Johannes Virolainen
Virolainen vuonna 1975.
Suomen paaministeri
Virolaisen hallitus 12.9.1964?27.5.1966
Presidentti	Urho Kekkonen
Varapaaministeri	Ahti Karjalainen
Edeltaja	Reino Lehto
Seuraaja	Rafael Paasio
Suomen paaministerin sijainen
Fagerholmin II hallitus 11.1.1957?27.5.1957 Sukselaisen I hallitus 31.10.1957?29.11.1957 Fagerholmin III hallitus 29.8.1958?4.12.1958 Karjalaisen I hallitus 13.4.1962?17.12.1963 Koiviston I hallitus 22.3.1968?3.5.1970 Sorsan II hallitus 15.5.1977?26.5.1979
Edeltaja	– Aarre Simonen Tyyne Leivo-Larsson Eemil Luukka Reino Oittinen Ahti Karjalainen
Seuraaja	Nils Meinander Reino Oittinen Onni Hiltunen Aarne Nuorvala Paivio Hetemaki Eino Uusitalo
Suomen valtiovarainministeri
Sorsan I hallitus 4.9.1972?13.6.1975
Edeltaja	Mauno Koivisto
Seuraaja	Heikki Tuominen
Suomen opetusministeri
Kekkosen IV hallitus 9.7.1953?17.11.1953 Torngrenin hallitus 5.5.1954?20.10.1954 Fagerholmin II hallitus 3.3.1956?27.5.1957 Koiviston I hallitus 22.3.1968?14.5.1970
Edeltaja	Reino Oittinen Arvo Salminen Kerttu Saalasti Reino Oittinen
Seuraaja	Arvo Salminen Kerttu Saalasti Kerttu Saalasti Jaakko Numminen
Suomen ulkoasiainministeri
Kekkosen V hallitus 20.10.1954?3.3.1956 Sukselaisen I hallitus 27.5.1957?29.11.1957 Fagerholmin III hallitus 29.8.1958?4.12.1958
Edeltaja	Urho Kekkonen Ralf Torngren Paavo Hynninen
Seuraaja	Ralf Torngren Paavo Hynninen K.-A. Fagerholm
Suomen maatalousministeri
Miettusen I hallitus 14.7.1961?13.4.1962 Karjalaisen I hallitus 13.4.1962?18.12.1963 Miettusen III hallitus 29.9.1976?15.5.1977 Sorsan II hallitus 15.5.1977?26.5.1979
Edeltaja	Juho Jaakkola Heimo Linna
Seuraaja	Samuli Suomela Taisto Tahkamaa
Eduskunnan puhemies
1966?1968 1979?1983
Edeltaja	Rafael Paasio Ahti Pekkala
Seuraaja	V. J. Sukselainen Erkki Pystynen
Kansanedustaja
6.4.1945?21.7.1948 22.7.1948?25.3.1983 21.3.1987?21.3.1991
Henkilotiedot
Syntynyt	31. tammikuuta 1914 Viipurin maalaiskunta
Kuollut	11. joulukuuta 2000  (86 vuotta) Lohja
Ammatti	maanviljelija
Arvonimi	valtioneuvos (1989)
Puoliso	Kaarina Virolainen (1939?1981) Kyllikki Virolainen (1981?2000)
Tiedot
Puolue	Maalaisliitto / Suomen Keskusta
Koulutus	maatalous- ja metsatieteiden tohtori (1951)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Johannes Virolainen ( 31. tammikuuta 1914 Viipurin maalaiskunta ? 11. joulukuuta 2000 Lohja ) oli suomalainen poliitikko ja valtioneuvos , joka edusti Maalaisliittoa (sittemmin Keskustapuoluetta ). ^[1] Virolainen kuului sotien jalkeisen ajan merkittavimpiin suomalaisiin poliitikkoihin. Han toimi Keskustapuolueen puheenjohtajana vuosina 1964?1980, Suomen paaministerina 1964?1966, ulkoministerina 1954?1956, 1957 ja 1958, valtiovarainministerina 1972?1975 seka useasti opetusministerina ja maatalousministerina. Han oli myos eduskunnan puhemiehena vuosina 1966?1968 ja 1979?1983 seka puolueensa presidenttiehdokkaana vuoden 1982 vaaleissa .

Virolainen on toiminut Suomessa toiseksi pisimpaan kansanedustajana , yhteensa 42 vuotta vuosina 1945?1983 ja 1987?1991. Han edusti aluksi Kymen laanin vaalipiiria ja vuodesta 1958 Uudenmaan laanin vaalipiiria . Valtiopaivina mitattuna han on 43 valtiopaivillaan neljantena. ^[2] Han on myos Suomen pitkaaikaisin ministeri yhteensa 6 169 ministeripaivallaan. ^[3]

Nuoruus ja sotavuodet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Johannes Virolainen syntyi Viipurin maalaiskunnan Ylasommeen kylassa, noin 14 kilometrin paassa Viipurista . Vanhemmat Paavo Virolainen ja Anna-Lydia o.s. Skytta olivat maanviljelijoita ^[4] . Perheessa oli kahdeksan lasta, joista Johannes oli ikajarjestyksessa kuudes. Sisarusten etainen sukulainen oli kirjailija Kyosti Skytta . ^[5] Virolainen paasi kansakoulun jalkeen Viipurin oppikouluun, josta han kirjoitti sukunsa ja kotikylansa ensimmaiseksi ylioppilaaksi 1932.

Opinnot [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Valkolakin saatuaan Virolainen suoritti varusmiespalveluksen 1932?1933 yleten reservin vanrikiksi . Reserviupseerikoulussa hanen oppilastovereinaan olivat muiden muassa myohempi Suomen Tyonantajien Keskusliiton puheenjohtaja Paivio Hetemaki ja myohempi Suomen Pankin paajohtaja Klaus Waris . ^[6] Taman jalkeen Virolainen lahti Helsinkiin opiskelemaan maatalous- ja metsatieteita ja valmistui 1938 maatalous- ja metsatieteiden kandidaatiksi ja agronomiksi . ^[1]

Opintojensa aikana Virolainen oli alkanut suunnitella yliopistomiehen uraa. Valmistuttuaan han ryhtyi valmistelemaan vaitoskirjaa, jonka aiheeksi han sopi maanviljelystalouden professorin Rurik Pihkalan kanssa Karjalan kannaksen pienviljelijoiden ansiotalouden rakenne . Virolainen ehti aloittaa aineiston keraamisen vaitoskirjaa varten, kunnes talvisota ja Karjalan menettaminen muuttivat niin hanen vaitoskirjansa aiheen kuin koko hanen elamansa suunnan. ^[7]

Myohemmin han vaitteli poliittisen uransa ohessa maatalous- ja metsatieteiden tohtoriksi vaitoskirjalla Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934?38 (1951). Opiskeluaikanaan Virolainen myos lahti mukaan Maalaisliiton poliittiseen toimintaan ja oli mukana perustamassa Maalaisliiton ylioppilasyhdistysta . Virolainen arveli myohemmin sodan viivastyttaneen hanen vaitoskirjansa valmistumista 5?6 vuotta. ^[8]

Virolainen on kertonut muistelmissaan tavanneensa Urho Kekkosen ensimmaisen kerran syksylla 1936. Virolainen pyysi tuoreen kansanedustajan ja ministerin maalaisliittolaisten ylioppilaiden tilaisuuteen esitelmoimaan aiheesta ”Mita ylioppilaat tanaan, sita kansa huomenna”. ^[9] Presidentti Kyosti Kallion Virolainen ehti tavata muutaman kerran 1930-luvun lopulla; taman seuraajaa Risto Rytia Virolainen ei tavannut henkilokohtaisesti koskaan. ^[10]

Sota-aika [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan paattaneessa Moskovan rauhassa 1940 Viipuri, Ylasommeen kyla ja Virolaisen kotitila jaivat uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen tyoskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopaallikkona 1942?1944. Neuvottelukunnan tehtavana oli organisoida jatkosodan alussa takaisin vallatun Karjalan jalleenrakennus ja -asutustyot. Kun jatkosota paattyi 1944 ja talvisodan jalkeinen raja vahvistettiin Moskovan valirauhassa , neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisaasiainministerion siirtovaenasiain osaston paallikoksi tehtavanaan Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana han yleni luutnantiksi ja myohemmin viela reservissa kapteeniksi .

Toimiessaan paamajan sotilashallinto-osaston vaestonsiirtotoimiston paallikkona vuosina 1941?1942 Virolainen oli lahella marsalkka Gustaf Mannerheimia , mutta ei tavannut tata henkilokohtaisesti. Ainoa laheisempi kontakti Mannerheimin ja Virolaisen valilla tapahtui huhtikuun alussa 1945 Mannerheimin avatessa tasavallan presidenttina vuoden 1945 vaaleissa valitun eduskunnan toimikauden. Mannerheimin seuraajan J. K. Paasikiven kanssa Virolainen oli jo laheisessa yhteistyossa. ^[11]

Sodan jalkeen [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Virolainen hankki 1952 maatilan Lohjalta , jonne osa Viipurin maalaiskunnan evakoista oli asutettu, ja nimesi sen lapsuudenkotinsa uimapaikan mukaan Vironperaksi . Poliittisen uran rinnalla han tyoskenteli koko elamansa maanviljelijana. Vironpera oli karjatilana vuoteen 1976 saakka, jolloin Virolaisen oli ajan puutteen vuoksi luovuttava lehmien pidosta. ^[12] Oman maatilan ohella Virolaisella oli myos kaupunkiasunto Helsingin Katajanokalla . ^[13]

Samalla Virolaisesta tuli yksi Karjalan evakoiden nakyvimmista keulakuvista. Jo vuodesta 1940 han toimi Karjalan Liiton maataloussihteerina seka sittemmin sen hallituksen jasenena ja vuosina 1985?1990 puheenjohtajana. ^[14] Han kannatti maltillisesti Karjalan palauttamista Suomelle ja sanoikin, etta ainoa tilanne, jolloin han voisi ottaa ryypyn, on Karjalan palautuksen juhlistaminen. Taman hanen kerrotaan tokaisseen seka Anastas Mikojanille etta Nikita Hru?t?oville . Virolainen oli absolutisti .

Varhainen poliittinen ura [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kekkosen luottomies [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Johannes Virolainen nousi eduskuntaan ensimmaisissa sodanjalkeisissa vaaleissa 1945. Hanet valittiin pian Maaseudun nuorten liiton puheenjohtajaksi ja Maalaisliiton varapuheenjohtajaksi, ja han nousi yhdeksi puolueensa voimahahmon Urho Kekkosen luottomiehista. Kekkonen muodosti ensimmaisen hallituksensa vuoden 1950 presidentinvaalin jalkeen ja pyysi Virolaista sisaministerin paikalle, mutta Virolainen kieltaytyi vedoten kiireisiinsa vaitoskirjansa viimeistelyssa. Virolaisen pitka ministeriura alkoi lokakuussa 1950, kun han tuli mukaan hallitukseen hanen edeltajansa Lauri Riikosen siirryttya Kuopion laanin maaherraksi . ^[15] Samassa yhteydessa alkoi myos toisen karjalaissyntyisen poliitikon Teuvo Auran ura valtioneuvoston jasenena hanen tullessaan kauppa- ja teollisuusministeriksi. ^[16] Vuoden 1952 puoluekokouksessa Sotkamossa Virolainen asettui Arvo Korsimon vastaehdokkaaksi Maalaisliiton puoluesihteerin vaaliin, mutta Korsimo voitti hanet selvin numeroin. ^[17]

1950-luvulla Virolainen oli Kekkosen yhteistyokumppanina kaikissa taman hallituksissa: toisena sisaministerina 1950?1951, kansliaministerina 1951, paaministerin sihteerina 1952?1953, opetusministerina 1953?1954 ja ulkoasiainministerina 1954?1956. Ulkoministerikautenaan Virolainen sai "tietamattoman ulkoministerin" liikanimen, koska Kekkonen ja presidentti J. K. Paasikivi eivat kertoneet hanelle matkastaan Moskovaan loppuvuodesta 1955. Matkan tuloksena Neuvostoliitto palautti Suomelle Porkkalan vuokra-alueen . Porkkalan luovutusasiakirjan allekirjoittivat Neuvostoliiton Helsingin-suurlahetystossa tammikuun lopulla 1956 Suomen edustajina Kekkonen ja Virolainen seka Neuvostoliiton edustajina suurlahettilas Viktor Lebedev ja varapaaministeri Mihail Pervuhin . ^[18] Kekkosen noustua presidentiksi 1956 Virolainen jatkoi puolueensa vakioministerina.

Yopakkashallitus [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Elokuussa 1958 Virolainen otti vastaan ulkoministerin paikan K. A. Fagerholmin hallituksessa. Hallitus heratti artymysta Neuvostoliitossa, koska eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noussut SKDL samoin kuin SDP:n vasemmistosiipi oli jatetty oppositioon. Syntyi yopakkaskriisi : Neuvostoliitto jaadytti taloudelliset neuvottelut Suomen kanssa, kutsui suurlahettilaansa kotiin Helsingista ja antoi ymmartaa Fagerholmin hallituksen olevan sille epamieluisa. Ulko- ja sisapoliittisen painostuksen seurauksena Virolainen ja muut Maalaisliiton ministerit erosivat joulukuussa 1958, mika hajotti hallituksen.

Yopakkashallituksen ulkoministerina toimiminen loi Virolaiseen vuosikymmeniksi leiman, ja poliittiset vastustajat hyodynsivat sita osoittaakseen hanet "ulkopoliittisesti epaluotettavaksi". Tapaus myos loi ensimmaiset sarot Virolaisen ja Kekkosen valeihin. Vaikka Kekkonen oli nimittanyt yopakkashallituksen, han oli aavistanut ikavyyksia ja varoittanut Virolaista pysymaan sen ulkopuolella; Virolainen puolestaan piti Kekkosen toimintaa kaksinaamaisena. Virolainen sailyi Kekkosen suosiossa viela pitkaan, mutta presidentin maalaisliittolaiseen lahipiiriin eli K-linjaan han ei koskaan kuulunut.

Virolainen palasi myohemmin muistelmateoksissaan toistuvasti yopakkashallitukseen, jota han piti yhtena uransa traumaattisimmista kokemuksista. Hallitusta muodostettaessa han yritti vedota sosialidemokraatteihin, ettei SDP:n puoluesihteeria Vaino Leskista otettaisi ministeriksi, mutta SDP:n puheenjohtaja Vaino Tanner murahti Virolaiselle: "Mitas Te nuori mies puhutte, nythan muodostetaan Suomen eika Neuvostoliiton hallitusta." ^[19] Maalaisliiton eduskuntaryhma paatti miltei yksimielisesti ? vain Matti Kekkosen vastustaessa ?, etta puolue osallistuu hallitukseen ja etta myos Virolaisen on mentava mukaan. Virolaisen siteeraaman V. J. Sukselaisen mukaan ainoa henkilo, joka olisi voinut estaa hallituksen, olisi ollut Kekkonen, joka ei kuitenkaan tarpeeksi tehokkaasti puuttunut hallituksen muodostamiseen. Kekkosen luottomies, puoluesihteeri Arvo Korsimo puolestaan sattui juuri ratkaisevalla hetkella olemaan ulkomailla. ^[20]

Virolainen ja ruotsin kieli [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Suhteessaan ruotsin kieleen Virolainen oli viela 1940-luvulla hyvin kriittinen. Tuoreena kansanedustajana vuonna 1945 han arvosteli voimakkaasti paaministeri J. K. Paasikiven vaatimuksesta maanhankintalakiin liitettya kielipykalaa, jonka mukaan suomenkielisten osuus Suomen ruotsinkielisilla alueilla sai siirtovakea asutettaessa nousta enintaan kahdella prosentilla. Paasikivi, joka piti ruotsin kielta tarkeana Suomen ja muiden Pohjoismaiden pitkan yhteisen historian vuoksi, puolestaan laksytti ankarin sanoin Virolaista taman asenteesta, ja tultuaan ministeriksi Virolainen tarkistikin perusteellisesti kantansa. Toimiessaan vuosina 1968?1970 Koiviston hallituksen opetusministerina han vaikutti keskeisesti siihen, etta ruotsin kielesta tuli pakollinen aine Suomen suomenkielisiin peruskouluihin. Virolainen piti vieraan kielen opetusta myos erittain tarkeana ulkopoliittisena suuntakysymyksena. Ansioistaan ruotsin kielen hyvaksi Virolainen sai hopeisen Axel Olof Freudenthal -mitalin ja Ruotsin Pohjantahden ritarikunnan suurristin, joista jalkimmaisen kuningas Kustaa VI Aadolf luovutti hanelle henkilokohtaisesti. ^[21]

Maalaisliitto-Keskustapuolueen puheenjohtaja [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Virolainen paaministeriksi [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Johannes Virolainen valittiin 1964 Maalaisliiton puheenjohtajaksi Urho Kekkosen ja K-linjan taustatuella. Kevaalla 1964 Kekkonen viestitti Maalaisliitolle, etta puoluetta koko sotien jalkeisen ajan johtanut V. J. Sukselainen oli syrjaytettava. Muodolliseksi syyksi Sukselaista vastaan keksittiin se, etta han oli osallistunut vanhojen virolaisten opiskelutoveriensa juhliin Ruotsissa , mista Neuvostoliiton kommunistisen puolueen paa-aanenkannattaja Pravda oli hanta moittinut. Kesan 1964 puoluekokouksessa Kouvolassa Virolainen voitti puheenjohtajan vaalissa Sukselaisen taparasti aanin 888?866. ^[22] Syyskuussa 1964 Suomen pitkaikaisimmaksi virkamieshallitukseksi noussut Reino Lehdon hallitus erosi ja Virolainen muodosti uuden poliittisen hallituksen, johon tulivat Maalaisliiton lisaksi Kokoomus , Kansanpuolue ja RKP . Hallituksen ulkoministerina ja paaministerin sijaisena oli Ahti Karjalainen , K-linjan karkimies ja Virolaisen tuleva kilpailija. ^[23]

Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Virolaisen johdolla puolue muutti 1965 ylimaaraisessa puoluekokouksessa nimekseen Keskustapuolue . Virolainen katsoi, etta puolue ei voisi ikuisesti menestya vain maaseutuvaeston kannatuksen varassa, vaan sen olisi hakeuduttava kaupunkeihin ja muututtava pohjoismaisten sisarpuolueidensa tavoin nimeaan myoten Keskustapuolueeksi. Nimenmuutos oli asiallisesti oikea, silla maa- ja metsatalouden osuus Suomen elinkeinorakenteesta supistui 1960-luvun aikana 16 prosenttiyksikkoa, ja vuonna 1970 alkutuotannosta sai toimeentulonsa enaa noin 20 prosenttia tyoikaisista suomalaisista. Taktisesti nimen vaihdos Keskustapuolueeksi oli kuitenkin huonosti ajoitettu, silla se jarkytti puolueen kannattajakuntaa. Maalaisliitosta vuonna 1959 eronnut Veikko Vennamo hyodynsi poliittiseen kenttaan avautuneen tilan taitavasti ja tehokkaasti muuttaessaan perustamansa Suomen Pientalonpoikien puolueen nimen Suomen Maaseudun Puolueeksi vuonna 1966. ^[24]

Opetusministerina [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vuoden 1966 eduskuntavaalien jalkeen muodostettiin vaalivoittajan SDP:n puheenjohtajan Rafael Paasion johtama punamultahallitus . Virolainen nousi eduskunnan puhemieheksi, mutta han palasi 1968 opetusministeriksi Mauno Koiviston I hallitukseen. ^[25]

Virolaisen opetusministerikauden tarkeimmat saavutukset olivat peruskoulu -uudistus seka uusien yliopistojen ja korkeakoulujen perustaminen eri puolille Suomea. Virolaisen opetusministerivuosiin osuivat myos Vanhan valtaus 1968 ja opiskelijaliikkeen radikalisoituminen. Virolainen asettui kannattamaan radikaalin opiskelijasiiven ajamaa yliopistojen hallintouudistusta, niin sanottua mies ja aani -periaatetta , ja piti sita nakyvasti esilla vuoden 1970 eduskuntavaaleissa .

Vaalitappio 1970 [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Virolaisen yritykset tuoda Keskustapuolue kaupunkeihin ja nakyva toiminta opetusministerina vaikuttivat osaltaan vuoden 1970 heikkoon vaalitulokseen. Perinteisemmin maaseudun asiaa korostanut Suomen Maaseudun Puolue sai suuren vaalivoiton seka 18 kansanedustajaa, Keskustapuolueen karsiessa murskaavan vaalitappion. SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo kuvaili vaalipuheissaan, miten Keskustapuolue ja sen johtaja touhuavat kaupungeissa samaan aikaan kun maanviljelijat kamppailevat vaikeuksissa ja maaseutu autioituu. Virolaista arvosteltiin voimakkaasti puolueen sisalla, mutta han sailytti paikkansa lupaamalla palata aitovierille puolueen peruskannattajien luokse. 1970-luvulla Keskustapuolue alkoi jalleen korostaa maaseutua ja maatalouspolitiikkaa.

1970-luvulla Virolainen toimi valtiovarainministerina Kalevi Sorsan I hallituksessa 1972?1975 ja maatalousministerina Sorsan II hallituksessa 1977?1979. Virolainen ja Sorsa olivat keskustapuolueen ja SDP:n valisen punamultayhteistyon takuumiehet, ja etenkin Sorsan I hallituksen aikana ajettiin lapi laajoja yhteiskunnallisia uudistushankkeita. Samalla Virolainen piti huolen siita, etta punamultahallitukset toteuttivat vahvaa aluepolitiikkaa ja etta maaseutuvaeston asiat pidettiin esilla niiden ohjelmissa. Keskustapuolueen johdossa Virolaista arvosteltiin usein liian laheisista suhteista Sorsaan, ja osa keskustavaesta koki, etta Virolainen oli jopa valmis tinkimaan puolueensa kannattajille tarkeista asioista sailyttaakseen suhteensa Sorsaan. Nain kavi Sorsan ensimmaisen hallituksen toimikauden lopulla niin kutsutun maapaketin ja erityisesti siihen sisaltyneen, viljelijat raivostuttaneen lunastuslain suhteen. ^[26] Virolaisen jo alusta lahtien hankalat suhteet MTK:n puheenjohtajaan Heikki Haavistoon kaytannossa katkesivat Sorsan toisen hallituksen tekeman yksipuolisen maataloustuloratkaisun vuoksi. ^[27] Virolainen luopui ministerin tehtavista viimeisen kerran 1979 ja siirtyi eduskunnan puhemieheksi.

Asianmukainen pukeutuminen oli Virolaiselle tarkeaa niin eduskunnassa kuin matkoillakin, ja tata han vaati eduskunnan puhemiehena niin kansanedustajilta kuin eduskunnassa tyoskennelleilta toimittajiltakin. Villapaidassa istuntoihin tulleet kansanedustajat han komensi kotiin vaihtamaan vaatteensa. Lisaksi hanen mielestaan varsinkin nuorempien kansanedustajien olisi kannattanut "turhanpaivaisten iltamenojen" sijasta kehittaa vieraiden kielten taitojaan, mihin eduskunnassa olisi ollut hyvat mahdollisuudet. Virolainen itse hallitsi vaivattomasti kaikki skandinaaviset kielet , englannin , saksan ja venajan . ^[28]

Keskustapuolueen sisainen kamppailu kiihtyy [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kesan 1970 puoluekokouksessa Mikkelissa Virolainen valittiin uudelle kaudelle keskustapuolueen puheenjohtajaksi. Samalla puoluesihteeriksi nousi K-linjan luottomies, aiemmin Suomen Lontoon-suurlahetyston lehdistoavustajana toiminut Mikko Immonen . Virolainen ja Immonen eivat missaan vaiheessa tulleet keskenaan toimeen erityisen hyvin. Kulissien takana Immonen aloitti junttauksen puolue-elinten ja eduskuntaryhman puhdistamiseksi Virolaisen kannattajista, minka vuoksi Virolainen menetti luottamuksensa puoluekoneistoonsa. Vuoden 1972 eduskuntavaalien jalkeen Virolaisen kannattajilla oli viela niukka enemmisto keskustapuolueen eduskuntaryhmassa, mutta seuraavissa, vuoden 1975 vaaleissa K-linjalaiset paasivat niskan paalle. Myos keskustapuolueen puoluehallitus ja -valtuuskunta siirtyivat vahitellen K-linjan hallintaan. Jatettyaan puoluesihteerin paikan vuonna 1980 Immonen siirtyi Alkon johtokunnan jaseneksi. ^[29]

Virolaisen asema keskustapuolueen puheenjohtajana sailyi vahvana koko 1970-luvun, vaikka samaan aikaan puolueen sisainen kamppailu hanen kannattajiensa ja Ahti Karjalaista tukeneiden K-linjalaisten kesken kiihtyi. Nuori Paavo Vayrynen haastoi Virolaisen kesan 1972 puoluekokouksessa Jyvaskylassa , mutta havisi talle aanin 1784?433. Tarmokkaista yrityksistaan huolimatta K-linja ei onnistunut loytamaan Virolaiselle halukasta vastaehdokasta vuosien 1974 ja 1976 puoluekokouksissa. Vuonna 1978 tehtavan otti silloinen eduskunnan puhemies Ahti Pekkala , joka havisi puheenjohtajan vaalin Virolaiselle aanin 1611?632. ^[30] Niin kutsutun presidenttipelin kiihtyessa 1980-luvun taitteeseen mennessa keskustapuolueen sisaiset asetelmat olivat vakiintuneet: Karjalaista tukivat K-linjalaisten miehittama puoluejohto ? lukuun ottamatta Virolaisen vankkumatonta tukijaa Marjatta Vaanasta ?, eduskuntaryhman enemmisto ja Nuoren Keskustan Liitto , Virolaista taas keskustapuolueen kentan syvat rivit ja kourallinen puolueen kansanedustajia. ^[31] Lisaksi Karjalainen sai puolueen ulkopuolista tukea SKP:n vasemman laidan taistolaisilta ja niin kutsutuilta idankaupan vuorineuvoksilta . ^[32]

Kimmo Rentolan mukaan Johannes Virolainen oli 1960?1970-luvuilla edustaessaan puolueensa ei-kekkoslaista siipea tiiviissa yhteydessa Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA :n virkailijoiden kanssa. ^{[33] [34]}

Viimeinen vuosikymmen politiikassa [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Juhannuspommi [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Virolaisen ja presidentti Urho Kekkosen valit alkoivat huonontua 1970-luvulla, ja Kekkosta kannattanut Keskustapuolueen K-linja arvosteli hanta puolueen sisalla. Lopullinen valirikko heidan valillaan tapahtui vuoden 1979 eduskuntavaalien jalkeen. Vaaleissa kokoomus oli saanut suuren vaalivoiton ja noussut keskustapuolueen ohi maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Tasta huolimatta hallitus koottiin totuttuun tapaan Keskustapuolueen ja vasemmiston varaan ja Kokoomus jatettiin oppositioon. Keskustapuolueen puheenjohtaja Virolainen, joka itse oli jattaytynyt pois ministerivastuusta, harmitteli Suomen Kuvalehden haastattelussa sita, etta jatkuvasti kannatustaan kasvattanutta Kokoomusta ei otettu hallitukseen. Virolaisen mukaan taustalla olivat ulkopoliittiset ”yleiset syyt”, toisin sanoen Neuvostoliiton vastustus ja uusien yopakkasten pelko. ^[35] Virolaisen lausunto suututti presidentti Kekkosen, joka moitti Virolaista julkisesti ja sanoi taman aiheuttaneen Suomen ulkopoliittiselle kuvalle ”arvaamatonta vahinkoa”. Lehdisto risti kesakuun lopulla tapahtuneen kiistan ” juhannuspommiksi ”.

Virolainen syrjaytetaan keskustapuolueen puheenjohtajan paikalta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kesalla 1980 Turussa pidetyssa puoluekokouksessa Virolainen havisi Keskustapuolueen puheenjohtajuuden nuorelle Paavo Vayryselle , joka oli nopeasti noussut Kekkosen suosikiksi ja yhdeksi K-linjan keulahahmoista. Myos Virolaisen kannattama keskustapuolueen jarjestopaallikko Antti Maki-Reinikka havisi puoluesihteerin vaalin Vayrysen aisaparille Seppo Kaariaiselle . ^[36] Taman jalkeen Johannes Virolainen tokaisi: ”Kansanvalta on puhunut, pulinat pois”, josta syntyi lentava lause muodossa ”Kansa on puhunut, pulinat pois”. ^[37] Samanaikaisesti Turun puoluekokouksen kanssa pidettiin Helsingissa Karjalan Liiton 40-vuotisjuhla, jossa oli suuri osa Virolaisen kannattajista. Kun puheenjohtajavaalin tulos ilmoitettiin presidentti Urho Kekkoselle, tama tuumasi: ”Yksikin aani olisi riittanyt”. ^[38]

Puoluejohtajan paikan menetettyaankin Virolainen oli yha vahva vallankayttaja Keskustapuolueessa. Kieltaytymalla hanelle tarjotusta keskustapuolueen kunniapuheenjohtajuudesta Virolainen saavutti puoluejohdosta riippumattoman aseman. Uusi puheenjohtaja Paavo Vayrynen ei missaan yhteydessa kiittanyt Virolaista taman puolueen hyvaksi tekemasta tyosta, vaan pain vastoin asettui edelleen taman vastustajaksi. ^[39] Helmikuussa 1981 Vayrynen epaonnistui yrityksessaan syrjayttaa Virolainen eduskunnan puhemiehen paikalta. ^[40] Kun presidentti Urho Kekkonen kevaalla 1981 moitti paaministeri Mauno Koivistoa saamattomuudesta ja kehotti tata eroamaan, Virolainen asettui tukemaan Koivistoa, joka kieltaytyi pyytamasta eroa niin kauan kuin hanen hallituksensa nauttii eduskunnan luottamusta. ^[41] Syyskuussa 1981 Virolainen kieltaytyi kutsumasta eduskuntaa ennenaikaisesti koolle budjettiriitojen vuoksi ja antoi nain Mauno Koivistolle lisaaikaa ratkaista hallituksen sisainen kriisi. ^[42]

Virolainen on muistelmissaan kertonut tavanneensa Urho Kekkosen viimeisen kerran elokuun lopulla 1981, jolloin han kavi Suomessa vierailleen Japanin parlamentin puhemiehen Takeo Fukudan kanssa Tamminiemessa tervehtimassa presidenttia. ^[43]

Presidenttiehdokas 1982 [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Keskustapuolueen K-linja , keulahahmoinaan Vayrynen ja Ahti Karjalainen, kampanjoi Kekkosen epasuosioon joutuneen ja "ulkopoliittisesti epaluotettavan" Virolaisen kaatamiseksi. Virolaisella oli kuitenkin viela vankka suosio Keskustapuolueen kentalla. Kun Kekkonen oli eronnut virastaan 1981 ja Keskustapuolue aanesti presidenttiehdokastaan Kuopion puoluekokouksessa, Virolainen voitti uuden puoluejohdon tukeman Ahti Karjalaisen selvin luvuin 2666?1365. Yksi puoluekokousedustaja aanesti maaherra Kauko Sipposta . Karjalaisen havio oli K-linjalle raskas arvovaltatappio. ^[44]

Vaalikampanjansa aikana lokakuussa 1981 Virolainen hammensi julkisuutta sanomalla, ettei han ollut ”Kekkosen mies”. Virolainen tasmensi tarkoittaneensa ”Kekkosen miehilla” presidentin kalastus-, metsastys- ja saunakavereita, joihin han ei ollut koskaan kuulunut. Virolainen huomautti, etta tahan joukkoon eivat olleet kuuluneet myoskaan esimerkiksi V. J. Sukselainen, Martti Miettunen tai Ahti Karjalainen. ^[45]

Itse presidentinvaaleissa 1982 Virolainen tuli kolmanneksi SDP:n Mauno Koiviston ja Kokoomuksen Harri Holkerin jalkeen 16,9 prosentilla aanista ja 53 valitsijamiehella. Virolainen on korostanut muistelmissaan, etta hanen ja Karjalaisen henkilokohtaiset suhteet olivat presidentinvaalia edeltaneesta vastakkainasettelusta huolimatta aina hyvat; sen sijaan heidan kannattajansa ottivat usein rajustikin yhteen. ^[46]

Kun Keijo Rosberg vuonna 1982 voitti Formula 1 -maailmanmestaruuden ensimmaisena suomalaisena ja pohjoismaalaisena, silloinen kulttuuriministeri Kalevi Kivisto ei jarjestanyt hanelle minkaanlaista vastaanottoa kotimaassa. Sen sijaan eduskunnan puhemiehena toiminut Virolainen kutsui Rosbergin juhlakahveille eduskuntaan taman kaydessa Suomessa. ^[47]

Syksylla 1982 ilmeni, etta eraat kansanedustajat olivat nostaneet asuinpaikan etaisyyden mukaan maksettavaa paivarahaa, vaikka he eivat olleet oikeutettuja siihen. Alkuvuodesta 1982 oikeuskansleriksi nimitetty Kai Korte tarttui lujasti asiaan, juttu vietiin oikeuteen, ja perusteettomasti maksetut paivarahat maarattiin perittaviksi takaisin. Paivarahojen maksatuksesta vastasi eduskunnan kansliatoimikunta, jonka puheenjohtajana oli Virolainen. Paivarahajupakka johti Kortteen ja Virolaisen julkiseen yhteenottoon, ja eduskunta yhtyi kansliatoimikunnan kantaan, jonka mukaan oikeuskanslerilla ei ollut oikeutta huomauttaa kansliatoimikuntaa siita, ettei se ollut riittavan ajoissa pysayttanyt paivarahojen maksamista kiistanalaisissa tapauksissa. ^[48]

Eduskuntavaalit 1983 [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kun keskustapuolueen Uudenmaan piiri asetti Virolaisen eduskuntaehdokkaakseen joulukuussa 1982, edessa nayttivat aluksi olevan hanen kannaltaan rutiininomaiset vaalit. Hanen tielleen osui kuitenkin henkilokohtaisia vastoinkaymisia. Juuri vaalien alla alettiin nayttavasti puida niin kutsuttua Noppa-juttua , jonka yhteydessa Virolaisen vaitettiin vaatineen tamperelaiselta Rakennusliike Nopalta lahjuksia Keskustapuolueelle. Virolainen itse piti haneen kohdistunutta rikosepailya osana SMP:n kunniapuheenjohtajan Veikko Vennamon alulle panemaa rotosherrajahtia , jota han itse kuvasi julkisen uransa ikavimmaksi ja epamiellyttavimmaksi kokemukseksi. Han vapautui lahjussyytteista lopullisesti vasta syksylla 1986; sen sijaan Keskustapuolue tuomittiin menettamaan valtiolle satojatuhansia markkoja. ^[49]

Virolainen joutui itse lahjontayrityksen kohteeksi tammikuussa 1983. Pohjois-Korean silloinen Suomen-suurlahettilas yritti lahjoa Virolaisen, jotta Parlamenttienvalinen liitto (IPU) , jonka puheenjohtaja Virolainen tuolloin oli, olisi siirtanyt kokouksensa Etela-Korean paakaupungista Soulista Togon paakaupunkiin Lomeen . Suurlahettilas karkotettiin Suomesta. ^[50]

Vuoden 1983 eduskuntavaaleista tuli protestipuolue SMP:n toinen voittokulku vuoden 1970 jalkeen; puolue vei aania niin keskustapuolueelta kuin SKDL:ltakin. Keskustapuolueen kanssa vaaliliitossa olleet kristilliset onnistuivat aanien keskittamisessa erinomaisesti Impi Muroman noustessa kansanedustajaksi yli 7 000 aanella. Uudenmaan keskustalaisista ehdokkaista Marjatta Vaananen sai reilut 6 100 aanta ja sailytti paikkansa. Valtakunnallista huomiota heratti, etta Virolaisen saamat 5 626 aanta eivat riittaneet lapimenoon, vaan han putosi 38 eduskuntavuoden jalkeen. ^[51]

Virolaisen suosiota laski myos vuonna 1979 julkisuuteen tullut avioero Kaarina Virolaisesta ja suhde kansanedustaja Kyllikki Stenrosiin , jonka kanssa han oli avioitunut kevaalla 1981. Riitaisa omaisuuden jako entisten puolisoiden valilla saatiin asianajajien valityksella paatokseen vasta vuoden 1983 aikana. ^[52] Virolaisen yksityiselaman vanhoillisessa keskustakentassa herattaman pahennuksen on nahty vaikuttaneen osaltaan Virolaisen putoamiseen eduskunnasta. Paremmin ei kaynyt Helsingin vaalipiirissa kansanedustajaehdokkaana olleelle Kyllikki Virolaiselle, joka jai neljannelle varasijalle. Vuoden 1982 presidentinvaalin yhteydessa han oli valitsijamiehena kerannyt miehelleen jattipotin ja talloin hanen eduskuntapaikkaansa seuraavissa vaaleissa oli pidetty miltei varmana. ^[53]

IPU:n puheenjohtajana [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Virolaisen nimi oli ollut esilla Parlamenttienvalisen liiton (IPU) puheenjohtajaksi jo 1970-luvun puolivalin tienoilla, mutta presidentti Urho Kekkonen ei ollut innostunut asiasta, eika Virolainen itsekaan lahtenyt ehdokkaaksi. Taustalla vaikutti Max Jakobsonin epaonnistuminen YK:n paasihteerikilvassa syksylla 1971. Vuonna 1982 Virolainen valittiin IPU:n puheenjohtajaksi perinpohjaisen kampanjan tuloksena paaasiassa sitoutumattomien maiden tuella, mutta han sai hajaaania myos muutamilta arabimailta ja sotilasliitto Naton jasenmailta. Virolaisen vastaehdokkaana oli maanpaossa asunut libanonilainen diplomaatti. ^[54]

Syksylla 1982 syntyi kiista Palestiinan vapautusjarjeston PLO:n johtajan Jasser Arafatin kutsumisesta vierailulle Suomeen. Aloitteen asiasta teki paaministeri Kalevi Sorsa tarkoituksenaan osoittaa solidaarisuutta palestiinalaisille maailmaa kuohuttaneen, Sabran ja Shatilan pakolaisleireissa tehdyn veriloylyn jalkeen. ^[55] Parlamenttienvalisen liiton kokouksessa Roomassa juuri valittuna puheenjohtajana ollut Virolainen ehti tavata asian merkeissa palestiinalaisten valtuuskunnan, mutta samaan aikaan Yhdysvalloissa vierailulla ollut silloinen ulkoministeri Par Stenback katsoi pahastuneena tulleensa sivuutetuksi. Lisaksi Israelin Ystavat -jarjesto, joka piti Arafatia terroristijohtajana, reagoi hankkeeseen hyvin voimakkaasti. Lopputuloksena kukaan ei kutsunut Arafatia Suomeen, ja syntynyt sotku jai Virolaiselle poliittiseksi painolastiksi. Eduskunnasta putoamisensa myota Virolainen menetti myos IPU:n puheenjohtajan paikan ehdittyaan toimia siina vain kuusi kuukautta. ^{[56] [57]}

Viimeinen vaalikausi [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Virolainen ei halunnut paattaa pitkaa poliittista uraansa eduskunnasta putoamiseen, joten han palasi Arkadianmaelle vuoden 1987 vaaleissa ja luopui kansanedustajuudesta seka politiikasta 1991. Vuoden 1988 presidentinvaalissa , jossa valittiin viimeisen kerran presidentin valitsijamiehet, Virolainen valittiin Paavo Vayrysen valitsijamieheksi yli 13 000 aanella, mika oli hanen henkilokohtainen aaniennatyksensa kautta aikojen. ^[58] Lokakuun alussa 1990 Virolaisesta tuli eduskuntavuorokausilla mitattuna Suomen kaikkien aikojen pitkaaikaisin kansanedustaja hanen ohitettuaan siihen saakka ennatysta hallussaan pitaneen, vuosina 1919?1960 eduskuntaan kuuluneen kouluneuvos John Osterholmin (RKP). ^[59]

Kotiseudullaan Viipurin maalaiskunnan Ylasommeen kylassa Virolainen kavi kesalla 1988 ensimmaista kertaa 44 vuoteen. ^[60]

Yksityiselama [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Virolaisen ensimmainen vaimo oli filosofian maisteri Kaarina Virolainen o.s. Paivola (1916?2005) ja toinen vaimo agronomi Kyllikki Virolainen . Molemmat avioliitot jaivat lapsettomiksi. ^[61] Johannes Virolainen oli hedelmaton lapsena sairastamansa sikotaudin aiheuttaman kivestulehduksen takia. ^[62]

Valtioneuvos [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Johannes Virolainen nimitettiin 1989 valtioneuvokseksi ja 1996 Suomen Keskustan kunniapuheenjohtajaksi. Han oli elakkeelle jaatyaankin nakyva hahmo, joka kommentoi ajankohtaisia tapahtumia ja tuki erilaisia poliittisia hankkeita, kuten Suomen EU-jasenyytta. Virolaisen mielesta EU-jasenyys oli Suomelle ennen kaikkea turvallisuuspoliittinen kysymys varsinkin syksyn 1939 kokemusten nojalla ja han antoi paaministeri Esko Aholle tunnustuksen erityisesti Keskustan kenttavaen kannalta vaikean asian taitavasta hoitamisesta. ^[63] Toisaalta han myohemmin arvosteli sita, kuinka maataloutta ja maaseudun vaestoa kohdeltiin EU-Suomessa. Hanen mielestaan Lipposen hallitus antoi eurooppalaisille markkinavoimille Suomessa liian suuren maaraysvallan. ^[64]

1980-luvun alkupuolelta lahtien Virolainen julkaisi ahkerasti omiin muistiinpanoihinsa pohjautuvia muistelmateoksia, joita monet Suomen poliittisen historian, varsinkin Paasikiven ja Kekkosen kausien, tutkijat ovat kayttaneet lahteinaan omissa tutkimuksissaan. Teoksissaan Karjalaiset Suomen kohtaloissa ja Siirtokarjalaiset 1941?44 Virolainen kuvaili karjalaisen siirtovaen vaiheita talvi- ja jatkosodan aikana. Johannes ja Kyllikki Virolainen avasivat kotitilansa Vironperan yleisolle ja nakyivat juhlissa ja lehtien sivuilla. Vironperalla oli julkisesti esilla valmistuttuaan suurta huomiota herattanyt, venalaisen Ilja Glazunovin Virolaisesta maalaama kookas muotokuva.

Politiikan ulkopuolella Johannes Virolaisella oli lukuisia luottamustoimia muun muassa maa- ja metsatalousalan jarjestoissa ja yrityksissa, 4H -liitossa, osuuspankkijarjestossa ja raittiusjarjestoissa. Lisaksi han toimi Mannerheimin Lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin puheenjohtajana.

Johannes ja Kyllikki Virolainen olivat vakiohahmoja television sketsisarjoissa Hymyhuulet (1987?1988), Pulttibois (1989?1991) ja Manitbois (1992). Sketseissa Johannes Virolaista esitti Aake Kalliala ja Kyllikki Virolaista Pirkka-Pekka Petelius . Niissa kuvattiin pariskunnan toikkarointia erilaisissa seurapiiritapahtumissa tai eri urheilulajien parissa, kuten laskettelurinteessa, golfkentalla ja olympialaisissa. Virolaiset itse suhtautuivat sketseihin huumorintajuisesti. Virolainen kuului erityisesti 1980-luvulla imitaattoreiden suosikki-imitaatiokohteisiin. Imitaattorina tunnettu nayttelija Jukka Puotila matki suosikkikohteisiinsa kuulunutta Virolaista niin taitavasti, etta eraan esityksen jalkeen Virolainen totesi Puotilalle: "Siehan oot parempi mie kuin mie." ^[65]

Kun yhdysvaltalaista Kauniit ja rohkeat -saippuasarjaa alettiin esittaa Suomessa 1990-luvulla, myos Kyllikki ja Johannes Virolainen tunnustautuivat sen uskollisiksi ystaviksi. Manageri Hessu Reijonen toi sarjan nayttelijoita naiden Suomen-vierailujen yhteydessa kaymaan myos Vironperalla. ^[66]

Johannes Virolainen kuoli Lohjan sairaalassa joulukuussa 2000 86-vuotiaana. Hanet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa valtiollisin kunnianosoituksin ja haudattiin Lohjalle. Lohjan kirkkopuistossa paljastettiin 2004 kuvanveistaja Nora Tapperin veistama Virolaisen muistopatsas.

Virolaisen kirjallinen arkisto on luovutettu Kansallisarkistoon , jossa aineistoa on 22 hyllymetria. ^[67]

Ura lyhyesti [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Maatalous- ja metsatieteiden kandidaatti ja agronomi 1938, maatalous- ja metsatieteiden tohtori 1951.
• Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopaallikko 1942?1944, sisaministerion siirtovaenasiain osaston paallikko 1944?1948.
• Kansanedustaja (Maalaisliitto/Keskustapuolue/Suomen Keskusta) 1945?1983 ja 1987?1991, eduskunnan puhemies 1966?1968 ja 1979?1983. Virolainen valittiin kansanedustajaksi kaikkiaan 12 kertaa viidella vuosikymmenella.
• Maalaisliiton / Keskustapuolueen varapuheenjohtaja 1946?1964, puheenjohtaja 1964?1980.
• Paaministeri 1964?1966 (porvarihallitus).
• Lukuisia ministerintehtavia: ministeri sisaasiainministeriossa 1950?1951; ministeri valtioneuvoston kansliassa 1951; opetusministeri 1953?1954, 1956?1957 ja 1968?1970; ulkoasiainministeri 1954?1956, 1957 ja 1958; maatalousministeri 1961?1963 ja 1977?1979; valtiovarainministeri 1972?1975. Virolainen oli jasenena kaikkiaan 16 hallituksessa.
• Presidentin valitsijamies vuosien 1956 , 1962 , 1968 , 1978 ja 1988 presidentinvaaleissa, keskustapuolueen presidenttiehdokas vuoden 1982 vaalissa.
• Parlamenttienvalisen liiton (IPU) neuvoston jasen 1960?1967, hallituksen jasen 1967?1971 (varapuheenjohtaja 1971), puheenjohtaja 1982?1983.

Teokset [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Poytakirjat puhuvat, 1948
• Maaseutuhenkinen elamankatsomus, 1949
• Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934?38, 1951, vaitoskirja
• Karjalainen kotikyla, 1955
• Maalaisliiton johtavat aatteet, 1961
• Paaministerina Suomessa. Kirjayhtyma 1969, Helsinki.
• Ainoa vaihtoehto ? poliittinen keskusta, 1971
• Kuka ottaa vastuun? Kirjayhtyma 1978, Helsinki. ISBN 951-26-1564-9 .
• Onko valta kansalla? Otava 1981, Helsinki. ISBN 951-1-06721-4 .
• Yopakkasista juhannuspommiin. Otava 1982, Helsinki. ISBN 951-1-07115-7 .
• Sanoi Paasikivi. Otava 1983, Helsinki. ISBN 951-1-07641-8 .
• Muistiinpanoja ja myllykirjeita. Otava 1984, Helsinki. ISBN 951-1-08037-7 .
• Yhden aanen presidentti. Otava 1985, Helsinki. ISBN 951-1-08731-2 .
• Vallankaytto Kekkosen kaudella. Otava 1986, Helsinki. ISBN 951-1-09077-1 .
• Karjalaiset Suomen kohtaloissa. Otava 1988, Helsinki. ISBN 951-1-10263-X .
• Siirtokarjalaiset 1941?44. Otava 1989, Helsinki. ISBN 951-1-10921-9 .
• Viimeinen vaalikausi. Otava 1991, Helsinki. ISBN 951-1-11995-8 .
• Polun varrelta. Otava 1993, Helsinki. ISBN 951-1-12763-2 .
• Kuvat kulkevat. Otava 1994, Helsinki. ISBN 951-1-13165-6 .
• Vain pieni kansanlaulu, 1994 (cd-aanilevy)
• Politiikan puolustus. Otava 1996, Helsinki. ISBN 951-1-14311-5 .
• Kolmas elama, yhdessa Kyllikki Virolaisen kanssa. WSOY 1998, Porvoo. ISBN 951-0-22492-8 .
• Valtioneuvos muistelee. Otava 2000, Helsinki. ISBN 951-1-17236-0 .

Kunniamerkit [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristi 1966
• Vapaudenristi 3. luokka (kahdesti)
• Belgian Leopoldin ritarikunnan suurristi
• Islannin Haukan ritarikunnan suurristi
• Norjan Pyhan Olavin ritarikunnan suurristi
• Ruotsin Pohjantahden ritarikunnan suurristi
• Tanskan Dannebrog- ritarikunnan suurristi
• Unkarin Ansioritarikunnan suurristi
• Argentiinan Mayon ansioritarikunnan suurristi
• Puolan Polonia Restituta- ritarikunnan suurupseeri ^[68]

Muuta toimintaa [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vuonna 1994 Johannes Virolainen lauloi levylle albumillisen suomalaisia kansanlauluja. ^[69]

Katso myos [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Juhannuspommi
• Musta tusina

Lahteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Jussila, Osmo ? Hentila, Seppo ? Nevakivi, Jukka:  Suomen poliittinen historia 1809?1999 . Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23327-7 .
• Seppinen, Jukka:  Isanmaan asiat: Johannes Virolaisen elamakerta . Helsinki: Ajatus Kirjat, 2002. ISBN 951-20-6233-X .
• Katajisto, Kati:  Verraton Virolainen: Johannes Virolainen 1914?2000 . Helsinki: Otava, 2017. ISBN 978-951-1-28738-4 .

Viitteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kirjallisuutta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Haikio, Martti: ”Virolainen, Johannes (1914?2000)”,  Suomen kansallisbiografia, osa 10 , s. 610?613. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2 . Teoksen verkkoversio .
• Keranen, Seppo: Ikuinen evakko ? Johannes Virolainen Kekkosen varjossa. Kirjayhtyma, 1984, Helsinki. ISBN 951-26-2592-X .
• Lehtinen, Lasse: Virolainen: tasavallan isantarenki . WSOY 1980.
• Sarlund, Seppo: Jussi ? Suomen neuvos . Otava 1999, Helsinki. ISBN 951-1-15426-5 .
• Sarlund, Seppo ? Vanhanen, Tatu: Maa ja mies: Johannes Virolaisen kuusi vuosikymmenta 31.1.1974 . Kuvitus Kari Suomalainen. Kirjayhtyma 1974, Helsinki. ISBN 951-26-0844-4 .
• Seppinen, Jukka: Isanmaan asiat: Johannes Virolaisen elamakerta . Ajatus 2002.

Aiheesta muualla [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Johannes Virolainen Wikimedia Commonsissa

• Johannes Virolaisen muistokirjoitus Helsingin Sanomissa .
• Johannes Virolainen ? evakosta ennatysministeriksi. Ylen Elava arkisto.
• Keskustahistoria.
• Toukkari, Pertti: Virolainen ja Eemil Luukka. ( Arkistoitu ? Internet Archive)
• Marjamaki, Tuomas: Virolaisen haastattelu vuodelta 1992
• Itse asiassa kuultuna , tv-haastattelu vuodelta 1981, 65 min, Yle Areena.

n k m Suomen paaministerit Svinhufvud Paasikivi Ingman K. Castren Vennola Erich Vennola Cajander Kallio Cajander Ingman Tulenheimo Kallio Tanner Sunila Mantere Kallio Svinhufvud Sunila Kivimaki Kallio Cajander Ryti Rangell Linkomies Hackzell U. Castren Paasikivi Pekkala Fagerholm Kekkonen Tuomioja Torngren Kekkonen Fagerholm Sukselainen von Fieandt Kuuskoski Fagerholm Sukselainen Miettunen Karjalainen Lehto Virolainen Paasio Koivisto Aura Karjalainen Aura Paasio Sorsa Liinamaa Miettunen Sorsa Koivisto Sorsa Holkeri Aho Lipponen Jaatteenmaki Vanhanen Kiviniemi Katainen Stubb Sipila Rinne Marin Orpo

Auktoriteettitunnisteet Kansainvaliset FAST ISNI VIAF Kansalliset Ranska BnF data Saksa Suomi (KANTO) Yhdysvallat Ruotsi Alankomaat Henkilot Deutsche Biographie Kansallisbiografia Biografiskt Lexikon Eduskunta Valtioneuvosto Yle Uppslagsverket Finland Biografiasampo Muut IdRef