Ruandan kansanmurha on vuonna 1994 Ruandassa tapahtunut kansanmurha , jossa joukko aarihuturyhmia , muun muassa Interahamwe (tai Interhamwe ), tappoi sadan paivan aikana noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua. ^[1]

Muun muassa kolonialismin aikana syntyneet etniset jannitteet kaynnistivat presidentti Juvenal Habyarimanan lentokoneen alasampumisen jalkeen hallituksen organisoiman massiivisen kansanmurhan huhtikuussa 1994. Alasampujina pidetaan yleisesti armeijan huturadikaaleja, jotka pyrkivat teollaan estamaan maassa neuvotellun vallanjakosuunnitelman toteutumisen. Yhdistyneet kansakunnat (YK), Ranskan valtionjohto ja monet muut tahot puuttuivat aivan liian myohaan Ruandan kansanmurhaan. ^{[2] [3]} Tutsijohtoinen kapinallisryhmittyma Ruandan isanmaallinen rintama (RPF) loi lopulta hutujoukot ja keskeytti kansanmurhan heinakuussa 1994. Yli kaksi miljoonaa kostotoimia pelannytta hutua pakeni maasta. Suurin osa pakolaisista palasi kotiin vuoden 1996 loppuun mennessa. Zaireen , nykyiseen Kongon demokraattiseen tasavaltaan , paenneet hutupakolaiset vaikuttivat Kongon sodan syttymiseen vuonna 1996.

Kansanmurhan taustat [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Ruandan, kuten myos naapurimaa Burundin , vaesto koostuu kolmesta ryhmasta: Alueen alkuperaiskansana pidetaan twa-heimoa , jonka osuus vaestosta on nykyisin pieni, noin yksi prosentti. Vaeston paaosan muodostavat hutut ja tutsit , jotka asettuivat alueelle pari tuhatta vuotta sitten bantujen kansainvaelluksen aikana. Hutut ja tutsit puhuvat samaa kielta, heilla on hyvin pitkalle sama kulttuuri eika heita kaytannossa voida erottaa omiksi etnisiksi ryhmikseen ? pikemminkin kyseessa on luokka- tai kastiero. Hutut ovat perinteisesti olleet maanviljelijoita ja tutsit karjanomistajia . Koska karja oli omaisuutena arvokkaampaa kuin maa, muodostivat tutsit Ruandan taloudellisen eliitin. Hutujen ja tutsien ryhmat eivat olleet kuitenkaan alun perin staattisia, vaan vaurastumisen tai koyhtymisen kautta ihmiset saattoivat siirtya ryhmasta toiseen. Ennen siirtomaavallan aikaa Ruandassa oli itsenainen kuningaskunta , jota hallitsi tutsikuningas. ^{[4] [5]}

Ensimmaisia Ruandan lahiseuduilla matkustaneita eurooppalaisia oli Britannian armeijan kapteeni John Hanning Speke , joka vieraili nykyisessa Tansaniassa sijaitsevassa Karagwessa etsiessaan Niilin alkulahteita. Vuonna 1863 julkaistussa matkakirjassaan Journal of the Discovery of the Source of the Nile han esitti aikansa rotuoppien mukaisen nakemyksen, jonka mukaan alueen vaestosta tutsit kuuluvat korkeampaan kastiin ja ovat Etiopiasta alun perin kotoisin oleva haamilainen heimo, kun taas hutut kuuluvat mustan Afrikan alempiin banturotuihin. Speken ” haamilaisesta teoriasta ” tuli nopeasti yleisesti hyvaksytty totuus, joka muovasi tulevien siirtomaaisantien hallintoa ja politiikkaa. ^{[5] [6]}

Siirtomaavallan aika [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Ruanda kolonialisoitiin vuonna 1885, kun se yhdessa naapurimaansa Burundin kanssa liitettiin osaksi Saksan Ita-Afrikkaa . ^[7] Ensimmaisen maailmansodan jalkeen se siirtyi Belgian alaisuuteen. Belgialaiset jatkoivat saksalaisten aloittamaa politiikkaa, jossa tutsit ja hutut oli luokiteltu ”ylemmaksi” ja ”alemmaksi” roduksi; tata hallintomallia voisi kuvailla ”kaksoiskolonialismiksi”. Siirtomaaisannat hallitsivat luomaansa ja tukemaansa tutsieliittia, joka puolestaan hallitsi hutuenemmistoa. Vuosina 1933?1934 belgialaiset jarjestivat maassa vaestonlaskennan . Sen aikana kaikille ruandalaisille tehtiin ” etninen ” henkilokortti, jolla vaesto luokiteltiin pysyvasti tutseihin (14 %), hutuihin (85 %) ja twaihin (1 %). Henkilokortit tekivat siirtymisen ryhmasta toiseen mahdottomaksi ja antoivat belgialaisille mahdollisuuden kehittaa luomaansa apartheidista hallintojarjestelmaa. Belgialaisten yllapitamat katoliset koulut syrjivat hutuoppilaita, ja tutseilla oli kaytannossa monopoli hallinnollisiin ja poliittisiin virkoihin. Raikeimpana siirtomaaisantien kaytantona oli pakkotyojarjestelma, jossa lukemattomat hutut tyoskentelivat eri plantaaseilla ja tietyomailla tutsityonjohtajat valvojinaan. Eraan belgialaisen everstin kerrotaan antaneen ohjeena tyonjohtajalle: ”Sina ruoskit hutuja, tai me ruoskimme sinut.” ^{[5] [8]}

Kohti itsenaisyytta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Toisen maailmansodan jalkeen entisten siirtomaiden alkaessa itsenaistya YK:n ohjauksessa Belgia muutti akkia politiikkaansa: se alkoi tukea hutuenemmistoa ja kannustaa poliittista muutosta maassa. Politiikan muutokseen vaikutti osaltaan Belgian halu sailyttaa vaikutusvaltansa alueella myos tulevan itsenaisyyden aikana seka belgialaisten aavistus hutuenemmiston nousemisesta valtaan. Maaliskuussa 1957 joukko hutuintellektuelleja julkaisi Hutumanifestin nimella tunnetun julkilausuman, jossa vaadittiin haamilaiseen myyttiin vedoten tutsien ajamista ulos maasta ulkomaisina valloittajina. Julistuksessa vastustettiin ehdottomasti etnisista henkilokorteista luopumista, jotta hutuenemmisto voisi nousta valtaan. Vaikka myos maltillisempia aania kuultiin, alkoi uusia aarihutupuolueita syntya nopeasti ennen belgialaisten julistamia vaaleja. ^{[5] [9]}

Gitaraman maakunnassa joukko poliittisia tutsiaktivisteja pahoinpiteli Dominique Mbonyumutwa -nimisen hutujohtajan 1. lokakuuta 1959. Uutinen levisi kulovalkean tavoin ympari maata, ja viikon sisalla tapahtumasta hutujoukkiot pahoinpitelivat kostoksi tutsijohtajia seka polttivat tutsien koteja Belgian siirtomaa-armeijan komentajan, eversti Guy Longiestin puuttumatta tilanteeseen mitenkaan. Longiest ilmoitti tutsien kotien yha palaessa vuonna 1961, etta ”armeijan taytyi valita puolensa”. Han jarjesti vallankaappauksen, jossa paikalliset tutsijohtajat korvattiin hutuilla. Vakavien levottomuuksien hairitsemat kunnallisvaalit, joissa hututoimitsijat valvoivat aanestyspaikkoja, pidettiin vuonna 1960. Hutujen vapautuspuolue parmehutu sai niissa yli 70 prosenttia aanista, ja yhteensa hutupuolueiden osuus miltei 90 prosenttia. Seuraavana vuonna YK:n jarjestamissa parlamenttivaaleissa parmehutu sai 77,7 prosenttia aanista. Jatkuvien levottomuuksien takia vuoden 1960 loppuun mennessa jo yli 20 000 tutsia oli lahtenyt pakolaisiksi naapurimaihin. ^{[5] [10]}

Belgialaiset kokoontuivat 1. tammikuuta 1961 Ruandan uusien hutujohtajien kanssa kokouksessa, jossa Ruandan kuningaskunta muodollisesti lakkautettiin ja maa julistettiin tasavallaksi . Vaikka maan ensimmainen valiaikainen hallitus muodollisesti perustui vallanjakoon hutu- ja tutsiryhmien kesken, ilmoitti YK:n komissio raportissaan, etta maahan oli luotu ”rotuun perustuva yhden puolueen diktatuuri, joka vain korvasi yhden sortovallan toisella”. Belgialaiset eivat kuitenkaan tehneet mitaan asian eteen, ja Ruandalle myonnettiin taydellinen itsenaisyys vuonna 1962. ^{[5] [11] [12]}

Itsenaisyys [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Hutujen diktatuuri naamioitui demokraattiseksi enemmistovallaksi, ja parmehutun johtajista tuli kirjailija V. S. Naipaulin nimityksen mukaisesti ”matkijamiehia”: entisia kapinajohtajia, jotka toistavat valtaan paastyaan kaikki kokemansa vaaryydet. Maan ensimmaiseksi presidentiksi valittiin Gregoire Kayibanda . Burundiin paenneet tutsit paattivat pian aloittaa aseellisen vastarinnan, ja 21. joulukuuta 1963 noin 200 jousipyssyilla ja kotitekoisilla tuliaseilla aseistautunutta tutsipakolaista ylitti Ruandan rajan. He tappoivat rajan lahella sijaitsevasta sotilasleirista nelja sotilasta ja saivat saaliikseen joukon aseita seka viisi maastoautoa. Hyokkaysta tekosyyna kayttaen Etela-Ruandan laaninherra Andre Nkramugaban organisoi keihain ja nuijin aseistettuja joukkioita, jotka vuorokauden aikana tappoivat alueella 5 000 tutsia. Pian vaino levisi koko maahan, ja parmehutu vangitutti ja teloitti kilpailevien poliittisten puolueiden johtajat tehden Ruandasta hetkessa yksipuoluemaan . Kahdessa kuukaudessa yli 10 000 ihmista sai surmansa ja 300 000 pakolaista pakeni naapurimaihin. Maassa edelleen olleet belgialaiset upseerit seurasivat joukkomurhaa sivusta. Brittilainen filosofi sir Bertrand Russell sanoi Ruandan tapahtumien olleen ”kauhein ja systemaattisin joukkomurha sitten natsien juutalaisten tuhoamisen ”. ^{[13] [14]}

Vuoden 1969 vaaleissa presidentti Kayibanda sai valtuudet jatkaa virassa viela kolmannen kauden, ja parmehutupuolue miehitti jalleen maan parlamentin. Ruandan perustuslain mukaan Kayibanda ei olisi voinut asettua ehdolle neljannelle vaalikaudelle, joten han muutatti perustuslakia parlamentin enemmiston turvin. Samalla turvattiin vallan sailyminen myos tulevaisuudessa Kayibandan edustamilla etela- ja keskiruandalaisilla hutuilla. Maan pohjoisosasta kotoisin olevat hutut, jotka olivat saaneet vaikutusvaltaa maan armeijassa, vihastuivat perustuslainmuutoksesta ja ryhtyivat valmistelemaan vallankaappausta. ^{[13] [14]}

Habyarimanan valtaannousu [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Ruandan armeija kaappasi vallan 5. heinakuuta 1973 ja nimitti maahan sotilashallituksen, jonka johtoon nousi kenraali Juvenal Habyarimana . Sotilastuomioistuin tuomitsi presidentti Kayibandan ja seitseman hallituksen ministeria kuolemaan. Habyarimanasta tuli Ruandan uusi presidentti. Vallankaappauksen toisena vuosipaivana Habyarimana ilmoitti, etta maahan oli perustettu uusi puolue, johon jokaisen ruandalaisen tuli liittya: Kansallinen vallankumousliike kehityksen puolesta (MRND). Puolueen tarkoituksena oli ”alueellisen ja etnisen vihamielisyyden poistaminen seka maaseudun kehitys”. MRND loi maaseudulle tyoyhteisoja ja heratti uudelleen henkiin vihatun siirtomaa-ajan pakollisen tyopalvelun perinteen. Tyopalveluryhmat suorittivat saannollisesti viikoittain ilmaista tyopalvelusta, esimerkiksi Ruandan lukuisten kukkuloiden pengerrysta viljelymaaksi tai metsan istutusta polttopuiden tuottamista varten. Kylman sodan ilmapiirissa Ruanda sai paljon tukea lansivalloilta. Entinen siirtomaaisanta Belgia syyti maahan kehitysyhteistyovaroja osaksi maan kohtuullisen vakaan poliittisen tilanteen vuoksi, ja Ranska antoi Ruandalle sotilasapua vahvistaakseen uuskolonistista asemaansa ranskankielisten Afrikan maiden, la Francophonien piirissa. ^{[14] [15]}

Kohti tragediaa [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Berliinin muurin kaatumisen aikoihin Ruandan nouseva oppositio , joka oli vahvistunut maan 1980-luvun taloudellisten ongelmien seurauksena, alkoi lobata lansivaltoja vaatimaan demokraattisia uudistuksia vastapainoksi kehitysyhteistyorahoille, jotka muodostivat jo 60 prosenttia valtion budjetista. Pitkallisten neuvottelujen paatteeksi ja keskusteltuaan asiasta paatukijansa Ranskan presidentin Francois Mitterrandin kanssa Habyarimana yllattaen ilmoitti vuonna 1990, etta maahan oli aika luoda monipuoluejarjestelma . Habyarimanan paatukijoukko, varakkaat ja vaikutusvaltaiset hutujohtajat maan pohjoisosasta eli akazu (pieni huone) kuitenkin vastusti muutosta. Samalla kun Habyarimana julkisesti julisti uutta avoimuutta, akazun organisoima valtioterrori maassa tiivistyi akazun pyrkiessa varmistamaan asemansa ja tuhoamaan maassa orastavan opposition. Tilanne karjistyi lopulta 1. lokakuuta, kun enimmakseen Ugandaan paenneista tutsipakolaisista koostuva, Ruandan isanmaalliseksi rintamaksi (RPF) itseaan nimittava kapinallisryhma ylitti Ugandan ja Ruandan valisen rajan. ^[16]

RPF:lla arvioitiin olleen hyokkayksen alussa 3 000?4 000 hyvin koulutettua sotilasta. ^[17] Kolme paivaa hyokkayksen jalkeen paakaupunki Kigalissa kuultiin ammuskelua. Seuraavana paivana radiossa ilmoitettiin hallituksen joukkojen kukistaneen kapinallisten paakaupungin valtausyrityksen. Todellisuudessa kaupungissa ei kuitenkaan ollut mitaan kapinallisjoukkoja, vaan esityksen tarkoituksena oli ilmeisesti liioitella kapinallisista aiheutuvaa vaaraa ja siten antaa syy hallitsevalle huturyhmittymalle demokratisoimissuunnitelmista luopumiseen. Valtion ideologian mukaisesti politiikka ja identiteetti olivat yhta, ja pian kaikki tutsit julistettiin RPF:n tukijoiksi ja torakoiksi. Habyarimanan kannattajat halusivat luoda maahan sisapoliittisen kaaoksen, joka mahdollistaisi ”sisaisten vihollisten” likvidoinnin. Kymmenen paivaa RPF:n hyokkayksen jalkeen Kibiliran kylan paikallisjohtajat ilmoittivat hutuille, etta heidan viikoittainen tyopalvelunsa koostuisi tutsien tappamisesta. Teurastus kesti kolme paivaa, jona aikana laulavat ja rummuttavat hutut tappoivat 350 tutsia ja ajoivat 3 000 kodeistaan. ^[18]

Ranskan presidentti Mitterrand riensi ystavansa Habyarimanan avuksi, kun Ruandan armeijan ( Forces Armees Rwandaises , FAR) joukot olivat karsineet ensimmaisia tappioita RPF:aa vastaan, ja lahetti satoja vahvasti aseistettuja ranskalaisia laskuvarjojaakareita sotimaan FAR:n rinnalla. Myos Belgia ja Zaire (nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta ) lahettivat joukkoja tukemaan hallitusta kapinallisia vastaan. Belgialaiset joukot vetaytyivat kuitenkin maasta nopeasti, ja Zairen armeijan ryostely ja raiskaukset muodostuivat niin isoksi ongelmaksi, etta Ruandan hallitus pyysi joukkoja poistumaan. Ranskalaisten joukkojen avustuksella Habyarimana saattoi julistaa RPF:n kukistetuksi. Todellisuudessa se kuitenkin peraantyi lanteen, perusti uuden tukikohdan Virunga-tulivuorten rinteille ja jatkoi siella uusien alokkaiden kouluttamista, joita saapui joukkoihin tasaisena virtana. ^[19]

Pitkaan odotettu muutos kohti monipuoluejarjestelmaa alkoi vuoden 1991 kesalla. MRND-puolue ja Habyarimanan kannattajat pyrkivat sailyttamaan asemansa ja perustivat lukuisia uusia puolueita, jotka kaytannossa olivat MRND:n peiteorganisaatioita. Vain yhdessa oppositiopuolueessa oli merkittavasti tutsijasenia, muut puolueet koostuivat maltillisista, uudistusmielisista ja aarihutuliikkeista, jotka pian polarisoivat vaeston aikaisempaakin voimakkaammin pelkistaessaan Ruandan politiikan vain yksinkertaiseksi kysymykseksi hutujen itsesuojelusta tutsien ylivaltapyrkimyksia vastaan. Froduald Karamira, MDR-puolueen varapuheenjohtaja, alkoi pian nimittaa naita liikkeita yhteisella nimella hutuvalta . ^[20]

Todellisuudessa ”hutu power” oli vain iskulause, jolla kohotettiin hutujen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta RPF:n hyokkayksen aiheuttamaa pelkoa vastaan, eika sen nimista jarjestoa ollut koskaan olemassa. ^[21]

Hutuvallan nousu [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Ruandassa ryhdyttiin vuonna 1990 julkaisemaan hallituksen salaisesti yllapitamaa lehtea Kangura (”heratys”), joka vaati kaikkia hutuja tukemaan presidenttia tutsien vastaisessa taistelussa ja ”arvosteli” Habyarimanaa liian vaatimattomista toimista. Lehdessa julkaistiin myos ”todisteita” RPF:n osallisuudesta muinaiseen salajuoneen, jonka avulla tutsit olisivat yrittaneet paasta takaisin valtaan, seka listoja julkisiin laitoksiin ”soluttautuneista” tutseista ja heidan hutuapureistaan. Kuuluisin lehdessa julkaistu artikkeli oli vuoden 1990 joulukuussa ilmestynyt Hutujen kymmenen kaskya , joka toisti John Hanning Speken yli sata vuotta vanhoja ajatuksia tutsien haamilaisista juurista. Se sisalsi myos raikeita rasistisia kehotuksia, kuten etta jokainen tutsi on epaluotettava ja etta heidan ”..ainoa tavoitteensa on oman etnisen ryhmansa ylivalta”. Hutuja kehotettiin ”liittymaan yhteen taistelussa yhteista tutsivihollista vastaan”. Kahdeksas ja kuuluisin kasky kuului: ”Hutujen pitaa lopettaa tutsien saaliminen”. Hutujen kymmenesta kaskysta tuli hyvin laajalle levinnyt ja suosittu artikkeli, ja sita muun muassa luettiin julkisesti poliittisissa tilaisuuksissa. ^[22]

Vuoden 1991 vaalien jalkeen hutuvaltaa edustaneet puolueet ja jarjestot alkoivat varustautua sotaan hankkimalla aseita ja aloittamalla nuorisosta koottujen puolisotilaallisten joukkojen kouluttamisen. Yksi ensimmaisista ryhmista, joka aseistettiin, oli Interahamwe (”he, jotka seisovat yhdessa”) tai (”he, jotka hyokkaavat yhdessa”). Ryhman juuret olivat MRND:n tyopalveluvelvoiteryhmissa 1960-luvulla ja 1980-luvun aikana siita tehtiin puolueen nuorisojarjesto. Interahamwen kautta akazu tuki muun muassa jalkapallofanikerhoja, joilla nuorisoa houkuteltiin puolueen piiriin. Talousvaikeuksien luoma tyoton ja syrjaytynyt nuoriso oli otollista rekrytointimaastoa. ^[22]

Interahamwe ryhtyi ensimmaista kertaa tositoimiin maaliskuussa 1992, kun Ruandan valtionradio ilmoitti loytaneensa todisteet tutsien suunnitelmista hutujen joukkomurhaamiseksi. ”Ennalta ehkaisevassa itsepuolustusoperaatiossa” Interahamwe murhasi kolmessa paivassa 300 tutsia Bugeseran alueella. Samanlaisia vakivaltaisuuksia esiintyi myos muualla maassa. Ennen naita joukkomurhia valtion edustajat ja paikallisjohtajat ottivat tavaksi jarjestaa poliittisia joukkokokouksia, joissa tutseja kuvailtiin demoneiksi sarvineen ja hantineen kaikkineen, ja antoivat kaskyn tappaa heita ”tyopalveluna” valtiolle. Paikalliset johtajat myos hyotyivat terrorista taloudellisesti, silla he yleensa takavarikoivat uhrien maan ja omaisuuden. ^[22]

Arushan rauhansopimus [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

RPF:n ja hallituksen valilla oli vuodesta 1991 asti kayty useaan otteeseen rauhanneuvotteluja, ja osapuolten valilla oli toisinaan vallinnut tulitaukokin. Presidentti Habyarimana viimein allekirjoitti Tansanian Arushassa rauhansopimuksen kapinallisten kanssa 4. elokuuta 1993. Siina oli paasty sopuun Ruandan tulevan armeijan seka siirtymakauden hallituksen kokoonpanosta, ja naapurimaihin paenneille pakolaisille luvattiin paluuoikeus. Sopimukseen kuului myos YK:n rauhanturvajoukon UNAMIR :in sijoittaminen Ruandaan kunnes olot olisivat normalisoituneet. ^[23]

RPF:n sotilaallisen voiman kasvu ja kansainvalinen painostus eivat jattaneet Habyarimanalle vaihtoehtoja sopimuksen allekirjoitukselle, vaikka han samalla teki poliittisen itsemurhan. Hutuvoiman johtohahmot syyttivat presidenttia valittomasti maanpetoksesta . Kangura vaitti UNAMIRin tehtavan olevan vain tutsien nostaminen valtaan mutta muistutti samalla, etta rauhanturvaajat olivat yleensa raukkamaisia ja tulisivat vain seuraamaan sivusta mahdollisten vakivaltaisuuksien puhjetessa. ^[23]

Presidentti Habyarimanan lentokone oli 6. huhtikuuta 1994 laskeutumassa Kigalin lentoasemalle hanen palatessaan Tansaniasta kokouksesta, johon oli osallistunut joukko naapurimaiden paamiehia, kun tuntemattomasta paikasta ammuttu ranskalainen Milan -ohjus osui presidentin koneeseen. Seuranneessa rajahdyksessa kone tuhoutui taydellisesti ja kaikki matkustajat, joukossa myos Burundin uusi presidentti Cyprien Ntaryamira , kuolivat. ^[11] Ruandan valtionradio syytti presidentin salamurhasta seuraavana aamuna RPF:aa ja UNAMIR-joukkoja. Akazu ja hutujarjestot aloittivat pitkaan suunnitellun jarjestelmallisen kansanmurhan toteutuksen. ^[23]

Habyarimanan salamurhaajia ei varmuudella tiedeta, mutta yleisesti on arveltu, etta kyseessa olisi ollut joukko presidentin henkivartiokaartin aarihutuja, joita olisi ohjaillut akazu . Toinen mahdollisuus tuli esille vuonna 2000, kun kolme RPF:n tutsijasenta ilmoitti YK:lle, etta he olivat kuuluneet presidentin salamurhan suorittaneeseen RPF:n eliittiosastoon. Teon motiivina olisi ollut Ruandan nykyisen presidentin, silloisen RPF:n komentajan Paul Kagamen nakemys siita, etta rauhanprosessi eteni liian hitaasti. Lopullinen totuus tuskin selviaa koskaan. ^[23]

Kansanmurha [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Huhtikuun kuudennen paivan iltana itse itsensa nimittama ”kansallinen kriisikomitea”, joka koostui paaosin armeijan korkeista upseereista, piti kokouksen UNAMIR-joukkojen komentajan kenraaliluutnantti Romeo Dallairen seka YK:n paasihteerin erikoislahettilaan Jacques-Roger Booh-Boohin kanssa. Komitea vakuutti jatkavansa Arusha-prosessia, mutta kokouksen paatyttya puolen yon aikaan Kigali oli jo taynna sotilaita ja Interahamwen jasenia, joille oli jaettu listat tapettavista ihmisista. Akazun ensisijainen tavoite oli nopeasti likvidoida hutuopposition johtajat, muun muassa paaministeri Agathe Uwilingiyimana , jonka talo piiritettiin aamun sarastaessa. Paikalle saapuneesta UNAMIR-osastosta huolimatta Uwilingiyimana yritti paeta puutarhansa kautta, ja hanet ammuttiin lahistolle. UNAMIR-osasto, joka koostui viidestatoista ghanalaisesta ja belgialaisesta rauhanturvaajasta, jai pahasti alakynteen, antautui ja vietiin vangeiksi laheiseen sotilastukikohtaan. ^[24] Belgialaiset rauhanturvaajat murhattiin myohemmin sotilastukikohdassa viidakkoveitsilla . ^[25]

Seuraavan paivan aamuna tutsien silmiton murhaaminen oli jo taydessa kaynnissa, mutta YK-joukot eivat puuttuneet tilanteeseen. Ulkovallat ryhtyivat nopeasti evakuoimaan suurlahetystojaan . RPF, jonka joukkoja oli sijoitettu Arushan rauhansopimuksen mukaisesti Kigalin lahella olevaan sotilastukikohtaan, aloitti sotatoimet alle 24 tuntia Habyarimanan murhan jalkeen. FAR vastasi RPF:n hyokkaykseen. Rintamalinjojen takana puolisotilaalliset joukot pystyivat nain jatkamaan kansanmurhaa armeijan suojeluksessa. ^[26]

Ruandaan valittiin 8. huhtikuuta valiaikainen hallitus, jossa jasenina oli ainoastaan aarihutupuolueiden edustajia. Uudeksi presidentiksi nousi Theodore Sindikubwabo , joka oli MRND-puolueen johtajia. Hallituksen ja presidentin ymparilla oli myos joukko muita johtajia, jotka organisoivat kansanmurhaa. MRND:n paasihteeri Joseph Nzirorera jarjesti kuolemanpartioille aseet ja kaskyt tyohon ryhtymiseksi, ja Pascal Simbikangwa ohjasi niiden toimintaa suoraan presidentin kansliasta kasin. Aarihutuliikkeiden paaideologina toimi historian professori Ferdinand Nahimana , joka perustamansa radioaseman ( Radio Television Libre des Mille Collines , tuhansien kukkuloiden vapaa radiokanava) kautta kehotti ja kiihotti vaestoa aamusta iltaan tappamaan paitsi tutseja ja maltillisia hutuja, myos belgialaisia UNAMIR-joukkoja. ^[27]

Radion ja paikallisten poliittisten johtajien jatkuvien kehotusten siivittamana vakivalta levisi nopeasti koko maahan. Naapurit silpoivat toisiaan, tyopaikoilla kollegat hakkasivat toisiaan kuoliaaksi. Laakarit tappoivat potilaitaan ja opettajat oppilaitaan. Muutamassa paivassa kokonaisten kylien tutsivaesto oli tuhottu taydellisesti. Radiossa muistutettiin erityisesti, ettei naisille ja lapsille saanut osoittaa armoa. Eraan kaupungin kunnanvaltuutetun kerrotaan tarjonneen tappajille 50 frangia jokaisen tapetun tutsin paasta ? tapaa alettiin nimittaa ”kaalien kauppaamiseksi”. Pahimpien arvioiden mukaan Ruandassa tapettiin 800 000 tutsia ja maltillista hutua paaosin viidakkoveitsilla noin sadan paivan aikana. ^[11] Noin 400 000 ruandalaista lasta jai ilman vanhempia, ja suurin osa heista heitteille. ^[28]

Kansainvalisen yhteison reaktio [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Viikko sen jalkeen, 14. huhtikuuta, kun kymmenen belgialaista vangiksi jaanytta rauhanturvaajaa oli murhattu, Belgia vetaytyi UNAMIR-joukoista. Samaan aikaan UNAMIR:n komentaja Dallaire totesi, etta kansanmurhan nopeaan pysayttamiseen olisi tarvittu vain 5 000 hyvin varustettua sotilasta, joilla olisi ollut valtuudet voimankayttoon. Samana paivana Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto antoi paatoslauselman, ^[29] jolla UNAMIR:in vahvuutta laskettiin 90 prosenttia ja kaikki paitsi 270 sotilasta kaskettiin peraantymaan. Lisaksi UNAMIR:in toimivaltuuksia kavennettiin entisestaan niin, ettei joukoilla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata kansanmurhaa vieresta. ^[30]

YK:n paatokseen vaikutti voimakkaasti Yhdysvaltojen vastustus lisajoukkojen lahettamiselle. Se oli vasta vahan aikaisemmin karsinyt noyryytyksen Somaliassa , ja Valkoisessa talossa oli juuri saatu valmiiksi asiakirja Presidential Decision Directive 25 , ^[31] jossa esitettiin syita vahentaa Yhdysvaltojen osallistumista YK:n rauhanturvatehtaviin. Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albright pyrki vaikuttamaan muihin turvallisuusneuvoston jasenmaihin niin, ettei Ruandan tapahtumia julistettaisi kansanmurhaksi, koska silloin kansainvalinen oikeus olisi velvoittanut YK:n jasenmaat toimimaan. ^[30]

Vasta 17. toukokuuta kun arviolta 500 000 ihmista oli jo murhattu, turvallisuusneuvosto julisti etta Ruandassa saatetaan suorittaa kansanmurhaa ja hyvaksyi 6 800 sotilaan lahettamisen alueelle ^[32] . Paaosin Afrikan maista kootuille joukoille tarvittiin 50 panssaroitua miehistonkuljetusvaunua, joita pyydettiin Yhdysvalloilta. Naidenkin joukkojen lahettaminen viivastyi, koska YK ja Yhdysvallat eivat paasseet yhteisymmarrykseen ajoneuvojen toimittamisesta koituvien kustannusten jakamisesta. ^[30]

YK-joukkojen lahettamisen edelleen viivastyessa turvallisuusneuvosto valtuutti 22. kesakuuta Ranskan joukkojen lahettamisen Gomaan , Zaireen humanitaarista apua varten. ^[33] Ranskalaiset joukot miehittivat kuitenkin koko Lounais-Ruandan perustaen alueen, jota he kutsuivat turkoosivyohykkeeksi . Myohemmin Ranskaa on kritisoitu voimakkaasti siita, etta se toiminnallaan mahdollisti hutu-sotarikollisten turvallisen pakenemisen Zaireen pakolaisleireille etenevan RPF:n tielta. Ranskalaiset perustelivat valiintuloaan ihmishenkien pelastamisella, mutta myos tarpeella suojella valiaikaisen hallituksen ”aluetta ja laillisuutta”. Erityisesti Luoteis-Ruandassa olleet ranskalaiset joukot hidastivat tai kaytannossa estivat RPF:n etenemisen ja suojelivat siten valiaikaista hallitusta. Ranskalaiset pyrkivat hillitsemaan puolisotilaallisten joukkojen toimintaa, mutta antoivat kansanmurhaan osallistuneiden virkamiesten ja upseerien sailyttaa tehtavansa. Myonnyttyaan RPF:n voittoon ranskalaiset eivat myoskaan pyrkineet vangitsemaan kansanmurhaan osallistuneita vaan jopa joissain tapauksissa auttoivat heita pakenemaan rajan yli Tansaniaan ja Zaireen. 2 500 ranskalaista eliittisotilasta onnistui pelastamaan arviolta 15 000?17 000 ihmishenkea, kun noin 500 hengen heikosti aseistettu ja huonosti huollettu YK-osasto pelasti arviolta kaksi kertaa yhta paljon koko kansanmurhan aikana. ^[30]

Kansanmurhan jalkeen [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

4. heinakuuta RPF:n joukot valloittivat Ruandan paakaupungin Kigalin ja saivat aarihutujen organisoiman kansanmurhan loppumaan. RPF muodosti 19. heinakuuta kansallisen yhtenaisyyden hallituksen neljan muun poliittisen liikkeen (liberaalipuolue, sosiaalidemokraattinen puolue, kristillisdemokraattinen puolue ja tasavaltalainen demokraattinen liike) kanssa. Uusi hallitus lupasi valittomasti kaikille pakolaisille turvallisen paluun Ruandaan ^[34] . Ranska ja Belgia kieltaytyivat aluksi tunnustamasta uutta hallitusta, mutta Saksa ja Yhdysvallat tukivat sita. UNAMIR-joukkojen vahvuus nostettiin entiselleen RPF:n sotilaallisen voiton jalkeen, ja ne pysyivat maassa aina 8. maaliskuuta 1996 asti. ^[35]

FAR:n sotilaallisen tappion jalkeen sen sotilaat, hallitus ja monet puolisotilaallisten joukkojen kuten Interahamwen jasenet pakenivat naapurimaihin, erityisesti Zairen itaosiin ja Tansaniaan . Myos suuri joukko tavallisia hutusiviileita pakeni osaksi hallituksen propagandan vuoksi, joka vaitti RPF:n murhaavan kaikki tavoittamansa hutut. Pakolaisia oli arviolta noin kaksi miljoonaa. Ruandan kansanmurhan aikaansaama pakolaisongelma toimi alueella destabiloivana tekijana ja vaikutti osaltaan toisen Kongon sodan syttymiseen. Osasyy pakolaisleirien aiheuttamille ongelmille oli Interahamwen ja FAR:n jatkuva lasnaolo leireilla seka naiden jarjestojen toistuvat sissihyokkaykset ja ryostoretket Ruandan puolelle rajaa. Kansanmurhan jarjestajat myos kayttivat hutusiviileita ihmiskilpinaan estaen uhkailemalla ja kiristamalla naita palaamasta Ruandaan. ^[36]

Kongon sisallissodan syttyessa lokakuussa 1996 silloiseen Zaireen paenneista pakolaisista palasi Ruandaan suuri osa hyvin lyhyen ajan sisalla. Arviolta 600 000 pakolaista ylitti rajan takaisin Ruandaan noin kahden viikon aikana. Tata seurasi toinen suuri paluuaalto Tansaniasta joulukuun lopulla, jolloin noin 500 000 pakolaista lahti leireilta takaisin kotiseudulleen. ^lahde?

Sotarikosoikeudenkaynnit [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Pakolaisten alkaessa palata Ruandaan maan hallitus aloitti kauan odotetut kansanmurhaoikeudenkaynnit. Ennen oikeudenkaynnin aloittamista Ruandan parlamentissa oli pitkan ja kiihkean vaittelyn paatteeksi 30. elokuuta 1996 hyvaksytty laki kansanmurhaan syyllistyneiden tunnistamisesta ja tuomitsemisesta. Laki jakoi syytetyt neljaan ryhmaan sen mukaan, mita heidan oli vaitetty tehneen 1. lokakuuta 1990 ja 31. joulukuuta 1994 valisena aikana. Ensimmaiseen ryhmaan kuuluivat kansanmurhan suunnittelijat, organisoijat ja kiihottajat mukaan lukien kaikki, jotka toimivat auktoriteettiasemassa kansalliselta tasolta aina poliittisten puolueiden paikallisosastoihin asti. Ryhmaan laskettiin myos armeijaan, uskonnollisiin yhteisoihin tai puolisotilaallisiin joukkoihin kuuluneet henkilot. Toiseen ryhmaan kuuluivat kuolemaan johtaneisiin yksittaisiin hyokkayksiin osallistuneet henkilot ja kolmanteen ei-kuolemaanjohtaneisiin hyokkayksiin osallistuneet henkilot. Viimeiseen ryhmaan kuuluivat henkilot, jotka olivat osallistuneet kansanmurhan uhrien omaisuuden varastamiseen. Oikeusprosessi on ollut pitka, ja edelleen noin 100 000 syytetyn ja tuomitun arvellaan olevan vankilassa . Noin 500 ihmista on tuomittu kuolemaan . ^[37]

Paljon huomiota on saanut osakseen syyskuussa 2005 tapahtunut belgialaisen katolisen papin Guy Theunisin pidatys syytettyna kansanmurhaan osallistumisesta. Ruandan viranomaisten mukaan isa Theunis olisi julkaissut vihaa lietsovia artikkeleita Kangurassa . Toimittajat ilman rajoja -jarjeston (RWB) mukaan Theunis on kuitenkin syyton. RWB:n mukaan Theunis ainoastaan lainasi Kangura -lehtea paatoimittamassaan Dialogue -lehdessa kritisoidakseen kansanmurhan lietsontaa. Lisaksi RWB toteaa syytteiden taustalla olevan todennakoisesti Theunisin FPR-hallintoon kohdistaman kritiikin ja uskonnolliset erimielisyydet. ^[38] Theunis on ensimmainen eurooppalainen, joka on pidatetty Ruandassa osallisuudesta kansanmurhaan, mutta jo aikaisemmin belgialainen journalisti Georges Ruggiu tuomittiin kansainvalisessa rikostuomioistuimessa 12 vuodeksi vankeuteen vakivaltaan kiihottamisesta. ^lahde?

Sotarikosoikeudenkaynnit Suomessa [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Suomessa Keskusrikospoliisi aloitti tutkinnan vuonna 2006 kohteenaan Francois Bazaramba , joka asui tuolloin Suomessa. Tutkinnan ja oikeusprosessin aikana Suomi kieltaytyi luovuttamasta Bazarambaa Ruandan tuomittavaksi epaillen, etta syytetty ei valttamatta saisi Ruandassa oikeudenmukaista oikeudenkayntia. Suomessa karajaoikeus langetti Bazaramballe elinkautisen vankeustuomion joukkotuhonnasta vuonna 2010, ja Helsingin Hovioikeus piti karajaoikeuden tuomion voimassa antaen paatoksensa vuonna 2012.

Ranskan osuus [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vuonna 2007 julkisiksi tulleet asiakirjat antavat ymmartaa, etta Ranskan presidentti Francois Mitterrand tiesi suunnitteilla olevasta kansamurhasta jo vuonna 1990, jolloin Ranskan attasea lahetti Ruandasta sahkeen, jossa han ilmoitti tutsien pidatysten lisaantyneen ja arveli, etta ”on pelattavissa, etta tilanne voi karjistya etniseksi sodankaynniksi”. Vuonna 1993 Ranskan suurlahettilas laati muistion, jossa han kertoi Ruandan presidentin ”ehdottaneen jarjestelmallista kansanmurhaa jos tarpeellista armeijan avustuksella”. Tasta huolimatta Mitterrand jatkoi hutuhallinnon tukemista, silla asiakirjojen mukaan han oli vakuuttunut ”etta anglosaksiset maat yrittivat salaliitossa heikentaa Ranskan vaikutusvaltaa alueella”. Arvostelijoiden mielesta Ruandassa olleet ranskalaiset joukot eivat kansanmurhan kaynnistyttya tehneet mitaan tappamisen estamiseksi. Kuusi kansanmurhasta selvinnytta tutsia nosti syytteen Ranskaa vastaan pariisilaisessa tuomioistuimessa syyttaen Ranskaa osasyyllisyydesta tapahtumiin. ”Etnisyyteen perustuvia joukkomurhia oli kaynnissa, ja Ranska tiesi taman viimeistaan tammikuussa 1993. Asiakirjojen perusteella on selvaa, etta niin diplomaatit , Ranskan tiedustelupalvelu , sotilasjohto kuin puolustusministerikin halusivat Ranskan irrottautuvan Ruandasta tai ainakin toimivan toisin, mutta presidentilla oli pakkomielle”, sanoi tutsien asianajajana toimiva Antoine Compte. Mitterrand sanoi aikanaan etta hanella ei ollut mitaan tietoa Ruandan etnisista jannitteista. Ranskalaisen parlamentin tutkimuskomissio vapautti maan viranomaiset kansanmurhan vastuusta vuonna 1998. Mitterrand oli kuollut jo kaksi vuotta aiemmin, vuonna 1996. ^[39]

Riippumattoman Ruanda-tutkintakomission 2008 julkaistussa raportissa mainitaan kansanmurhaan osallisina Ranskan entinen paaministeri Dominique de Villepin ja presidentti Francois Mitterrand seka joukko muita ranskalaispoliitikkoja ja sotilasviranomaisia. Raportin mukaan Ranskan valtion johto ja sotilasviranomaiset olivat tietoisia kansanmurhan valmistelusta, osallistuivat joukkomurhien suunnitteluun ja ottivat osaa jopa teloituksiin. Ranskan ulkoministerion edustajan mukaan hallitus ei ole saanut yhteydenottoa Ruandalta, eika siksi voi kommentoida uusimpia syytteita. ^[2]

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy myonsi vuonna 2010, etta Ranska teki kansanmurhan aikaan ”virheita”. ^[40]

Ruanda-tuomioistuin [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Paaartikkeli: Ruanda-tuomioistuin

Vuonna 1996 YK asetti Ruanda-tuomioistuimen ( International Criminal Tribunal for Rwanda , ICTR) Ruandaa varten Arushaan , Tansaniaan noudattaen Bosnian sodan jalkiselvittelyssa kaytettya mallia. Turvallisuusneuvosto perusti tuomioistuimen paatoslauselmillaan 955, ^[41] 977, ^[42] 978 ^[43] ja 1165. ^[44] Tuomioistuin koostuu kuudestatoista tuomarista, jotka toimivat neljassa eri salissa. Kolmessa salissa kasitellaan varsinaisia syytteita ja yhdessa valituksia. ^[45]

Merkittavimpia tuomioita on ollut lokakuussa 2000 alkaneen oikeudenkaynnin paatos, jolla aarihutujen vihaa lietsovien tiedotusvalineiden vastuuhenkilot tuomittiin elinkautisiin rangaistuksiin. Tuomion saivat muun muassa Ferdinand Nahimana ja Jean Bosco Barayagwiza, jotka johtivat Radio Television Libre des Mille Collinesia seka Hassan Ngeze, joka toimi Kangura -lehden paatoimittajana. ^[46] Joulukuussa 2008 kansanmurhan paasuunnittelijana pidetty Theoneste Bagosora tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen. ^[47]

Ruandalaisten suhtautuminen sotarikostuomioistuimeen on ollut varautunut, koska tuomioistuin ei langeta Ruandan lain mukaisia kuolemantuomioita ja koska tuomitut suorittavat vankeusrangaistuksensa ICTR:n kanssa yhteistyossa olevien valtioiden vankiloissa eivatka Ruandassa. Monien ruandalaisten nakemysten mukaan erityisesti lansimaiset vankilat ovat niin korkeatasoisia, ettei niissa vietettya aikaa voida katsoa rangaistukseksi varsinkaan, kun olosuhteita verrataan keskivertoruandalaisten elamaan. ^{[48] [49]}

Ruandassa on myos otettu kayttoon Gacaca-kansantuomioistuimet. Niissa kyliin kokoontuvissa epavirallisissa tuomioistuimissa rikoksiin syyllistyneet voivat tunnustaa tekonsa ja saada anteeksi pienimmat rikokset, seka muutenkin lievat tuomiot teoistaan. ^{[48] [50]}

Mediassa ja populaarikulttuurissa [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kenraaliluutnantti Romeo Dallaire kirjoitti kokemuksistaan Ruandassa teoksessa Shake Hands with the Devil: The Failure of Humanity in Rwanda . Han kertoo kirjassaan karsineensa kansanmurhan jalkeen masennuksesta ja traumaperaisesta stressihairiosta . ^[51] Dallaire palasi Ruandaan vuonna 2004, ja matkasta tehtiin samanniminen dokumentti, jossa Dallaire kertoo, mita Ruandassa tapahtui 1994. ^[52]

Terry George ohjasi vuonna 2004 elokuvan Hotelli Ruanda , joka perustuu kigalilaisen hotellinjohtaja Paul Rusesabaginan tarinaan. Rusesabagina pelasti hotellissaan yli 1 200 pakolaista. Elokuvassa hanta esittaa Don Cheadle , joka oli roolistaan ehdolla parhaan miespaaosan Oscar-palkintoon . Lisaksi elokuvassa esiintyvat Sophie Okonedo Rusesabaginan vaimona Tatianana, ja Nick Nolte YK-eversti Oliverina. Oliver on fiktiivinen hahmo, mutta perustuu Romeo Dallaireen. ^[53]

Lahteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Johansson, Peik:  Kuolema Ruandassa . Helsinki: Like, 1994. ISBN 951-578-210-4 .
• Gourevitch, Philip:  Huomenna meidat ja perheemme tapetaan. Kertomuksia Ruandasta . Helsinki: Nemo, 2001. ISBN 952-5180-35-2 .
• Ruzibiza, Abdul Joshua:  Rwanda ? L'Histoire secrete . Pariisi: Editions du Panama, 2005. ISBN 2-7557-0093-9 .
• Strizek, Helmut:  Kongo/Zaire ? Ruanda ? Burundi ? Stabilitat durch erneute Militarherrschaft? Studie zur "neuer Ordnung in Zentralafrika . Munchen: Ifo Institut fur Wirtschaftforschung Munchen, 1998. ISBN 3-8039-0479-X .
• Speke, John Hanning: The Journal of the Discovery of the Source of the Nile  (Alkuperainen julkaisija: J. M. Dent and Sons, Limited, London, 1906) Wollamshram World. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
• Leave None to Tell the Story: Genocide in Rwanda Maaliskuu 1999. Human Rights Watch. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi) ^{[ vanhentunut linkki ]}

Viitteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Aiheesta muualla [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Ruandan kansainvalinen sotarikostuomioistuin (englanniksi)
• Survivors Fund (englanniksi)
• Evidence of Inaction ? julkisia Yhdysvaltain hallinnon asiakirjoja (englanniksi)

Kirjallisuutta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Melvern, Linda:  A People Betrayed: The role of the West in Rwanda's genocide . Zed Books, 2000. ISBN 1-85649-831-X .
• Dallaire, Romeo:  Shake Hands with the Devil: The Failure of Humanity in Rwanda . Toronto: Random House Canada, 2003. ISBN 0-679-31171-8 .
• Kallonen, Kari: Operaatio Turkoosin taistelija. Rauno Juholan rankka matka Ranskan muukalaislegioonasta menestyvaksi yritysjohtajaksi. Readme, 2023. ISBN 978-952-373-696-2 .
• Mamdani, Mahmood:  When Victime Become Killers: Colonialism, Nativism and Genocide in Rwanda . Princeton: Princeton University Press, 2001. ISBN 0-691-05821-0 .
• Pesonen, Hannu ja Lintunen, Martti:  Tuomio ja sovitus ? Ruandan kansanmurhan tilinteko . Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21811-1 .

Elokuvia [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Caton-Jones, Michael: Shooting Dogs . Yhdistynyt kuningaskunta ? Saksa, 2005.
• George, Terry: Hotelli Ruanda ( Hotel Rwanda ). Yhdistynyt kuningaskunta ? Italia ? Etela-Afrikka, 2004. (englanniksi)
• Peck, Raoul: Sometimes in April . Yhdysvallat, 2005. (englanniksi)