Yhdysvaltain sisallissota
Paivays 12. huhtikuuta 1861 ? 9. huhtikuuta 1865 Paikka Etela-Yhdysvallat , Pennsylvania , Lansi-Yhdysvallat , Atlantin valtameri Casus belli Konfederaation hyokkays Fort Sumteriin Lopputulos Pohjoisvaltioiden voitto Vaikutukset Konfederaatio hajosi orjuus lakkautettiin Yhdysvallat sailytti alueellisen koskemattomuutensa Jalleenrakennusaika alkoi Perustuslain jalleenrakennuslisaykset ratifioitiin
Osapuolet
Yhdysvallat	Konfederaatio
Komentajat
Abraham Lincoln Ulysses S. Grant	Jefferson Davis Robert E. Lee
Vahvuudet
2 200 000	1 064 000
Tappiot
110 000 taistelussa kuollutta 360 000 kuollutta yhteensa 275 200 haavoittunutta	93 000 taistelussa kuollutta 258 000 kuollutta yhteensa 137 000 haavoittunutta

Yhdysvaltain sisallissota oli Yhdysvalloissa vuosina 1861?1865 kayty sisallissota , jossa Yhdysvaltain unionille uskolliset pohjoisvaltiot ja Etelan osavaltioiden muodostama konfederaatio taistelivat vastakkain. ^[1] Sodan taustalla oli Etelavaltioiden ja pohjoisen valeja pitkaan hiertanyt kiista orjuuden tulevaisuudesta Yhdysvalloissa.

Etelan agraariyhteiskunta oli pitkalti riippuvainen orjien palkattomasta tyosta, kun taas pitkalle teollistuneessa pohjoisessa orjatyosta oli jo kauan aiemmin luovuttu. Jannitteet pohjoisen ja etelan valilla kulminoituivat, kun republikaani Abraham Lincoln valittiin Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1860 . Etelan orjanomistajat pelkasivat valinnan johtavan orjuuden kieltamiseen, jolloin useat orjavaltiot irtautuivat unionista. Kapinoivat osavaltiot muodostivat Yhdysvaltain lailliselle hallitukselle vastavoimaksi Amerikan konfederaation.

Sota paattyi Yhdysvaltain laillisen hallituksen voittoon. Konfederaation kenraali Robert E. Lee antautui unionin kenraali Ulysses S. Grantille 9. huhtikuuta 1865 , ja pian sen jalkeen myos muut konfederaation komentajat seurasivat perassa. Sodan paatyttya orjuus lakkautettiin kaikkialla Yhdysvalloissa ja 4 miljoonaa afroamerikkalaista orjaa vapautettiin. Sodan runtelemassa etelassa alkoi jalleenrakennuksen aika samalla, kun pohjoisen abolitionistit yrittivat turvata vapautetuille orjille taydet kansalaisoikeudet . Tavoitteessa kuitenkin epaonnistuttiin, ja afroamerikkalaiset saivat odottaa viela sata vuotta ennen kuin heita kohdeltiin laissa tasavertaisina kansalaisina.

Yli miljoona kuolonuhria vaatinut sota on yksi Yhdysvaltain historian verisimmista konflikteista. ^[2]

Sotaan johtaneet tapahtumat [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Yhdysvallat ennen sisallissotaa [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Masonin?Dixonin linjan pohjoispuolella nelja viidesta amerikkalaisesta oli luku- ja kirjoitustaitoinen. Yhdysvallat oli ennen vuotta 1850 lahes yksinomaan protestanttinen , ja seurakuntalaisten tuli osata lukea Raamattua kotona ja jumalanpalveluksissa. Pohjoisvaltioissa lahes kaikki lapset lahetettiin kouluun, ja erityisesti Uudessa-Englannissa tama koski kaytannossa kaikkia lapsia yhteiskuntaluokasta riippumatta. Ennen sisallissodan syttymista Yhdysvallat oli jo huomattavasti Eurooppaa rikkaampaa aluetta. Vaikka Yhdysvalloissa ei viela ollut resursseja esimerkiksi ruoan ulkomaanvientiin, maatalous oli edistynytta, ja pohjoinen oli kasvavissa maarin teollistunut . Pohjoisessa paikalliset ja laajalevikkiset sanomalehdet tavoittivat suuren osan kansasta. ^[3]

Kysymys orjuudesta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Yhdysvaltain pohjoisten ja etelaisten osavaltioiden valilla oli ollut voimakkaita ristiriitoja jo itsenaistymisesta lahtien. Yksi huomattavimpia oli kysymys orjuudesta , joka oli etelavalloissa taloudellisesti merkittava osa suurplantaaseille perustuvaa maataloustuotantoa. Perustuslain kirjoittajille orjuuskysymys oli suurimpia kiistakapuloita, joka edellytti monia kompromisseja ennen kuin perustuslaki kelpasi kaikille osavaltioille. Pian itsenaistymisen jalkeen paaosa pohjoisvalloista vapautti orjat. Maatalousvaltaisissa etelavaltioissa orjuuden keskeinen osa niiden taloudessa aiheutti sen, etta ne vastustivat jyrkasti yrityksia ulottaa orjuuden kieltaminen myos etelaan. ^[4]

Orjuuskysymyksen lisaksi pohjois- ja etelavaltioita erottivat myos mm. talousjarjestelmaa, ulkomaankauppaa ja osavaltioiden asemaa koskevat erimielisyydet, mutta niihin ei ollut mahdotonta loytaa neuvottelemalla kompromissiratkaisuja. Sen sijaan juuri orjuuskysymyksella ja erityisesti kysymyksella uusien osavaltioiden liittamisesta unioniin orjuuden sallivina ns. orjavaltioina tai sen kieltavina ns. vapaina valtioina oli oleva ratkaiseva osa sisallissotaan johtavana kiistan aiheena. ^[4]

Etelavaltioissa nimittain laskettiin, etta niiden vaestonkasvu jai koko ajan jalkeen pohjoisvalloista ja ne kokivat sen tahden asemansa kayvan jatkuvasti ahtaammaksi. Pohjoisvallat olivat alusta asti vakirikkaampia ja perustuslakia laadittaessa oli juuri tasta syysta asetettu vaeston mukaan valittavaa edustajainhuonetta tasapainottamaan senaatti , johon kaikki osavaltiot saivat vakilukuun katsomatta kaksi senaattoria. Taman vuoksi etelalle oli erityisen tarkeaa sailyttaa vapaiden ja orjavaltioiden tasapaino uusien liittovaltioon otettavien osavaltioiden parissa. ^[4]

Sita mukaa kun Yhdysvallat laajeni itarannikolta lanteen, ja uusia osavaltioita liittyi unioniin, kongressi paatyi sarjaan kompromisseja, joihin molemmat osapuolet pystyivat tyytymaan. Ensimmainen merkittava sopimus vuonna 1820 sai nimen Missourin kompromissi . Siina uusien orjavaltioiden ja vapaiden valtioiden rajaksi sovittiin 36°30' pohjoista leveytta, paitsi uudessa Missourin osavaltiossa, josta tulisi orjavaltio. ^[5]

Sovusta tuli kuitenkin lyhytikainen, silla taustalla oleva perustavanlaatuinen ristiriita jai kytemaan ja jokaisen uuden osavaltioehdokkaan kohdalla asia nostettiin naennaisesta sovinnosta huolimatta uudelleen esiin. Vuonna 1850 kongressi lopulta ratkaisi useita avoimia kiistakysymyksia yhdella kertaa saatamalla viisi eri lakia, joita kutsutaan vuoden 1850 kompromissiksi . Tassa yhteydessa Kalifornia hyvaksyttiin vapaana valtiona unioniin vaikka osia siita oli 36°-leveyspiirin etelapuolelta. Utah ja New Mexico saivat oikeuden halutessaan liittya unioniin orjavaltioina, vaikka merkittavia osia niista oli saman leveyspiirin pohjoispuolella. Osana kompromissia Texas luopui aluevaatimuksestaan New Mexicolta, ja sai vastineeksi helpotusta huomattavaan valtionvelkaansa. Myonnytys oli merkittava, silla aiemmin Texas oli uhannut puolustavansa vaikka asein oikeuttaan New Mexicoon. ^[6]

Kompromissin jalkeen etelassa vahva demokraattipuolue paasi hetkeksi hallitsemaan Yhdysvaltain politiikkaa kaytannossa yksin, koska Whig-puolue hajosi juuri orjuuskysymyksen aiheuttamiin sisaisiin ristiriitoihin. Osittain Whig-puolueen rauniolle perustettiin 1854 republikaaninen puolue , jolle tuli avoimen orjuuden vastainen puolueohjelma. Merkittava kimmoke uuden puolueen perustamiseen oli samana vuonna demokraattien johdolla saadetty Kansas-Nebraska-laki , joka kaytannossa kumosi Missourin kompromissin. Laki nimittain salli kummankin alueen asukkaiden itse paattaa orjuuden sallimisesta teritorioidensa alueella, vaikka ne sijaitsivat 36°-leveyspiirin pohjoispuolella. ^[5]

Toisin kuin aikaisemmat selkeasti orjuuden vastaiset puolueet, republikaanit saivat nopeasti kannatusta ja nousivat vakavastiotettavaksi haastajaksi demokraateille. Vuoteen 1858 mennessa republikaanit oli suurin puolue kaytannollisesti katsoen kaikissa pohjoisvalloissa. Merkittavaksi vedenjakajaksi muodostuivat vuoden 1860 presidentinvaalit. ^[7]

Republikaanipuolue nimitti presidenttiehdokkaakseen orjuuden vastustajana tunnetun Abraham Lincolnin , joka oli noussut maanlaajuiseen kuuluisuuteen senaattorikampanjansa aikana kaymillaan vaittelyilla orjuutta kannattavan vastaehdokkaansa demokraattien Stephen Douglasin kanssa. Vaikka Lincoln korosti kampanjassaan ettei kannattanut, eika aikonut esittaa orjuuden kieltamista Yhdysvalloissa jos tulisi valituksi presidentiksi, han kuitenkin kannatti orjuuden rajoittamista olemassa oleviin orjavaltioihin. Uudet osavaltiot, Lincoln ehdotti, tulisi liittaa unioniin vapaina valtioina. ^[7]

Etelavalloissa suhtauduttiin jyrkan epailevaisesti Lincolniin. Vaikka hanen lupauksensa orjuuden sailyttamisesta etelassa olisikin hyvaksytty, mita sitakin epailtiin, nahtiin hanen aikomuksensa estaa uusien orjavaltioiden liittaminen unioniin vakavana uhkana orjuudelle pitkalla aikavalilla. Ennen pitkaa se tietaisi vapaille valtioille ylivoimaista enemmistoa edustajainhuoneen lisaksi myos senaatissa. ^[4]

Kun tieto Lincolnin valinnasta tuli, etelavaltioilla ei kestanyt pitkaan alkaa suunnitella irrottautumista liittovaltiosta. Etela-Carolina ehti irrottautua jo vuonna 1860. Etela-Carolinalle asia oli polttavin, silla orjien osuus sen vaestosta oli liittovaltion korkein ^[8] . Julistuksessaan irtautumisen syista Etela-Carolinan hallitus ilmoitti, viitaten Lincolniin:

"Hanelle annetaan johdettavaksemme yhteinen hallintomme, koska han on julistanut etta 'hallitus ei tule kestamaan pysyvasti puolittaista orjuutta, puolittaista vapautta', ja yleison mielenrauhan tulee nojata uskoon siita etta orjuus on tiella kohti lopullista katoamistaan. [...] Kun perustuslain antamaat takeet menetetaan, menetetaan myos osavaltioiden yhtalaiset oikeudet. Orjia pitavat osavaltiot eivat voi enaa harjoittaa itsehallintoa tai puolustaa itseaan, ja liittovaltion hallituksesta tulee heidan vihollisensa." ^[9]

Ennen kuin Lincoln ehti edes astua virkaansa maaliskuussa 1861, viela kuusi muuta osavaltiota, kaikki orjavaltioita, oli ennattanyt yhtya Etela-Carolinan aloittamaan kapinaan. ^[10]

Sodan alkaminen [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Sota sai alkunsa, kun yksitoista etelaista osavaltiota julistautui itsenaisiksi. Naissa osavaltioissa oli yhdeksan miljoonaa asukasta, joista nelja miljoonaa oli orjia. Miehia heilla oli aseissa miljoona. Pohjoisvaltioihin jai 23 osavaltiota, joissa oli 22 miljoonaa asukasta, joista orjia oli vain vahan, vaikka orjien pitaminen oli laillista mm. pohjoisvaltioiden Delawaressa , Marylandissa ja Missourissa . Heilla taas oli 2,2 miljoonaa miesta aseissa. Etelavaltioita johti Jefferson Davis .

Itsenaisiksi julistautuivat:

• Etela-Carolina , 20. joulukuuta 1860
• Mississippi , 9. tammikuuta 1861
• Florida , 10. tammikuuta 1861
• Alabama , 11. tammikuuta 1861
• Georgia , 19. tammikuuta 1861
• Louisiana , 26. tammikuuta 1861
• Texas , 1. helmikuuta 1861
• Virginia , 17. huhtikuuta 1861
• Arkansas , 6. toukokuuta 1861
• Pohjois-Carolina , 20. toukokuuta 1861
• Tennessee , 8. kesakuuta 1861

Lansi-Virginia ei halunnut liittya konfederaatioon, joten se erosi Virginiasta ja liittyi pohjoisvaltioihin uutena osavaltiona 31. joulukuuta 1862.

Konfederaation muodostivat aluksi seitseman syvan etelan valtiota: Etela-Carolina, Mississippi, Florida, Alabama, Georgia, Louisiana ja aivan viime hetkella mukaan liittynyt Teksas, jotka julistivat uuden valtioliiton perustetuksi 4. helmikuuta 1861 ja valitsivat presidentikseen Jefferson Davisin. Kuukautta myohemmin Yhdysvaltain presidentinvirkaan astui siihen edellisena syksyna valittu Abraham Lincoln , tunnettu orjuuden vastustaja.

Aluksi elettiin pitkaan sotaa, jossa ei ollut taisteluita. Liittovaltion hallitus Washingtonissa julisti, etta se piti laittomana Etelavaltioiden hanketta, mutta pidattaytyi toimenpiteista. Etelavallat takavarikoivat alueelleen jaaneen liittovaltion omaisuuden, paitsi kahta tarkeaa poikkeusta: armeijan linnoitukset Fort Pickens Floridan ja Fort Sumter Etela-Carolinan rannikoilla.

Lincoln ei halunnut joutua hyokkaajan osaan, han itse asiassa julisti virkaanastujaispuheessaan, ettei hyokkaisi etelaan, mutta taistelisi vastaan, jos Etelavaltiot hyokkaisivat ensin. Lincolnilla oli syyta pelata, etta horjuvat rajavaltiot lahtisivat etelan puolelle, jos Pohjoinen nahtaisiin hyokkaajana. Jopa tavanomaiset muona- ja asetaydennykset linnoituksille saatettaisiin nahda provokaationa.

Tilanne kiristyi, saarretut sotilaat tarvitsivat muonaa. Lincoln paatti lahettaa Fort Sumteriin "vain muonaa" ja tiedotti Etela-Carolinan kuvernoorille etta laivoista ei laskettaisi maihin aseita paitsi jos kohdattaisiin vastarintaa. Konfederaatio joutui nain kiusallisen valinnan eteen: joko oli ammuttava ensimmaiset laukaukset, tai sitten naytettava maailmalle etta puheet suvereniteetista olivat pelkkaa puhetta. ^[4]

12. huhtikuuta kuljetus saapui ja Etela-Carolinan joukot hyokkasivat Fort Sumteriin, joka antautui seuraavana paivana. Lincoln katsoi taman sodanjulistukseksi ja kehotti kaikkia Yhdysvaltoihin viela kuuluvia osavaltioita lahettamaan joukkoja tueksi valtaamaan takaisin etelavaltioiden alueella olevat liittovaltion sotilastukikohdat. Vastalauseena talle liittovaltiosta erosi viela nelja pohjoisempaa osavaltiota: Virginia, Arkansas, Pohjois-Carolina ja Tennessee, ja ne liittyivat konfederaatioon. Runsasvaestoisen Virginian paakaupunki Richmond tuli koko uuden valtioliiton paakaupungiksi. Vain vapaita valtioita lahimpana olevat orjavaltiot Kentucky , Missouri , Delaware ja Maryland jaivat osaksi pohjoisvaltioita. Lisaksi Unioniin liittyi 20. kesakuuta 1863 Virginiasta eronnut Lansi-Virginia , jossa orjuus oli viela sallittua.

Sodan kulku [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Sota kaynnistyi hitaasti. Kummallakaan osapuolella ei ollut armeijaa, ei liikekannallepanokoneistoa eika sotilasbudjettia. Pelkka sodan organisointi kesti pohjoisvaltioilta kaksi vuotta. Pohjoisvaltioilla oli selkea materiaalinen ylivoima ja miesylivoima, silla niiden joukoissa taisteli 2 000 000 sotilasta, kun taas etelavaltioiden joukoissa 500 000 sotilasta. Pohjoisvaltioilla oli lisaksi oma laivasto, jollaista etelavaltioilla ei ollut lukuun ottamatta harvoja aluksia, kuten panssarilaiva CSS Virginiaa eli Merrimacia ^[11] . Pohjoisvaltioilla oli myos vahvemmat taloudelliset resurssit, mutta etelavaltioilla oli paremmat kenraalit, kun suurin osa patevista upseereista liittyi etelavaltioiden puolelle. Pohjoisvaltioilla oli myos kehittyneemmat aseet silla pohjoisvaltioissa oltiin juuri ennen sotaa kehitetty ensimmaiset vipulukkokivaarit, tosin naiden harvinaisuuden ja heikohkon kantaman ansiosta rihlatut musketit pysyivat edelleen ensisijaisina jalkavaen aseina. Myohemmin sodan aikana kehitettiin myos yksi ensimmaisista konetuliaseista eli Gatling . Pohjoisvaltojen edun mukaista oli odottaa etta se saisi mobilisoitua suuremmat joukkonsa liikekannalle. Lincolnia syytettiin hidastelusta ja passiivisuudesta. Kun pohjoinen teki eraita hyokkayksia liian varhain, ne paattyivatkin tappioon, mika sittemmin saattoi tehda sodanjohdon turhankin varovaiseksi. ^[4]

Etelavaltioille oli myos eduksi se, etta ne olivat puolustamassa julistettua itsenaisyyttaan, ja puolustajalla on yleensa taktinen etu puolellaan. Silti etelavaltioille olisi ollut eduksi nopea hyokkays niiden suhteellisen aseman ollessa parhaimmillaan ja alkuinnostuksen tuoman poliittisen yhtenaisyyden ollessa viela tallella ^[4] . Etelan kenraali Robert E. Lee tekikin kolme merkittavaa taktista offensiivia Virginiassa (ns. Antietam-, Gettysburg- ja Shenandoah-sotaretket) ja kenraali Bragg Tennesseessa, mutta ne paattyivat tappioihin. Sen jalkeen etela tyytyi olemaan paaasiassa puolustuskannalla, mika johti vaajamatta tappioon ylivoimaista vihollista vastaan.

Tarkeimmat taistelut kaytiin etelavaltioiden alueella, enimmakseen Virginian osavaltiossa tai sen laheisyydessa. Virginian naapurina oleva pohjoisvaltioiden paakaupunki Washington D.C. oli jatkuvasti etelavaltioiden hyokkaysuhan alla. Toinen rintama oli Mississippi -joella. Muita operatiivisia rintamia olivat Tennessee/Georgia ja Arkansas (ns. Trans-Mississippin vyohyke).

Merkittavimpien taistelujen joukossa olivat muun muassa:

• ensimmainen Bull Runin taistelu , 21. heinakuuta 1861
• Shilohin taistelu 6?7. huhtikuuta (1862)
• " seitseman paivan taistelut ", 25. kesakuuta ? 1. heinakuuta 1862
• toinen Bull Runin taistelu , 29. elokuuta 1862
• Antietamin taistelu , 17. syyskuuta 1862
• Fredericksburgin taistelu 13. joulukuuta 1862
• Chancellorsvillen taistelu 2.?4. toukokuuta 1863
• Gettysburgin taistelu , 1.?3. heinakuuta 1863
• Chickamaugan taistelu 19.?20. syyskuuta 1863
• Chattanoogan taistelu 23.?25. marraskuuta 1863
• Vicksburgin piiritys 18. toukokuuta ? 4. heinakuuta 1863
• " Overland "-sotaretken taistelut 5. toukokuuta ? 15. kesakuuta 1864
• Petersburgin piiritys , yhdeksan kuukauden piiritys 15. kesakuuta 1864 ? 2. huhtikuuta 1865

Naista taisteluista tunnetuin on Gettysburgin taistelu , jota pidetaan sodan kaannekohtana.

Sodan alkumetreilla kenraali Leen komentamat joukot menestyivat hyvin ja etenivat kohti pohjoista. Antietamin ja Gettysburgin taistelujen jalkeen Unionin sotaonni kaantyi, ja etenemisen suunta vaihtui. Lopulta Lee ilmoitti joukkojensa antautuvan Appomattoxissa 9. huhtikuuta 1865. Loput etelavaltioiden joukoista antautuivat kesakuun loppuun mennessa.

Sodankayntitapojen muuttuminen [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Yhdysvaltain sisallissotaa pidetaan yhtena ensimmaisista nykyaikaisista sodista. Yksi siihen vaikuttanut tekija oli tekniikan kehitys. Vaikka rihlattuja musketteja olikin ollut kaytossa jo 1700-luvulla, naiden lataaminen oli epakaytannollisen hankalaa, silla niissa kaytettavien luotien halkaisija oli kutakuinkin sama kuin piipun. Vuonna 1848 ranskalainen upseeri Claude Minie kehitti kartion muotoisen luodin, joka oli halkaisijaltaan piippua pienempi. Se sai nimekseen Minie-luoti. Se laajeni, kun se laukaistaessa painui piipun rihlausta vasten. Tama mahdollisti rihlattujen muskettien laajamittaisen kayton. Tasta huolimatta 1600-luvulta asti kaytossa ollut rivitaktiikka pysyi kutakuinkin ennallaan. Taktiikka johti valtaviin miehistotappioihin, jonka kaltaisia oltiin aiemmin nahty vain Krimin sodassa .

Monia myohemmin yleistyneita asioita tuli tassa sodassa ensi kertaa esille. Kenties merkittavin niista oli rautateiden kaytto ennennakemattoman nopeisiin miehisto- ja varustetaydennyksiin. Sodassa nahtiin ensimmainen panssarilaivojen valinen taistelu, kun USS Monitor kohtasi CSS Virginian . Taistelu jai ratkaisemattomaksi, silla laivat eivat kyennet lapaisemaan toistensa panssaria. Sodassa ensimmaista kertaa sukellusvene upotti pinta-aluksen kun CSS Hunley upotti USS Housatonicin. Spencer ja Henry olivat ensimmaiset vipulukkokivaarit kun taas kampitoiminen Gatling oli yksi ensimmaisista konetuliaseista. Yhdysvaltain sisallissota oli myos ensimmainen sota, jota dokumentoitiin kameran avulla. ^{[12] [13]}

Sodan paatos [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Pohjoisvaltiot voittivat sodan materiaalisen ja teknisen ylivoimansa ansiosta. Etelavaltiot antautuivat useassa vaiheessa huhti- ja toukokuun 1865 kuluessa.

Pohjoisvaltioiden joukoissa oli kaikkiaan ollut sodan kuluessa 2?3 miljoonaa sotilasta, joista yli 350 000 kaatui. Etelavaltioiden joukoissa arvioidaan olleen noin 750 000 sotilasta, joista kaatui yli 250 000.

Sodasta toipumista hidasti presidentti Abraham Lincolnin murha huhtikuussa 1865. Hanet murhasi Etelavaltioita kannattanut nayttelija John Wilkes Booth Lincolnin ollessa katselemassa naytelmaa Ford-teatterissa Washington DC:ssa.

Sodan seuraukset [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Yhdysvaltain sisallissodan valittomana seurauksena maan kaikki orjat vapautettiin sodan loputtua. Kun orjat vapautettiin, puuvillaa oli hankala valmistaa, kunnes keksittiin kehruukoneet. Liittovaltion armeija ryhtyi miehittamaan antautuneita etelavaltioita, ja vapautetuille orjille seka muillekin mustille luvattiin kansalaisoikeudet. Seurasi rekonstruktiona tunnettu sotilasvallan kausi. Silla pyrittiin purkamaan Yhdysvaltain etelaa edeltavan vuosisadan hallinnut orjayhteiskunta, parantamaan etelan taloudellisia oloja ja nykyaikaistamaan sen yhteiskuntaa seka takaamaan kaikille asukkaille yhdenvertaiset oikeudet. Ennen sisallissotaa orjuuden sallineet osavaltiot loivat pian sodan paattymisen jalkeen niin kutsuttuja Black Codes -lakeja, joilla juuri vapautettujen mustien oikeuksia kavennettiin. Kongressissa enemmistona olleet republikaanit kuitenkin onnistuivat kieltamaan nama lait vuoteen 1870 mennessa. Tama johti siihen, etta monet mustatkin paasivat ensi kertaa hallintotehtaviin. Uutta jarjestysta vastaan nousi etelan valkoisen eliitin ja entisten orjanomistajien aariliikkeita, tunnetuimpana Ku Klux Klan , jotka harrastivat lynkkauksia ja yleista vihanlevitysta. ^[14]

Rekonstruktion edetessa etelan osavaltiot hyvaksyttiin takaisin osaksi Yhdysvaltoja. Unionille myotamielisin Tennessee palasi liittovaltion osaksi jo 1866, muut etelavaltiot vuosina 1868?1870. Suhteellisen vakivallattomasti sujuneen loppuvaiheen jalkeen liittovaltion joukot lopettivat miehityksen, 1870-luvun alkupuolella vaiheittain eri osavaltioissa, viimeisissa vasta vuodenvaihteessa 1876?1877. Joukkojen mukana poistuivat yleensa myos pohjoisesta sodan jalkeen tulleet yritykset ja teollisuuslaitokset. Taman jalkeen kaikissa etelavaltioissa palasivat valtaan vanhat hallintopuolueet, ja mustat menettivat jalleen suuren osan oikeuksistaan osavaltioiden saataessa syrjintalakeja. Suurin osa etelan taloudellisista kehityshankkeistakin jai sikseen. Entiset etelavaltiot jaivat paaosaltaan Yhdysvaltain koyhimmaksi alueeksi, ja rotusyrjinta jatkui raikeana aina 1960-luvun kansalaisoikeustaisteluun saakka. Nykypaivaan mennessa etelavaltiot ovat kehittyneet paljon vaikka koyhia alueita onkin. Texasin osavaltiosta on kehittynyt yksi Yhdysvaltojen suurimmista talousmahdeista, taman lisaksi esimerkiksi suurkaupungit Atlanta , Miami ja Houston ovat kehittyneet ja nykyaikaistuneet 1900-luvun loppupuolella.

Suomalaiset Yhdysvaltain sisallissodassa [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Salomon Ilmosen mukaan suomalaisten maara Amerikassa 1860-luvun puolivalissa oli luultavasti noin tuhat, ja ehka noin sata suomalaista nayttaa palvelleen sisallissodassa. Suomalaisia amerikkalaisissa kauppalaivoissa palvelleita merimiehia liittyi Yhdysvaltain laivastoon . Maavoimissa palvelleiden suomalaisten maara oli pienempi. Kunnostautuneimpia sodassa taistelleita suomalaisia oli New Orleansin valtaukseen osallistunut, quartermasteriksi ylennetty Otto Mauno Geers . ^[15]

Katso myos [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Lost Cause – naennaishistoriallinen vaite, jonka mukaan sodan syyna ei olisi ollut orjuus
• Yhdysvaltain sisallissodan tekniikka
• Vakoilu Yhdysvaltain sisallissodassa

Lahteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Axelrod, Alan: The Complete Idiot's Guide to the Civil War . 1998. ISBN 0-02-862122-0 .
• Keegan, John:  The American Civil War: A Military History . New York: Vintage Books ( Random House ), 2009. ISBN 978-0-307-27493-9 . (englanniksi)
• Zinn, Howard:  A People's History of the United States . Alkuteos julkaistu 1980. New York: Harper Perennial (HarperCollins), 2015. ISBN 978-0-06-239734-8 . (englanniksi)

Viitteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Aiheesta muualla [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yhdysvaltain sisallissota Wikimedia Commonsissa