Tämä on lupaava artikkeli.

Liivinmaan sota

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Liivinmaan sota
Pihkovan taistelu
Pihkovan taistelu
Paivamaara:

1558?1583

Paikka:

Baltia ja Venaja

Lopputulos:

Liivinmaan liiton, Puola-Liettuan, Ruotsin ja Tanskan voitto

Vaikutukset:
Osapuolet

Liivinmaan liitto
Puola-Liettua
  Ruotsi
  Tanska
Ukrainan kasakat
Transilvanian ruhtinaskunta

Moskovan Venaja

Komentajat

Gotthard Kettler
Stefan Batory
Ruotsi Eerik XIV
Tanska Fredrik II

Iivana Julma
Shahghali
Simeon Bekbulatovit?
Magnus

Liivinmaan sota kaytiin vuosina 1558?1583 Liivinmaan eli nykyisten Viron ja Latvian alueen hallinnasta. Sota alkoi Liivinmaan liiton ja Venajan valisena sotana, mutta siihen osallistuivat myohemmin myos Puola-Liettua , Ruotsi ja Tanska-Norja . [1]

Sota paattyi Liivinmaan liiton hajoamiseen ja sen alueen jakamiseen muiden Itameren valtioiden kesken. Vaikka Liivinmaan sota paattyikin vuonna 1583, sen aaripaa ulotetaan joskus vuoteen 1629 tai jopa vuoteen 1661 saakka. [1]

Tausta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Liivinmaan heikkeneminen [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Liivinmaan liitto oli 1500-luvulle tultaessa heikentynyt useista ulkoisista ja sisaisista syista johtuen. Saksan apu Liivinmaalle oli lahes tyrehtynyt sen desentralisoitumisen myota. Keisari Maksimilian I:n ja Kaarle V:n uudistukset keskusvallan lujittamiseksi eivat onnistuneet. Preussin jouduttua Puolan alaisuuteen vuonna 1525 Liivinmaan liitto ei voinut odottaa enaa tukea siltakaan suunnalta. Preussin harjoittama politiikka palveli Puolan etuja. Liivinmaan liitto oli lisaksi sisaisesti hajaantunut uskonpuhdistuksen takia, mika aiheutti keskinaisia ristiriitoja eri territorioruhtinaiden valille. [2]

Pitkan rauhallisen jakson myota Liivinmaan liiton sotalaitos oli rappeutunut pahoin. Liivinmaan ritarikunnalla oli vain noin 150?200 ritariveljea, mika oli vain kolmasosa sen huippuajoista. Talonpojat olivat menettaneet aseenkanto-oikeutensa ja nain taisteluvalmiutensa. [3] Liivinmaan liiton valtiollinen luonne oli perustaltaan heikko, silla se perustui loyhaan saatyvaltais-territoriaaliseen liittolaissuhteeseen. Liivinmaan liittoa oli yritetty modernisoida, mutta yritykset olivat kaatuneet uudistusten vaatiman maallistumisen vastustamiseen. [4]

Ulkoiset uhat [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Viktor Vasnetsov , Iivana IV Julma , 1897.

Samaan aikaan kun Liivinmaan liitto heikkeni monet sen naapureista vahvistuivat merkittavasti. Puola-Liettuan unioni oli myohaiskeskiajalla noussut Keski-Euroopan voimakkaimpien valtojen joukkoon. Preussin alistamisen myota se paasi myos puuttumaan Baltian asioihin enenevissa maarin. [5] Myos Skandinavian maat Ruotsi ja Tanska vahvistuivat unionitaisteluiden paatyttya ja sisaisten uudistusten myota. [4]

Puola-Liettuaa ja Skandinaviaa suurempi uhka oli kuitenkin idassa oleva Venaja. Moskovan suuriruhtinaskunta oli laajentunut voimakkaasti kaikkiin ilmansuuntiin. Moskovan ongelma, kuten myohemman Venajankin, oli sen hallitseman Itameren rannikkoalueen suppeus. Erityisesti pyrkimys paasta Itamerelle ajoi Iivana IV Julmaa . [5]

Venajan tavoitteena oli estaa Ruotsia ja Liivinmaan hallitsijoita liittoutumasta keskenaan ja toisaalta se pyrki saamaan jalansijaa Itameren rannalla. Venaja oli kaynyt sotaa aiemminkin Liivinmaan liiton kanssa, mutta maiden valilla vallitsi rauha, jota yllapidettiin rauhansopimuksen uudistamisilla. Novgorodissa vuonna 1554 tehdyssa sopimuksessa Venajan pyrkimys vaikuttaa Baltian asioihin tuli ilmi ensikertaa peittelemattomasti. Talloin Moskova vaati Tarton hiippakuntaa maksamaan niin sanottua uskonveroa, jonka koko Liivinmaan piti taata. Ehtoihin ei Liivinmaan puolelta suostuttu ja seuraavien vuosien aikana naista ehdoista kaytiin pitkia neuvotteluja. [6]

Koadjuuttorisota [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Liivinmaalla puhkesi vuonna 1556 koadjuuttorisodaksi kutsuttu sisallissota, joka johti laheisempiin yhteyksiin Puola-Liettuan kanssa. Sota johtui Riian arkkipiispan maakreivi Wilhelmin yrityksesta paasta Liivinmaan johtoon, mihin han kaytti hyvakseen sukulaisuussuhteitaan Preussin ja Puolan hallitsijoihin. [6]

Hanta tuki ritarikunnan maamarsalkka Jaspar Munster , joka tavoitteli maamestariksi paasya. Ennen kuin arkkipiispa ehti toimia juonittelut tulivat ilmi ja ritarikunnan joukot valloittivat arkkihiippakunnan. Puolalaisten painostus pakotti osapuolet kuitenkin neuvotteluihin. Posvolin sopimuksella 1557 sovittiinkin, etta arkkipiispa paasi takaisin virkaansa ja etta ritarikunta solmisi Puolan kanssa Venajan vastaisen puolustus- ja hyokkaysliiton. Liiton oli tarkoitus tulla voimaan viiden vuoden kuluttua. [7]

Sodan alkuvaiheet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Boris T?orikov , Narvan piiritys 1558 , 1836.

Iivana IV Julma tulkitsi Posvolin sopimuksen ja Tarton uskonveron maksamatta jattamisen rikkovan vuoden 1554 valirauhansopimusta [8] ja han keskitti venalaisia joukkoja Liivinmaan rajalle. [7] Jo ennen venalaisten hyokkaysta maamestari Furstenberg oli ryhtynyt puolustusvalmisteluihin lokakuussa 1557. Valmistelut eivat kuitenkaan olleet kovin tehokkaita saatyjen valinpitamattomyyden takia. [9]

Venalaiset aloittivat hyokkayksen 22. tammikuuta 1558. Venalaisten noin 40 000 miehen armeija hyokkasi rajan yli Peipsijarven pohjois- ja etelapuolelta Ivangorodista Narvaan ja Pihkovasta Vastseliinaa kohti. Kolmas hyokkayssuunta kohdistui Ostrovista Marienhausenia ja Marienburgia kohti. [7] Joukkoja johti Venajan vasalli , Kazanin kaani ?igal . [1] Narva antautui toukokuussa pommitusten ja tulipalojen runtelemana. [7]

Sielta venalaiset jatkoivat Pohjois-Viroon Tallinnan lahistolle saakka. Marienburgia vastaan hyokanneet venalaiset eivat onnistuneet valtaamaan siella sijainnutta ritarikuntalinnaa. Epaonnistuttuaan tassa joukot etenivat Riian edustalle, josta ne kuitenkin kaantyivat takaisin havittaen maaseutua. Hyokkaysten tuloksena venalaiset miehittivat itaisen Virumaan ja Tarton hiippakunnan. [9]

Hyokkayksen johdosta Liivinmaan maapaivat olivat paattaneet Wolmarissa vuoden 1558 maaliskuussa koota tsaarin vaatiman veron. Ennen kuin summa oli saatu lainaamalla kokoon, oli Moskovaan lahetetty neuvottelijoita. Tsaari ei ollut kuitenkaan enaa kiinnostunut rauhan solmimisesta Narvan kukistuttua. Kesakuun lopulla maapaivat kokoontuivat Tartossa paattamaan, mista pain apua tuli yrittaa saada. Vaihtoehtoina olivat Puola, Ruotsi ja Tanska. Maapaivat kallistuivat Tanskan puoleen, koska Ruotsi ja Puola olivat osoittautuneet vastahakoisiksi auttamaan Liivinmaata. [10] [9]

Avun takaamiseksi oltiin valmiita antamaan Tanskalle takaisin sen vanha herruus Harju- ja Virumaassa. Tanskasta ei kuitenkaan tullut sellaista apua, kuin oli odotettu. Tanskan avulla saatiin kuitenkin aikaan aselepo Venajan kanssa vuonna 1559. Tsaari suostui sopimukseen, jotta han olisi voinut ratkaista krimintataarikysymyksen eli samanaikaisen Venajan?Krimin sodan tilanteen Devlet I Girayta vastaan. Aselevon aikana Tanska sai jalansijan Liivinmaalta, kun piispa Johannes Munchhausen myi Saarenmaan ja Kuurinmaan hiippakunnat Tanskan kuninkaan veljelle Magnukselle 26. syyskuuta 1559. Rauhan aikana alkoi myos voimistua mielipide, jonka mukaan tukea piti hakea Puolalta. Tama ei kuitenkaan olisi voinut onnistua Furstenbergin ollessa maamestarina, mutta hanet syrjaytti puolalaismielisen Gotthard Kettler . Kettler aloitti valtaan paastyaan neuvottelut puolalaisten kanssa Vilnassa . Puolan kanssa solmittiin 31. elokuuta 1559 sopimus, jonka mukaan Puolan kuningas ottaisi ritarikunnan valtansa alle. [10]

Sopimuksen mukaan ritarikunnan etelaosan linnat Bauskasta Ludseniin piti luovuttaa Puolalle. [11] Sodan jalkeen ritarikunta voisi lunastaa ne takaisin. Seuraavana paivana solmittiin toinen sopimus, jossa puolalaisvalta laajeni edelleen. Sen mukaan Liivinmaa liitettaisiin Puolaan ja Kettlerista tulisi Liivinmaan herttua. Hieman myohemmin Riian arkkipiispa solmi Puolan kanssa saman kaltaisen sopimuksen linnojen luovuttamisesta. Kettler valittiin neuvotteluista palattuaan 17. syyskuuta 1559 maamestariksi ja siihen asti muodollisesti maamestarina ollut Furstenberg sai haltuunsa ritarikuntalinnoja Etela-Virosta. [12]

Ruotsi oli pysytellyt sodan alkuvaiheen puolueettomana, vaikka ruotsalaisilla oli esimerkiksi Tallinnassa paljon kannatusta. Kustaa Vaasa oli solminut Venajan kanssa Moskovan rauhansopimuksen ennen Liivinmaan sotaa ja hanen mukaansa Ruotsi ei olisi voinut sekaantua Liivinmaan tapahtumiin ilman vaaraa Venajan suhteiden huonontumisesta. Ruotsilla oli kuitenkin vuoden 1557 syksysta lahtien tarkkailijoita Tallinnassa. Suomen herttua Juhana neuvotteli itsenaisesti ritarikunnan kanssa Suomen aatelin tukemana joidenkin tukikohtien luovuttamisesta Ruotsille. [12] Neuvottelut eivat kuitenkaan johtaneet mihinkaan. [13]

Aselevon loppu [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

”Venalaisten hirmutoita Liivinmaalta”, piirros vuodelta 1561.

Liivinmaalla pidettiin jalleen maapaivat Riiassa, jossa paatettiin kantaa erityinen sotavero alueelta. Maamestari Kettler kokosi lisaksi joukkoja ritarikunnan vastahyokkaysta varten. Vastahyokkays alkoikin aselevon paatyttya 1. marraskuuta 1559. Hyokkays sujui alussa hyvin ja se eteni Tarton edustalle saakka. Tarton linnaa ei kuitenkaan pystytty valtaamaan ja samoin kavi Lajusten linnan valtausyritykselle. Joulukuun aikana ritarikunnan hyokkays tyrehtyi ja sita seurasi venalaisten havitysretket. Venalaiset piirittivat Marienburgin linnan ja se antautui piirityksen jalkeen 9. helmikuuta 1560. [13]

Ritarikunta oli vararikon partaalla ja tilannetta helpottaakseen Kettler ryhtyi panttaamaan Kuurinmaan linnoja. Goldingenin , Hasenpothin ja Durbenin linnat annettiin Puolalle ja Grobin Preussille. Linnojen panttaamisesta huolimatta Puola ei tukenut Liivinmaata sotilaallisesti, vaan se yritti kiristaa lisaa linnoja. Taman lisaksi Tanskan Magnus, jolle oli annettu alueita Saarenmaalta ja Kuurinmaalta, ja Kettlerin valille syttyi sota, jonka ratkaisemiseksi saatiin aikaan sopimus vuoden 1560 elokuussa. Venalaisten uusi hyokkays alkoi 2. elokuuta. Ritarikunta kavi viimeisen suuren kenttataistelunsa Hargamaessa , jossa se karsi suuren tappion. [14]

Vaikka herttua Magnus oli luvannut auttaa ritarikuntaa, ei talta suunnalta lopulta apua tullutkaan. Puolalaisilta tuli apuun vain pienia joukko-osastoja. Pohjoisessa venalaiset piirittivat Viljandin . Puolustavat joukot aloittivat palkkojen maksun myohastymisen takia kapinan ja linna kukistui 21. elokuuta. Ritarikunnan entinen maamestari Furstenberg joutui venalaisten vangiksi. Viljannin valtauksen jalkeen venalaiset valtasivat ilman vastarintaa Tarvastun , Poltsamaan ja Ruhjan . Vain piiritetty Paidelinna piti ylla vastarintaa, vaikkakin puolustusta vaikeutti Laanemaalla alkanut talonpoikaiskapina. Venalaiset luopuivat Paldelinnan piirityksesta lokakuun lopulla. Piirityksen loppuminen pelasti Harjumaan ja Tallinnan. Etelassa venalaiset kukistivat pienet puolalaiset joukot Wendenissa . Taman jalkeen he etenivat Vainajoen lahistolle, mutta vetaytyivat sielta takaisin. Venalaisten hyokkays tyrehtyi lopulta lokakuussa. [14]

Liivinmaan hajoaminen [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Venalaisten hyokkayksen jalkeen alkoi noin vuoden kestanyt vaihe, joka johti Liivinmaan lopulliseen hajoamiseen. Liivinmaan itaosa oli venalaisten hallussa ja he pitivat nama alueet, vaikka puolalainen lahetysto vaatikin naita alueita Puolalle Moskovassa vuonna 1561 kaydyissa neuvotteluissa. Liivinmaan etela- ja keskiosat joutuivat Kettlerin ja Puolan kuninkaan sopimuksen mukaisesti Puolan suojeluherruuteen. Vilnassa 28. marraskuuta 1561 kaydyt neuvottelut johtivat ritarikunnan lopulliseen hajoamiseen. Kettler sai haltuunsa Kuurinmaan ja Semgallian herttuakunnan ja Puola muut alueet lukuun ottamatta Riikaa, joka pysyi osana Saksan keisarikuntaa. Tanskalainen herttua Magnus sai 29. tammikuuta 1562 Vilnassa kaydyissa neuvotteluissa puolet Virosta ja lisaksi han sai pitaa Kuurinmaan hiippakunnalliset osat. [15]

Ruotsalaiset olivat aloittaneet aktiivisemman toiminnan Liivinmaalla Kustaa Vaasan kuoltua ja Eerik XIV:n noustua valtaan. Eerikin kaskysta ruotsalaiset lahettivat lahetyston Tallinnaan, jossa neuvoteltiin Harju- ja Jarvamaan liittamisesta Ruotsiin. Neuvottelujen tuloksena Tallinnan porvarit seka Harju- ja Virumaan vasallit sanoivat irti uskollisuutensa Saksalaiselle keisarikunnalle ja vannoivat 4.?6. kesakuuta 1561 uskollisuudenvalan Eerikille. Nain kaikki Liivinmaan naapurivallat olivat osallistuneet sen maiden jakamiseen keskenaan. Sota ei kuitenkaan paattynyt tahan. [16]

Pohjoismaiden seitsenvuotinen sota [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Paaartikkeli: Pohjoismaiden seitsenvuotinen sota

Viron valtauksen jalkeen Eerikille ja Juhanalle tuli erimielisyyksia ulkopolitiikan suunnasta. Juhanan mielesta tuli liittoutua Puola-Liettuan kanssa Venajan laajentumisen estamiseksi. Eerikin mielesta suhteita Venajaan ei pitaisi heikentaa, jotta Ruotsi voisi hyotya sen lanteen suuntautuvasta kaupasta. Ruotsin pitaisi sita vastoin estaa Tanskan ja Puolan vallan liiallinen kasvu. Juhanan ja Eerikin erimielisyydet johtivat Juhanan vangitsemiseen ja sotaan Tanskaa, Puola-Liettuaa ja Pohjois-Saksan hansakaupunkeja vastaan. Alkoi niin sanottu Pohjoismainen seitsenvuotinen sota . [17] [18] Baltia oli sodan sivunayttamo.

Sodassa Klaus Kristerinpoika Hornin johtamat ruotsalaisjoukot valloittivat kesakuussa 1562 Parnun , Karksin ja Paidelinnan, mita seurasi seuraavan vuoden kesalla Haapsalun , syksylla Lihulan ja talvella Loden valloitus. Epavakaissa oloissa alueelle syntyi omalaatuisia voimaryhmia. Yhden niista muodostivat Juhanan panttilinnoiksi saamat Paidelinna, Karksi, Trikaten, Helmet, Ermes, Rujen ja Burtneck. Panttilaanityksen kaskynhaltijaksi han oli maarannyt tirolilaisen kreivi Artzin. [19]

Horn kuitenkin valtasi Paidelinnan ja Karksin ennen kuin Artz ehti saada nama haltuunsa. Artzin kuultua Juhanan kukistumisesta tama yritti luovuttaa loput linnansa venalaisille, mutta Kettlerin joukot vangitsivat hanet ja mestasivat hanet Riiassa. Juhanan panttilinnat joutuivat ruotsalaisten valtaamia linnoja lukuun ottamatta ensin Kettlerille ja sittemmin puolalaisille. Toinen voimaryhma olivat ruotsalaisten saksalaiset palkkasoturit, jotka kapinoivat palkkojen maksuongelmien takia Parnussa vuonna 1564 ja luovuttivat kaupungin ja sen linnan puolalaisille. Magnus-herttua lahetti naille joukoille tueksi joukkoja Kuurinmaan hiippakunnasta ja joukot kokosi sotilasosastoksi Kettler. Kettler hyokkasi joukkoineen Tallinnaa kohti pariin otteeseen vuosina 1564 ja 1565, mutta Horn voitti ne ja ajoi takaisin Parnuun. [20]

Kesalla vuonna 1566 tanskalaiset valtasivat Hiidenmaan, jonka ruotsalaiset kuitenkin valtasivat takaisin vastahyokkayksella samana vuonna. Saman vuoden talvella ruotsalaiset tekivat havitysretket Lemsaluun Klaus Kurselin johdolla. Puolalaiset vastasivat tahan hyokkaamalla Laanemaan kautta Tallinnan lahistolle. Vuoden 1568 toukokuussa Kursel valloitti Sunaburgin ja Parnun saksalaisjoukot tekivat havitysretkia Laane- ja Harjumaalle. [20]

Samana vuonna 1568 Juhana ja taman veli Kaarle kukistivat mielisairaan Eerikin ja Juhana nousi valtaistuimelle. [19] Juhanan valtaantulon myota Virossa johtajan tehtavissa olleita henkiloita vaihdettiin, mika johti muiden ongelmien ohella Tallinnan linnan palkkasoturien kapinaan, joka onnistuttiin kuitenkin kukistamaan. [20]

Juhanan valtaantulon myota myos jannitteet Puolan ja Ruotsin valilla laimenivat. Seitsenvuotinen sota paattyi Stettinin rauhansopimukseen , jossa Tanska ja Ruotsi tunnustivat muodollisesti Saksan keisarin yliherruuden Baltiassa. Sopimuksella sovittiin, etta Juhana luovuttaisi valloituksensa Baltiassa Saksan keisarille, joka taas laanittaisi Tanskan entiset alueet Tanskan kuningas Fredrik II:lle ja muut Juhanalle. Sopimuksella ei kuitenkaan ollut mitaan kaytannon merkitysta, vaan Ruotsi piti edelleen hallussaan valloituksensa ja Venaja piti omat valloituksensa Baltian itaosissa. Tanskan tukemalle herttua Magnukselle jai Saarenmaa ja Kuurinmaan hiippakunnalliset osat. Puola-Liettualle jai Vainajoen takainen ja keskinen Liivinmaa. Riika sailyi edelleen Saksan valtakunnan osana. [21]

Pohjoismainen 25-vuotinen sota [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Paaartikkeli: Pitka viha
Tallinnalaisen Balthasar Russowin Liivinmaan kronikka sisaltaa silminnakijakertomuksia Liivinmaan sodasta.

Iivana IV yritti vuodesta 1569 lisata vaikutusvaltaansa Baltiassa diplomaattisin keinoin. Iivanan puolelle siirtyneet aateliset ottivat yhteyden Tallinnan ja Riian kaupunkeihin, seka Kuurinmaan herttuaan. Ne kuitenkin torjuivat naiden tarjoukset. [21] Menestyksekkaammin he neuvottelivat herttua Magnuksen kanssa, joka alistikin Tanskan kuninkaalta lupaa kysymatta alueensa tsaarin herruuteen vuoden 1570 kesalla. Han sai ne takaisin laanityksina, minka lisaksi han sai myos muutaman muun linnan Venajan Baltiasta valloittamilta alueilta. Tsaari antoi myos Magnukselle Liivinmaan kuninkaan arvonimen. Taman myota Iivana kokosi venalaisista ja saksalaisista palkkasotureista sotajoukon, joka hyokkasi Magnuksen johdolla Harjumaalle vuoden 1570 elokuun lopulla. [22]

Joukot piirittivat Tallinnaa ja Paidelinnaa, kunnes ruotsalaiset, Tallinnan porvaristo ja Paidelinnan varuskunta keskeyttivat piirityksen lahes seitseman kuukauden jalkeen. Venalaisten hyokkaystoiminta Itamerella keskeytyi maaliskuussa 1571, kun Krimin tataarit hyokkasivat Moskovaan. Iivanan oli talloin pakko solmia aselepo ruotsalaisten kanssa. Venalaisten voitettua tataarit Okajoen taistelussa vuonna 1572 he saattoivat jalleen keskittya Ruotsin vastaiseen toimintaan ja hyokkasivatkin taas Viroon vuoden 1572 viimeisina paivina. Venalaiset valtasivat Paidelinnan, Karksin ja etenivat Laanemaalle. [22]

Venalaiset karsivat kuitenkin tappion ruotsalaisille Loden taistelussa tammikuussa 1573 ja heidan oli pakko peraantya. Ruotsin sodankayntia vuosina 1573?1574 haittasivat kuitenkin palkkasoturien kaksi kapinaa. [23]

Samaan aikaan Puola oli heikentynyt sisaisten valtaistuinkiistojen takia. Iivana kaytti tilannetta hyvakseen ja venalaiset joukot hyokkasivat jalleen Magnus-herttuan johdolla Tallinnaan, jossa venalaiset polttivat sen esikaupunkeja. Joukot palasivat Tarton hiippakuntaan puolalaisen alueen halki, jossa he polttivat Vanhan Parnun ja valtasivat Salisjoella sijainneen pienen linnan. Seuraavana kesana he hyokkasivat jalleen Parnuun, joka antautui piirityksen jalkeen. Parnun valtauksen jalkeen vallattiin nelja muuta puolalaisten miehittamaa linnaa. Liettualaiset joukot ottivat naista etelaisimman Ruijenin linnan takaisin vastahyokkayksen jalkeen. Vuonna 1567 venalaiset hyokkasivat talla kertaa ruhtinas Totmakovin johdolla Laanemaalle valloittaen kaikki sen linnat ja havittaen Saarenmaata. Magnus valloitti saman vuoden syksylla Lemsalun, minka jalkeen Marienburgin-Lemsalun linjasta pohjoiseen koko Baltian mannermaa oli Tallinnaa lukuun ottamatta venalaisten hallussa. [23]

Vuonna 1577 venalaiset aloittivat Tallinnan piirityksen ruhtinas Mstislavskin johdolla. Venalaisten joukoissa oli noin 50 000 miesta. [24] Kaupungin puolustusta oli ennen tata tehostettu Hornin johdolla ja se kesti venalaisten pommitukset ja rynnakot. Piiritys paattyi tuloksettomana maaliskuussa seitseman viikon jalkeen. [25]

Venalaisten paahyokkays kohdistui kuitenkin Puolaa vastaan. Hyokkays alkoi Pihkovasta heinakuussa 1577 Iivana IV:n itsensa johtamana. Muutaman viikon kuluessa venalaiset olivat valloittaneet kaikki Vainajoen pohjoispuoliset rajalinnat ja monet muut latvialaisen alueen linnat. Magnus-herttuan ja Iivanan valilla sattui kuitenkin samana vuonna valikohtaus. Magnus oli ollut aikeissa loikata puolalaisten puolelle ja kun tsaari sai tasta tiedon, han maarasi Magnusin saapumaan Pihkovaan. Pihkovassa solmittiin sopimus, jonka mukaan Magnuksen toimintavyohykkeen rajana olisi Koivajoki siten, etta sen itapuolinen alue kuuluisi venalaisille ja lantinen Magnuksellelle. Kuitenkin joukko itapuolisia kaupunkeja, muun muassa Wenden ja Wolmar, antautuivat venalaisen hyokkayksen pelottamina Magnukselle, joka miehitti ne sopimuksen vastaisesti. [25]

Tsaari otti haltuunsa Magnuksen miehittamat kaupungit ja vangitutti herttuan, joka tosin vapautettiin myohemmin. Venalaiset palasivat hyokkaykseltaan vuoden 1577 syyskuun alussa valloitettuaan 30 linnaa, kartanoa ja kaupunkia latvialaiselta alueelta. Ruotsalaiset kayttivat venalaisten joukkojen keskitysta etelaan hyvakseen ja hyokkasivat laivastollaan Narvaa vastaan seka havittivat Inkeria. Lisaksi virolaisella alueella voimistui virolaisten talonpoikien sissiliike venalaisia vastaan Ivo Schenkenbergin johdolla. Venalaisten vetaydyttya Etela-Baltiasta myos Puola ja paikalliset saksalaiset aloittivat vastatoimet. He valloittivat useat venalaisten valtaamat linnat takaisin. Magnus sanoutui irti vasalliudestaan tsaarille ja han muutti vuonna 1578 Kuurinmaan hiippakuntaan. [26]

Jan Matejko , Stefan Bathory Pihkovassa , 1872.

Ruotsi ja Puola lahentyivat pikkuhiljaa yhteisen vihollisen takia. Molemmat alkoivat suunnitella hyokkaysten ulottamista Luoteis-Venajalle. Puolan kuningas Stefan Batory kokosi suuren 40 000 miehen armeijan, joka aloitti vastahyokkayksen kesalla 1579. Armeija hyokkasi Polotskia vastaan. [26]

Kaupunki vallattiin elokuun lopulla, mita seurasi havitysretket Smolenskiin saakka. Samoihin aikoihin ruotsalaiset hyokkasivat Narvaa vastaan, mutta eivat onnistuneet valtaamaan sita. Vuoden 1580 kesalla puolalaiset hyokkasivat Veliki Lukiin , joka vallattiin rynnakolla syyskuussa. Syksylla alkoi myos Pontus De la Gardien johtama ruotsalaisten hyokkays, jolla ruotsalaiset valloittivat Paadisen luostarilinnoituksen vuoden lopussa ja pari kuukautta myohemmin Rakveren ja Tolsburgin Virumaalta. Puola teki toisen suurhyokkayksen elokuussa 1581. Talla kertaa Puolalla oli 100 000 miehen armeija. Joukot aloittivat Pihkovan piirityksen, minka lisaksi venalaisten kimppuun hyokkasivat jalleen Krimin tataarit. [27]

Ruotsalaiset puolestaan hyokkasivat ja miehittivat Laanemaan, minka jalkeen he valloittivat Narvan ja Ivangorodin, seka Jaaman ja Kaprion linnat Inkerista. Myohemmin he ottivat haltuunsa myos Vasknarvan ja Paidelinnan eristaen nain Venajan Itameresta. Voittojen jalkeen Juhana III otti Viron herttuan arvonimen. [28]

Sodan loppu [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Ruotsin levittaytymisen ja Pihkovan piirityksen pitkittymisen takia Puolan kuningas kallistui rauhan kannalle. Iivana IV oli valmis rauhaan. Jesuiitta Antonio Possevion valityksella solmittiinkin 15. tammikuuta 1582 valirauha kymmeneksi vuodeksi Puolan ja Venajan valille. Iivana tunnusti koko Baltian kuuluvan Puolalle, mukaan lukien Ruotsin valloittamat alueet. Puola puolestaan luovutti Baltian ulkopuoliset valloituksensa takaisin. Puola sai myos Riian haltuunsa vuonna 1581 ja puolalaiset ostivat Kuurinmaan hiippakunnalliset alueet Tanskalta vuonna 1585. Ruotsin ja Venajan sota jatkui edelleen ja se paattyi 19. elokuuta 1583 solmittuun kolmevuotiseen valirauhaan, jota jatkettiin myohemmin vuoteen 1590 saakka. [28]

Sopimuksella Venaja vahvisti Ruotsin Virossa valloittamien Laanemaan, Harjumaan, Virumaan ja Jarvamaan omistusoikeuden. Ruotsi yhdisti valloituksensa vuonna 1584 Viron herttuakunnaksi . [29]

Lahteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

  • Niitemaa, Vilho:  Baltian historia . Taydentanyt Kalervo Hovi. Helsinki: Kustannusosakeyhtio Tammi, 1991. ISBN 951-30-9112-0 .
  • Zetterberg, Seppo:  Viron historia . Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 9517465203 .

Viitteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

  1. ↑ a b c Zetterberg 2007, s. 160.
  2. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 158.
  3. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 161.
  4. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 160.
  5. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 159.
  6. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 162
  7. ↑ a b c d Niitemaa ja Hovi 1991, s. 163.
  8. ↑ Zetterberg 2007, s. 159.
  9. ↑ a b c Niitemaa ja Hovi 1991, s. 164.
  10. ↑ a b Zetterberg 2007, s. 161
  11. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 165.
  12. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 166.
  13. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 167.
  14. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 168.
  15. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 170.
  16. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 171.
  17. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 172
  18. ↑ Zetterberg 2007, s. 164
  19. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 173.
  20. ↑ a b c Niitemaa ja Hovi 1991, s. 174.
  21. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 175.
  22. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 176
  23. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 177.
  24. ↑ Zetterberg 2007, s. 166
  25. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 178.
  26. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 179.
  27. ↑ Niitemaa ja Hovi 1991, s. 180.
  28. ↑ a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 181.
  29. ↑ Zetterberg 2007, s. 167.

Aiheesta muualla [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Noudettu kohteesta ” https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Liivinmaan_sota&oldid=22310380 ”