olleet yksimielisia. Rauhansopimus Suomen kanssa ( Pariisin rauhansopimus ) vuodelta 1947 ja erityisesti sen 10. artikla sitoivat Suomen Saksan osalta liittoutuneiden valtojen valisiin sopimuksiin. ^[85]

Presidentti Kekkonen teki muille Pohjoismaille toukokuussa 1963 ehdotuksen Pohjolan ydinaseettomasta vyohykkeesta , joka ei kuitenkaan herattanyt vastakaikua. Ehdotuksen tarkoitus oli osoittaa, etta Suomi ei sallisi ydinaseita omalla alueellaan, mika rajoittaisi sotaan joutumisen mahdollisuutta. Pohjolan ydinaseettomuussopimuksen esteena oli alueen maiden turvallisuusintressien erilaisuus: Suomi pelkasi joutuvansa vastoin tahtoaan ottamaan vastaan Neuvostoliiton apua, Norja ja Tanska pelkasivat jaavansa ilman Naton apua, jos sita olisi tarvittu, ja Ruotsi oli salaa hankkinut Naton turvatakuun. ^[86]

Presidentti Kekkonen piti kalottipuheen 26.11.1965 Suomen turvallisuuspolitiikkaan liittyvista nakokohdista. Kekkonen ilmoitti puheessaan Suomen olevan valmis harkitsemaan sellaisia sopimusjarjestelyja Norjan kanssa, jotka rauhoittaisivat Suomen ja Norjan valisen raja-alueen mahdollisilta sotatoimilta myos suurvaltojen valisen selkkauksen varalta. Norja torjui rajarauhasopimuksen. Norjan suurlahettilaaksi Helsinkiin nimitettiin 11. maaliskuuta 1966 Bredo Stabell. ^{[87] [88]}

Vuosina 1968?72 presidentti Kekkonen toimi aktiivisesti aloitteen tekijana Suomen ulkopolitiikassa. Hanet oli valittu jo kolmannelle perakkaiselle presidenttikaudelle, han oli hankkinut kokemusta Suomen ulkosuhteiden hoidossa ja hanta kuunneltiin myos muualla kuin Suomen naapurimaissa. Presidentti pyrki aloitteillaan vahvistamaan Suomen puolueettomuusasemaa ja eliminoimaan ennalta puolueettomuuteen tai Suomen riippumattomuuteen kohdistuvat uhkatekijat. ^[89] Kekkonen sai toimilleen tukea YK:n suurlahettilaalta Max Jakobsonilta seka muilta ulkoministerion diplomaateilta ja virkamiehilta.

Syksylla 1968 ulkoministeri Ahti Karjalainen piti YK:ssa puheen, jossa han toivoi vieraiden joukkojen vetamista T?ekkoslovakiasta. Puhe oli Suomen reaktio Varsovan liiton joukkojen elokuussa suorittamaan T?ekkoslovakian miehitykseen . Presidentti Kekkoselle T?ekkoslovakian tapahtumat olivat jarkytys, ja han oli loukkaantunut valheellisesta propagandasta, jota Neuvostoliiton suurlahettilas Kovalev oli hanelle yrittanyt uskotella. Suomen ja Neuvostoliiton valisia suhteita yritettiin korjata, kun paaministeri Kosygin saapui keskustelemaan henkilokohtaisesti presidentti Kekkosen kanssa Hiittisiin . Kekkonen hyvaksyi Kosyginin selityksen T?ekkoslovakian miehityksen sotilas- ja turvallisuuspoliittisesta taustasta, mutta luottamus Neuvostoliiton rauhantahtoon ja rationaalisuuteen, jonka varaan Suomen ulkopolitiikkaa oli siihen asti rakennettu, oli karsinyt kolauksen. ^[90] Viime kadessa Neuvostoliitto olikin valmis kayttamaan voimakeinoja turvatakseen oman etunsa liittolaismaan kansalaisten kustannuksella. YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen merkitys nousi taas Suomen ulkopolitiikan keskioon. ^[91]

Taloudellisen yhteistyon ja kehityksen jarjestoon (OECD) Suomi liittyi 28.1.1969, mika tapahtui Kekkosen aloitteesta. ^[92] OECD oli kansainvalinen vapaakauppaa ja talouskasvua edistava jarjesto, jonka paamaja sijaitsi Pariisissa. Suomen liittymiskirje talletettiin Ranskan ulkoministerion arkistoon. Liittymisen jalkeen Pariisiin perustettiin pysyva Suomen OECD-edustusto (suurlahetysto). ^[93]

Kevaalla 1970 jouduttiin hautaamaan kaksi vuotta kehitelty suunnitelma yhteispohjoismaisesta talousalueesta (Nordek). Se kaatui siihen, etta Neuvostoliitto vastusti Suomen liittymista.

Huhtikuussa 1972 aloitettiin salaiset konsultaatiot eli keskustelut Suomen puolustusvoimien johdon ja Neuvostoliiton sotilasasiamies V. A. Andru?kevit?in valilla siita, millaisia mahdollisuuksia osapuolilla olisi varautua YYA-sopimuksessa tarkoitettuun hyokkaysuhkaan ja edistaa molemminpuolista turvallisuutta jo rauhan aikana. Aloite keskusteluihin oli tullut Andru?kevit?ilta tammikuussa. Han oli huolissaan siita, etta Neuvostoliiton puolustuksessa oli Suomen kokoinen aukko, koska Suomi ei kuulunut Varsovan liittoon. Kekkonen antoi yleisesikunnan paallikko kenraaliluutnantti Paavo Junttilalle luvan aloittaa keskustelut. Suomalaisille selvisi, etta Neuvostoliitto aikoi kayttaa Suomen aluetta ja ilmatilaa lupaa kysymatta aina, kun se katsoi niita tarvitsevansa. Keskusteluista tiesivat Suomessa vain Kekkonen ja kolme kenraalia. Kun alkoi nayttaa silta, etta Neuvostoliitto esittaisi konkreettisia yhteistoimia Lapin puolustuksen tehostamiseksi jo rauhan aikana, suomalaiset keskeyttivat kaksi vuotta kestaneet keskustelut maaliskuun lopulla 1974. ^[94]

Marraskuussa 1972 Suomen Lansi-Saksan ja Ita-Saksan kanssa kaymat neuvottelut diplomaattisuhteiden solmimisesta saatiin paatokseen, ja Suomi tunnusti molemmat Saksat itsenaisiksi valtioiksi 24. marraskuuta. Ita-Saksan kanssa neuvotellut sopimukset allekirjoitettiin 8. joulukuuta. Lansi-Saksan kanssa neuvoteltu sopimusjarjestely allekirjoitettiin viivytysten jalkeen vasta tammikuussa 1973. ^{[95] [96] [97]}

Suomen ulkoministeriota tyollistivat toistuvasti Neuvostoliitosta luvattomasti saapuvat rajanylittajat eli loikkarit, joiden palauttamisessa oli 1960-luvulla noudatettu presidentti Kekkosen maarittelemaa ankaraa linjaa. ^[98] Kesalla 1973 Virosta Suomenlahden yli kumiveneella Suomeen melonut 26-vuotias Victor Schneider joutui matkallaan poimituksi suomalaiseen laivaan, joka toi hanet Suomeen. Schneider pidatettiin satamassa ja hanelle ilmoitettiin, etta hanet karkotettaisiin Suomesta. Lansi-Saksan suurlahetysto kuitenkin puuttui asiaan ja katsoi, etta Schneider oli Lansi-Saksan kansalainen, koska hanen vanhempansa olivat olleet Volgan saksalaisia . Yhdysvaltojen hallitus ja YK:n pakolaisasiain komissaari muistuttivat Suomen hallitusta siita, etta Suomi oli allekirjoittanut YK:n pakolaissopimuksen ja oli nain ollen velvollinen myontamaan turvapaikan poliittisille pakolaisille. Neuvostoliitto puolestaan vaati tapansa mukaan loikkarin luovuttamista. Ulkoministerio ei lansivaltojen painostamana poikkeuksellisesti noudattanut Neuvostoliiton vaatimusta, vaan Schneider paasi Muncheniin ja sai turvapaikan Lansi-Saksasta. Schneiderin pelasti palautukselta se, etta hanet katsottiin saksalaiseksi. ^[99]

Lokakuussa 1973 Suomi hyvaksyi vuonna 1970 alkaneen valmistelun paatteeksi EEC-vapaakauppasopimuksen , jonka myota tuontitullit Suomen ja EEC:n valilta tulisivat asteittain poistumaan. Presidentti Kekkonen oli asettanut EEC-suhteiden jarjestamisen Suomen tavoitteeksi Nordek-hankkeen kariuduttua. Neuvostoliitto oli vastustanut sopimuksen allekirjoittamista, koska sen poliittinen sisalto oli epailyttanyt, mutta hyvaksynyt lopulta sen. Sopimuksen hintana Suomelle oli ollut Neuvostoliitolle annettu takuulausuma, etta sopimus ei muuttaisi Suomen ulkopolitiikkaa. Kahdenvalinen kauppa Neuvostoliiton kanssa jatkui entiseen tapaan. ^{[100] [101]}

Toinen presidentti Kekkosen tekemista aloitteista johti vuonna 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyokonferenssin jarjestamiseen Helsingissa. Alkuperainen ehdotus Euroopan turvallisuuskokouksesta oli tullut Neuvostoliitolta, mutta Kekkonen muokkasi Neuvostoliiton ehdotusta ja teki siita oman aloitteensa. Konferenssia edelsi useita vuosia kestanyt valmisteluvaihe, jonka aikana kiertavan suurlahettilaan tehtavaan 23.2.1970 nimitetty Ralph Enckell kavi keskusteluja eri maiden paakaupungeissa turvallisuuspolitiikasta. ^{[102] [103]}

Kesalla 1978 Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinov tuli viralliselle vierailulle Suomeen. Han ehdotti YYA-sopimuksen mukaisia yhteisia sotaharjoituksia. Presidentti Kekkonen torjui Ustinovin ehdotuksen. ^[104]

Tammikuussa 1980 Suomi pidattaytyi aanestyksesta YK:n yleiskokouksen kasitellessa Neuvostoliiton Afganistaniin suorittaman hyokkayksen tuomitsevaa paatoslauselmaa. Aanestyksessa paatoslauselmaa kannatti 104 maata, 18 aanesti vastaan ja 18 pidattaytyi. Suomi oli ainoa aanestyksesta pidattaytynyt eurooppalainen maa. ^[105]

Presidentti Kekkosen seuraajaksi valittu Mauno Koivisto jatkoi vuosina 1982?88 edeltajansa tavoin YYA-sopimuksen mukaisella linjalla suhteissa Neuvostoliittoon. Han solmi myos henkilotasolla ystavyyssuhteet Yhdysvaltojen presidentin George Bushin ja Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbat?ovin kanssa.

Yhdysvallat miehitti Grenadan saarivaltion vuonna 1983. YK:n yleiskokous hyvaksyi paatoslauselman, jossa Yhdysvaltojen todettiin rikkoneen raikeasti kansainvalista oikeutta. Se hyvaksyttiin 108 aanella, vastaan aanesti 9 jasenvaltiota ja 27 pidattaytyi aanestamasta. Suomi aanesti paatoslauselman hyvaksymisen puolesta. ^[106]

Suomi haki EFTA:n taysjasenyytta vuonna 1985. ^[107]

Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Rozanne Ridgway vieraili Suomessa heinakuussa 1986. Han ilmaisi presidentti Koivistolle huolestumisensa suomalaisista huippuluokan metallurgisista saavutuksista, joilla oli haitallinen vaikutus supervaltojen strategiseen voimatasapainoon. Rauma-Repola oli myymassa Neuvostoliitolle sukelluspalloja , mika rikkoi Yhdysvaltojen asettamaa korkean teknologian vientikieltoa Neuvostoliittoon. Koivisto kirjoitti varapresidentti George Bushille elokuussa, etta Suomen hallitus ei voinut estaa yksityisen yrityksen toimintaa. Kauppa toteutui, mutta Suomen oli luvattava, ettei se enaa operoisi supervaltojen valisella korkean teknologian rintamalla. ^[108]

Vuoden 1988 presidentinvaaleissa Koivisto valittiin toiselle 6-vuotiskaudelle. Joulukuussa 1988 asetettiin Jaakko Iloniemen johtama toimikunta tutkimaan, miten Suomen turvallisuuspoliittinen asema oli muuttunut ja mita muutos vaati maan puolustusvoimilta. Suomi hyvaksyttiin Euroopan neuvoston jaseneksi toukokuussa 1989. ^{[109] [110]} Presidentti Gorbat?ov tunnusti Suomen puolueettomuuden ja Suomi maaritteli itsensa puolueettomaksi Pohjoismaaksi 26.10.1989. Puolueettomuuden kumoava YYA-sopimus jai kuitenkin edelleen voimaan. ^[111]

Presidentti Koivisto mitatoi 21.9.1990 yksipuolisella tulkinnallaan Pariisin rauhansopimuksen III osan maaraykset, koska Saksan yhdistyttya ne olivat menettaneet merkityksensa ja rajoittivat Suomen taysivaltaisuutta. Kyseiset maaraykset, jotka koskivat Suomen asevoimien rajoituksia ja Saksan jalleen varustautumista, eivat myoskaan vastanneet Suomen asemaa YK:n jasenena ja ETYK:n osanottajavaltiona. ^[112] Koivisto oli informoinut Gorbat?ovia asiasta etukateen. ^[110]

Berliinin muurin murtuminen, Saksojen yhdistyminen ja Baltian maiden itsenaistyminen seka varapresidentti Gennadi Janajevin johtama epaonnistunut vallankaappausyritys Neuvostoliitossa olivat niita dramaattisia tapahtumia presidentti Koiviston toisella presidenttikaudella, jotka edelsivat Neuvostoliiton hajoamista . Koivisto maaritteli Suomen linjan suhtautumisessa Baltian maiden itsenaistymiseen, mika ilmeni konkreettisesti, kun Suomen hallitus kieltaytyi huhtikuussa 1990 Baltian maiden oikeutta itsenaisyyteen tukeneen pohjoismaisen julistuksen allekirjoittamisesta. Tammikuun alussa 1991 Koivisto kieltaytyi tapaamasta Suomeen epaviralliselle vierailulle saapunutta Viron paaministeria Edgar Savisaarta , joka olisi halunnut pyytaa Suomea valittajaksi Neuvostoliiton ja Baltian maiden valille syntyneeseen selkkaukseen. Koivisto asetti tarkeysjarjestyksessa Suomen suhteet Neuvostoliiton johtoon Baltian maiden itsenaistymispyrkimysten tukemisen edelle. Viro ja Latvia julistautuivat itsenaisiksi Janajevin vallankaappausyrityksen aikana, ja Suomi tunnusti naiden maiden itsenaisyyden 28. elokuuta. ^[110] Virallisesti Neuvostoliitto lakkautettiin 21.12.1991.

Euroopan talousalueessa (ETA) Suomi oli mukana tammikuun 1. paivasta 1994 saman vuoden loppuun asti. ^[81] Neuvostoliiton hajottua oli alkanut keskustelu Suomen liittymisesta Euroopan yhteison jaseneksi. Ruotsin jasenyyshakemus antoi keskustelulle lisavauhtia. Venaja oli tunnustettu Neuvostoliiton seuraajaksi vuoden 1991 lopussa ja sopimus Suomen tasavallan ja Venajan federaation valisten suhteiden perusteista oli tehty 20.1.1992. Samalla Suomen ja Venajan valilla oli sovittu myos YYA-sopimuksen purkamisesta. ^[113] Hakemus Suomen liittymisesta Euroopan yhteisoon oli jatetty maaliskuussa 1992. Suomi neuvotteli EY:n kanssa erityisesti maataloudesta ja aluepoliittisista kysymyksista, silla muusta oli pitkalti ehditty neuvotella jo ETA-sopimuksen yhteydessa. Neuvottelut vei loppuun ulkoministeri Heikki Haavisto . Suomen EY-jasenyydesta paastiin Brysselissa sopuun 1. maaliskuuta 1994, samana paivana, jolloin Koivisto jatti presidentin tehtavat. Liittymissopimus allekirjoitettiin Eurooppa-neuvoston kokouksessa Korfun saarella Kreikassa 24.6.1994. Lokakuussa 1994 Suomessa pidettiin neuvoa-antava kansanaanestys , jossa 56,9 prosenttia aanestaneista kannatti Suomen jasenyytta Euroopan yhteisossa. Aanestysprosentti oli 74. Koiviston seuraajaksi valittu presidentti Martti Ahtisaari vahvisti liittymissopimuksen hyvaksymista koskevan lain 8.12.1994. ^{[114] [115] [116] [117]} Jasenyys tuli voimaan vuoden 1995 alusta. ^[81]

Heti liittymisen jalkeen Suomi halusi Euroopan unionissa laajentaa ulko- ja turvallisuuspoliittista yhteisyota jasenmaiden valilla. Suomen politiikka perustui nakemykseen, jonka mukaan monenkeskinen yhteistyo ja jasenmaiden valinen solidaarisuus vahvistivat Suomen turvallisuutta. Lisaksi Suomen puolueettomuuden perinne ja sotilaallinen liittoutumattomuus koettiin ongelmiksi, joita yritettiin kompensoida poliittisella aktiivisuudella. Vuosituhannen vaihteen jalkeen aloitteellisuus yhteistyon lisaamiseksi vaheni. ^[118] Euroopan unionin jasenena Suomen politiikka suhteessa Venajaan on perustunut kahteen erilaiseen tavoitteeseen: joko on pyritty tukemaan Venajan integroitumista poliittisiin ja taloudellisiin rakenteisiin Euroopassa tai maksimoimaan EU-jasenyyden tuoma lisaturva Venajan mahdollista hyokkaysta vastaan. ^[119]

Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain mukaan Suomi osallistuu kansainvaliseen yhteistyohon rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi seka yhteiskunnan kehittamiseksi. Ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eduskunta hyvaksyy kuitenkin kansainvaliset velvoitteet ja niiden irtisanomisen seka paattaa kansainvalisten velvoitteiden voimaansaattamisesta. Valtioneuvosto vastaa puolestaan Euroopan unionissa tehtavien paatosten kansallisesta valmistelusta ja paattaa niihin liittyvista Suomen toimenpiteista, jollei paatos vaadi eduskunnan suostumusta. ^[3]

Suomen Nato-keskustelu on ollut kaynnissa 1990-luvulta, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton valinen YYA-sopimus paattyi. Aluksi keskusteltiin turvatakuista, sitten poliittisesta vaikutuksesta Suomen vaikutusvaltaan. Naton laajentuminen Baltiaan 2002 kiihdytti keskustelua. ^[120] Sen jalkeen keskustelu on voimistunut kansainvalisen poliittisen tilanteen kiristyessa, esimerkiksi 2014 Krimin kriisin yhteydessa. ^[121]

Nato ei vaadi kansanaanestysta, mutta jasenyyden kannatuksen pitaa olla peruskirjan mukaan "merkittavaa" jaseneksi hakevassa maassa. ^[122]

Suomi ja Iso-Britannia allekirjoittivat 11. toukokuuta 2022 Helsingissa julkilausuman jossa "tahtovat yhdessa syventaa entisestaan kaikkiin olosuhteisiin soveltuvaa puolustus- ja turvallisuusyhteistyotaan ja vahvistaa keskinaista solidaarisuutta." Eli jos jompikumpi maa joutuu hatatilaan tai hyokkayksen kohteeksi, Suomi ja Iso-Britannia auttavat toisiaan eri tavoin kohteeksi joutuneen maan sita pyytaessa. Tama avunanto voi sisaltaa myos sotilaallisia keinoja. Tama julkilausuma aiheutui kevaalla 2022 Venajan aloittamasta sodasta Ukrainassa . ^{[123] [124]}

Taman artikkelin tai sen osan muoto tai tyyli kaipaa korjausta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisaa tietoa saattaa olla keskustelusivulla .

Suomi on jasenena Euroopan unionissa , Yhdistyneissa kansakunnissa ja seuraavissa organisaatioissa: Aasian ja Afrikan kehityspankki , Arktinen neuvosto , Australia Group , Kansainvalinen jarjestelypankki , Itameren valtioiden neuvosto , CD ( Community of Democracies ), Euroopan neuvosto , CERN , EAPC ( Naton Euroatlanttinen kumppanuusneuvosto ), Euroopan jalleenrakennus- ja kehityspankki , Euroopan keskuspankki , Euroopan investointipankki , EITI ( Extractive Industries Transparency Initiative ), Euroopan talous- ja rahaliitto , Euroopan avaruusjarjesto , Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjarjesto , Financial Action Task Force on Money Laundering (FATF), G-9 , IADB , Kansainvalinen atomienergiajarjesto , Kansainvalinen jalleenrakennus- ja kehittamispankki , Kansainvalinen siviili-ilmailujarjesto , Kansainvalinen rikostuomioistuin , Punainen risti , Kansainvalinen kehitysjarjesto , Kansainvalinen energiajarjesto , Kansainvalinen maatalousrahasto , Kansainvalinen rahoitusyhtio , International Hydrographic Organization , Kansainvalinen tyojarjesto , Kansainvalinen valuuttarahasto , Kansainvalinen merenkulkujarjesto , IMSO ( International Mobile Satellite Organization ), Interpol , Kansainvalinen olympiakomitea , Kansainvalinen siirtolaisuusjarjesto , Parlamenttienvalinen liitto , ISO , ITSO ( International Telecommunications Satellite Organization ), Kansainvalinen televiestintaliitto , Ammattiyhdistysliikkeen maailmanjarjesto , MIGA ( Multilateral Investment Guarantee Agency ), MINUSMA , NC ^selvenna , NEA , Pohjoismaiden investointipankki , National Support Group , Amerikan valtioiden jarjesto (tarkkailija), OECD , Kemiallisten aseiden kieltojarjesto , Euroopan turvallisuus- ja yhteistyojarjesto , Pacific Alliance (tarkkailija), Pariisin klubi , Pysyva valitystuomioistuin , PFP ( Partnership for Peace ), Schengenin sopimus , Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehitysjarjesto , UNESCO , UNHCR , Yhdistyneiden kansakuntien teollistamisjarjesto , UNIFIL , UNMIL , UNMOGIP , UNRWA , UNTSO , Maailman postiliitto , WCO ( Maailman tullijarjesto ), Maailman ammattiyhdistysten liitto , Maailman terveysjarjesto , Maailman henkisen omaisuuden jarjesto , Maailman ilmatieteen jarjesto , Maailman kauppajarjesto ja ZC ( Zangger Committee ). ^[125]

Suomi on solminut diplomaattisuhteet lahes kaikkien maailman valtioiden kanssa ja esimerkiksi kaikkien YK :n jasenvaltioiden kanssa. Ainoastaan muutamien kiistanalaisten valtioiden, kuten Kiinan tasavallan ja Lansi-Saharan , kanssa suhteita ei ole ulkopoliittisista syista solmittu.

Valtio [126]	Diplomaattisuhteiden solminen [126]	Diplomaattisuhteiden katkaiseminen [126]	Diplomaattisuhteiden uudelleensolminen [126]
Saksan keisarikunta	4.1.1918
Ruotsi	10.1.1918.
Ranska	24.1.1918.
Tanska	18.2.1918.
Osmanien valtakunta	21.2.1918.
Britannia	28.3.1918.	1.8.1941	15.9.1947.
Norja	6.4.1918.
Bulgaria	19.7. 1918	1944	4.6.1948
Itavalta-Unkari	19.7.1918	1938	29.3.1949.
Persia	23.7.1918.
Alankomaat	14.8.1918.
Espanja	16.8.1918.
Puola	8.3.1919.
Yhdysvallat	30.5.1919.	30.6.1944.	18.8.1945.
Belgia	9.7.1919.
Kiinan tasavalta [127]	kesa 1919
Italia	6.9.1919.
Latvia	23.9.1919		29.8.1991
Liettua	14.11.1919		29.8.1991.
Kreikka	1919.
Portugali	10.1.1920.
Viro	7.6.1920
Romania	28.6.1920		14.10.1949.
T?ekkoslovakia	1920 [128] .
Neuvosto-Venaja	14.10.1920 [129]
Luxemburg	25.10.1921.
Egypti	8.4.1922	5.1.1942.	15.2.1947.
Unkarin kuningaskunta	12.4.1922.	20.9.1944.	3.10.1947.
Argentiina	1923
Sveitsi	29.1.1926.
Jugoslavian kuningaskunta	1928 [128]
Kuuba	5.4.1929.
Brasilia	8.4. 1929.
Afganistan	15.12.1930		11.5.1956
Chile	20.2.1931.
Uruguay	21.3.1935.
Meksiko	12.5.1937		31.8.1949.
Vatikaanivaltio	24.4.1942
Slovakian tasavalta	1943 [128]
Islanti	15.8.1947.
Kanada	21.11.1947.
Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta	1948 [128]
Australia	31.3.1949.
Etela-Afrikan unioni	15.5.1949.
Intia	10.9.1949.
Uusi-Seelanti	22.7.1950.
Pakistan	12.1.1951.
Kiinan kansantasavalta	28. 10.1950.
Israel	14.11.1950.
Syyria	22.5.1953.
Kolumbia	26.3.1954.
Venezuela	31.3.1954.
Libanon	21.6.1954.
Burma	21.6.1954.
Indonesia	6.9.1954.
Ceylon	24.9.1954
Thaimaa	21.6.1954.
Tunisia	17.7.1959.
Filippiinit	14.7.1955.
Albanian sosialistinen kansantasavalta	8.6.1956.
Irak	15.5.1959.
Marokko	17.7.1959.
Etiopia	17.7.1959.
Japani	28.11.1959.
Jordania	28.11.1959.
Sudan	27.1.1961.
Guinea	19.7.1961.
Kypros	2.9.1961.
Irlanti	2.11.1961.
Algeria	18.1.1963.
Nigeria	18.1.1963.
Mongolia	8.7.1963.
Bolivia	21.9.1963.
Peru	29.3.1963.
Paraguay	20.11.1963.
Norsunluurannikko	18.6.1964.
Kamerun	17.11.1964.
Ecuador	5.2. 1965.
Tansania	14.6.1965.
Kenia	14.6.1965.
Uganda	14.6.1965.
Libya	28.9.1965.
Haiti	29.9.1966.
Costa Rica	23.8.1966.
Kongon tasavalta	22.3.1967.
El Salvador	14.4.1967.
Guatemala	18.8.1967.
Sambia	8.3.1968.
Saudi-Arabia	6.6.1969.
Senegal	31.1.1969.
Kuwait	21.2.1969.
Malta	21.2.1969.
Kambod?a	20.1.1970	9.8.1976.
Liberia	24.3.1970
Kongon demokraattinen tasavalta	3.4.1970.
Keski-Afrikan tasavalta	22.5.1970.
Somalia	12.3.1971.
Trinidad ja Tobago	17.12.1971.
Bangladesh	5.5.1972.
Malesia	17.11.1972.
Saksan liittotasavalta	7.1.1973.
Saksan demokraattinen tasavalta	7.1.1973
Vietnam	25.1.1973.
Singapore	7.2.1973.
Oman	1.4.1973.
Etela-Korea	24.8.1973
Pohjois-Korea	1.6.1973.
Mauritius	31.10.1973
Qatar	1.4.1974.
Nepal	21.9.1974.
Bahrain	20.12.1974.
Panama	1.12.1975.
Yhdistyneet arabiemiraatit	21.2.1975.
Mosambik	18.7.1975.
Niger	28.11.1975.
Nicaragua	22.12.1975.
Honduras	30.1.1976.
Angola	18.9.1976.
Madagaskar	1.6.1977.
Papua-Uusi-Guinea	31.8.1977.
Barbados	1.12.1977.
Fid?i	1.12.1977.
Ghana	1.12.1977.
Jamaika	1.12.1977.
Komorit	19.12.1977.
Jemenin arabitasavalta	1.4.1978
Botswana	1.7.1978.
Lesotho	1.2.1979
Mauritania	1.3.1979.
Sao Tome ja Principe	1.3.1979.
Guyana	2.4. 1979.
Guinea-Bissau	1.5. 1979
Jemenin demokraattinen kansantasavalta	1.6.1979.
Burundi	1.1.1980.
Yla-Volta	15.2.1980.
Grenada	1.6.1980.
Zimbabwe	1.8.1980.
Ruanda	1.6.1983.
Kap Verde	22.7.1983
Dominikaaninen tasavalta	2.1.1984.
Malediivit	10.8.1984.
Saint Kitts ja Nevis	16.9.1983.
Malawi	1.5.1986.
Bhutan	1.5.1986.
Seychellit	1.4.1987
Vanuatu	1.4.1987.
Gabon	20.5.1988
Gambia	1.9.1988
Brunei	11.11. 1988.
Benin	22.12.1988
Namibia	21.3.1990
Swazimaa	20.9.1990.
Venaja	30.12.1991
Kroatia	19.2.1992.
Slovenia	17.2.1992.
Valko-Venaja	26.2.1992.
Moldova	26.2.1992.
Uzbekistan	26.2.1992.
Moldova	26.2.1992.
Ukraina	26.2.1992.
Tad?ikistan	26.2.1992.
Kirgisia	23.3.1992.
Azerbaid?an	24.3.1992.
Armenia	25. 3.1992.
Kazakstan	13.5.1992.
Turkmenistan	11.6.1992.
Liechtenstein	26.6.1992.
Georgia	8.7.1992.
Slovakia	1.1.1993.
T?ekki	1.1.1993.
Eritrea	28.5.1993.
Tonga	1.12.1993.
Makedonia	17.12.1993.
Marshallinsaaret	26.12.1993
Bosnia ja Hertsegovina	29.12.1994.
San Marino	17.7.1995.
Andorra	17.7.1995
Belize	19.6.1997.
Salomonsaaret	16.7.1999.
Samoa	11.8.1999.
Ita-Timor	20.6.2002.
Suriname	28.6.2005.
Mali	18.8.2005
Bahama	2.12.2005.
Montenegro	12.7.2006.
Djibouti	14.3.2007.
T?ad	21.3.2007.
Monaco	29.3.2007.
Saint Vincent ja Grenadiinit	11.9.2007.
Paivantasaajan Guinea	30.4.2008.
Sierra Leone	17.6.2008
Antigua ja Barbuda	26.9.2008.
Kosovo	3.2.2009.
Tuvalu	6.3.2009.
Nauru	8.5.2009.
Palau	8.5.2009.
Dominica	19.8.2009
Saint Lucia	23.9.2009.
Mikronesia	4.5.2010.
Togo	12.5.2010.
Kiribati	25.3.2011.
Etela-Sudan	29.6.2012.

• Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen aani . Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3
• Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia. WSOY, 1956
• Hyytia, Osmo: Viron kohtalontie 1933...1939...1940 . Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-143-0
• Kaki, Matti & Kojo, Pauli & Raty, Ritva: Mita Missa Milloin 1967 . Otava, 1966
• Meinander, Henrik: Tasavallan tiella . Schildts Kustannus Oy, 1999. ISBN 951-50-1055-1
• Nordstrom, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jaakarieverstin elama ja perinto . WSOY, 1996. ISBN 951-0-21250-4
• Raunio, Tapani & Saari, Juho: Reunalla vai ytimessa? Suomen EU-politiikan muutos ja jatkuvuus. Gaudeamus, 2017. ISBN 978-952-495-428-0
• Rentola, Kimmo:  Niin kylmaa etta polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml . Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9 .
• Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi ita. Suomen heimosodat ja Ita-Euroopan murros 1918?1921. ISBN 978-951-31-7549-8 .
• Salaiset kansiot. Uusia ja yllattavia tapauksia talvi- ja jatkosodan vuosilta . Toimittanut Kauko Rumpunen. Valitut Palat, 2010. ISBN 978-951-584-869-7
• Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
• Suomen itsenaisyyden tunnustaminen. Asiakirjakokoelma . Ulkoasiainministerio, 1937
• Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta . Urho Kekkonen 1968?1972 . Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1
• Tanner, Vaino: Kahden maailmansodan valissa. Muistelmia 20- ja 30-luvuilta. Tammi, 1966.
• Tanner, Vaino: Olin ulkoministerina talvisodan aikana . Tammi, 1950.
• Tarkka, Jukka:  Karhun kainalossa. Suomen kylma sota 1947?1990 . Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7 .
• Tiihonen, Seppo:  Vallan kumoukset Suomessa 1917?1919. Suomi ja vallan verkostot . Otava, 2019. ISBN 978-951-1-33630-3 .
• Tuominen, Arvo: Sirpin ja vasaran tie. Muistelmia . Tammi, 1956

n k m Suomen ulkopolitiikka Aasia Intia Israel Japani Pakistan Pohjois-Korea Taiwan Turkki Afrikka Namibia Amerikka Uruguay Yhdysvallat Eurooppa Alankomaat Espanja Kreikka Kroatia Kypros Italia Itavalta Puola Ranska Saksa Tanska Ukraina Unkari Venaja Viro Kansainvaliset NATO Lisaa aiheesta Suomen diplomaattiset edustustot / Diplomaattiset edustustot Suomessa Suomen ulkoministerio Suomen diplomaattiset edustajat Aasia Afrikka Etela-Amerikka Pohjois-Amerikka Eurooppa Kansainvaliset jarjestot

n k m Artikkelit Suomesta Historia Suomen asutushistoria Suomen esihistoria Ruotsin vallan aika Suomessa Suomen suuriruhtinaskunta Itsenaisen Suomen historia Suomen sotahistoria Maantiede Geologia Ilmasto Joet Jarvet Kansallispuistot Kaupungit Kaupunkialueet Helsinki Tampere Turku Oulu Jyvaskyla Kunnat Linnut Luonto Luonnonsuojelualueet Laanit Maakunnat Ahvenanmaa Metsat Nisakkaat Saaret Taajamat Aarimmaiset kohdat Hallinto Asevoimat NATO Eduskunta Hallinnolliset alueet Ihmisoikeudet Korruptio Laki Oikeusjarjestelma Perustuslaki Poliisi Politiikka Presidentti Puolueet Paaministeri Ulkopolitiikka Vaalit Valtioneuvosto Valtion talousarvio Talous Elakejarjestelma Energia Liikenne Maatalous Matkailu Meriteollisuus Metsatalous Keskuspankki Porssi Teollisuus Tiede Tulopolitiikka Valtionyhtiot Verotus Viestimet Yrittajyys Yhteiskunta Hyvinvointi Ihmiskauppa Ilmastonmuutos Kielet Suomi Ruotsi Pohjoissaame Inarinsaame Koltansaame Karjala Koulutus Naiset Prostituutio Rikollisuus Sensuuri Siirtolaisuus Suomalaiset Terveydenhoito Uskonto Vaesto Kulttuuri Arkkitehtuuri Elokuva Itsenaisyyspaiva Juhlapaivat Kansallislaulu Kansanperinne Kansallissymbolit Keittio Kirjallisuus Kalevala Lippu Maailmanperintokohteet Musiikki Mytologia Sauna Taide Urheilu Valokuvaus Vaakuna