Osa artikkelisarjaa
Kommunismi
Paasuuntaukset Marxilaisuus Leninismi Maolaisuus Anarkistinen Primitiivinen Uskonnollinen Utopistinen
Alasuuntaukset Hoxhalaisuus Eurokommunismi Juche Marxismi-leninismi Neuvostojen kommunismi Stalinismi Titolaisuus Trotskilaisuus Vasemmistokommunismi Kristillinen kommunismi
Kasitteet Antikapitalismi Demokraattinen sentralismi Kansandemokratia Kommuuni Kommunistinen puolue Luokkataistelu Maailmanvallankumous Materialistinen historiankasitys Palkkaorjuus Proletariaatin diktatuuri Reaalisosialismi Sosialistinen realismi Suunnitelmatalous Tyolaisneuvosto Vallankumous
Henkilot Babeuf Bre?nev Castro Engels Gorbat?ov Gramsci Guevara Ho Hoxha Hru?t?ov Kropotkin Kim Kollontai Lenin Luxemburg Mao Mahno Marx More Owen Stalin Tito Trotski
Internationaalit Ensimmainen internationaali Toinen internationaali Komintern Neljas internationaali
Lisaa aiheesta Anarkismi Antikommunismi Jarjestot Kommunismin historia Kommunismi Suomessa Suomen Kommunistinen Puolue Taistolaisuus Kommunistinen manifesti Kommunistiset symbolit Kansainvalinen Neuvostoliitto historia Sosialismi Tyovaenliike Vasemmisto
n k m

Taistolaisuus on poliittinen termi, jolla viitataan Taisto Sinisalon mukaan nimettyyn Suomen Kommunistisen Puolueen sisaiseen oppositioon ja sen ymparilla 1970- ja 1980-luvuilla toimineeseen liikkeeseen. Kasitteen keksivat Helsingin Sanomien toimittajat 1970-luvun alussa. Taistolaiset itse eivat koskaan kayttaneet loukkaavaksi kokemaansa termia, ja omassa retoriikassaan liike identifioituikin esimerkiksi puolueen ” luokkakantaisiksi ” tai ”terveiksi” voimiksi. Taistolaisia nimitetaan usein kiistanalaisesti stalinisteiksi . Nakyvimpia taistolaisia olivat teatteri-, musiikki- ja opiskelijaradikaalit. Liikkeen aanenkannattaja oli Tiedonantaja .

SKP:n oppositio syntyi 1960-luvun puolivalissa ? vuosia ennen termin "taistolaisuus" keksimista. Riitely alkoi, kun puolueelle valittiin uusi uudistusmielinen johto, jota syrjaytetyt ryhtyivat kritisoimaan. Arvostelu kohdistui seka aatteellisiin etta poliittisin kysymyksiin. Oppositio vastusti muun muassa marxismi-leninismin uusia tulkintoja, puolueensa hallituspolitiikkaa ja osallistumista keskitettyihin tuloratkaisuihin . Keskeisella sijalla oli myos Neuvostoliiton ja sen kommunistisen puolueen puolustaminen. Riitely jatkui SKP:n sisalla, kunnes oppositio 1980-luvun puolivalissa erotettiin ja se muodosti Suomen Kommunistinen Puolue (yhtenaisyys) -puolueen.

Taistolaisuus oli kevaan 1971 uudissana . Kimmo Rentolan mukaan se oli merkki SKP:n puolueriidan uudesta karjistymisesta. ^[1] Esimerkiksi SKDL:n lahto hallituksesta johtui suurelta osin SKP:n tilanteesta. Samoihin aikoihin Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL), joka oli SKDL:n yhteisojasen, valitsi viiteryhmakseen SKP:n opposition. Lakkoliikehdinta kiristi myos ilmapiiria. Kansan Uutisten pakinoitsija Taavetti kirjoitti maaliskuussa 1971 kuulleensa puhuttavan ”vihaisista taistolaisista, jotka muka ovat panneet pasmat sekaisin”. ^[2] Toisen version on kertonut toimittaja Aarno Laitinen . Sen mukaan termin keksi Helsingin Sanomien toimituksessa toimittaja Seppo Sannala . ^[3]

Taistolaisilla tarkoitettiin SKP:n oppositiota liittolaisineen, joista etenkin 1970-luvun alussa syntynyt laaja marxilais-leninilainen opiskelija- ja nuorisoliike heratti huomiota. Relanderin mukaan ”taistolaisuus sopi suuhun, viittasi suuntauksen kotimaiseen keulakuvaan ja ennen kaikkea kuvasi kyseista ilmiota”. ^[4] Keulakuva oli Taisto Sinisalo (1926?2002), joka nousi opposition ykkosnimeksi 1970-luvulle tultaessa, viimeistaan tultuaan valituksi SKP:n varapuheenjohtajaksi ylimaaraisessa edustajakokouksessa 1970.

Taistolaisuus on ylakasite SKP:n opposition kanssa liittoutuneille varsin erilaisille ryhmille. Yhtenainen liike ei kuitenkaan ollut, vaikka se usein yrittikin antaa itsestaan sarottoman kuvan. Myohemmin taistolaisuudesta on usein puhuttu vain radikaalina nuorison, opiskelijoiden ja kulttuurityontekijoiden liikkeena, vaikka SKP:n oppositio koostui suurelta osin SKP:n perinteisesta tyovaenluokkaisesta kannattajakunnasta.

Kasitteella on aina ollut ennen kaikkea kielteinen merkitys, joten sita eivat kayttaneet SKP:n opposition kannattajat. Liike kutsui aikanaan itseaan esimerkiksi luokkakantaisiksi, terveiksi tai yhtenaisyysvoimiksi. On puhuttu myos Tiedonantaja-liikkeesta ja viitattu silla lehteen ja yhdistykseen , joissa SKP:n opposition poliittinen linja maariteltiin. Kannatuksen ollessa korkeimmillaan voitiin puhua SKP:n tai SKDL:n ”13 kansanedustajasta”.

Nuortaistolaisuudella tarkoitetaan 1970-luvun nuoria, jotka tunnustivat SKP:n vahemmistosiiven johtajakseen. Nuortaistolaiset olivat useimmiten joko Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton SDNL:n tai Sosialistisen opiskelijaliitto SOL:n jasenia. ^[5]

Taistolaisesta nuorisoliikkeesta on kaytetty vaihtelevasti nimityksia opiskelija- ja nuortaistolaisuus pyrittaessa korostamaan ilmioiden erillisyytta SKP:n oppositiosta. Nuortaistolaisuus syntyikin itsenaisesti 1970-luvun vaihteessa, vasta vuosia SKP:n puolueriidan alettua muun muassa Teiniliiton ja Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton (USNL) piirissa. Yhteydet SKP:n oppositioon muodostuivat kuitenkin nopeasti ja uusista liittolaisista oli hyotya molemmille osapuolille. Vahemmiston piiriin nuoria ajoi myos enemmiston paikoin huomattavan nihkea suhtautuminen naita kohtaan. Tosin 1980-luvun alussa eraat luokkakantaiset toverit nakivat varsinkin opiskelijoiden tulon liikkeeseen eraaksi sen epaonnistumisten syista.

Opiskelijataistolaisuus kietoutui vahvasti SOL:n 1971 alkaneeseen hankkeeseen. SOL:n lehdissa kaytiin teoreettista keskustelua liikkeen periaatteista ja esitettiin tarkeimmat kannanotot. Opiskelijataistolaisuuden piirista nousi 1970-luvun puolivalissa Tutkijaliitto , jossa akateeminen taistolaisuus koki lyhyen kukoistuskautensa.

Taistolaisuuden nousua opiskelijaliikkeessa selittaa nuorten pettyminen SDP:n ja SKDL:n hallituksen linjaan. Olemassa olevien puolueiden ulkopuolisen vasemmistoliikkeen rakentaminen ei koskaan ollut vakava tavoite. Taistolaisten kannatus opiskelijavaaleissa jai nakyvyydestaan huolimatta opiskelijavaaleissa aina pienemmaksi kuin kokoomusopiskelijoilla , myos sen huippuvuosina. Taistolaisuuden nakyvyys opiskelijoiden keskuudessa 1970-luvulla onkin nahtava karismaattisten johtajien ja hyvien puhujien ansioksi. ^[5]

Yliopistojen voimakas laajentuminen 1960- ja 1970-luvuilla antoi luonnollista kasvualustaa kommunistiselle opiskelijaradikalismille. Etenkin Tampereen yliopisto oli 1970-luvulla opiskelijoiden sosioekonomisella taustalla Suomen ei-akateemisin korkeakoulu eli korkeakoulu, jonka opiskelijoiden taustoissa oli harvinaisen vahan akateemista keski- ja ylaluokkaisuutta: 48 prosenttia opiskelijoista tuli tyolais- tai maanviljelijaperheista. Taistolaiseksi tunnustautuva Tampereen Yliopiston Marxilaiset Ryhmat (TYMR) hallitsi vuonna 1975 yhteiskuntatieteellisten ainejarjestojen hallituspaikoista 41 prosenttia ja puheenjohtajuuksista kuutta yhdeksasta. ^[5]

Kulttuuritaistolaisilla tarkoitetaan taistolaisia taiteilijoita, joilla oli varsin nakyva rooli liikkeessa. Love Recordsin suojissa levyttaneet artistit, kuten Agit-prop , Aulikki Oksanen , Kristiina Halkola ja Kaisa Korhonen , olivat maanlaajuisesti tunnettuja julkisuuden henkiloita, ja Agit-propin maine kiiri ulkomaille asti. 1970-luvun suomalaisessa poliittisessa laululiikkeessa taistolaisuus oli hallitseva ilmio. Vuonna 1972 perustettiin Kulttuurityontekijoiden liitto (KTL) organisoimaan marxilais-leninilaista kulttuurityota. KTL:n aktiiveihin kuulunut Kristiina Halkola valittiin 1986 Demokraattisen vaihtoehdon puheenjohtajaksi.

Osa kulttuuritaistolaisuudesta ulottui myos joukkotiedotusvalineisiin. SKP:n vahemmistoa kannattaneiden toimittajien jarjesto oli Toimittajaliitto .

SKP:n opposition linja muotoutui vastakkainasettelussa enemmiston kanssa. Puolueen johdon linjasta loydettiin vahitellen elementteja, jotka tulivat muodostamaan taistolaisuuden linjan ytimen. Oppositio koki taistelevansa itsenaisen kommunistisen puolueen puolesta. Sen mielesta SKP:n johto oli sabotoimassa puoluetta pyrkiessaan uudistuksiin esimerkiksi joistakin kasitteista luopumalla.

SKP:n ja Suomen kansan demokraattisen liiton toimintojen paallekkaisyyksien johdosta ajatus puolueiden yhdistamisesta sai kannatusta myos SKP:ssa 1960-luvulla. Oppositiolle tama ei sopinut ja kiistat SKDL:n roolista muodostivat yhden keskeisen osan keskusteluissa. Oppositiolle ei sopinut esimerkiksi sanan sosialismi lisaaminen SKDL:n paatoslauselmiin. Taistolaisten mielesta SKDL:n tuli olla alkuperaisen tarkoituksensa mukaisesti laaja demokraattisia voimia keraava yhteenliittyma, jolla ei saisi eika voisi olla omaa ideologiaa. ^[6] Tama siita huolimatta, etta SKDL:sta oli selvasti alusta alkaen tullut vain kommunistien ja sosialistien puolue.

Mielipiteiden vaihdon edetessa 1970-luvulla taistolaisten suhtautuminen sosialisteihin jyrkkeni entisestaan ja SKP:n riidat heijastuivat SKDL:n toimintaan. Taistolaiset epaonnistuivat yrityksessaan vaihtaa SKDL:n johto liittokokouksessa 1972, jonka jalkeen Tiedonantaja alkoi syyttaa SKDL:n sosialistipuheenjohtaja Ele Aleniusta maolaiseksi . Tiedonantajan mukaan Alenius aikoi matkustaa Kiinaan ja levittaa sikalaista materiaalia Suomeen. Kansan Uutiset kumosi vaitteet valheellisina ja SKP:n keskuskomitea aanin 9?3 totesi vaitteiden Aleniuksen maolaisuudesta palvelevan ainoastaan maolaisia ja muita hajottavia voimia. SKDL:n suhteet NKP:hen viilenivat taistolaisten kampanjoinnin ansiosta. ^[7]

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan presidentti Urho Kekkonen oli kiinnostunut 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun opiskelijaradikalismista, mutta ei ollut innostunut taistolaisuudesta niin paljon kuin muista uusista virtauksista. SKP:n kahtiajako uhkasi Kekkoselle tarkeaa kansallisen yhtenaisyyden periaatetta ja vaikeutti hanen pyrkimystaan sitouttaa kommunistit osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Han pelkasi taistolaisten luokkakantaisen oikeaoppisuuden eristavan kommunistit muusta yhteiskunnasta, mika olisi koitunut taistolaisten hyvaksi. Enemmistokommunistit olivat saaneet vaikutusvaltaa hakeutumalla yhteistyohon sosialidemokraattien ja maanviljelijoita edustaneen keskustapuolueen kanssa, ja taistolaiset tyoskentelivat tata vastaan. ^[8]

Hallituspolitiikka oli keskeinen kiistakysymys SKP:ssa sen jalkeen, kun SKDL meni 1960-luvulla mukaan hallituksiin. Taistolaiset eivat katsoneet hallituksiin osallistumista yhta olennaiseksi kuin puolueen saarislainen enemmisto, vaan halusivat painottaa joukkoliikkeiden merkitysta ja periaatteellista politiikkaa. Opposition Erkki Tuominen tosin toimi lyhyen aikaa ministerina 1970-luvun alussa, joten hallituksiin osallistumista ei vastustettu periaatteellisesti. SKDL:n lahdettya hallituksesta 1971 jai tama kiista vahemmalle huomiolle mutta palasi jalleen 1975 entista pahempana taistolaisten kieltaydyttya tukemasta SKDL:n paluuta ministerisosialismiin. Hallituspuolueena olon katsottiin vain helpottavan tyovaenluokan etujen vastaisten uudistusten lapimenoa. Taistolaiset kansanedustajat kayttaytyivat eduskunnassa kuin oppositiopuolue, ja esimerkiksi vuonna 1979 esitettiin jopa oma ”varjobudjetti”. ^[9] Jukka Tarkan mukaan taistolaiset kansanedustajat sopeutuivat ylipaataan huonosti monipuoluejarjestelman paatoskulttuuriin, ja heidan vaikutusvaltansa jai paikkaosuuttakin pienemmaksi. ^[10]

Ay-liikkeen eheyttaminen yhden keskusjarjeston ( SAK ) alaisuuteen merkitsi yhdessa kansanrintamahallituksen kanssa keskitettyjen tuloratkaisujen alkamista. Tulopolitiikasta tuli taistolaisille kirosana, ja he vetivat omaa jyrkan ekonomistista linjaansa ammattiliitoissa esittaen itsensa todellisena vasemmistona . Esimerkiksi inflaatiota pidettiin porvareiden salajuonena. Ainoa taistolaisten hallitsema kokonainen liitto oli pieni Kumi- ja Nahkatyovaen Liitto , vaikka he hallitsivatkin esimerkiksi monia suuria Metalliliiton osastoja.

Henkilokysymysten merkitys oli myos suuri ja puolueen johtoon nahtiin ”pesiytyneen luteita” kuten Erkki Salomaa tai Arvo Aalto , jotka saivat osakseen ankaraa arvostelua. Taistolaisten vaatimukset saattoivat usein pelkistya henkilokysymyksiksi, kuten 1982 Taisto Sinisalon joutuessa pois varapuheenjohtajan paikalta. Myos Sinisalon putoamisella eduskunnasta 1979 oli symbolista merkitysta. Tosin Sinisalo saavutti henkilokohtaisen aaniennatyksensa juuri vuoden 1979 vaaleissa.

Taistolaiset olivat presidentti Urho Kekkosen ystavallismielisen idanpolitiikan vannoutuneita tukijoita. Kekkosen usein SKP:n opposition kanssa ristiriidassa olleella sisapolitiikalla ei juuri ollut merkitysta taman suosioon. Kekkosen jalkeen taistolaiset asettuivat vuoden 1982 presidentinvaaleja silmalla pitaen tukemaan Keskustan Ahti Karjalaista jo ennen taman oman puolueen paatosta ehdokkaan valinnasta. Keskustan valittua Johannes Virolaisen ehdokkaakseen elateltiin taistolaisten keskuudessa edelleen toivoa Karjalaisen mukaantulosta mustana hevosena . Aarne Saarisen johtaman enemmiston tukemaan SDP:n Mauno Koivistoon suhtauduttiin hyvin epailevasti, eika oppositio suostunut asettumaan hanen taakseen. ^[11] Epaluuloja lisasi laitaoikeistolaiseksi katsottujen Perustuslaillisen Oikeistopuolueen ja Suomen Maaseudun Puolueen asettuminen tukemaan Koivistoa. ^[12] Sen sijaan he ohjasivat tukensa ensimmaisella kierroksella SKDL:n omalle ehdokkaalle Kalevi Kivistolle , jonka valintaa he tosin kuusi vuotta myohemmin vuoden 1988 vaaleissa vastustivat.

Liike halusi olla proletaarisen internationalismin uskollisin lipunkantaja Suomessa. Keskeista tulkinnassa on sitoutuminen Neuvostoliiton johtavaan rooliin maailman kommunistisessa liikkeessa. Esimerkiksi ” Varsovan liiton toimenpiteet T?ekkoslovakiassa 1968 ” ymmarrettiin valttamattomiksi sosialismin puolustamisessa, ja miehitys merkitsikin koko SKP:n jakautumiskehityksen avaintapahtumaa. Maailma koostui tassa visiossa kahdesta suuresta blokista, ja kaikkien oli valittava puolensa. ”Puolueettoman humanismin” ja tyovaenluokkaisen maailmankatsomuksen valille tehtiin jyrkka ero.

Neuvostoliiton suurlahettilas A. S. Beljakov ryhtyi voimakkaasti tukemaan SKP:n vahemmistossa olleita taistolaisia saatuaan nimityksen Helsinkiin kesalla 1970. Presidentti Kekkonen piti Beljakovin toimintaa sopimattomana ja Suomen ja Neuvostoliiton valisia suhteita vahingoittavana, minka seurauksena Neuvostoliitto kutsui Beljakovin Moskovaan 18.2.1971. ^[13]

Taistolaisten vuonna 1971 valtaaman Sosialistisen opiskelijaliikkeen ensimmaisia kannanottoja oli T?ekkoslovakian miehityksen hyvaksyminen. Tasta tuli liikkeen kollektiivinen tunnustus, symboli, jolla liike erotettiin muista Suomen kommunistisista liikkeista. Taistolaiset tekivat aktiivista pesaeroa ”saamattomaan 60-luvun radikalismiin” seka reformistiseen SKP:n enemmistoon. ^[5]

Soveltaessaan maailmankatsomustaan kaytantoon taistolaiset paljastivat tehokkaasti julkisuudessa esiintynytta ” neuvostovastaisuutta ”, jonka nahtiin jatkuvasti lisaantyvan. Liike ajoi voimakkaasti muun muassa sotapropagandan kieltavaa rauhanlakia , jolla neuvostovastaisuuksista olisi voitu rangaista Pariisin rauhansopimuksen perusteella. Taistolaiset pyrkivat edistamaan Neuvostoliiton pyrkimyksia varsinkin, jos niiden katsottiin tuottavan etua myos Suomen tyovaestolle.

1970-luvulla Tiedonantaja -lehden toimittajana tyoskennellyt Anssi Sinnemaki on kirjoittanut, etta taistolaisliikkeessa muokattiin ilmapiiria vakivaltaisten ratkaisujen hyvaksymiselle ja siten luotiin kasvualustaa terrorismille . ”Terrorismi oli osa ajan henkea." Sinnemaen mukaan kuitenkin Suomessa Neuvosto-ohjatun liikkeen johto suitsi radikaaleinta vasemmistoa, mika ei kuitenkaan kokonaan poistanut terrorin vaaraa. ^[14]

Valtiotieteen maisteri Kari Kaunismaa on todennut monien taistolaisnuorukaisten hakeutuneen Reserviupseerikouluun saadakseen johtajakoulutusta mahdollisen vallankumouksen varalta. ^[15]

SKP:ssa taistolaisten tarkein organisaatio olivat sen hallitsemat kahdeksan piirijarjestoa, kuten keskeiset Uusimaa ja Turku . Toisen osapuolen haltuun joutunut SKP:n jarjesto tai osasto vaihtoi puoltaan hyvin harvoin. Uusia osastoja perustettiin aatteellisesti ”puhtaalta” pohjalta. Kiisteltya Tiedonantaja -lehtea perusteltiin usein piirijarjestojen julkaisuoikeuteen vetoamalla, kun enemmisto olisi halunnut lakkauttaa sen.

Taistolaiset olivat SKP:ssa selvasti vahemmisto, vaikka he asian aina halusivatkin kiistaa. Heidan ehdokkaansa saivat SKDL:n listoilla vahemmiston aanista. Eduskuntavaaleissa 1970 opposition saalis oli 12 paikkaa ja ¼ SKDL:n aanista. Enimmillaan taistolaisia kansanedustajia oli 13, ja oppositio sailytti asemansa eduskunnassa suhteellisen suurena vuoteen 1987.

SKP:n sisalla asemat sailyivat lahes muuttumattomina koko 1970-luvun niin sanotun osapuolisopimuksen (1970?1981) ansiosta. ”Jarjestollisista toimenpiteista” pidattaydyttiin ja saantoja venytettiin.

Kommunistien maatakasittava neuvottelukunta lakkautettiin osapuolisopimuksen yhteydessa 1970, mutta opposition kevaalla 1969 perustamat Tiedonantaja-yhdistyksen niin sanotut levikkijaostot jatkoivat toimintaansa ja niista muodostui enemmistopiireissa toimiva taistolainen rinnakkaisorganisaatio. ^[16] Yhdistysta johti Markus Kainulainen (1970?1979) ja johtokunnassa istuivat myos Taisto Sinisalo , Erkki Tuominen , Aimo Aaltonen , Oiva Lehto seka myohemmin muun muassa Seppo Toiviaisen lisaksi SOL:n ja KTL:n puheenjohtajat. Itaista solidaarisuutta runsaasti nauttineella TA-yhdistyksella oli merkittava rooli taistolaisjarjestojen rahoituksessa eika sen kanssa ristiriidassa olevia kantoja katsottu hyvalla. Osapuolitaistelu merkitsi voimakasta yksimielisyyden ja sentralismin painotusta seka SKP:n enemmistossa etta oppositiossa.

Taistolaiset toimivat ja vaikuttivat monissa joukkojarjestoissa, joissa eivat olleet enemmistona kuten Suomi-Neuvostoliitto-seurassa (SNS) ja edesauttoivat nain kehitysta, joka tunnetaan nimella suomettuminen . Suomen Rauhanpuolustajissa taistolainen rauhanpolitiikka oli hallitsevana. Taistolaisilla oli omat jarjestonsa kuten Asukasliitto , Kulttuurityontekijain liitto (KTL), Toimittajaliitto ja Tutkijaliitto . Kansan Raittiusliitto (KRL) siirtyi opposition haltuun 1970-luvun puolivalissa. SOL:lla oli tarkea asema taistolaisten tiedonvalityksessa ja yhteyksissa muiden maiden kommunisteihin johtuen jarjeston julkisesta ja virallisemmasta (SKDL:n yhteisojasenyys) asemasta verrattuna muihin taistolaisjarjestoihin.

Taistolaisilla oli laaja oma lehdisto. SKP:n opposition epavirallinen paa-aanenkannattaja oli 1968 ilmestymisensa aloittanut Tiedonantaja , joka Urho Jokisen ohjaamana hyokkasi kiivaasti revisionisteja vastaan. Muita taistolaisten julkaisuja olivat muun muassa Hameen Yhteistyo (SKDL/Tampere) (1970-luvulla), Arbetartidningen Enhet (”ruotsinkielinen tiedonantaja”), Soihtu (SOL), Soihdunkantaja (SOL), Toveri (USNL ym.), Koulutoveri (Sosialistinen koulutuspol. ryhma) ja Pioneeritoveri (SDPL:n opp.-piirit).

Tiedonantajaa ja Arbetartidningen Enhetia painanut helsinkilainen Kirjapaino Kursiivi joutui marraskuussa 1977 suurta kohua herattaneen tuhopolttoyrityksen kohteeksi. Lisaksi rakennuksen ulkoseinia tohrittiin hakaristein . Taistolaiset syyttivat teosta aarioikeistoa ja vaativat valtiovaltaa koventamaan otteita sita vastaan. Seuraavana vuonna turkulainen liikemies Pekka Siitoin , palon sytyttanyt laitosasentaja ja kolme muuta henkiloa tuomittiin teosta vankeuteen.

Taistolaisuuden viehatys alkoi vahvasti haihtua 1970-luvun loppupuolella ja opposition kannatuksen lasku nakyi niin SKDL:ssa kuin yleensakin. SKP:n enemmisto kyllastyi yha enemman kapinoivaan oppositioon ja koko opposition erottamista kannattanut ryhma sai taistolaisilta nimen ” kirveslinja ”. Samanaikaisesti niin sanottu kolmaslinjalaisuus pyrki etsimaan uudenlaisia nakokulmia puolueen tilanteeseen. Opiskelijoiden keskuudessa aiemmin vahva taistolainen liike kuihtui nopeasti 1980-luvun alussa. Suomalaiset kyllastyivat yleisemminkin puoluepolitiikkaan ja haettiin pesaeroa 1970-luvun ”ylipolitisoitumiseen”. Jukka Tarkan mukaan aatteen uskottavuus ei lopulta tahtonut sailya omassakaan piirissa: vallankumouksen johtajia olisi riittanyt, mutta johdettavista alkoi olla pulaa. ^[17]

SKP:n ja raittiusyhdistys Koiton Helsingin keskustassa omistaman arvokiinteiston myynti vuonna 1981 paransi ratkaisevasti SKP:n enemmiston taloudellista asemaa ja vapautti sen Moskovan talutusnuorasta. Paljolti enemmiston taloudellisen itsenaisyyden turvin vahemmistolle voitiin antaa lahtopassit puolueesta. ^[18]

Ensimmainen osoitus enemmistolaisten karsivallisyyden loppumisesta oli SKDL:n eduskuntaryhman paatos erottaa kaikki oppositioon kuuluneet kansanedustajat ryhmastaan 12. marraskuuta 1981. Oppositio erotettiin SKP:sta 20. edustajakokouksen (1984) jalkeen. Ylimaaraiset edustajakokoukset (1985 & 1986) virallistivat erottamiset, mutta erotetut takertuivat entista voimakkaammin puolueeseen ja sen symboleihin. Oppositio piti kevaalla 1986 SKP:n jarjestojen edustajakokouksen , jonka osanottajat totesivat itsensa paatosvaltaisiksi kasittelemaan SKP:n asioita. ^[19] Viikkoa ennen SKP:n 21. edustajainkokousta (1987) piti oman (21.) edustajakokouksensa Suomen kommunistinen puolue (yhtenaisyys) (SKPy), jonka puheenjohtajaksi valittiin Taisto Sinisalo . Vaalipuolueeksi perustettiin 12. huhtikuuta 1986 Demokraattinen vaihtoehto (1986?1990), joka sai 1987 eduskuntavaaleissa 4,2 % (122 181) aanista ja nelja kansanedustajaa. Demokraattinen Vaihtoehto osallistui vuoden 1988 presidentinvaaliin asettamalla ehdokkaakseen SKPy:n puheenjohtajana syksysta 1986 toimineen Jouko Kajanojan , joka sai 56 528 aanta (1,9 %).

Vuonna 1987 SKPy:sta erkani marxismi-leninismia puolustanut ja gorbat?ovilaisuutta vastustanut Rauhan ja sosialismin puolesta ? Kommunistinen tyovaenpuolue (KTP). Uuteen puolueeseen siirtyi muun muassa jo 1969 uutta puoluetta vaatinut pitkaaikainen SKP:n Uudenmaan piirisihteeri Markus Kainulainen . KTP on pysynyt varsin uskollisena monille SKP:n opposition alun perin puolustamille periaatteille. SKPy:n pohjalle 1990-luvun puolivalissa syntynyt uusi SKP on ottanut etaisyytta taistolaisaikojen periaatteille 1980-luvun puolivalista lahtien.

Taistolaisen opiskelijaliikkeen vaikutuksesta yliopistot, jotka olivat aiemmin jarjestaan oikeistolaistaneet eli porvarillistaneet myos vasemmistolaisista kodeista tulleet opiskelijansa, alkoivat tuottaa massoittain vasemmistolaisiksi tunnustautuvia opiskelijoita. Nain ensimmaista kertaa Suomen historiassa maahan syntyi selvasti vasemmistolainen keskiluokka . ^[5]

Taistolaisen liikkeen kuihtumisesta huolimatta sen opiskelijaliikkeeseen kuuluneet suuret ikaluokat jatkoivat elamaansa. Tutkija Anna Kontula on luonut taistolaisista opinnaytteessaan suuntaa antavan profiilin TYMR:n jasenlistojen ja tilastojen seka tutkimuskyselyiden perusteella. Tyypillinen ex-taistolainen oli 2000-vuosikymmenen alussa sosioekonomisesti keskiluokkainen ja loytanyt koulutustaan vastaavaa tyota. Han aanesti yleisimmin vihreita (45 %) tai vasemmistoliittoa (32 %). Han vastusti Nato-jasenyytta (90 %) ja toimi aktiivisesti ainakin yhdessa jarjestossa (61 %). Vaikka ex-taistolaisia nimitettiinkin usein takinkaantajiksi , heidan arvomaailmansa oli edelleen vahvasti vasemmistolainen. ^[5]

Varsinkin Neuvostoliiton romahtamisen jalkeen taistolaisuudesta on kayty paljon keskustelua julkisuudessa ja entisia taistolaisia on esimerkiksi vaadittu tuomitsemaan ”rikoksensa”. Suhde Neuvostoliittoon on ollut keskeisin teema ja taistolaiset on tuomittu maanpettureiksi. Ilkka Kylavaara kokosi 2004 runsaasti keskustelua aiheuttaneen Taistolaisuuden mustan kirjan ja Heikki Maki-Kulmala vastineeksi harmaan . ^{[20] [21] [22]}

Kirjailija Tommi Uschanov on arvostellut ajatusta, etta koko 1970-luku olisi ollut taistolaisuuden leimaamaa aikaa, ”jossa punaliput liehuivat taukoamatta kaiken ylla”. Han painottaa, etta taistolaisilla oli vaaleissa vain 5?6 prosentin kannatus ja enimmillaan 13 kansanedustajaa. Taistolaisuuden kayttaminen vasemmistolaisuuden synonyymina on harhauttavaa, koska taistolaiset olivat monista asioista jyrkasti eri mielta muun vasemmiston kanssa. Muu vasemmisto pyrki voimakkaasti torjumaan taistolaisten vaikutuksen ja jarjestojensa valtausyritykset. ^[23]

Vasemmistoliitossa on esiintynyt syytteita taistolaisuudesta ja stalinismista tasaisin valiajoin. SKDL:n entinen puheenjohtaja Ele Alenius oli sita mielta, ettei taistolaisia olisi pitanyt ottaa mukaan Vasemmistoliittoon. Erotessaan puheenjohtajan tehtavista 2006 Suvi-Anne Siimes syytti puolueensa entisia taistolaisia (muun muassa Jaakko Laakso , Esko-Juhani Tennila ja Pentti Tiusanen ) uudistusten jarruttajiksi. Han ei halunnut tukea heidan valitsemistaan eduskuntaan. ^[24] Entisia taistolaisia on vaikuttanut vasemmistoliiton ja vihreiden lisaksi ”uudessa” SKP:ssa ja KTP:ssa. Ehka merkittavimpaan asemaan entisista opiskelijataistolaisista paasi Satu Hassi , joka toimi vihrean liiton puheenjohtajana vuosina 1997?2001.

SKP:n puolueriidan syntya 1960-luvulla on tutkinut esimerkiksi Veli-Pekka Leppanen kirjassaan Kivaari vai aanestyslippu . Jukka Paastelan The Finnish Communist Party in the Finnish Political System 1963?1982 kay lapi puoluehajaannuksen aikaa. 1960-luvun nuorisoliikehdinnan muuttumista taistolaisuudeksi on tutkinut muun muassa Kimmo Rentola , jolta julkaistiin vuonna 2005 myos Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov, Kekkonen 1970 . Kehitysta pidemmalla aikavalilla seuraavat muun muassa Tapani Suominen ( Ehka teloitamme jonkun ) ja Laura Kolbe ( Eliitti, traditio, murros ). Nuortaistolaista SOL:lia on kahdessa kirjassaan ( Alussa oli liike ja Viimeiset taistot ) tutkinut Matti Hyvarinen . Anna Kontula on tutkinut opiskelijataistolaisuuden sosiaalisia juuria ja taistolaisuuden muistamista. Saksaksi on julkaistu Andreas Dornerin yhdessa Hyvarisen ja Kari Palosen kanssa kirjoittama Hermannschlacht, Taistoismus und unpolitischer Finne . Taistolaisuus on myos aiheena t?ekkilaisen Barbora Skalovan Kaarlen yliopistossa tarkastetussa vaitoskirjassa. ^[25]

SKP:n sisaista riitelya kasitellaan monissa puolueen johtavien henkiloiden muistelmissa. Kielteisesti savyttyneita kokemuksia taistolaisista on esimerkiksi enemmistojohdon Aarne Saarisen , Arvo Aallon ja Ele Aleniuksen (SKDL) muistelmissa. Taistolaiset itse ovat olleet nihkeampia muistelmien kirjoittamisessa. Taisto Sinisalon muistelmat ilmestyivat jo 1978. Esko-Juhani Tennilan 2004 julkaistu Svejkin poika on yksi esimerkki taistolaisjohdon muistelmista.

• Satu Hassi ^[26] , Vihreiden kansanedustaja 1991?2004 ja 2015?2023, Euroopan parlamentin jasen 2004?2014 ^[27]
• Hannu Himanen ^[28] , entinen suurlahettilas
• Markus Kainulainen , SKDL:n kansanedustaja (1975?1979)
• Lauri Kantola , SKDL:n kansanedustaja (1962?1975)
• Mikko Kuoppa , Vasemmistoliiton kansanedustaja (1979?1987, 1995?2011) ^[29]
• Ensio Laine , Vasemmistoliiton kansanedustaja (1968?1995)
• Pentti Liedes , SKDL kansanedustaja (1954?1966, 1970?1983, 1983?1985)
• Marja-Liisa Loyttyjarvi , Vasemmistoliiton kansanedustaja (1979?1991)
• Veikko Porkkala , UITBB:n paasihteeri (1960?1983)
• Pauli Puhakka , SKDL:n kansanedustaja (1954?1983)
• Veijo Puhjo , Vasemmistoliiton kansanedustaja (1995?2011) ^[29]
• Irma Rosnell , SKDL:n kansanedustaja (1954?1987)
• Taisto Sinisalo , SKDL:n kansanedustaja (1962?1979) ^[30]
• Marjatta Stenius-Kaukonen , Vasemmistoliiton kansanedustaja (1975?1995, 1999?2003)
• Oili Suomi , SKDL:n kansanedustaja (1970?1972, 1977?1979)
• Sten Soderstrom , SKDL:n kansanedustaja (1979?1987)
• Esko-Juhani Tennila , Vasemmistoliiton kansanedustaja (1975?2011) ^[29]
• Pentti Tiusanen , Vasemmistoliiton kansanedustaja (1995?2011) ^[31]
• Erkki Tuominen , Valpon johtaja (1947?1949) Kansanelakelaitoksen johtaja (1962??), oikeusministeri (1970?1971)
• Pirkko Turpeinen-Saari , SKDL:n kansanedustaja (1983?1987)
• Mirjam Vire-Tuominen , SKDL:n kansanedustaja (1970?1979) ^[32]
• Erkki Virtanen , Vasemmistoliiton kansanedustaja (2003?2015) ^[29]
• Rainer Virtanen , SKDL:n kansanedustaja (1954?1972)

• Kaj Chydenius , saveltaja ^[33]
• Kristiina Halkola , nayttelija ^[34]
• Heikki Kinnunen , nayttelija ^[35]
• Kaisa Korhonen , Suomen teatterikoulun ensimmainen ohjaajantyon lehtori (1972?1977) ^[36]
• Katariina Lahti , teatteriohjaaja ^[37]
• Eero Melasniemi , nayttelija ^[38]
• Marja-Leena Mikkola , kirjailija ^[38]
• Aulikki Oksanen , kirjailija
• Johannes Pakaslahti , taloustieteiden dosentti
• Matti Rossi , kirjailija ^[39]
• Pirkko Saisio , kirjailija ^[40]
• Seppo Toiviainen , Suomen Tutkijaliiton puheenjohtaja (1976??), kansanedustaja (1979?1987) ^[38]
• Anu Saari , teatteriohjaaja ^[37]
• Sinikka Sokka , nayttelija ja laulaja, Vihreiden kaupunginvaltuustoehdokas 2008 ^[37]

• Yrjo Hakanen , toimittaja, SKP:n puheenjohtaja (1990?2013), Helsingin kaupunginvaltuutettu (2004?2017)
• Urho Jokinen , Tiedonantajan paatoimittaja ^[38] (1970?1984)
• Ilkka Kylavaara , toimittaja, kirjailija ^[37]
• Jaakko Laakso , toimittaja, kansanedustaja (1991?2011) ^[41]
• Leif Salmen , Ylen toimittaja (1976?), runoilija ja kirjailija ^[42]
• Rauno Setala , toimittaja ja kulttuurivaikuttaja
• Erkki Susi , Tiedonantajan paatoimittaja (1984?2012) ^[38]
• Nils Torvalds , Ylen toimittaja (1982?2008), RKP europarlamentaarikko (2012?)
• Bjorn Wahlroos , Sampo-konsernin hallitusten puheenjohtaja, nykyaan RKP:n jasen ^[5]
• Anssi Sinnemaki ^[38]

• Berggren, Camilla ? Lyden, Marianne (toim.):  Nyttiga idioter? Unga idealister, Lenin och sjuttiotalet . Helsingfors: Soderstrom, 2009. ISBN 978-951-52-2620-4 .
• Hokkanen, Lauri:  Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perinto . Jyvaskyla: Docendo, 2021. ISBN 978-952-291-980-9 .
• Kylavaara, Ilkka:  Taistolaisuuden musta kirja . Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3036-3 .
• Maki-Kulmala, Heikki:  Taistolaisuuden harmaa kirja . Tampere: Pilot-kustannus (omakustanne), 2004. ISBN 952-464-183-6 .
• Niklander, Hannu: Kuu jattaa jaljen. Romaani. Jyvaskyla: Atena, 2006. ISBN 951-796-437-4 .
• Relander, Jukka: Ulkoinen totuus ja sisainen kokemus taistolaisessa opiskelijaliikkeessa. Tieteessa tapahtuu 4/1997.
• Sinisalo, Taisto:  Niin muuttuu maailma. Muistikuvia ja mielipiteita . Helsinki: Tammi, 1978. ISBN 951-30-4462-9 .
• Sinnemaki, Anssi:  Vastakirja eli Miten lapset syovat vallankumouksensa . Espoo: Paasilinna, 2011. ISBN 978-952-5856-21-7 .
• Tuominen, Arvo:  Tarvitaanko Suomessa vallankumousta? Helsinki: Tammi, 1974. ISBN 951-30-3099-7 .

• Hirvasnoro, Kai: Taistolaisten aatteen hurmio ja luopumisen tuska . Kansan Uutiset , viikkolehti 12/2004.
• Kuusisto, Janne: Taistolaiset . Tyovaenliike.fi 2017.
• Roos, J. P.: Missa he ovat nyt? 60- ja 70-lukulaiset aktivistit 2000-luvulla . ( Arkistoitu ? Internet Archive)
• Zyskowicz, Ben: Taistolaisten tavoitteena oli diktatuuri . ( Arkistoitu ? Internet Archive) Ylioppilaslehti 8/2004.
• Taistoiter hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)