Kihlakunnanoikeus
oli
Suomessa
vuoteen 1993 asti
alioikeuden
nimitys
maaseudulla
, niin sanottujen
vanhojen kaupunkien
ulkopuolella, seka
Ruotsissa
vuoteen 1971 asti ennen 1910-lukua perustettujen kaupunkien ulkopuolella. Kihlakunnanoikeuden kansliaa kutsuttiin
tuomiokunnaksi
, sen paallikkona oli
kihlakunnantuomari
. 1970-luvulta alkaen kihlakunnanoikeuksiin perustettiin myos
karajatuomarien
virkoja. Kihlakunnanoikeuksissa suoritettiin
tuomioistuinharjoittelu
, eli niin sanottu karajien istuminen. Harjoittelijan, hovioikeuden auskultantin, virkanimike oli
notaari
. Notaarista kaytettiin viela 1960-luvun alussa vanhakantaista nimiketta
memorialisti
, mutta nimikkeesta luovuttiin; eniten siihen tormaa aikakautta kasittelevassa kirjallisuudessa, eritoten
Mauri Sariolan
oikeudenkayntiromaaneissa.
Noin vuoden kestaneen harjoittelun jalkeen
hovioikeus
myonsi auskultantille
varatuomarin arvonimen
.
1970-luvun alkuun asti kihlakunnantuomareilla oli oikeus
sportteleihin
. He siis perivat itselleen palkkion poytakirjoista,
lainhuudoista
ja
kiinnityspaatoksista
. Kihlakunnantuomarin virat olivatkin hyvin tuottoisia ja virkoihin nimitettiinkin usein jopa korkeimman oikeuden jasenia. Sporttelituloilla maksettiin henkilokunnan palkat ja toimitilojen vuokrat.
Kihlakunnanoikeudessa paatokset tehtiin kokoonpanossa johon kuului puheenjohtajana kihlakunnantuomari, karajatuomari tai auskultantti seka vahintaan viisijaseninen kunnanvaltuustojen valitsema lautakunta. Lautakunnan jasenia kutsuttiin
lautamiehiksi
. Lautamiehelle voitiin myontaa pitkaaikaisen palvelun perusteella
herastuomarin
arvonimi.
Vuonna 1993 alioikeusuudistuksen myota kihlakunnanoikeuksista tuli
karajaoikeuksia
.
