Kaarle I (Englanti)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaarle I
Englannin kuningas
Valtakausi 27. maaliskuuta 1625 ? 30. tammikuuta 1649
Kruunajaiset 2. helmikuuta 1626
Edeltaja Jaakko I
Seuraaja Kaarle II ( de jure )
Oliver Cromwell ( de facto )
Skotlannin kuningas
Valtakausi 27. maaliskuuta 1625 ? 30. tammikuuta 1649
Kruunajaiset 18. kesakuuta 1633
Edeltaja Jaakko VI
Seuraaja Kaarle II
Syntynyt 19. marraskuuta 1600
Dunfermlinen palatsi , Fife , Skotlanti
Kuollut 30. tammikuuta 1649  (48 vuotta)
Lontoo , Englanti
Puoliso Henrietta Maria
Lapset Kaarle Jaakko
Kaarle II
Maria
Jaakko II
Elisabet
Anna
Katariina
Henrik
Henrietta Anne
Suku Stuart
Isa Jaakko I
Aiti Anna Tanskalainen
Uskonto anglikaani
Nimikirjoitus
Osa artikkelisarjaa
Anglikanismi

Kaarle I (Charles I) ( 19. marraskuuta 1600 ? 30. tammikuuta 1649 ) oli Englannin , Skotlannin ja Irlannin kuningas vuosina 1625?1649. Han oli edellisen kuninkaan, Jaakko I:n ja Anna Tanskalaisen poika. Kaarlen hallituskautta leimasivat kiistat ja valtakamppailu parlamentin kanssa. Uskontokysymyksissa Kaarle kannatti seremoniallista ”korkea-anglikaanisuutta”, joka edusti tavallaan keskitieta katolisuuden ja tiukan linjan protestanttisuuden valilla. Se suututti puritaaneja , jotka halusivat vieda Englannin uskonpuhdistuksen huomattavasti anglikaaneja pitemmalle ja syyttivat Kaarlea pyrkimyksesta palauttaa katolisuus.

Parlamentti ei suostunut rahoittamaan Kaarlen sotia Espanjaa ja Ranskaa vastaan, mista syysta Kaarle otti rahoituksen muun muassa pakkolainoina parlamentin paatosvallan ohi. Parlamentti oli huolissaan saavutetusta asemastaan, jonka mukaan kuningas ei saanut saataa uusia veroja ilman parlamentin lupaa, ja julkaisi Petition of Rights -valituskirjelman, jossa vedottiin osin jo Magna Cartasta periytyviin kansalaisoikeuksiin. Kaarle hallitsi taman jalkeen 11 vuotta ilman parlamenttia, mutta kun Kaarlen toimien seurauksena Skotlanti miehitti Englannin pohjoisosat vaatien suuria lunnaita tai sotakorvauksia, oli parlamentti jalleen kutsuttava kokoon rahoituksen saamiseksi.

Vuonna 1640 koolle kutsutun niin sanotun pitkan parlamentin ja Kaarlen valit kriisiytyivat Kaarlen yritettya muun muassa vangita viisi vastustajaansa alahuoneessa. Tama johti lopulta Kaarlen ja parlamentin kokoamien joukkojen valiseen Englannin sisallissotaan 1642. Skotlannin asetuttua parlamentin puolelle Kaarle lopulta antautui 1646, ja hanet vangittiin. Han pakeni vankilasta seuraavana vuonna ja yritti aloittaa uuden sisallissodan. Sen kuihduttua Kaarle tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 1649. Valtaan nousi nyt parlamentin valiojoukkoja johtanut puritaani Oliver Cromwell .

Lapsuus ja nuoruus [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kaarle syntyi Skotlannissa marraskuussa 1600 Jaakko VI:n ja Anna Tanskalaisen toisena poikana. Han ei syntynyt taysin kehittyneena, ja hanet mainitaan Guinnessin ennatystenkirjassa Britannian lyhyimpana kuninkaana. Kaarle ei viela kolmivuotiaanakaan osannut kavella. Kun Elisabet I kuoli 1603 ja Skotlannin kuningas Jaakko VI:sta tuli Englannin kuningas nimella Jaakko I, Kaarle jatettiin Skotlantiin lastenhoitajien ja palvelijoiden huostaan, koska pelattiin pitkan matkan olevan vahingollinen Kaarlen hauraalle terveydelle. Han kuitenkin muutti heinakuussa 1604 Englantiin, jossa hanet annettiin Sir Robert Careyn hollantilaissyntyisen vaimon Alletta (Hogenhove) Careyn hoitoon. Carey opetti Kaarlen kavelemaan ja puhumaan ja pani hanet kayttamaan espanjalaisesta nahasta ja messingista tehtyja saappaita, joiden oli tarkoituksena oli vahvistaa hanen heikkoja nilkkojaan. Aikuisena Kaarle oli 162 senttia pitka.

Kuningatar Henrietta Maria , Antoon van Dyck 1632

Kaarlen isoveli Henrik Fredrik , Walesin prinssi ei kohdellut pikkuveljeaan hyvin, mutta Kaarle ihaili Henrikia. Vuonna 1603 Kaarlesta tuli Albanyn herttua Skotlannissa, ja vuonna 1605 han sai Yorkin herttuan arvon Englannissa, kuten toiseksi vanhimman pojan oli tapana. Kun Henrik vuonna 1612 kuoli lavantautiin, Kaarlesta tuli kruununperillinen ja sen jalkeen Walesin prinssi ja Chesterin jaarli marraskuussa 1616.

Jaakko I:n suosikkihoviherralla Buckinghamin herttua George Villiersilla oli suuri vaikutus nuoreen Kaarleen. Villiers matkusti Kaarlen mukana Espanjaan vuonna 1623 neuvottelemaan avioliiton solmimisesta Kaarlen ja Maria Annan valilla. Avioliitosta ei tullut kuitenkaan mitaan. Sen sijaan espanjalaiset halusivat Walesin prinssin kaantyvan katolilaisuuteen. Palattuaan lokakuussa seka prinssi etta herttua vaativat Jaakko I:lta sodan julistamista Espanjalle.

Protestanttineuvonantajiensa kannustamana Jaakko kutsui parlamentin koolle saadakseen sotaan tarvittavan rahoituksen. Jaakko myos pyysi parlamenttia hyvaksymaan avioliiton Walesin prinssin ja Ranskan prinsessan Henrietta Marian valilla. Henriettan Kaarle oli tavannut Pariisissa matkalla Espanjaan. Henrietta Maria oli Ludvig XIII:n sisar, heidan isansa Henrik IV oli kuollut naiden lapsuudessa. Parlamentti hyvaksyi liiton, mutta oli erittain kriittinen aiempaa naittamisyritysta kohtaan. Jaakko karsi monista sairauksista, minka vuoksi hanen oli erittain vaikea kontrolloida parlamenttia. Jaakon valtakauden viimeisena vuotena todellinen valta oli Kaarlella ja Buckinghamin herttualla.

Kuningas, avioliitto ja hallituskauden alku [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kaarle I, Antoon van Dyck 1635?1636.

Kaarlesta tuli kuningas Jaakko I:n kuoltua 27. maaliskuuta 1625, ja han avioitui 13. kesakuuta Canterburyssa yhdeksan vuotta nuoremman, 15-vuotiaan Henrietta Marian kanssa. Avioliitto solmittiin edustajan valityksella ? Henrietta ei ollut lasna. Ensimmainen parlamentti, jonka kuningas avasi toukokuussa, oli katolista vaimoa vastaan. Se pelkasi, etta Kaarle saattaisi poistaa katolilaisuuteen kohdistuneet rajoitukset ja heikentaa protestanttisuuden virallista asemaa. Vaikka han parlamentille kertoi, ettei hollenna rajoitteita, salaisella sopimuksella Ludvig XIII:n kanssa han lupasi painvastaista. Kaarle kruunattiin 2. heinakuuta 1626 Westminster Abbeyssa ilman vaimoaan. Pariskunnalle syntyi kaikkiaan yhdeksan lasta, joista kolme poikaa ja kolme tytarta selvisi aikuisiksi asti.

Epaluuloa Kaarlen uskonnollisia kaytantoja kohtaan lisasivat jumaluusoppinut Richard Montagun ymparilla kaydyt kiistat. Pamfletissaan Montagu vastusti Jean Calvinin opetuksia, ja tama raivostutti puritaanit. Parlamentin alahuoneen puritaanijasen John Pym hyokkasi Montagun pamflettia vastaan, ja se sai Montagun kirjoittamaan uuden, Kaarle I:lle osoitetun pamfletin Apello Caesarem (latinaksi "Vetoan keisariin", viitaten Pyhan Apostoli Paavalin juutalaisvainoja vastaan tekemaan vetoomukseen). Kaarle I tarjosi Montagulle suojeluksensa, mika sai monet puritaanit kaantymaan vihamielisiksi kuningasta kohtaan.

Kaarle keskittyi valtakautensa alkuvaiheessa erityisesti ulkopolitiikkaan. Hanen sisarensa Elisabetin aviopuoliso Fredrik V , Pfalzin vaaliruhtinas , oli menettanyt kaikki perintomaansa Pfalzissa Pyhan saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijalle Ferdinand II:lle . Tama oli johtanut kolmikymmenvuotiseen sotaan , joka oli vahitellen laajentunut Euroopan protestanttien ja katolisten valiseksi sodaksi. Kaarle lupautui auttamaan Pfalzin takaisinvaltaamisessa julistamalla sodan katoliselle Espanjan kuninkaalle Filip IV :lle, jonka han uskoi pystyvansa pakottamaan toimimaan puolestaan valittajana keisarin suuntaan.

Parlamentti myontyi halpahintaiseen hyokkaykseen Uudessa maailmassa Espanjan siirtokuntia vastaan ajatellen, etta espanjalaisten aarrelaivojen ryostamisella voitaisiin rahoittaa sodankaynti. Kaarle halusi kuitenkin aggressiivisempaa ja kalliimpaa toimintaa Manner-Euroopassa. Parlamentti aanesti vain 140 000 punnan avustuksesta Kaarlelle. Summa oli taysin riittamaton. Alahuone kuitenkin myonsi Kaarlelle oikeuden kerata kahta tulliveroa: tonnage (”tonnimaksu”) ja poundage (”maksu punnalta”), mutta vain vuoden ajan, vaikka aiemmat oikeudet vuodesta 1414 oli annettu eliniaksi. Talla tavoin alahuone toivoi ehkaisevansa Kaarlen valtaa pakottaen hanen uudistamaan vero-oikeutensa joka vuosi.

Kaarlen liittolaiset parlamentissa Buckinghamin herttuan johdolla kieltaytyivat hyvaksymasta lakia. Vaikka parlamentti ei antanut oikeutta veronkantoon, Kaarle kerasi niita kaikesta huolimatta.

Yhdentoista vuoden tyrannia [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Tammikuussa 1629 Kaarle avasi parlamentin toisen istuntokauden. Edellinen oli keskeytetty kesakuussa 1628. Han toivoi, etta Buckinghamin herttuan poissa ollessa parlamentti vihdoin pystyisi yhteistyohon hanen kanssaan ja myontamaan hanelle lisarahoitusta. Sen sijaan alahuoneen jasenet alkoivat protestoida Kaarlen ilman parlamentin lupaa perimia tullimaksuja vastaan. Kun Kaarle pyysi parlamentilta oikeutta tahan maaliskuussa, sen jasenet pidattelivat puhemies John Finchia tuolillaan ja samaan aikaan esittivat kolme kovaaanista pontta kuningasta vastaan. Viimeinen naista julisti, etta jokainen, joka maksoi tulliveroja, joita parlamentti ei ollut hyvaksynyt, ”olisi kohdeltava vapaan Englannin petturina ja vihollisena samanaikaisesti”. [1] Vaikka pontta ei virallisesti hyvaksytty, monet jasenista ilmaisivat hyvaksyntansa. Myohemmin kun parlamentti hyvaksyi lisaa kruunulle epaedullisia paatoksia, Kaarle maarasi parlamentin hajotettavaksi.

Kaarle paatti selvita ilman parlamentin rahoitusta ja teki valittomasti rauhan Ranskan ja Espanjan kanssa. Seuraavat yksitoista vuotta (1629?1640), jonka aikana Kaarle hallitsi ilman parlamenttia, tunnetaan ”Yhdentoista vuoden tyranniana” tai ”Personaalihallinnon aikana” ( engl. Personal Rule ). Ilman parlamenttia tapahtunut hallinto oli sinansa lainmukainen, mutta kaikesta huolimatta poikkeuksellinen kuninkaallinen toimi. Aiempina aikoina sita olisi viela pidetty oikeutettuna, mutta 1600-luvun puolivalissa se oli monien mielesta absolutismia .

Ilman parlamenttiakin Kaarle yha onnistui hankkimaan varoja kayttaen hyvakseen vanhaa vuoden 1278 feodaalisaadosta. Saadoksessa jokaisen, joka ansaitsi 40 puntaa tai enemman vuodessa, piti osallistua kuninkaan kruunajaisiin, jotta voisi liittya kuninkaalliseen armeijaan ritarina ? Kaarle sakotti jokaista, joka ei ollut osallistunut hanen kruunajaisiinsa. Han otti kayttoon myos vielakin epasuositumman veron: laivarahan ( engl. ship money ). Vuonna 1634 annettu saados maarasi kerattavaksi laivarahan, siitakin huolimatta etta Edvard I:n ja Edvard III:n saadokset maarasivat veroa olevan mahdollista kerata ainoastaan sodan aikana. Tama ensimmainen saados ei viela aiheuttanut paljoa vastustusta, mutta toinen vuoden 1635 saados aiheutti. Kaarlen kolmas laivarahavaatimus vuodelta 1636 teki selvaksi, etta vanhanaikainen rauhanaikaisen varainkeruun kielto oli historiaa. Monet yrittivat kieltaytya maksamasta, mutta kuninkaan tuomarit vakuuttivat, etta vero oli kuninkaan erityisoikeus. Kuninkaan toimet karjistyivat vakivaltaisuuksiksi, jotka pakottivat Kaarlen kutsumaan parlamentin koolle vuonna 1640.

Uskonnolliset konfliktit [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kaarle halusi siirtaa Englannin kirkkoa pois kalvinismista enemman perinteiseen ja sakramentaaliseen suuntaan. Kuningasta tuki hankkeessa hanen tarkein poliittinen neuvonantajansa arkkipiispa William Laud . Kaarle nimitti Laudin Canterburyn arkkipiispaksi vuonna 1633, jonka jalkeen arkkipiispa aloitti sarjan epasuosittuja uudistuksia tehdakseen kirkosta seremoniallisemman. Laud yritti varmistaa uskonnollisen yhtenaisyyden erottamalla valtionkirkkoon kuulumattomat kirkonmiehet ja sulkemalla puritaaniset jarjestot. Tama loukkasi pahasti hanen englantilaisten ja skotlantilaisten alamaistensa reformistisia pyrkimyksia. Laudin menettelytavat olivat vastenmielisia kalvinisteille: arkkipiispa halusi Englannin kirkon liturgian sisaltavan kaikki Book of Common Prayerin (”Yhteinen rukouskirja”) vaatimat seremoniat ja messupuvut. Laud oli myos arminiolaisuuden puolestajapuhuja, suuntauksen jonka nakemys korosti pelastuksen torjumisen mahdollisuutta. Tiukan linjan kalvinistit pitivat tata harhaoppisena ja kaytannollisesti katsoen ”katolisena”.

Rangaistakseen niita, jotka eivat hyvaksyneet hanen oppejaan, Laud kaytti kahta maan pelatyinta ja mielivaltaisinta oikeuselinta: Court of High Commissionia (Englannin kirkon korkein oikeusistuin) ja Court of Star Chamberia (Tahtikamari). Ensimmainen taivutteli syytetyt tunnustamaan rikoksensa, jalkimmainen maarasi kaikkia mahdollisia rangaistuksia (mukaan lukien kidutus) paitsi kuolemantuomion.

Tahtikamarin lainkunnioittamattomuus Kaarlen aikana ylitti kaikki hanen edeltajiensa saavutukset. Kaarlen aikana syytetyt vietiin usein suoraan todistajien eteen, jolloin rutiininomaisesti kuningas ja hanen hoviherransa puristivat halutut todistukset esiin kidutusta kayttamalla.

Personaalihallinnon ensimmaiset vuodet olivat rauhan aikaa. Monet yksilot vastustivat Kaarlen ja Laudin veroja ja kaytantoja, mutta heidat pidettiin kurissa. Mutta sitten kun Kaarle laajensi uskonnolliset kaytantonsa Skotlantiin, han kohtasi lukuisia vaikeuksia. Kuningas maarasi kayttoon uuden rukouskirjan, jonka esikuvana oli englantilainen Book of Common Prayer . Vaikka moni skotlantilainen arkkipiispa kannatti hanketta, monet presbyteerit eivat ? he nakivat uuden rukouskirjan valineena tuoda anglikaaninen kirkko Skotlantiin. Kun Skotlannin kirkon yleiskokous lakkautti episkopaalisen hallinnon (eli piispojen johtaman kirkollishallinnon) vuonna 1638 ja korvasi sen presbyteerihallinnolla (eli kirkonvanhimpien ja diakonien johtamalla hallinnolla), Kaarle pyrki kukistamaan toiminnan, jonka han naki kapinana omaa maaraysvaltaansa vastaan.

Vuonna 1639, kun ensimmainen piispojen sota puhkesi, Kaarle pyrki keraamaan veroja alamaisiltaan, jotka eivat halunneet enaa alistua. Kaarlen sota paattyi kesakuussa samana vuonna noyryyttavaan aselepoon. Berwickin rauhansopimuksessa Kaarle myonsi skottialamaisilleen vapauden seka siviili- etta kirkollisasioissa.

Lyhyt ja pitka parlamentti [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kaarlen ja Skotlannin kirkon valisen rauhansopimuksen tulkintakiistat johtivat uuteen valienselvittelyyn. Kukistaakseen skotit Kaarle tarvitsi lisaa rahaa. Siksi han otti kohtalokkaan askeleen ja kutsui parlamentin koolle huhtikuussa 1640. Vaikka Kaarle lupautui lakkauttamaan laivarahan perimisen ja alahuone myonsi Kaarlelle oikeuden kerata varoja sodankayntiin, umpikujaan jouduttiin, kun parlamentti vaati keskustelua erilaisista personaalihallinnon aikaisista vallan vaarinkaytoksista. Neuvottelut epaonnistuivat, ja Kaarle hajotti parlamentin vain kolmen viikon istuntojen jalkeen 5. toukokuuta 1640. Lyhyen kestonsa vuoksi tata kutsutaan " lyhyeksi parlamentiksi ". [2]

Samaan aikaan Kaarle yritti lyoda skotit, mutta epaonnistui pahasti. Noyryyttavassa Riponin rauhassa , joka solmittiin toisen piispojen sodan jalkeen lokakuussa 1640, maarattiin kuninkaan maksavan toisen taisteluosapuolen eli skottiarmeijan kustannukset. Kaarle teki epatavallisen paatoksen kutsumalla Magnum Conciliumin , valtakunnan kaikkien paarien neuvottelun. Magnum Concilium ei ollut kokoontunut yli sataan vuoteen, eika sita ole kutsuttu koolle sitten Kaarlen valtakauden. Aateliston neuvomana Kaarle kutsui uuden parlamentin koolle. Tata kutsuttiin myohemmin nimella ” pitka parlamentti ”.

Pitka parlamentti kokoontui marraskuussa 1640 John Pymin johdolla ja osoittautui yhta vaikeaksi Kaarlelle kuin lyhytkin parlamentti. Vaikka alahuoneen jasenet pitivat itseaan konservatiiveina, jotka puolustivat kuningasta, kirkkoa ja parlamentaarista hallintoa uskonnollisia innovaatiota ja Kaarlen tyrannimaisia neuvonantajia vastaan, Kaarle naki monet heista vaarallisina kapinallisina, jotka yrittivat heikentaa hanen valtaansa.

Estaakseen kuningasta hajottamasta sita, parlamentti hyvaksyi helmikuussa 1641 triennaalilain ( engl. Triennial Act ). Laki maarasi, etta parlamentti piti kutsua kokoon joka kolmas vuosi ja jos kuningas ei sita tekisi, jasenet kokoontuisivat oma-aloitteisesti. Toukokuussa Kaarle hyvaksyi vielakin kauaskantoisemman lain, joka takasi ettei parlamenttia voitaisi hajottaa ilman sen omaa suostumusta. Kaarle pakotettiin yha uusiin myonnytyksiin: kuningas hyvaksyi Thomas Wentworthin ja William Laudin teloitukset ilman oikeudenkayntia. Laivaraha, sakot ritareille ja pakkolainat julistettiin laittomiksi, ja Star Chamber seka High Commission lakkautettiin. Vaikka Kaarle teki joitakin merkittavia myonnytyksia, han kuitenkin paransi omaa sotilaallista asemaansa varmistamalla itselleen skottien kannatuksen. Han hyvaksyi lopultakin presbyteerikirkon virallistamisen ja sai vaihtokauppana suuren joukon parlamenttia vastustavia kannattajia.

Marraskuussa 1641 alahuone hyvaksyi Suuren vastalauseen ( engl. Great Remonstrance ), joka esitettiin kuninkaalle 1. joulukuuta 1641. Se sisalsi yli 200 kohtaa, joissa parlamentti tunsi Kaarlen tai tarkemmin sanoen hanen neuvonantajiensa pettaneen hanet. Parlamentti hyvaksyi julistuksen ilman kuninkaan suostumusta. [3] Jannitys kiristyi, kun irlantilaiset kapinoivat protestanttisia englantilaisia vastaan ja huhut Kaarlen osallisuudesta saavuttivat parlamentin. Koottiin armeija kukistamaan kapina, mutta alahuone pelkasi Kaarlen kayttavan sita myohemmin parlamenttia itseaan vastaan. Militia Bill -lakialoitteen tarkoituksena oli riistaa kuninkaan maaraysvalta armeijassa, mutta Kaarle ei hyvaksynyt aloitetta.

Kun levisi huhu, etta parlamentti aikoi asettaa kyseenalaiseksi katolisen kuningattaren Henrietta Marian, Kaarle alkoi toimia. Hanen vaimonsa taivutti kuninkaan pidattamaan viisi alahuoneen anti-Stuartilaista jasenta syytettyna maanpetoksesta, mutta kun kuningas oli tehnyt paatoksen asiassa, kuningatar teki virheen ja kertoi asiasta ystavalleen. Ystava puolestaan kanteli asian parlamentille. Kaarle astui alahuoneeseen aseistetun joukon kanssa 4. tammikuuta 1642], mutta vain huomatakseen vastustajiensa jo haipyneen. Hapaistessaan parlamenttia aseistetulla joukolla Kaarle teki lopullisen valirikon sen kanssa. Monet parlamentin jasenet pitivat tekoa torkeana, samoin teki Lontoon kaupunki, joka asettui parlamentin taakse. Kaarle ei tuntenut oloaan enaa turvalliseksi Lontoossa ja lahti pohjoiseen kootakseen armeijan parlamenttia vastaan. Samaan aikaan kuningatar lahti ulkomaille keratakseen rahoituksen sita varten.

Sisallissota [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Osapuolien hallitsemat alueet sisallissodan aikana. Punainen merkitsee rojalisteja ja vihrea parlamentaristeja .
katso paaartikkeli Englannin sisallissota

Englannin sisallissota ei viela alkanut, mutta molemmat osapuolet ryhtyivat aseistautumaan. Hedelmattomien neuvottelujen jalkeen Kaarle kohotti kuninkaallisen lipun (vanhanaikainen keskiaikainen tapa) Nottinghamissa 22. elokuuta 1642. Sen jalkeen han asettui hoveineen Oxfordiin, josta kasin han hallitsi suunnilleen pohjoista ja lantista Englantia, parlamentin hallussa oli Lontoo ja etela seka ita. Kaarle kerasi armeijan kayttaen ikivanhaa varvaysmenetelmaa ( engl. Commission of Array ), jossa aateliset kerasivat alueiltaan kaikki 15?60-vuotiaat sotilaspalvelukseen soveltuvat miehet [4] . Sisallissota alkoi tuloksettomalla Edgehillin taistelulla 25. lokakuuta ja jatkui ratkaisemattomana lapi vuosien 1643 ja 1644, kunnes Nasebyn taistelu 14. kesakuuta 1645 kaansi sodan parlamentin eduksi. Sita seurasi monta rojalistien haviota ja sitten Oxfordin piiritys, josta Kaarle paasi pakenemaan huhtikuussa 1646. Kaarle joutui skottilaisen presbyteeriarmeijan kasiin Newarkissa ja vietiin laheiseen Southwelliin , kunnes hanen ”isantansa” paattaisivat mita tehda hanelle. Presbyteerit saivat aikaan sopimuksen parlamentin kanssa ja luovuttivat Kaarlen sille vuonna 1647. Han oli vangittuna Holdenby Housessa Northamptonshiressa , kunnes New Model Armyn kornetti George Joyce riisti hanet vakipakolla Newmarketiin . Silla aikaa New Model Armyn ja parlamentin valille oli syntynyt epaluuloa, ja Kaarle kaytti mielellaan tilannetta hyodykseen.

Kuningas siirrettiin sitten ensin Oatlandsiin ja seuraavaksi Hampton Courtiin , jossa seurasi lisaa hedelmattomia neuvotteluja. Hanta neuvottiin pakenemaan ? ehka ulkomaille, ehka Ranskaan tai ehka Wightsaaren kuvernoorin Robert Hammondin huostaan. Han paatti tehda viimeksi mainitun uskoen Hammondin olevan myotamielinen ja pakeni 11. marraskuuta. Hammond kuitenkin vastusti Kaarlea ja vangitsi hanet Carisbrooken linnaan .

Carisbrookesta Kaarle jatkoi kaupantekoa eri osapuolten valilla paatyen sopimukseen Skotlannin presibyteerien kanssa. Sen mukaan han sallisi presbyteerikirkon perustamisen Englantiin ja Skotlantiin koeajaksi. Rojalistit aloittivat heinakuussa 1648 toisen sisallissodan, ja skotit hyokkasivat sovitusti Englantiin. Englannissa parlamentille uskolliset joukot tukahduttivat useimmat kansannousut, joista useimmat eivat olleet kasirysyja kummempia. Kansannousuihin Kentissa , Essexissa ja Cumberlandissa , kapinallisuuksiin Walesissa ja skottien hyokkaykseen sisaltyi kiivaampia taisteluja ja pitkittyneita piirityksia, mutta skottien tappio Prestonin taistelussa elokuussa 1648 johti sisallissodan paattymiseen ja rojalistien havioon.

Oikeudenkaynti ja mestaus [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Saksalainen aikalaiskuva Kaarle I:n mestauksesta

Kaarle siirrettiin Hurstin linnaan vuoden 1648 lopulla ja sielta Windsorin linnaan . Tammikuussa 1649 alahuone hyvaksyi lain, jolla muodostettiin tuomioistuin Kaarlen oikeudenkayntia varten. Ajatus oli ennen nakematon: aiempia kuninkaallisia oli syosty valtaistuimelta, mutta ei koskaan tuotu oikeuden eteen. High Court of Justice muodostui 135 asiamiehesta (kaikki vankkoja parlamentaristeja), syyttajana toimi Solicitor General John Cook . Kuningasta syytettiin vakavasta maanpetoksesta ja ”muista vakavista rikoksista”. Oikeudenkaynti alkoi 2. tammikuuta, mutta Kaarle kieltaytyi puolustautumasta vaittaen, etta millaan tuomioistuimella ei ole valtaa yli kuninkaan. Han uskoi, etta hanen oma valtuutuksensa hallitsijana oli Jumalan hanelle kruunauksessa ja voitelussa antama. Oikeusistuin sita vastoin esitti, etta kukaan ei ole lain ylapuolella. Viikon aikana Kaarlea pyydettiin puolustautumaan kolmasti, mutta han kieltaytyi. Siihen aikaan normaali kaytanto puolustuksesta kieltaytymiselle oli pro confesso , syyllisyyden myontaminen, joka tarkoitti silloin sita, etta syyttaja ei kutsunut todistajiaan paikalle. 56 asiamiesta allekirjoitti Kaarlen kuolemantuomion 29. tammikuuta. Paatoksen jalkeen Kaarle johdatettiin St. Jamesin palatsista , jossa hanet kahlehdittiin, Whitehallin palatsiin , jonne oli pystytetty mestauslava Banqueting Housen eteen.

Kaarlen tuomion ja mestauksen lasketaan nykyisessa historiankirjoituksessa tapahtuneen tammikuussa 1649, vaikka silloisessa ajanlaskussa vuosi vaihtui vasta 25. maaliskuuta ja oli siis viela virallisesti 1648. [5]

Kun Kaarle mestattiin 30. tammikuuta 1649 (gregoriaanista kalenteria kayttavissa maissa oli 9. helmikuuta 1649), Phillip Henry kertoo paikalla olleen yleison vaikertaneen, jotkut katsojista kastoivat nenaliinansa kuninkaan vereen aloittaen nain marttyyrikuninkaan kultin. Mitkaan muut silminnakijalausunnot (mukaan lukien Samuel Pepysin ) eivat kuitenkaan vahvista tata. Henryn kertomus kirjoitettiin monarkian paluun aikoihin (eli noin 12 vuotta tapahtuneen jalkeen), han oli tapahtuma-aikaan 19-vuotias, ja hanen perheensa oli rojalistisia propagandakirjoittajia.

Kuninkaan mestanneen naamioidun miehen henkilollisyydesta on kiistelty. Tiedetaan, etta asiamiehet pyysivat Lontoon yleista pyovelia Richard Brandonia tehtavaan, mutta han kieltaytyi ja aikalaislahteet eivat tavallisesti kerro hanta mestauksen suorittajaksi. Ellis’s Historical Inquiries kuitenkin nimeaa Brandonin mestaajaksi vaittaen, etta han olisi kertonut asiasta ennen kuolemaansa. On mahdollista, etta Brandon tuli toisiin ajatuksiin ja myontyi lopulta tehtavaan, mutta muitakin henkiloita mestaajaksi on esitetty. Irlantilaisen Gunning-nimisen miehen uskotaan yleisesti suorittaneen mestauksen. Galwayssa , Irlannissa on esilla laatta, joka nimeaa hanet teloittajaksi. William Hewlett tuomittiin kuninkaanmurhasta monarkian paluun jalkeen vuonna 1661 [6] . Samoin vuonna 1661 kaksi miesta, ”Dayborne ja Bickerstaffe”, pidatettiin, mutta vapautettiin myohemmin. Henry Walkeria, vallankumouksellista lehtimiesta, tai hanen veljeaan Williamia epailtiin, muttei koskaan syytetty. Ympari Englantia paikalliset legendat nimeavat paikallisia merkkihenkiloita teloittajiksi. Vuonna 1813 tehty tutkimus antoi ymmartaa, etta mestauksen suoritti kokenut pyoveli.

Yleinen tapa oli, etta valtionpetturin paa nostettiin esille samalla huutaen Behold the head of a traitor! (”katsokaa valtionpetturin paata!”). Vaikka Kaarlen paa nostettiin esille, sanoja ei kaytetty. Se saattaa johtua kokemattomasta sijaisesta, joka ei tiennyt niin tehtavan. Eras vallankumouksen johtajista, Oliver Cromwell, teki ennenkuulumattoman eleen ja antoi ommella kuninkaan paan takaisin ruumiiseen, jotta perheenjasenet saattoivat jattaa Kaarlelle kunnioittavat terveiset. Kaarle haudattiin yksityisesti 7. helmikuuta 1649 yolla Henrik VIII:n hautaholviin St. Georgen kappeliin Windsorin linnassa . Kuninkaan poika, Kaarle II, suunnitteli myohemmin rakentavansa kuninkaallisen mausoleumin, mutta tama suunnitelma ei koskaan toteutunut.

Kymmenen paivaa Kaarlen mestauksen jalkeen ilmestyi muistelmateos nimeltaan Eikon Basilike (kreikkaa ”kuninkaallinen muotokuva”), jonka vaitettiin olevan Kaarlen kirjoittama. William Lewitt, kuninkaan kamariherra, joka oli ollut Kaarlen seurassa teloituspaivana, vannoi myohemmin lausunnossaan, etta oli nahnyt kuninkaan kirjoittavan Eikon Basiliken. Kirjan kirjoittajasta ei kuitenkaan ole varmuutta.

Perinto [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kun monarkia oli syrjaytetty, valta siirtyi valtioneuvostolle, johon kuului myos Oliver Cromwell, Parlamentaarisen armeijan lordikenraali. Pitka parlamentti, jonka Kaarle I oli kutsunut koolle vuonna 1640, jatkoi olemassaoloaan, kunnes Cromwell hajotti sen vakipakolla vuonna 1653. Silloin Cromwellista tuli Englannin, Skotlannin ja Irlannin lordiprotektori ? kuningas muuten paitsi nimeltaan. Kuoltuaan 1658 Cromwellia seurasi lyhyesti hanen poikansa Richard Cromwell . Richard Cromwell oli tehoton hallitsija, ja pitka parlamentti palasi vuonna 1659. Pitka parlamentti hajotti itsensa vuonna 1660, ja seurasi ensimmaiset vaalit kahteenkymmeneen vuoteen. Vaalit johtivat konventioparlamentin ( engl. Convention Parliament ) valintaan. Se palautti monarkian ja kuninkaaksi tuli Kaarle I:n poika Kaarle II.

Tultuaan valtaan Kaarle II lisasi Book of Common Prayeriin isansa muistopaivan vietettavaksi mestauspaivana 30. tammikuuta. Kuningatar Viktorian aikana paiva kuitenkin poistettiin, koska kuolleen monarkin muistaminen suurena kirkollisena juhlapyhana aiheutti yleista mieliharmia. Nykyaan 30. tammikuuta on listattu ”toissijaisena juhlapyhana”. Kaarle I:lle, ”kuninkaalle ja marttyyrille” on omistettu useita anglikaani/episkopaalikirkkoja Englannissa, Kanadassa, Australiassa ja Yhdysvalloissa. Eras rouva Greville-Negent perusti The Society of King Charles the Martyrin (”Kuningas Kaarle Marttyyrin seura”) St Margaret Pattensin kirkkoherra James Fishin avustuksella vuonna 1894. Seuran tavoitteisiin kuuluu muun muassa 30. tammikuuta palauttaminen juhlapyhaksi.

Carolinan siirtokunta Pohjois-Amerikassa nimettiin Kaarle I:n mukaan ( lat. Carolus ). Carolina jakautui myohemmin Pohjois- ja Etela-Carolinan osavaltioiksi. Pohjois-Amerikassa nimettiin Kaarle I:n mukaan myos muita paikkoja, muun muassa Cape Charles, Charles River, Charles River Shire ja Charles City Shire. Charles City Shiresta tuli myohemmin nykyinen Charles Cityn piirikunta.

Avioliitto ja lapset [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kaarle I avioitui 13. kesakuuta 1625 Canterburyssa yhdeksan vuotta nuoremman, 15-vuotiaan Ranskan prinsessa Henrietta Marian kanssa. Avioliitto solmittiin edustajan valityksella ? Henrietta ei ollut lasna.

Kaarlella ja Henrietta Marialla oli yhdeksan lasta, joista kahdesta tuli kuningas. Moni lapsista kuoli hyvin pienena, kuusi lasta eli aikuisiksi asti.

Viittaukset nykykulttuurissa [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

  • Musta kyy -komediasarjan erikoisjakso Blackadder: The Cavalier Years kertoo komedian keinoin kuninkaan teloitukseen johtaneista tapahtumista.
  • Myladyn poika -romaanissa (kirj. Alexandre Dumas) kuvataan Kaarle I:n pidatysta ja mestausta.
  • tunnetuin Kaarle I:n elamaan liittyva elokuva on Cromwell (1970), jossa kuningasta esittaa Alec Guinness .
  • Pahan Morsian (Devil's Mistress, 2008): Tv-minisarja, joka kertoo Englannin sisallissodasta fiktiivisen henkilon kautta. Imdb
  • Sherlock Holmes loytaa novellissa Vanha sukusalaisuus (The Adventure of the Musgrave Ritual, 1893) kruunun, jonka han arvelee olleen Englannin kuninkaiden muinainen kruunu, joka katosi kun Kaarle I syostiin vallasta.

Lahteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kirjallisuutta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

  • Kishlansky, Mark A.:  Charles I: A Case of Mistaken Identity . Past and Present (no. 189), marraskuu 2005.
  • Robertson, Geoffrey:  The Tyrannicide Brief: The Man Who Sent Charles I to the Scaffold. . Chatto & Windus, 2005. ISBN 0-7011-7602-4 .

Aiheesta muualla [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaarle I .
Edeltaja:
Jaakko I 		Englannin kuningas
1625?1649 		Seuraaja:
Kaarle II ( de jure )
Oliver Cromwell ( de facto )
Edeltaja:
Jaakko VI 		Skotlannin kuningas
1625?1649 		Seuraaja:
Kaarle II
Kansainvaliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilot
Muut
Noudettu kohteesta ” https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kaarle_I_(Englanti)&oldid=22308038 ”