Tämä on suositeltu artikkeli.

Regina Linnanheimo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Regina Linnanheimo
Regina Linnan­heimo vuonna 1941 elo­kuvassa Kaivopuiston kaunis Regina.
Regina Linnan­heimo vuonna 1941 elo­kuvassa Kaivopuiston kaunis Regina .
Henkilotiedot
Koko nimi Axa Regina Elisabeth Linnanheimo
Syntynyt 7. syyskuuta 1915
Helsinki , Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut 24. tammikuuta 1995  (79 vuotta)
Helsinki
Ammatti elokuvanayttelija , kaantaja
Puoliso Carl Robert Morner
( vih.  1948; k.  1952)
Nayttelija
Taiteilijanimet Regina Morner
Aktiivisena 1931?1956
Merkittavat roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Svensk Filmdatabas

Axa Regina Elisabeth Linnanheimo (vuoteen 1924 saakka Leino , vuodesta 1948 Morner ; 7. syyskuuta 1915 Helsinki ? 24. tammikuuta 1995 Helsinki) oli suomalainen elo­kuva­nayttelija ja - kasikirjoittaja . Elo­kuvauransa jalkeen han toimi kaantajana .

Regina Linnan­heimo oli yksi suomalaisen elo­kuvan kulta­kauden tahdista ja kuului niihin aikansa harvoihin elo­kuva­nayttelijoihin, joilta puuttui teatteri­tausta. Linnan­heimo erikoistui romanttis-historiallisiin puku- ja melo­draamoihin . Hanen tunnettuja elo­kuviaan ovat muun muassa epookki ­romanssit Kaivopuiston kaunis Regina , Kulkurin valssi ja Katariina ja Munkkiniemen kreivi . Nayttelijan­tyon ohella Linnan­heimo kasi­kirjoitti useita Teuvo Tulion elo­kuvia ja esiintyi myos niiden paa­osissa.

Linnan­heimo sai Jussi-palkinnon vuonna 1946 elo­kuvista Levoton veri ja Rakkauden risti . Han lopetti elo­kuva­uransa vuonna 1956 ja tyoskenteli sen jalkeen kielen­kaantajana Yleisradiossa nimella Regina Morner. Luonteeltaan introvertti ja julkisuutta parhaansa mukaan valtellyt Linnan­heimo oli yleison seka lehdiston juorujen kohteena viela pitkaan tahti­aikansa jalkeen.

Lapsuus ja nuoruus

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Regina Linnan­heimo syntyi seitsen­lapsisen perheen nuorimmaksi syys­kuussa 1915 Helsingin Ensi-sairaalassa . Hanen vanhempansa olivat kiinteisto­valittaja ja liike­mies Johan Gustaf Leino (alk. Gron­roos) ja Aksa Johanna Gron­lund. Molemmat olivat alkujaan Turusta , ja he olivat avioituneet juhannuksena 1899. Reginalla oli nelja sisarta: Ragnhild , Ellen , Ester ja Rakel seka kaksi veljea, Eino Leinon mukaan nimetty Eino ja Reino. Eino kavi aikoinaan Suomen Nayttamoopiston , muttei omistautunut nayttelemiselle. Regina oli ilta­tahti: hanen kuusi sisarustaan olivat syntyneet melko lyhyin valein, kun taas Reginan syntyessa hanen vanhempansa olivat jo neli­kymmen­vuotiaita. Toiseksi nuorin eli Rakel oli Reginan syntyessa seitseman­vuotias. [1]

Leinon perhe oli muuttanut Turusta Helsinkiin vuonna 1911. Mukana seurasi Aksa Gron­lundin naimaton sisar Aina, josta tuli lapsille kuin toinen aiti. Perhe asui Helsingin kanta­kaupungissa, jossa Reginakin omaksui ruotsin toiseksi kielekseen. Jo lapsena ohi­kulkijat ihastelivat sini­silmaista ja vaalea­hiuksista Reginaa. Hanen aiti­suhteensa oli laheinen lapi elaman. Kun hanelta toisen maailman­sodan vuosina kysyttiin, keta han eniten ihailee, vastaus tuli heti: ”Mammaa.” [2] Lapsuuden kesat kuluivat Uuden­maan maa­seudulla. Sisallis­sota­vuonna 1918 Johan Leino oli hankkinut perheelleen kesa­paikan Pornaisten Lauk­koskelta . Han loysi paikan paetessaan takaa-ajajia reella yli Kotojarven . Korjausten jalkeen Leinojen kesa­asunnossa oli 24 huonetta. [3] Heilla oli myos muutaman vuoden ajan Teri­joella taysi­hoitola Meri­harju, joka oli etenkin viipurilaisten nayttelijoiden suosima loma­paikka. [4]

Linnan­heimon lapsia yhdisti kiinnostus teatteriin, mita heidan isansa ei hyvaksynyt lainkaan. Hanesta moinen ammatti ei sopinut kunniallisen perheen lapsille. [5] Lopulta Linnan­heimojen tyttarista perati nelja paatyi nayttelijoiksi. Reginan ensi­kosketus teatteriin tuli kuusi­vuotiaana. Hanen sisarensa Ragnhild Peit­salon kesainen teatteri­kiertue ulottui Pornaisiin. Kaksi­kymppinen Ragnhild naytteli aitia, ja Regina oli avustamassa hanen poikansa roolissa. Nayttamolla Regina kuitenkin jai katselemaan yleisoa mietteissaan ja unohtui nayttamolle yksin, kunnes Ragnhild haki kyyneleisen sisarensa pois. Muutama vuosi myohemmin Regina toimi kuiskaajana , mutta epa­onnistui pahoin. Jo tuolloin han paatti pysya erossa teattereista. [6]

Regina Leino aloitti koulu­tiensa seitseman­vuotiaana Helsingin Saksalaisessa koulussa . Oppilaat tunsivat mannermaisen muodin ja musiikin viimeisimmat virtaukset. Vuonna 1924 Leinon perheen suku­nimi muutettiin Linnan­heimoksi. Teini-ikaisena Regina Linnan­heimo kulutti tasku­rahansa elo­kuviin: hanen ihanteitaan olivat Greta Garbo ja Colleen Moore . [7]

Elokuvaura

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Alku

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Linnan­heimon vanhin sisar Ragnhild kuoli marraskuussa 1931 keuhkokuumeeseen . Hanelta jai Virosta adoptoitu tytar Liisa, joka siirtyi Linnan­heimon perheen hoiviin. [8] Edellistalvena oli kuvattu Jaakarin morsianta , jossa Regina Linnan­heimo oli siskonsa Rakelin sijais­nayttelijana maen­lasku­kohtauksessa. Rakel oli jo aiemmin kuvannut kyseisen kohtauksen, mutta se jouduttiin uusimaan eika Rakel ollut enaa saatavilla. Aksa Linnan­heimo keksi, etta Regina voisi tuurata siskoaan. Regina haettiin koulusta kesken oppitunnin kuvaus­paikalle Santahaminaan , ja han puki ylleen siskonsa hankkimat rooli­vaatteet. Hanet nahdaan elo­kuvassa vain takaa­pain hiihtamassa makea alas. Myohemmin Linnan­heimo kutsui tuota hetkea filmi­uransa iki­muistoisimmaksi. Han halusi nimenomaan elo­kuva­nayttelijaksi eika ollut kiinnostunut Nayttamo­opistosta ja teattereiden lavoista. [9]

Linnanheimon seuraavat elo­kuva­tyot olivat pikkuosia Theodor Tugain (myohemmin Teuvo Tulio ) ja Valentin Vaalan elo­kuvissa. Tugai kavi Saksalaista koulua, kuten Reginakin, mutta he tapasivat vasta, kun Rakel Linnan­heimo esitteli heidat toisilleen. Kevaalla 1931 Linnanheimo lopetti koulun ja meni konttoristiksi toimistoon. Han vietti paljon aikaa Vaalan ja Tugain seurassa. Ystavysten kanta­paikka oli Kluuvikadun Fazer . Vuonna 1933 Rakel Linnan­heimo ilmoitti sisarensa Miss Suomi  -kilpailuihin Munkki­niemen Golf-kasinolla. Regina ei viihtynyt yleison arvioitavana eika sijoittunut kolmen karkeen. Saman vuoden syksyna alettiin kuvata aanielokuvaa Helsingin kuuluisin liikemies , jonka tuotannossa Linnan­heimo hermoili suoriutumistaan Maikin roolissa. [10] Vahva itse­kriittisyys oli Linnan­heimolle ominaista lapi hanen uransa. [11]

Kohti suuria rooleja

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]
Regina Linnan­heimo vuonna 1943 elo­kuvan Herra ja ylhaisyys kuvauksissa.

Suurempiin ympyroihin Linnan­heimo paasi, kun Suomi-Filmin johtaja Risto Orko otti hanet jannitys­elo­kuvan VMV 6 nais­paa­osaan vuonna 1935. Hanen suosionsa kasvoi kohisten, ja elo­kuva­lehdet luonnehtivat hanta ”Suomen ensimmaiseksi filmi­tahdeksi” ja ”Suomen ainoaksi filmi­tahdeksi”. Samoja luonnehdintoja kaytettiin myos muun muassa Hanna Tainista ja Ansa Ikosesta . Linnan­heimoa pyydettiin 1930-luvun lopulla teatteriin, jolloin hanesta olisi tullut tuolloisen ajattelun mukaan ”oikea nayttelija”. Han kieltaytyi tarjouksesta. [12]

Lehdisto kiinnostui Linnan­heimosta VMV 6:n myota, mutta han suhtautui mediaan penseasti eika mielellaan antanut haastatteluja. Linnan­heimo oli pettynyt toimittajiin, jotka kysyivat vain kauneuden­hoito­vinkkeja ja mahdollisia Hollywood -haaveita. Se saatiin tietaa, etta han harrasti uintia, hiihtoa ja kirjallisuutta. Elokuva-Aitta -lehti julkaisi useaan otteeseen Linnan­heimon koti­osoitteen, joten ihailijat parveilivat tuolloin viela vanhempiensa luona asuneen tahden kodin ymparilla. [13] Ajan nayttelijattarille tyypillisesti myos Linnan­heimon ika oli salaisuus. Vuoden 1935 Elo­kuva-Aitassa hanen arveltiin olleen alle kahden­kymmenen, seitseman vuotta myohemmin tahden iaksi arvioitiin noin kaksikymmenta vuotta. [14]

Regina Linnan­heimon ensimmainen merkittava tehtava oli Annin rooli elo­kuvassa Taistelu Heikkilan talosta vuonna 1936. Elokuvan ohjaaja Teuvo Tulio uskoi Linnan­heimon kykenevan myos rooleihin, joita ei rakennettu pelkastaan hanen ulko­nakonsa varaan. Linnan­heimo oli mukana elokuvan kuvaus­paikkojen ja nayttelijoiden valinnassa seka kasi­kirjoituksen luomisessa. Han kertoi Naamio -lehden toimittajalle Annin roolista: ”Siina osassa oli sisaltoa. Minulla oli tehtavana todellisen ihmisen elama ja kohtalo, eika pelkkaa persoonatonta, kuten muissa esittamissani osissa.” [15] Linnan­heimo halusi todistaa kykynsa nayttelijana eika pelkkana tusina­tahtosena, ja elo­kuvasta tuli hanen todellinen lapi­murtonsa. ”Hanen osa­suorituksessaan on nuoren tyton herkkyytta, rakastavan naisen alttiutta, kotinsa ja lapsensa puolesta taistelevan aidin voimaa ja luja­luonteisen ihmisen paattavaisyytta”, hehkutti Elo­kuva-Aitta . [16]

Vaalan ohjaama komediaelokuva Mieheke sai ensi-iltansa joulun alla 1936. Linnan­heimo tulkitsi sivu­osassa tyhja­paista laulajatar­diivaa, jolloin han osoitti kykynsa myos komediennena . [17] Miehekkeen paa­osassa oli Tauno Palo , johon Linnan­heimo oli tutustunut jo kuvatessaan Jaakarin morsianta . [18]

1930-luvun loppu­puolella Linnan­heimo naytteli paa­osan kahdessa Tulion elo­kuvassa. Linnan­heimo oli aktiivisesti mukana elo­kuvien kasi­kirjoitusten tyostamisessa. Nuorena nukkuneeseen han kirjoitti seitseman eri kasi­kirjoitus­versiota, ja elo­kuvassa Laulu tuli­punaisesta kukasta han toimi yhtena kolmesta kasi­kirjoittajasta. Linnan­heimo ei naytellyt jalkimmaisessa lainkaan, nais­paa­osassa oli hanen siskonsa Rakel. [19] Suurin osa Linnanheimon ja Tulion varhaisista elo­kuva­toista on kuitenkin kadonnut. Taistelu Heikkilan talosta -elokuvan luultiin tuhoutuneen Adams Filmin tulipalossa vuonna 1959, mutta vuonna 2007 Elo­kuva-arkistosta loytyi filmikela, jossa ovat sailyneina katkelmat elo­kuvan alusta ja lopusta. [20]

Jouluna 1937 ensi-iltaan tullut Nuorena nukkunut aiheutti aikanaan pahennusta uskaliaiden kohtaustensa vuoksi. Narkastysta herattivat Siljan ja Armaksen rakkaus­kohtaus ladossa seka kohtaus, jossa Nukarin isanta tirkistelee saunassa peseytyvaa Siljaa. Keskustelu Nuorena nukkuneen ”turmiollisesta vaikutuksesta” jatkui lehtien palstoilla viikkoja. Sensuuri katsoi lopulta parhaaksi lyhentaa mauttomina pidettyja kohtauksia. Linnanheimo koki hartaan ja sielukkaan Siljan roolin niin ikaan haastavaksi ja piti kohua elo­kuvan ymparilla kasittamattomana. [21] Nuorena nukkunut loi myytin suomalaisesta heina­lato­romantiikasta, ja Regina Linnan­heimosta tuli kotimaisen elo­kuvan ensimmainen ”heina­kasa­tytto”. [22] Niin ikaan Adams Filmin palossa tuhoutuneeksi luullun Nuorena nukkuneen 20-minuuttinen patka loytyi vuonna 2015 Ranskan elo­kuva-arkistosta . [23]

Suomen Filmiteollisuuden kassamagneetti

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]
Vasemmalta ylhaalta: nayttelijat Laila Rihte , Helena Kara , Lea Joutseno , Ester Toivonen , Tuulikki Paananen ja Regina Linnan­heimo.

Regina Linnan­heimo siirtyi Suomen Filmi­teollisuuden palvelukseen kesalla 1938, samaan aikaan kuin Tauno Palo ja Jorma Nortimo . Johtaja T. J. Sarkka suostui rahoittamaan nayttelijoille opinto­matkan ulkomaille. Matkustelu yli­paansa oli tuohon aikaan harvinaista, ja lopulta kuukauden pituiselle matkalle Pariisiin lahti iso ryhma nayttelijoita: Palo ja Nortimo puolisoineen, Regina ja Rakel Linnan­heimo seka Eino Salmelainen . Yhdessa seurue tutustui Pariisin yo­elamaan, nahtavyyksiin ja kauppoihin. Matkan koho­kohta oli vierailu paikallisilla elo­kuva­studioilla. Pariisista siskokset siirtyivat Berliiniin , jossa he kavivat tutustumassa Babels­bergin studioihin . [24]

Syksylla Linnan­heimo jatkoi filmaus­toiden parissa. Talvella 1939 ensi-iltansa saivat Hella Wuoli­joen tekstiin perustuva Eteenpain ? elamaan ja historiallinen kuvaelma Helmi­kuun manifesti , jotka tekivat Linnan­heimosta ja Palosta valko­kankaiden valo­voimaisen tahti­parin. Wuoli­joki-filmatisoinnissa Linnan­heimo naytteli nuorta paa­henkiloa, Justiinaa, josta tarinan kuluessa kasvaa vahva aikuinen nainen. Helmi­kuun manifestissa Linnan­heimon rooli oli pienehko, mutta hanet mainitaan alku­teksteissa ensimmaisena. [25] Samana vuonna Linnan­heimo naytteli Olavin aitia nuoren viulu­mestari Heimo Haiton elamaan perustuvassa elo­kuvassa Pikku pelimanni , jossa Olavia esitti Haitto itse. Tyoteliaimpina aikoina SF:lla Linnanheimo kuului samanaikaisesti perati kolmeen eri kuvausryhmaan. [26]

Talvi­sodan ensimmaisena paivana, 30. marras­kuuta 1939, Linnan­heimon veli Reino sai surmansa Helsingin pommituksessa. Perhe muutti Helsingista Pornaisiin , silla heidan asuntonsa sijaitsi keskella kaupunkia Bulevardilla talossa, joka kansan suussa sai nimen ”Linnan­heimon talo”. Ankaran sota­talven aikana Regina Linnan­heimo ompeli vaatteita evakko­lapsille. [27] Valirauhan aikana oli kysyntaa todellisuus­pakoisille elo­kuville. Niiden paa­aiheina olivat sosiaaliset luokka­erot seka rakkaus, joka voittaa kaikki esteet. Lisaksi niihin kuului runsaasti puku­loistoa. Linnan­heimo naytteli uransa hohdokkaimmat tytto­osat romanttisissa epookkielo­kuvissa Suo­torpan tytto ja Kaivopuiston kaunis Regina . Molemmissa hanen vasta­nayttelijanaan oli Tauno Palo. [28]

Selma Lagerlofin romaaniin perustuva Suo­torpan tytto ei juuri kiinnostanut arvostelijoita epa­ajan­kohtaisen aiheensa takia. Kaivo­puiston kaunis Regina taas perustui Perjantai -lehdessa julkaistuun tuhkimotarinaan Kaivo­puiston kaunis Elsa , josta Sarkka muokkasi elo­kuva­kasi­kirjoituksen. Hyvaksi ennakko­mainonnaksi osoittautui paa­henkilon nimen muuttaminen Reginaksi. Kohtauksessa, jossa Linnan­heimon rooli­henkilo hyppaa laivan kannelta mereen, kaytettiin sijais­nayttelijaa. Kohtaus kuitenkin aiheutti Linnan­heimolle kiusallista huomiota loppu­iaksi. Hanet sekoitettiin jatkuvasti urheilija­tyttoon, joka oli veteen hypannyt. Linnan­heimo sai rooli­suorituksestaan hyvat arviot, vaikka kriitikot pitivat itse tarinaa liian imelana. [29] Suomalaisen elo­kuva­historian katsotuimpiin kuuluvassa Kulkurin valssissa vuonna 1941 Linnan­heimo naytteli sivu­osassa tulista viettelijatarta Rosinkaa, jota on pidetty kulkurin nais­puolisena vastineena. Rooli ei kaikkien arvostelijoiden mielesta sopinut hanen nayttelijan­laatuunsa. [30]

Syksylla 1940 Linnan­heimo osallistui Ylioppilas­talolla pidettyihin myyjaisiin, jossa kerattiin rahaa sodassa haavoittuneiden hyvaksi. [31] Jatko­sodan aikana kesalla 1941 Linnan­heimo liittyi mukaan sota­ponnistuksiin. Han teki kesan ajan maa­toita Pornaisissa miesten jouduttua armeijaan. Sen jalkeen han tyoskenteli muutaman kuukauden Helsingissa lottana . Vuoden­vaihteen jalkeen 1942 alettiin kuvata elo­kuvaa Onni pyorii . Linnan­heimon ja Palon yleison­suosiosta haluttiin ottaa kaikki irti ja Mika Waltari kasi­kirjoitti teoksen erityisesti heita varten. Siina Linnan­heimon rooli on vaihteeksi epa­maarainen nainen. [32]

Elokuvan Katariina ja Munkkiniemen kreivi mies­paa­osassa oli Leif Wager . Teema oli tuttu: koyhan orpo­tyton rakkaus yla­luokkaiseen mieheen. Eskapistinen puku­draama valloitti yleison, mutta sai kriitikoilta nuivan vastaan­oton. Linnan­heimoa itseaan seitseman vuotta nuoremman Wagerin parina pidettiin epa­uskottavana. Elo­kuva sai aikaan juorun Linnan­heimon ja Wagerin sala­kihloista. [33] Toinen, paljon sitkeampi juoru lahti liikkeelle samaan aikaan. Linnan­heimon vaitettiin synnyttaneen pojan vuonna 1943. Syys­kesalla 1942 kuvatuissa kohtauksissa han nayttaa hieman pyoristyneen, ja elo­kuvassa han synnyttaa potran pojan. Linnan­heimo oli kuitenkin lapseton. [34] Elo­kuvan myota Linnan­heimon suosio oli huipussaan. [35] Han oli kuitenkin edelleen toivoton haastateltava ja mieluiten kartteli lehti­vakea. Linnan­heimon valo­kuvia oli lehdissa tuon tuostakin, mutta han ei suostunut haastatteluihin. [36]

Linnan­heimo noudatti nayttelijan­tyossaan teatterista periytyvia kaytantoja, kuten hanen aktiivi­aikanaan oli tapana suomalaisessa elo­kuvassa. Ilmeiden ja aanen tuli valittya viimeista penkki­rivia myoten. [37] Hanelle leimallisiin maneereihin kuului ”oikean kulma­karvan kohottaminen, paan kallistaminen sivulle ja verkkaan puhkeava hymy”. [38] Linnanheimo itse oli tyytymaton siihen, etta huomio kiinnitettiin usein ennen kaikkea hanen ulko­nakoonsa. [39]

Regina Heimo

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Syksylla 1942 Saksan Filmi­kamari kutsui joukon elo­kuva­nayttelijoita ja ohjaajia kahden viikon pituiselle vierailulle Saksaan. Mukana oli viisi suomalaisen elo­kuvan tahti­nayttelijaa: Regina Linnan­heimo, Lea Joutseno , Helena Kara , Irma Seikkula ja Leif Wager seka kolme ohjaajaa: Wilho Ilmari , Hannu Leminen ja Ilmari Unho . Matka toteutettiin 10.?24. marras­kuuta 1942. Sen kohteina olivat elo­kuva­studiot Berliinissa, Munchenissa ja Wienissa . Linnan­heimo, Kara ja Leminen paattivat matkustaa lento­koneella, kun muu ryhma lahti matkaan laivalla. Lento­matkan aikana tuli alin­omaa ilma­halytyksia, ja kone joutui lopulta laskeutumaan Danzigiin . Sen jalkeen edessa oli raskas juna­matka Berliiniin, jossa seurue vietti viikon erilaisten vierailujen ja juhlien merkeissa. [40] Matkaan kuului muun muassa ministeri Joseph Goebbelsin vastaan­otto, ja vierailu sai runsaasti huomiota saksalaisessa lehdistossa. Myos paikallinen radio kiinnostui suomalaisista vieraista. Saksan­kielen­taitoinen Linnan­heimo joutuikin suoraan radio­haastatteluun, jota han viela vuosien paasta muisteli kauhulla. [41]

Berliinista ryhma siirtyi Munchenin kautta Wieniin. Tunnelma siella oli loistelias verrattuna Berliinin ja Munchenin tayden pimennyksen tunnelmiin, joissa kaupunkien valot oli sammutettu (sodan aikaisen jarjestelyn tarkoituksena oli suojautua vihollisen pommeilta). Wienissa ryhma kavi muun muassa tee­kutsuilla kirjailija Gerhart Hauptmannin kotona seka Burg -teatterin ja Wienin valtionoopperan naytoksissa. Linnan­heimo jai Saksaan koe­kuvauksiin muun seurueen palattua Suomeen. Ufan studioilla Berliinissa han sai yllatyksekseen itse paattaa, mita nayttelisi koe­kuvauksessa. Han valitsi kaksi kohtausta parhaillaan kuvattavasta elo­kuvasta Nacht ohne Abschied . [42] Saksan tappion sodassa haamottaessa kaatuivat suunnitelmat ”Regina Heimosta”, milla nimella Linnan­heimon oli maara esiintya Saksassa. [35]

Suomi-Filmissa

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kevaalla 1943 Linnan­heimo siirtyi Risto Orkon johtamaan Suomi-Filmiin . Merkittavin syy oli Orkon tarjoama 10 000  markan kuukausi­palkka, joka oli noin kaksin­kertainen muiden nais­tahtien palkkoihin verrattuna. Samana vuonna myos Tauno Palo kiinnitettiin Suomi-Filmiin 25 000 markan kuukausi­palkalla. Linnan­heimo ja Palo jatkoivat yhteis­tyotaan seikkailu­elo­kuvassa Herra ja ylhaisyys , jonka meksikolais ­maisemat kuvattiin Nummelan hiekka­kuopille rakennetussa lavaste­kaupungissa seka Yyterin hiekka­rannoilla. Meksikolaisen dona Camillan roolia varten Linnan­heimo varjaytti hiuksensa mustiksi. [43]

Kaikkiaan Linnan­heimo naytteli Tauno Palon kanssa kymmenessa elo­kuvassa. Yleiso palvoi heita yhdessa, ja yhteis­tyo oli mieluisaa nayttelijoillekin. Linnan­heimo oli ystavystynyt Palon kanssa, joka kutsui hanta ”oikeaksi ladyksi”. Reginasta ja Taunosta ei kuitenkaan tullut samanlaista kasitetta kuin Ansasta ja Taunosta. Linnan­heimoa on luonnehdittu etaisemmaksi kuin naapurin­tyttomaista Ansa Ikosta. Linnan­heimon rooli­hahmoihin rakastuneet miehet yleensa ajautuvat jonkin­laiseen kriisiin tai jopa tuhoon, kun taas Ikonen kuten Helena Karakin ovat paa­asiassa onnellisten loppujen sankarittaria. [44]

Jannityselokuvassa Kuollut mies vihastuu (1944) Linnanheimo nahtiin niin ikaan tumma­hiuksisena sala­peraisen pianistin osassa. Uuden Suomen arvion mukaan Linnanheimo onnistui luomaan pinta­puolisesta roolistaan tenhoavan ja kohtalon­tuntuisen henkilo­kuvan. [45] Helsingin suur­pommitusten kohtalokkaina paivina talvella 1944 kuvattiin Vaalan elo­kuva Linnaisten vihrea kamari , jossa Linnan­heimo naytteli viileaa aatelis­neito Annaa. ”Kerrankin kunnon rooli. En halua olla mikaan pylvas­pyhimys”, han totesi kiitollisena. Pommi­halytys keskeytti kuvaukset, mutta sirpale­suojaan ei paasty ja Linnanheimo joutui jaamaan kuvaus­ryhmineen kylmaan kaytavaan. Han lahti Munkki­saaren studioilta vaha­pukeisena harhailemaan liekehtivaan kaupunkiin ja vilustui niin pahoin, etta joutui puoleksi vuodeksi sairaalaan. [46] Kun kuvauksia viimein jatkettiin, Linnan­heimo oli laihtunut monta kilo­grammaa sairautensa jaljilta. Hanen rooli­suoritustaan pidettiin kuitenkin onnistuneena. Linnaisten vihrea kamari sai nelja Jussi-palkintoa ja oli myos Linnan­heimon viimeinen elo­kuva­tyo Suomi-Filmissa. [47]

Taiteellinen tayskaannos

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]
Regina Linnan­heimo elo­kuvassa Rakkauden risti .

Sodan jalkeen Linnan­heimo jatti Suomi-Filmin ja siirtyi Teuvo Tulion palvelukseen. Yhteistyo Tulion kanssa merkitsi luopumista kuukausi­palkasta, mutta myos uusia haasteita. Han sai jatkaa tyotaan kasi­kirjoittajana ja myos etsia rajojaan nayttelijana. Tulion ja Linnan­heimon tiivis yhteistyo kesti aina Linnan­heimon filmiuran loppuun asti. Alku­vuodesta 1945 Linnan­heimo matkusti Tukholmaan opiskelemaan puhe­ilmaisua riikinruotsiksi ooppera­laulajatar Marianne Mornerin johdolla. Tulion kaksi seuraavaa elo­kuvaa oli tarkoitus tehda Ruotsissa, ja Linnan­heimo halusi paasta eroon suomen­ruotsalaisesta korostuksestaan, joka ei ruotsalaisten korviin kuulostanut hienolta. Sikalaisen filmi­lakon takia suunnitelmat muuttuivat ja molemmat elokuvat ruotsin­kielisine versioineen kuvattiin Suomessa. [48]

Tulion uusista elo­kuva­hankkeista tuli ennalta julkisuuteen vain tieto, etta Linnan­heimo esiintyisi molempien paa­osissa. Tulio nosti esille Linnan­heimon sensuellin ja viettelevan eroottisen puolen. Rakkauden risti valmistui kevaalla 1946 ja toi valko­kankaille aivan uudenlaisen Regina Linnan­heimon. Han luopui tavara­merkeiksi muotoutuneista maneereistaan ja flegmaattiseksikin sanotusta nayttelemis­tyylistaan. Tilalle tuli turmiollisten ja moni­ulotteisten nais­hahmojen tulkitsija. Tassa elo­kuvassa han esitti viettelykseen lankeavaa naista, patriarkaalisen suvaitsemattomuuden viatonta uhria, jolla oli vahan mahdollisuuksia palata kunniallisuuden pariin. Osa elo­kuva­yleisosta kuvitteli nayttelijat kulloistenkin rooli­hahmojensa kaltaisiksi. Niinpa Linnan­heimon luultiin langenneen hyveellisesta neitsyesta paheelliseksi viettelijattareksi. Han sai postia, jossa hanen kuviteltua moraalittomuuttaan paheksuttiin. Niin ikaan kevaalla 1946 ensi-iltansa sai Levoton veri , jossa Linnan­heimo naytteli hulluuteen asti musta­sukkaista vaimoa. Elo­kuvan suora eroottisuus kuohutti moraalin­vartijoita. [49]

Vuosi 1946 oli Linnan­heimon elo­kuvauran koho­kohta. Han voitti parhaan nais­paa­osan Jussi-patsaan yhteisesti Levottomasta veresta ja Rakkauden ristista . [50] Samana kesana kuvattiin kymmenen vuoden takaisen Heikkilan talon uusi laitos Intohimon vallassa . Linnan­heimon vasta­nayttelijana oli Kullervo Kalske seka suomen- etta ruotsin­kielisessa versiossa. [51]

1940-luvun lopussa Linnan­heimo teki viela kaksi elo­kuvaa muille yhtioille. Naita olivat SF:n viulun ihmelapsesta kertovan elo­kuvan jatko-osa Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi seka Fenno-Filmin tuottama Vain kaksi tuntia . 1950-luvulta alkaen han naytteli enaa ainoastaan Tulion elo­kuvissa.

Ms. Leenanhaymo

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

”En ole koskaan, en Lapissakaan, tuntenut itseani niin perusteellisesti syva­jaadytetyksi kuin noiden kuukausien aikana”, Linnan­heimo kuvaili Roylle eli lavastaja Tapio Vilpposelle Englannin-matkaansa. Englanti hytisi ennatys­kylman talven kourissa vuonna 1947. Samaan aikaan toteutui Linnan­heimon pitkaan haaveilema matka Britannian saari­valtakuntaan. Han halusi kohentaa englannin kielen taitoaan ja tutustua sikalaiseen elo­kuvan­tekoon. Suomi-Filmin Uutisaitta -lehden paa­toimittaja Roy pyysi Linnan­heimoa kirjoittamaan matka­kirjeita Lontoosta . Puolen vuoden oleskelu ulko­mailla oli tuohon aikaan jotain erikoista, ja ihmisia kiinnostivat filmi­tahden ulko­maan­kuulumiset. Myos sikalainen lehdisto huomioi ”Ms. Regina Leenanhaymon” saapuneen Lontooseen. [52] Linnan­heimo ihastui suur­kaupunkiin ja viehattyi saarelaisten elaman­menosta. Eagle-Lionin studioilla han naki uusimmat englantilaiset elo­kuvat. Kylmaa talvea seurasi kuuma kesa, jonka aikana Linnan­heimo matkusteli ympari Etela-Englantia. [53]

Myohempi ura

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vuonna 1948 Linnan­heimo poikkesi teatteri­taiteen puolelle ja alkoi valmistella nayttamo­kiertuetta lankonsa Rauli Tuomen kanssa. Naytelmana oli Jacinto Graun Kohtalo . Elo­kuva­rintamalla Linnan­heimo jatkoi Tulion kanssa tutulla linjalla. Iitin Mankalan­koskella alettiin kuvata Hornankoski -nimista kolmio­draamaa. Elo­kuvasta tehtiin myos ruotsin­kielinen versio nimella Forsfararna . Suomen­kielisen version ohjaajaksi on alku­teksteissa nimetty Roland af Hallstrom , mutta kaytannossa Tulio ohjasi molemmat. Linnan­heimo toisti kasi­kirjoituksessa mieli­teemaansa: nuoren naisen kasvu­tarinaa. Pari­kymppinen Ake Lindman teki elo­kuvassa valko­kangas­debyyttinsa. Hornankoski sai seka Suomessa etta Ruotsissa viela nuivemman vastaan­oton kuin Into­himon vallassa . [54]

1950-luvun alussa Linnan­heimo valmisteli samanaikaisesti kahta elo­kuva­kasikirjoitusta. Toisen tyo­nimi oli Eeva tarinan paa­henkilon mukaan. [55] Kesalla 1951 tarina toteutettiin elo­kuvaksi, joka sai nimekseen Rikollinen nainen . Kasi­kirjoituksessa Linnan­heimo loi synkean kuvan avio­liitosta ja perinteisesta pari­suhteesta. Han kuvasi avio­liiton naisen vankilaksi, mutta elo­kuvan feministinen painotus jai vahalle huomiolle. [56] Olympia­kesana 1952 kuvattiin toisinto Levottomasta veresta nimella Musta­sukkaisuus . Elo­kuvaa ei pidetty kovin onnistuneena. [57] Linnan­heimon toista kasi­kirjoitusta alettiin tyostaa elo­kuvaksi vuonna 1953, mutta koko teos saatiin valmiiksi vasta vuoden kuluttua. Viimeiseksi jaaneessa elo­kuvassaan Olet mennyt minun vereeni Linnan­heimo loi viela synkemman kuvan pari­suhteista. Kun elo­kuva tuli lopulta ensi-iltaan vuonna 1956, se oli taloudellinen floppi ja sai edellisiakin heikommat arviot. [58] 1950-luvun puoli­valissa Linnan­heimo lopetti elo­kuva­tyot ja vetaytyi julkisuudesta. [39]

Linnan­heimo ja Tulio tekivat sodan jalkeen yhdessa seitseman elo­kuvaa. Kaikista kuvattiin myos ruotsin­kieliset versiot. Kahdeksaskin elo­kuva oli tyon alla. Linnan­heimon kirjoittamaa tarinaa Lapista ehdittiin kuvata kaksi viikkoa Saana­tunturilla , mutta tyo jai kesken. [59] Rakkauden ristin ja Levottoman veren jalkeen kriitikot eivat enaa jaksaneet innostua Linnan­heimon ja Tulion elo­kuvista, jotka toistivat loputtomiin samoja aiheita ja ideoita. [60] 1950-luvulla Linnan­heimo kirjoitti Tapio Ilo­maen synopsiksen pohjalta kasi­kirjoituksen Maija Kahvi­tytto , josta Roy muokkasi kuvaus­kasi­kirjoituksen elo­kuvaan Tahtisilma (1955). [61]

Tahtikuva ja yleisonsuosio

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]
Linnan­heimo vuonna 1961.

Regina Linnan­heimo kuului Lea Joutsenon ja Helena Karan ohella niihin suomalaisiin vanhan elo­kuvan nayttelijoihin, jotka tekivat pitkan elo­kuva­uran ilman yhteyksia teatteriin . Tuohon aikaan pelkastaan elo­kuvissa esiintyvia ei mielletty ammatti­nayttelijoiksi, vaan he olivat leimallisesti filmi­tahtia. [12] Vaikka Linnan­heimo ei naytellytkaan teatterissa, hanen toissaan nakyy aikansa teatteri­peraiset kaytannot: kasvojen ilmeiden tuli nakya ja korostusten kuulua. Linnan­heimo ei ajan mitta­puun mukaan yli­naytellyt edes Tulion kaikista melo­dramaattisimmissa kohtauksissa. [62]

Regina Linnanheimo oli varsinkin sota-ajan elo­kuva­yleison ihanne­tytto, johon liitettiin suurta glamouria. Osa katsojista luuli hanen olevan yhta varakas kuin Hollywood-tahdet, minka vuoksi han sai mittavan ihailija­postin ohessa myos rahan­pyynto­kirjeita. Elo­kuva­lehdissa Linnan­heimon koti­olot esiteltiin tavallista hohdokkaampina: hanta ei kuvattu tekemassa arki­askareita, vaan ennemmin lukemassa romaaneja tai ulkoiluttamassa Kiri-koiraansa. [63] Luotiin kuva, etta puute ja saannostely eivat koskeneet filmi­tahtea. Siksi yleison oli vaikea uskoa, etta Linnan­heimo karsi ruoka- ja tupakka­pulasta muiden kansalaisten tavoin ja etta sota oli repinyt hanenkin perhettaan. [64] Linnanheimon tahtikuvaan liitettiin myos salaperaisyys, mika johtui hanen tavastaan valtella julkisuutta. [65]

Linnan­heimo edusti valko­kankaalla eroottista ja aistillista nais­tyyppia. Tallaisia rooleja olivat muun muassa Nuorena nukkuneen Silja seka Kulkurin valssin Rosinka. [66] Linnan­heimon viehatyksen on sanottu olleen vaarallista ja polttavaa, silla hanen rooli­hahmojensa rakkaus­tarinat paattyivat usein onnettomasti. [67] Linnan­heimon olemus jakoi kriitikoiden mieli­piteita. Osa arvostelijoista piti hanta lyyrisiin ja maalaisiin osiin vieraana, toisten mielesta hanen olemuksensa sopi niin salonkiin kuin heina­kasaankin. Vuonna 1940 Elo­kuva-Aitassa todettiin Linnan­heimon olevan parhaimmillaan realistisissa osissa, kuten Heikkilan Annina. Raoul af Hallstrom kirjoitti vuonna 1937: ”Regina Linnan­heimo ei kuitenkaan vaaleudestaan huolimatta ole tyypiltaan lainkaan pohjois­mainen. Tuo rohkea lintu­profiili voisi varsin hyvin kuulua jollekulle etelan naiselle. Hanessa on uhkeutta, raikasta sensualiteettia ja voimaa. ? ? Han sopeutuu ihan itsestaan kansain­valiseen ymparistoon.” [22] Linnan­heimon suosio perustuikin ulkoisen kauneuden lisaksi hanen rooliensa moninaisuuteen. [68]

Uransa alussa Linnan­heimo esitti Vaalan kaupunki­komedioiden moderneja neitoja. Han todisti nayttelijan­kykynsa Tulion melo­draamoissa, jotka toivat hanen tahti­kuvaansa tummempia savyja. Suomen Filmi­teollisuuden leivissa han loisti puku­elo­kuvissa, jotka tarjosivat katsojille pakoa sota-ajan ankeudesta. Suomi-Filmilla han oli yleensa tyylikas maailmannainen. Kaivo­puiston kauniista Reginasta tuli Linnan­heimon tahti­kuvan kiteytyma, joka vakiinnutti hanen asemansa sota­vuosien ikonina ja kiintotahtena. [69] Suomalaisen elo­kuva­taiteen klassikoiksi nousseet Kaivo­puiston kaunis Regina ja Katariina ja Munkki­niemen kreivi olivat Linnan­heimon suurimpia menestyksia. 1930-luvun laman jalkimainingeissa ja sota-aikana hanen elo­kuvansa antoivat katsojille toivoa paremmasta. SF:lla Linnan­heimo kuitenkin kyllastyi rooleihin, joissa hanen tarvitsi lahinna nayttaa kauniilta mies­vasta­nayttelijan rinnalla. [68]

Linnan­heimon suosio elo­kuva­yleison parissa kaantyi laskuun hanen siirryttyaan Suomi-Filmista Tulion leipiin. Vuonna 1947 han oli Elo­kuva-Aitan yleiso­aanestyksessa Ansa Ikosen jalkeen suosituin nais­nayttelija. Vuonna 1949 Linnan­heimo oli viela kymmenen suosituimman joukossa, mutta seuraavana vuonna putosi listalta. [70] Han karisti lopullisesti yltaan sodan aikaisen tahti­kuvansa elokuvissa Rikollinen nainen ja Olet mennyt minun vereeni . Linnan­heimon esittamat hahmot olivat hanen ja Tulion tyylille uskollisesti itsenaisia ja seksuaalisesti aktiivisia naisia, mutta joko onneton rakkaus tai alkoholi koituivat heidan kohtalokseen. Linnan­heimo tulkitsi itse luomansa roolit into­himolla, naytellen ilmeiden ja eleiden koko asteikolla. Hanen tahtensa oli kuitenkin jo hiipunut, ja elo­kuvat menettivat yleisonsa. [70]

Kun Linnan­heimolta tiedusteltiin hanen mahdollista paluutaan valko­kankaalle vuonna 1957, han tokaisi: ”Vastasin joitakin aikoja sitten Elo­kuva-Aitan haastattelijalle, hanen heittaessaan minulle tuon kysymyksen: ’jo riittaa!’. Ja minun oli helppo sanoa nain, koska kukaan ei ole minua parin viime vuoden aikana filmiin pyytanytkaan.” [71]

Merkitys

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Regina Linnan­heimon silmat ovat herattaneet huomiota myohempien polvien elo­kuvien katsojissa. Pitka, ravahtamaton katse kameraan oli kuulunut Linnan­heimon maneereihin ilmeisesti jo Tulion kadonneissa 1930-luvun elo­kuvissa. Myytti hanen silmistaan tuli 1980-luvulla Tulion elo­kuvien televisio­esitysten myota. Organ -yhtye teki vuonna 1982 aiheesta kappaleen, jossa muun muassa lauletaan ”Niin kauhea silmissa synti on syva”. [72] Walter de Campin mukaan ”neuro­kaunottaren silmat voivat tuijottaa ja palyilla lautasina”. Elo­kuvakriitikko Markku Varjola on kirjoittanut Linnan­heimosta, etta tama on ”Tulion palava pensas, meedio, jonka sisaanpain kaantyneessa katseessa elaman­vietti taistelee sielullisen vamman kanssa”. [62]

Kaantajana

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]
” ”Regina Linnan­heimo oli aina sala­perainen, mutta muutoin erittain mukava ihminen. Hanesta oli helppo pitaa, mutta han ei paastanyt ketaan kovin lahelle itseaan.” ”

– Leif Wager Ilta-Sanomissa 1992 [73]

Elo­kuva­uran jalkeen Linnan­heimo tyoskenteli kaantajana . Han viihtyi uudessa ammatissaan ? yhdistyivathan siina hanen kaksi rakkauttaan: kielet ja elo­kuvat. Linnan­heimo kaansi ulkomaisia elo­kuvia seka suomeksi etta ruotsiksi. 1960-luvun alussa han toimi freelancerina ja vuodesta 1963 Yleisradion vakituisena kaantajana. Televisio­ruuduissa nakyi lahes joka ilta nimi Regina Morner, mutta vain harva tiesi, kuka nimen takana oli. Han suomensi muun muassa monia jaksoja sarjoista Ashtonin perhe , Lucy Show ja Wagon Train . [74]

1960-luvulla Linnan­heimo katsoi elamansa julkisuuden henkilona paattyneen uuden ammatin myota. Hanta verhosi sala­peraisyys, ja 1970-luvulla hanta kutsuttiin ”mystiseksi kuin Greta Garbo ”. Joka kerta, kun televisiossa esitettiin Linnan­heimon kulta­kauden elo­kuvia, hanelta tivattiin haastatteluja. Lahes joka kerta han kieltaytyi haastattelusta. ”En jaksa kasittaa miksi minusta ollaan yha kiinnostuneita”, han virkkoi vaatimattomasti. [75]

Sala­peraisyyden myota Linnanheimoon alettiin liittaa kaikenlaisia huhuja. Hanen vaitettiin asuvan Toolossa erakkona suuressa asunnossa, jossa ei ollut lainkaan peileja. Nain han valttyisi nakemasta ”vanhenevia kasvojaan”. Todellisuudessa hanella oli runsaasti peileja, joista saattoi tarkistaa vaatteiden juuri oikean istuvuuden. Toinen huhu vaitti hanen liikkuvan ulkona vain pimealla kaula­huivi kasvoillaan, jottei hanta olisi tunnistettu. ”Toolon erakon” ystava­piiri oli sangen laaja ? siihen lukeutuivat muun muassa Marjatta ja Mika Waltari ? ja hanen luokseen paadyttiin usein jatkoille juhlien jalkeen. Erityisen laheinen ystava Linnan­heimolle oli Yleis­radioon vuonna 1966 kaantajaksi tullut nuori Annikki Malinen (myohemmin Annikki Suni ). [76]

Vuonna 1972 Linnan­heimo suomensi poliittisesti aran musikaalin Silkkisukat . Sen pelattiin loukkaavan Neuvostoliittoa , joten Yleis­radio ei esittanyt sita. Mainos­televisio kuitenkin esitti elokuvan. Sen seurauksena jarjestettiin eduskuntakysely , Tehtaan­kadun Neuvosto­liiton lahetystossa nahtiin punaista ja ohjelma­neuvostossa kaytiin kuumina. [77]

Linnan­heimo nayttaytyi Risto Orkon 75-vuotisjuhlissa vuonna 1974, sen jalkeen han kieltaytyi vuosien ajan kaikesta julkisuudesta. Han suutahti, jos hanta yritettiin valokuvata ja useat myohemmat valokuvat oli yleensa otettu niin kaukaa, ettei niissa olevaa naista voinut edes varmasti tunnistaa Linnanheimoksi. [78]

Yksityiselama

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Avioliitto

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vuonna 1948 Linnanheimo avioitui ruotsalaisen sisustus­arkkitehdin, kreivi Carl Robert Mornerin (1896?1952) kanssa, jolloin hanesta tuli kreivitar Morner af Morlanda. Linnanheimo oli tavannut hanet puhe­tekniikan opettajansa Marianne Mornerin kautta, joka oli kreivi Mornerin serkku. Tukholmassa paasiaispyhina solmittu avio­liitto tuli taytena yllatyksena kaikille, mutta tapansa mukaisesti Linnan­heimo ei puhunut yksityis­asioistaan edes lahi­piirilleen. Paris­kunta lahti haa­matkalle Italiaan , josta Linnan­heimo palasi Suomeen jatkamaan filmaus­toita. Kreivi Morner puolestaan joutui auto-onnettomuuteen palatessaan Koopenhaminan kautta Ruotsiin, ja joutui kuukausiksi sairaala­hoitoon. [79]

Kesalla 1949 aviopari Morner teki kierto­matkan Euroopassa . Linnan­heimoon vaikutti syvasti etenkin sisilialaisen Taorminan kauneus. [80] Noihin aikoihin hanen suhteensa lehdistoon oli avoimempi kuin milloinkaan. Han kirjoitti pakinoita Uutisaittaan ja toimi valo­kuva­mallina. Han jopa esitteli ulkomaisia vaate­hankintojaan julkisuudessa. Uutis­aitan toimittaja Royn muutettua Brasiliaan han huomasi, ettei muihin toimittajiin kannattanut luottaa ja sulkeutui lehdistolta. [81]

Avioituminen ei juurikaan muuttanut Linnan­heimon elamaa; han asui Helsingissa ja kavi miehensa luona Tukholmassa kun toiltaan ehti. Avio­liitto paattyi Carl Mornerin kuolemaan kesalla 1952. Linnan­heimon aiti Aksa Linnan­heimo kuoli seuraavana vuonna. [82] Leskeksi jaanyt Juho Linnan­heimo muutti pysyvasti Pornaisiin, ja Regina Linnan­heimo loysi uuden kodin Etu-Toolosta . [83]

Linnan­heimo ja Teuvo Tulio (1912?2000) olivat paitsi pitka­aikaisia tyo­tovereita, myos elin­ikaisia rakastavaisia. Elo­kuva­kiinnostuksen kautta heista tuli ystavia ja vahitellen myos epa­sovinnainen pari. Linnan­heimo ja Tulio eivat koskaan avioituneet, menneet kihloihin tai edes asuneet yhdessa. He eivat myoskaan julkisesti tunnustaneet suhdettaan, joten se ei ollut kovinkaan yleisessa tiedossa. [84]

Elakevuodet

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Linnan­heimo jai Yleis­radion palveluksesta elakkeelle loppu­vuodesta 1980. Han muutti Etu-Toolossa lyhyen matkan uuteen asuntoon Temppeli­kadulle. Vuonna 1983 han oli viimeisen kerran julkisuudessa Suomi-Filmin juhlassa, johon oli kutsuttu monia suomalaisen elo­kuvan vaikuttajia. Myos Rakel Linnanheimo oli elakkeella ja sisarukset matkustelivat paljon. Molempien suosikki­kohde oli Italia . [85] Regina Linnanheimo oli kaantajan­vuosinaan hankkinut hyvan italian kielen taidon. Isansa kuoleman jalkeen Linnan­heimon siskokset viettivat Pornaisten huvilalla kesia kahdestaan. [86]

Linnan­heimo oli elin­ikainen tupakoitsija ja ennen kuolemaansa jo vakavasti sairas. [87] Regina Linnan­heimo kuoli tiistaina 24. tammi­kuuta 1995, 79-vuotiaana. Hanet haudattiin Linnan­heimojen suku­hautaan Pornaisiin lahelle Koto­jarvea ja Linnan­heimolle rakasta huvilaa. [88]

Perinto

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Helsingin keskustakirjasto Oodissa sijaitseva, vuonna 2019 avattu Kansallisen audio­visuaalisen instituutin Kino Regina -elo­kuva­teatteri on nimetty Regina Linnan­heimon mukaan. [89]

Filmografia

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]
Vuosi Elokuva Rooli Huomioita
1931 Laveata tieta nainen Kirstin juhlissa mykka­elo­kuva
Jaakarin morsian Rakel Linnanheimon sijais­nayttelija
1933 Sininen varjo nainen ravintolassa elo­kuvasta sailynyt noin 16 minuuttia
1934 Helsingin kuuluisin liikemies Maikki Mattila
1935 Kun isa tahtoo... Vappu Lampaan­paa
1936 VMV 6 Marja
Taistelu Heikkilan talosta Anni elo­kuvasta sailynyt alku ja loppu, Linnan­heimo yksi kasi­kirjoittajista
Mieheke laulajatar Virva Suokuma
1937 Nuorena nukkunut Silja Salmelus elo­kuvasta sailynyt 20 minuuttia (kela 3/5)
1938 Kiusaus Raili, Martin morsian tuhoutunut, Linnan­heimo toinen kasi­kirjoittajista
1939 Eteenpain ? elamaan Justiina
Helmi­kuun manifesti Aino Sihvola
Pikku pelimanni Anna, Olavin aiti
1940 Suo­torpan tytto Suo­torpan Helga
Lapseni on minun Kaisu, kartanon sisakko
Yovartija vain... Aino Virtanen
1941 Kulkurin valssi Rosinka, mustalais­tytto
Kaivopuiston kaunis Regina Regina Berg
1942 Onni pyorii Eeva
Niin se on, poijaat! Hertta Pera­valo
1943 Katariina ja Munkkiniemen kreivi Katariina, muona­miehen tytar
1944 Herra ja ylhaisyys dona Camilla Maria Teresa Escajadillo
Kuollut mies vihastuu pianisti Maria Lichter
1945 Linnaisten vihrea kamari Anna Littow
1946 Rakkauden risti Riitta parhaan naispaaosan Jussi
Levoton veri Sylvi Sora, o.s. Kahra
1947 Intohimon vallassa Aino Iso-Yli­talo
1949 Hornankoski Lea, piika
Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi Anna, Olavin aiti
Vain kaksi tuntia sisar Magda, yli­hoitajatar
1952 Rikollinen nainen Eeva Isokari, ”Veera Puranen” kasi­kirjoitus
1953 Musta­sukkaisuus Riitta Maras
1956 Olet mennyt minun vereeni Rea kasi­kirjoitus

Lahteet

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]
  • Nikula, Jaana:  Polttava katse ? Regina Linnan­heimon elama ja elo­kuvat . Helsinki: Like, 2000. ISBN 951-578-795-5 .
  • Rytkonen, Sisko:  Ihanat naiset kankaalla ? filmi­tahtia suomalaisen elokuvan kulta­kaudelta . Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 978-951-9260-88-4 .

Viitteet

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]
  1. ↑ Nikula 2000, s. 7, 8.
  2. ↑ Nikula 2000, s. 192.
  3. ↑ Nikula 2000, s. 8, 9.
  4. ↑ Nikula 2000, s. 14.
  5. ↑ Rytkonen 2008, s. 187.
  6. ↑ Nikula 2000, s. 9.
  7. ↑ Nikula 2000, s. 12?14, 18.
  8. ↑ Nikula 2000, s. 16.
  9. ↑ Nikula 2000, s. 18?20.
  10. ↑ Nikula 2000, s. 31?35.
  11. ↑ Nikula 2000, s. 36.
  12. ↑ a b Nikula 2000, s. 42.
  13. ↑ Nikula 2000, s. 56, 57.
  14. ↑ Nikula 2000, s. 166.
  15. ↑ Nikula 2000, s. 49.
  16. ↑ Rytkonen 2008, s. 191.
  17. ↑ Nikula 2000, s. 59.
  18. ↑ Nikula 2000, s. 19.
  19. ↑ Nikula 2000, s. 61, 78.
  20. ↑ Rompotti, Harri: Teuvo Tulion palaneen esikois­elo­kuvan alku ja loppu loytyivat Helsingin Sanomat . 15.3.2007. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Arkistoitu . Viitattu 30.4.2018.
  21. ↑ Nikula 2000, s. 66?70.
  22. ↑ a b Rytkonen 2008, s. 193.
  23. ↑ Majander, Antti: Kateissa olleesta Tulion elo­kuvasta loytyi osa Helsingin Sanomat . 9.4.2015. Viitattu 21.8.2020.
  24. ↑ Nikula 2000, s. 79?81.
  25. ↑ Nikula 2000, s. 82?84.
  26. ↑ Nikula 2000, s. 103.
  27. ↑ Nikula 2000, s. 87.
  28. ↑ Nikula 2000, s. 88, 91.
  29. ↑ Rytkonen 2008, s. 196, 198.
  30. ↑ Nikula 2000, s. 89.
  31. ↑ Nikula 2000, s. 102.
  32. ↑ Nikula 2000, s. 94?96.
  33. ↑ Nikula 2000, s. 99.
  34. ↑ Nikula 2000, s. 226.
  35. ↑ a b Nikula 2000, s. 110.
  36. ↑ Nikula 2000, s. 100, 101.
  37. ↑ Suomen kansallisbiografia 6. ISBN 951-746-447-9 .
  38. ↑ Nikula 2000, s. 132.
  39. ↑ a b Nikula 2000, s. 207.
  40. ↑ Nikula 2000, s. 103?105.
  41. ↑ Nikula 2000, s. 105.
  42. ↑ Nikula 2000, s. 106, 107.
  43. ↑ Nikula 2000, s. 115?117, 119.
  44. ↑ Nikula 2000, s. 84, 118.
  45. ↑ Rytkonen 2008, s. 202.
  46. ↑ Nikula 2000, s. 119?121.
  47. ↑ Rytkonen 2008, s. 203.
  48. ↑ Nikula 2000, s. 124?127.
  49. ↑ Nikula 2000, s. 132, 133.
  50. ↑ Nikula 2000, s. 136.
  51. ↑ Nikula 2000, s. 138.
  52. ↑ Nikula 2000, s. 139.
  53. ↑ Nikula 2000, s. 141, 144, 160.
  54. ↑ Nikula 2000, s. 162?164.
  55. ↑ Nikula 2000, s. 182.
  56. ↑ Nikula 2000, s. 184?186.
  57. ↑ Nikula 2000, s. 190.
  58. ↑ Nikula 2000, s. 194, 203.
  59. ↑ Nikula 2000, s. 198.
  60. ↑ Rytkonen 2008, s. 204.
  61. ↑ Nikula 2000, s. 201.
  62. ↑ a b Toiviainen, Sakari: Linnanheimo, Regina (1915?1995). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen) . 30.11.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 31.12.2020.
  63. ↑ Rytkonen 2008, s. 205?207.
  64. ↑ Nikula 2000, s. 101.
  65. ↑ Rytkonen 2008, s. 205.
  66. ↑ Rytkonen 2008, s. 205.
  67. ↑ Nikula 2000, s. 118.
  68. ↑ a b Nikula 2000, s. 113.
  69. ↑ Nikula 2000, s. 91.
  70. ↑ a b Nikula 2000, s. 200.
  71. ↑ Pennanen, Riikka: Regina Linnanheimo Elonetissa. . Ajankohta 7.9.2015. Viitattu 2.6.2019
  72. ↑ Nikula 2000, s. 231
  73. ↑ Suomen Greta Garbo ? Regina Linnan­heimo Seura . 15.8.2015. Viitattu 16.9.2019.
  74. ↑ Nikula 2000, s. 218, 219, 222.
  75. ↑ Nikula 2000, s. 224.
  76. ↑ Nikula 2000, s. 218, 222, 225.
  77. ↑ Nikula 2000, s. 220.
  78. ↑ Nikula 2000, s. 225, 226.
  79. ↑ Nikula 2000, s. 161, 162.
  80. ↑ Nikula 2000, s. 168.
  81. ↑ Nikula 2000, s. 176, 177.
  82. ↑ Nikula 2000, s. 180, 192.
  83. ↑ Nikula 2000, s. 210.
  84. ↑ Nikula 2000, s. 180, 181.
  85. ↑ Nikula 2000, s. 228, 229.
  86. ↑ Nikula 2000, s. 219, 221.
  87. ↑ Nikula 2000, s. 233.
  88. ↑ Nikula 2000, s. 235.
  89. ↑ Kino Regina tuo elokuvat Oodiin 21.6.2018. Oodi Helsingin keskusta­kirjasto. Viitattu 13.1.2021.

Aiheesta muualla

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Regina Linnanheimo .
Kansainvaliset
Kansalliset
Henkilot
Noudettu kohteesta ” https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Regina_Linnanheimo&oldid=22315024 ”