Suezin kriisi
oli
29. lokakuuta
?
7. marraskuuta
1956
kayty lyhyt sota
Egyptin
, seka
Ison-Britannian
,
Ranskan
ja
Israelin
liittouman valilla. Egyptiin hyokanneet Britannia, Ranska ja Israel olivat alkaneet suunnitella sotaa Egyptin
Gamal Abdel Nasserin
ilmoitettua maan kansallistavan tuolloin brittilais-ranskalaisen
Suezin kanavan
. Britannia ja Ranska paattivat palauttaa kanavan lansimaiseen hallintaan ja Israel osallistui sotaan miehittaen
Siinain niemimaan
.
Kylman sodan
suurvallat
Yhdysvallat
ja
Neuvostoliitto
tuomitsivat hyokkayksen pakottaen hyokkaajat vetaytymaan alueelta. Britannialle kriisin paatos merkitsi maan supervalta-aseman loppua.
Suezin kanavan
sijainti.
Gamal Abdel Nasser
ilmoittaa Suezin kanavan kansallistamisesta.
Suezin kanava
on vuonna 1869 valmistunut ja vuonna 1870 kayttoon otettu
Valimeren
Punaiseenmereen
yhdistava
kanava
Siinain niemimaan
ja manner-
Afrikan
valissa. Kanava kuuluu maailman vilkkaimpiin merireitteihin. Kanavan rakennuttaminen oli ollut alun perin ranskalais-egyptilainen hanke, mutta Egyptin osuus paatyi
Britannialle
maan talousvaikeuksien takia 1870-luvulla.
[1]
Egyptista tuli vain muodollisesti kuninkaansa alaisuudessa itsenainen Britannian protektoraatti ja brittien taloudellisia etuja kanavalla oli valvomassa 30 000 sotilasta. Suezin kanava-alue oli myos ilmavoimien tukikohta, josta
kuninkaalliset ilmavoimat
uhkasi
Neuvostoliittoa
kylman sodan
alkaessa.
[2]
Heinakuussa 1952
Gamal Abdel Nasserin
johtama nuorten egyptilaisten upseerien joukko kaappasi vallan Egyptissa tarkoituksenaan paasta eroon brittivallasta. Nasser piti itseaan vallankumouksellisena ja panarabistina, joka pyrki kayttamaan Egyptin eduksi maailman jakautumista eri leireihin. Ensin Nasser kaantyi
Yhdysvaltojen
puoleen haluten aseita
Israelia
vastaan, jonka kanssa Egypti oli tuolloin ottanut yhteen Egyptin hallinnoiman
Gazan kaistaleen
alueella. Kun Yhdysvalloissa aseita ei haluttu toimittaa, Nasser kaantyi Neuvostoliiton puoleen. Neuvostoliiton
Nikita Hru?t?ovin
hallinnon strategiaan kuului siirtomaiden kaannyttaminen siirtomaaisantiaan ja niiden yhdysvaltalaista liittolaista vastaan. Niinpa Egyptiin alkoi virrata rahaa ja aseita Neuvostoliitosta.
[2]
Yhdysvalloissa presidentti
Dwight D. Eisenhower
, ulkoministeri
John Foster Dulles
seka heidan kollegansa Britanniassa halusivat tuoda Egyptin ja Nasserin takaisin lansivaltojen piiriin houkuttimena taloudellinen tuki.
Maailmanpankki
, Yhdysvallat ja Britannia tarjosivat Nasserille 200 miljoonaa
USD
Assuanin padon
rakentamiseksi. Pato
Niililla
hallitsisi joen kausittaisia tulvia lisaten Egyptille tarkeaa
puuvillan
tuotantoa seka tuottaisi energiaa vesivoiman avulla. Vastineeksi Nasserin haluttiin kuitenkin vahentavan Israelin vastaista retoriikkaansa ja aloittavan salaiset rauhanneuvottelut
David Ben-Gurionin
kanssa. Egyptin tulisi myos ottaa etaisyytta Neuvostoliittoon. Nasser ei kuitenkaan toiminut vaatimusten mukaisesti. Han kieltaytyi rauhanneuvotteluista, kannusti
Jordanian
kuningas
Husseinia
karkottamaan brittisotilasneuvonantajat maastaan ja tunnusti
Kiinan kansantasavallan
. Kesaan 1956 mennessa ajatus lansivaltojen rahoittamasta Assuanin padosta oli mennytta.
[2]
Nasser oli ennakoinut lansivaltojen luopuvan taloudellisesta avustaan. Neuvostoliiton kanssa oli solmittu vastaava sopimus 400 miljoonan
USD
:n avustuksesta Assuanin patoa varten, minka lisaksi Nasser julisti 26. heinakuuta 1956 Egyptin aikovan
kansallistaa
Suezin kanavan. Britanniassa
Anthony Edenin
hallitus alkoi pohtia sotilaallisen valiintulon mahdollisuutta. Hallituksen ministerien kokouksessa paatettiin Britannian valttamattomien etujen turvaamisen edellyttavan sotatoimia. Eden halusi osoittaa Britannian olevan edelleen
suurvalta
ja tuekseen han sai Ranskan. Ranskassa paaministeri
Guy Mollet
halusi katkaista Nasserin tuen Ranskan siirtomaa
Algeriassa
taisteleville kansallismielisille sisseille. Kolmannen liittolaisen Ranska ja Britannia saivat Israelista. David Ben-Gurion halusi avata Egyptin hallitseman
Tiraninsalmen
Israelille. Yhdysvaltojen Eisenhower oli puolestaan varoittanut syyskuussa Edenia siita, etta Yhdysvallat pelkasi sotilaallisen valiintulon kaantavan Lahi-idan ja Pohjois-Afrikan lantta vastaan. Yhdysvallat ei kuitenkaan ollut tietoinen Britannian, Ranskan ja Israelin suunnitelmista. 23. lokakuuta kolme liittolaismaata tapasivat Ranskan
Sevresissa
, jossa sovittiin sotatoimien yksityiskohdista.
[2]
Suunnitelman laati ranskalainen operaatiota myohemmin johtanut kenraali
Andre Beaufre
.
[3]
Israelin tuli hyokata Egyptin Siinain niemimaalle, jolloin Ranska ja Britannia antaisivat molemmille osapuolille uhkavaatimuksen kanava-alueen laheisyydesta vetaytymisesta. Kun Nasser ei tahan suostuisi, brittijoukot puuttuisivat tilanteeseen ranskalaisten tuella.
[2]
Port Saidissa
ilmaiskun jalkeen kohoavia savupatsaita.
Tuhoutuneita egyptilaisia panssarivaunuja Siinailla.
Israelissa Ben-Gurion esitteli suunnitelman Siinain valtaamiseksi hallitukselleen 28. lokakuuta. Kaikkia yksityiskohtia ei kerrottu, mutta hallituksen annettiin tietaa toimien olevan suurvaltojen linjojen mukaisia. Edes armeija ei saanut tietaa kaikista yksityiskohdista, mika haittasi tulevia sotatoimia. Siviilivaestolle asiasta ei kerrottu mitaan. Israelin hyokkays Siinaille alkoi 29. lokakuuta. Ensimmaisessa vaiheessa noin 400 laskuvarjosotilasta tiputettiin alueelle lahella Suezin kanavaa. Egyptilaiset yllatettiin hyokkayksella tyystin. Suunnitelman mukaan 30. lokakuuta Britannia ja Ranska esittivat molemmille osapuolille uhkavaatimuksen vetaytymisesta 15 kilometrin paahan kanavasta, jonne israelilaiset eivat todellisuudessa viela olleet edes edenneet.
[4]
Ennustettuun tapaan Egypti ei tahan suostunut, vaan kanavaan upotettiin aluksia sen tukkimiseksi, minka lisaksi Nasserin liittolaiset
Syyriassa
rajayttivat
oljya
Irakista
Valimerelle kuljettaneen oljyputken.
[2]
31. lokakuuta Ranskan ja Britannian ilmavoimat iskivat Egyptiin tehden Egyptin ilmavoimista toimintakyvyttomat.
[4]
Hyokkayksen alun kiivaan vastarinnan jalkeen Israel valtasi Gazan kaistan marraskuun alkupaivina ja lahes koko Siinai oli sen hallussa 6. marraskuuta mennessa. Hyokkayksen aikana maa sai tarkeaa ilmatukea, aseistusta ja logistista apua Ranskalta. Lisaksi Egypti oli keskittanyt joukkonsa kanava-alueelle brittien ja ranskalaisten ilmahyokkaysten alettua. Israel oli saavuttanut tavoitteensa Tiraninsalmen avaamiseksi valloittamalla Siinain etelakarjen ja salmen suun kaksi saarta. Koko operaatiossa oli saanut surmansa noin 200 israelilaista, kun taas egyptilaisten puolella tappiot olivat tuhansia. Maan armeija oli myos karsinyt huomattavat materiaalitappiot. 7. lokakuuta Israel ilmoitti purkaneensa Egyptin kanssa vuonna 1949 tehdyn aseleposopimuksen, mika tarkoitti kaytannossa aikeita jaada niemimaalle. Brittien ja ranskalaisten maajoukot saapuivat kanava-alueelle vasta edelleen jatkuneiden ilmaiskujen jalkeen 5. marraskuuta.
[4]
Yhdysvalloissa uutinen kriisista otettiin vastaan raivostuneena. Eisenhowerilla oli vain viikko seuraaviin presidentinvaaleihin. Maa ryhtyi ajamaan tulitaukoa
YK
:ssa ja yritti estaa Neuvostoliiton valiintulon.
[2]
Yhdysvalloille oli tarkeaa, etta Neuvostoliitto ei voisi kayttaa tilannetta vahvistaakseen omaa asemaansa Lahi-idassa.
[4]
Israelin Yhdysvallat uhkasi tuomita hyokkaavana osapuolena.
[2]
Liittolaiselleen Britannialle maa ilmoitti puolestaan Yhdysvaltojen ja Britannian erityissuhteen olevan vaakalaudalla. Neuvostoliitossa Hru?t?ov naki kriisin tilaisuutena ohjata maailman huomio pois talla valin alkaneesta
Unkarin kansannoususta
.
[2]
Maan paaministeri
Nikolai Bulganin
oli puolestaan uhannut osapuolia jopa ydinaseilla. 7. marraskuuta taistelevat osapuolet taipuivat
YK:n turvallisuusneuvoston
antamaan tulitaukovaatimukseen.
[4]
Kuvaa uutisarkistoista Suezin kriisin jalkimainingeista.
Ranska ja Britannia suostuivat vetamaan joukkonsa kanava-alueelta ja niiden tilalle alueelle sijoitettiin YK:n joukkoja. Keskeisia toimijoita YK:n rauhanturvajoukkojen perustamiseksi olivat paasihteeri
Dag Hammarskjold
ja Kanadan ulkoministeri
Lester B. Pearson
. Pearson sai ansioistaan tilanteen hoitamisesta
Nobelin rauhanpalkinnon
seuraavan vuonna.
[4]
Nain sai lopulta alkunsa Yhdistyneiden kansakuntien
UNEF
I -
rauhanturvaoperaatio
, johon myos vuotta aikaisemmin Yhdistyneiden kansakuntien jaseneksi liittynyt
Suomi osallistui
.
[5]
Ranska ja Britannia olivat viimeista kertaa olleet keskeisessa asemassa Lahi-idan sodissa ja Suezin kriisin ratkaisu merkitsi viimein niiden suurvalta-aseman murenemista. Niiden tilalle Lahi-idassa olivat nousseet Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Britannian Edenille kriisi merkitsi uran loppua. Ranskan hallitus ryhtyi Suezin kriisin jalkeen kiihdyttamaan ydinaseen rakentamisprojektia. Nasserille kriisi oli huomattava voitto. Vihollinen ei ollut saanut kanava-aluetta ja hanen hallintonsa ei ollut hajonnut. Nasserista tuli arabimaailman ja laajemmin koko kolmannen maailman sankari kolonialistien vastaisessa taistelussa.
[4]
[6]
Israel ei ollut yhta taipuvainen vetaytymiseen. Siihen oli kuitenkin lopulta taivuttava Yhdysvaltojen uhattua vetaa kaiken tukensa maalta. Israel viivytteli pitamalla hallussaan kaistaletta niemimaalta
Eilatista
niemimaan karkeen ja miehittamalla edelleen Gazaa, mutta lopulta nailtakin alueilta vetaydyttiin maaliskuussa 1957, kun Yhdysvallat oli luvannut Tiraninsalmen pysyvan avoinna israelilaiselle merenkululle. Toisin kuin Britannian Edenista, Ben-Gurionista tuli Israelin politiikan suurmies, joka oli kaynyt tasaveroisena neuvotteluja suurvaltojen kanssa. Kaikkiin tavoitteisiinsa Israel ei ollut paassyt, mutta esimerkiksi Tiraninsalmi oli nyt avattu ja egyptilaiset joukot eivat palanneet asemiinsa Siinain niemimaalla. Armeija oli osoittanut kykynsa sodassa, mika nakyi myos politiikkaan siirtyneiden
Moshe Dayanin
ja
Shimon Peresin
poliittisena menestyksena.
[4]
- ↑
Charles Gordon Smith William B. Fisher:
Suez Canal
Encyclopædia Britannica. Viitattu 30.9.2018.
(englanniksi)
- ↑
a
b
c
d
e
f
g
h
i
Melvyn P. Leffler ja Odd Arne Westad:
The Cambridge History of the Cold War - Volume II Crises and Detente
, s. 305-312. Cambridge University Press, 2010.
ISBN 978-0-521-83720-0
.
(englanniksi)
- ↑
Spencer C. Tucker:
Cold War: A Student Encyclopedia
, s. 1966-1972. ABC-CLIO, 2008.
ISBN 978-1-85109-706-7
.
(englanniksi)
- ↑
a
b
c
d
e
f
g
h
Hannu Juusola:
Israelin historia
, s. 117-124. Gaudeamus Helsinki University Press, 2014.
ISBN 978-952-495-559-1
.
(englanniksi)
- ↑
Osmo Apunen:
Murrosaikojen maailmanpolitiikka
, s. 266. Tampereen yliopisto, 2004.
- ↑
Arola, Janne: Yhteistyohaluinen isottelija.
HS TEEMA
, 2021.
Commons