Joseph Anton Bruckner
(
4. syyskuuta
1824
Ansfelden
,
Itavalta-Unkari
?
11. lokakuuta
1896
Wien
) oli
itavaltalainen
romantiikan
aikakauden
saveltaja
, joka edusti vuosisadan loppupuolen uudistusmielista suuntausta. Hanet tunnetaan savyltaan arvokkaista ja monumentaalisista
sinfonioistaan
. Saveltajana Bruckner alkoi saada osakseen arvostusta varsin myohaan, vasta taytettyaan 60 vuotta, mutta nykyisin hanet luetaan suurimpien sinfonikkojen joukkoon.
[1]
Anton Bruckner syntyi
Ansfeldenin
pikkukaupungissa
Yla-Itavallassa
lahella
Linzia
.
Katolisen
Brucknerin ensimmaiset musiikkielamykset liittyivat kirkkoon, kun pojan aiti vei hanta pienena
messuun
. Nelivuotiaana han alkoi soittaa isansa johdolla
viulua
ja myohemmin myos
spinettia
. Han pystyi jo 10-vuotiaana soittamaan
urkuja
kirkkourkurina toimineen isansa sijaisena. Haneen vaikuttivat nuorena koetut
Wolfgang Amadeus Mozartin
ja
Joseph Haydnin
teosten esitykset.
[2]
Brucknerin ensimmaiset omat savellykset syntyivat hieman yli kymmenen vuoden ikaisena. Vuonna 1837 Antonin isa kuoli ja aiti Therese halusi, etta lapset saisivat kaikesta huolimatta kunnollisen koulutuksen. Han jarjesti Antonin kuoropojaksi Sankt Florianin
luostariin
, jossa han vietti kolme vuotta. Luostarin jalkeen han opiskeli Linzissa opettajaksi. Sankt Florianissa vapautui 1845 apulaisopettajan paikka, jonka Bruckner sai. Han piti aluksi itseaan enemman opettajana kuin muusikkona, mutta opiskeli kuitenkin ahkerasti
musiikin teoriaa
ja urkujensoittoa. Muutaman vuoden kuluttua hanesta tuli luostarin urkuri. Naina vuosina syntyivat hanen ensimmaiset kunnianhimoiset teoksensa, lahinna
kirkkomusiikkia
.
Nuori Anton Bruckner.
Vuonna 1855 Bruckner teki matkan Wieniin Simon Sechterin savellysoppiin. Opiskelu tapahtui paaosin kirjeiden valityksella. Opinnot kestivat vuoteen 1861 asti. Bruckner suoritti savellysdiplomin
Wienin konservatoriossa
parhain mahdollisin arvosanoin. Hanen
kontrapunktisesta
osaamisestaan muuan kapellimestari Johann von Herbeck totesi: ”Hanen olisi pitanyt kuulustella meita.” Ikuisena opiskelijana Bruckner kuitenkin ryhtyi seuraavaksi, 37 vuoden ikaisena, opiskelemaan muoto-oppia ja orkestraatiota. Vuonna 1863 Bruckner tutustui
Richard Wagneriin
ja taman teoksiin, joista oli tuleva hanelle hyvin laheisia ja inspiroivia. Brucknerin lahjakkuus alkoi nakya vasta hanen ollessaan yli kolmikymmenvuotias, ja laajempaan suosioon han nousi vasta yli kuusikymmenvuotiaana. Huolimatta ajattelultaan radikaalin Wagnerin ihailusta Bruckner oli itse harras katolilainen, joka kuitenkin rakasti myos
oluenjuontia
. Bruckner tottumuksineen tunsikin usein olevansa hieman syrjassa muista aikalaisistaan. Vuonna 1861 Bruckner oli tutustunut
Franz Lisztiin
, joka oli hanen tapaansa syvasti uskonnollinen seka kiinnostunut harmonian kehittamisesta. Lisztia pidettiin Wagnerin kanssa musiikissa ”uuden saksalaisen koulukunnan” perustajana, ja myohemmin myos Bruckner luettiin kuuluvaksi tahan suuntaukseen. Ensimmaiset kypsat teokset syntyivat vuosien 1864 ja 1868 valilla, muun muassa 3 messua (e-, d-, ja f-molli) ja ensimmainen sinfonia c-molli.
Vuonna 1868 Bruckner otti vastaan tyon musiikinteorian opettajana Wienin konservatoriossa. Tuona aikana han keskitti enimman tarmonsa sinfonioiden kirjoittamiseen. Teokset saivat kuitenkin huonon vastaanoton ja niita kuvattiin ”villeiksi” ja ”jarjettomiksi”. Myohemmin, vuonna 1875, han otti vastaan viran
Wienin yliopistosta
, jossa han pyrki tekemaan musiikinteoriasta osan tutkintoa. Bruckner ei kaiken kaikkiaan viihtynyt Wienissa, koska sen musiikkimaailmassa keskeinen hahmo oli tuolloin kriitikko
Eduard Hanslick
. Tuohon aikaan musiikkimaailmaa jakoi Richard Wagnerin ja
Johannes Brahmsin
musiikin suosijoiden kiista. Koska Bruckner itse piti Wagnerista, han joutui vanhoillisen Hanslickin epasuosioon. (
Jean Sibeliuksen
opiskellessa nuorena Saksassa oli myos vallalla vastakkainasettelu, nyt Brahmsin ja Brucknerin kannattajien valilla. Tama johti opiskelijoiden keskuudessa ajoittain kasirysyihin. Sibelius itse suosi Bruckneria.) Kapellimestarit, kuten
Arthur Nikisch
ja
Franz Schalk
, tekivat Brucknerille ehdotuksia siita, miten han voisi tehda teoksistaan helpommin lahestyttavia yleison kannalta. Bruckner muuttikin teoksiaan saamansa palautteen pohjalta, mutta han kuitenkin piti alkuperaisia versioita usein oikeina ja halusi ne talletettaviksi
Wienin kansalliskirjastoon
. Brucknerin itseluottamuksen on sanottu nakyneen myos siina, etta han aloitti seuraavan sinfoniansa saveltamisen usein jo pari paivaa edellisen valmistumisen jalkeen. Myos teosten jattilaismaiset mittasuhteet kertovat saveltajan lujasta uskosta omiin kykyihinsa.
Kritiikista huolimatta Brucknerin uraan mahtui myos suuria menestyksen hetkia ja arvostusta varsinkin hanen elamansa loppupuolella. Esimerkiksi seitsemannen ja kahdeksannen sinfonian kantaesitykset olivat todellisia riemuvoittoja. Yleiso jopa buuasi Hanslickille taman saapuessa aitioonsa kuuntelemaan kahdeksatta sinfoniaa. Brucknerin innokkaimpia aikalaistukijoita oli kriitikkona ja laulusaveltajana tunnettu
Hugo Wolf
. Vuonna 1894 Brucknerin 70-vuotispaivia vietettiin merkkitapahtumana ja viimeisiksi vuosikseen saveltaja muutti itsensa keisari
Frans Joosefin
kutsusta asumaan Belvederen keisarillisen palatsin tiloihin. Kerrotaan, etta Bruckner sai keisarilta luvan toivoa jotain. Keisari ajatteli Brucknerin toivovan kenties suurempaa elaketta tai tilavampaa asuntoa. Saveltaja kuitenkin kysyi, eiko majesteetti voisi jotenkin vaikuttaa siihen, ettei Hanslick enaa haukkuisi hanen teoksiaan niin ilkeasti.
Bruckner kirjoitti sinfonioiden lisaksi myos messuja,
motetteja
ja muita hengellisia kuoroteoksia. Viimeksi mainituissa Brucknerin tyyli oli hanen sinfonioistaan poiketen ennemminkin konservatiivinen ja kontrapunktia hyodyntava. Moteteista kuuluisimmat ovat
Ave Maria
,
Locus iste
seka
Os justi
. Bruckneria pidettiin elamantyyliltaan yksinkertaisuutta rakastavana ihmisena, joka tyoskenteli sitkeasti omalla alallaan ja otti noyrasti vastaan hanta myohempina vuosinaan kohdanneen suosion. Viattomasta ja tavoiltaan yksinkertaisesta Brucknerista kiersi aikanaan runsaasti anekdootteja. Tarinan mukaan han kerran antoi sinfoniaansa harjoittaneelle kapellimestarille juomarahaa, jotta tama olisi voinut ostaa itselleen lasin olutta. Brucknerin yksinkertaisuutta ei pida kuitenkaan tulkita vaarin. Kykenihan ”yksinkertainen” Bruckner luomaan vaivattomasti aarimmaisen monimutkaisia, pitkalle kehitettya musiikillista kasityotaitoa vaativia muotoratkaisuja teoksiinsa. Bruckner oli elaessaan myos kuuluisa urkuri, joka hammastytti yleisoa konserteillaan myos esimerkiksi
Ranskassa
vuonna 1869 seka
Englannissa
vuonna 1871. Han ei kuitenkaan kirjoittanut merkittavia savellyksia uruille. Urkuimprovisaatioistaan Bruckner kuitenkin sai ideoita sinfonioitaan varten. Han myos opetti urkujen soittoa konservatoriossa. Hanen oppilaisiinsa kuului esimerkiksi
Hans Rott
, jonka musiikki vaikutti
Gustav Mahleriin
ja
Franz Schmidtin
.
Bruckner kuoli sydanhalvaukseen 11. lokakuuta 1896 kotonaan Wienissa. Hanen yhdeksas, keskeneraiseksi jaanyt sinfoniansa esitettiin samassa kaupungissa 11. helmikuuta 1903. Bruckner ei koskaan mennyt naimisiin, mutta han ehdotti naimakauppoja monille nuorille naisille. Brucknerin sanottiin olleen kiinnostunut ruumiinsa kasittelysta, ja han jatti tarkat ohjeet siita, miten hanen ruumiinsa tulisi
palsamoida
.
Brucknerin merkittavimpina teoksina pidetaan hanen yhtatoista sinfoniaansa (joista 9 numeroitua) seka
orkesterille
ja
kuorolle
savellettyja kolmea numeroitua messua ja
Te Deumia
. Sinfonioista arvostetuimmat ovat neljas, seitsemas, kahdeksas seka keskenerainen yhdeksas. Myos harvemmin soitetut toinen ja kuudes sinfonia ovat hyvia esimerkkeja saveltajan omintakeisesta tyylista, samoin kuten kontrapunktisesti loistelias viides sinfonia.
Bruckner asettaa usein orkesterin eri soitinryhmat toisiaan vastaan hieman urkujen aanikertojen tapaan, jolloin syntyy saveltajalle tyypillinen, juuri urkumaiseksi luonnehdittu
sointivari
. Bruckner sai vaikutteita erityisesti
Ludwig van Beethovenilta
,
Franz Schubertilta
ja Richard Wagnerilta, joskin Wagnerin merkitysta on usein ylikorostettu. Brucknerin sinfoninen tyyli erottuu radikaalisti kaikista aikalaisistaan seka myos myohemmista saveltajista. Sinfoniat ovat Gustav Mahleria ennakoiden kestoltaan pitkia, pituudeltaan runsaasta tunnista lahes puoleentoista. Sinfonioiden avaus ja loppuosa ovat usein molemmat kahdenkymmenen minuutin tai liki puolen tunnin mittaisia ja valissa olevat osat saattavat olla lahes yhta pitkia. Monesti Bruckner aloittaa sinfoniansa jousien hiljaisella tremololla
Beethovenin 9. sinfonian
tapaan. Tallaiset nostatusvaiheet kestavat Brucknerin teoksissa usein yli minuutin. Brucknerin musiikki on luonteeltaan hyvin dynaamista ja majesteettista. Tempo ei milloinkaan ole Brucknerilla erityisen nopea. Melodisuus ei ole keskeista Brucknerin tyylissa, sen sijaan painotus on enemman teosten osien monimutkaisessa rakenteessa.
Vaikka Bruckner oli sinfonikkona uudistuksellinen saveltaja, hanen uudistuksellisuutensa ei ulottunut teosten rakenteeseen osien tasolla. Kaikki hanen sinfoniansa ovat nimittain jo
klassismin
ajoilta peraytyneen kaytannon mukaisesti neliosaisia. Ne alkavat laajennettua sonaattimuotoa kayttavalla allegro-osuudella, jota seuraa lahes aina hidas osio, 3/4 tahtilajiin kirjoitettu
scherzo
ja lopuksi osin sonaattimuotoon perustuva finaali. Brucknerin kayttamat orkesterit ovat myos kokoonpanoltaan suhteellisen perinteisia: normaalit jouset, puupuhaltimia on pareittain, kayratorvia nelja, trumpetteja kaksi tai kolme, pasuunoita kolme. Lisaksi mukana on yksi tuuba. Kahdeksannessa ja yhdeksannessa sinfoniassa puupuhaltimet ovat kolminkertaiset. Lyomasoittimista Brucknerille riittavat yleensa pelkat patarummut. Kolmessa viimeisessa sinfoniassa on kaytetty Wagner-tuubaa. Huolimatta suhteellisen vaatimattomista kokoonpanoista Bruckner saa esittajistostaan halutessaan irti valtaisia tehoja. Solisteille, kuorolle, uruille ja orkesterille savelletty
Te Deum
tarjoaa tasta hyvan esimerkin. Sinfonioilla ei ole kutsumanimia lukuun ottamatta
Romanttista
neljatta sinfoniaa.
Brucknerin teosluetteloon viitataan lyhenteella WAB (
Werkverzeichnis Anton Bruckner
) ja sita seuraavalla numerolla.
[3]
Brucknerin toinen sinfonia, c-molli (1872), ei tuoreeltaan saanut suurempaa vastakaikua: kapellimestari Otto Dessoff luonnehti sita kerrassaan kelvottomaksi. Kantaesityksen yleiso suhtautui teokseen suopeasti, mutta myohemmin se on tahtonut jaada Brucknerin myohempien, monumentaalisten sinfonioiden varjoon. Neljas sinfonia otettiin suosiollisesti vastaan: ensiesityksessa yleiso taputti jokaisen osan jalkeen. Viides sinfonia on edeltajaansa selvasti vaikeammin lahestyttava, mutta sekin nostetaan Brucknerin parhaimpien toiden joukkoon. Kuudes sinfonia on vahemman suosittu, ja sita esitetaan selvasti muita Brucknerin myohaisia sinfonioita harvemmin. Seitsemannen sinfonian ensiesityksessa 1883 Bruckner sai osakseen suurta suosiota. Saveltajaa inhonnut kriitikko Eduard Hanslick piti teosta luonnottomana ja sairaana, mutta monet kuulijat kohottivat sen tuoreeltaan Brucknerin mestaritoiden joukkoon.
Kahdeksannen, c-molli-sinfonian savellystyo alkoi vuonna 1884. Teoksen inspiraationlahteesta ei ole selvyytta, mutta Bruckner sanoi saaneensa sinfonian finaaliin innotusta samana vuonna tapahtuneesta
Itavalta-Unkarin
ja
Saksan
keisarien tapaamisesta
Venajan
Olmutzissa
. Vuonna 1887 Bruckner lahetti tyon edellista sinfoniaa johtaneelle kapellimestari Hermann Leville. Tama ei kuitenkaan ihastunut uuteen sinfoniaan ja Bruckner alkoi tulla epatoivoiseksi. Han teki teoksesta uuden version, joka valmistui vuonna 1890. Vuoden 1890 versio (Leopold Nowakin toimittama versio) on teoksen esitetyin nykyaan, mutta jotkut kapellimestarit suosivat hieman aiempaa versiota (Robert Haasin versio), jossa on muutamia vuoden 1887 versiosta periytyneita kohtia. Teoksen ensimmainen versio levytettiin ensimmaisen kerran vasta 1980-luvulla. Useimmat tutkijat pitavat sinfonian lopullista, korjausprosessin lapikaynytta muotoa harkitusti paranneltuna. Alkuperaisessa versiossa oli esimerkiksi mahtipontinen lopetus ensimmaisessa osassa ja scherzon trio oli kepeampi viimeisen version adagiomaisen osuuden sijaan. Kahdeksannen sinfonian keskeisimpana osana pidetaan yleensa sen adagiota, joka kestaa noin 27 minuuttia. Teoksen ensiesityksesta tuli Brucknerin uran menestyksekkain hetki, ja kriitikko Hanslick buuattiin ulos paikalta. Yleison joukossa oli myos Brahms, joka otti teoksen vastaan osoittamalla muun yleison mukana suosiotaan seisaaltaan. Teokselle annettiin myohemmin lisanimi, ”Apokalyptinen”, mutta sen kaytosta on nykyaan enimmakseen luovuttu.
Brucknerin elaman viimeinen suuri saavutus oli kesken jaanyt
yhdeksas sinfonia
d-molli, jonka kanssa han alkoi tyoskennella vuonna 1887. Teoksen ensimmaiset kolme osaa olivat valmiita vuoden 1894 loppuun mennessa. Pelkan adagion saveltamiseen Brucker oli kayttanyt 18 kuukautta. Saveltajan heikko kunto viivastytti teoksen valmistumista ja hanen kuollessaan viimeisesta osasta oli paperilla vain laajoja luonnostelmia. Bruckner suunnitteli kayttavansa teostaan
Te Deum
yhdeksannen sinfonian finaalina. Ongelmana oli, etta
Te Deum
oli C-duurissa, kun taas sinfonia d-mollissa. Bruckner aloitti
Te Deumin
transponoinnin
toiseen savellajiin, mutta luopui kohta tasta ideasta. Nykyaan yhdeksannesta sinfoniasta esitetaan yleensa vain kolme valmistunutta osaa, mutta joskus on kaytetty myos Brucknerin luonnostelmien pohjalta rekonstruoituja versioita teoksen finaalista. Rekonstruktioyrityksia on ollut useampia, joista kaytetyimpana kaiketi John A. Phillipsin versio. Vaikka yhdeksas sinfonia jai kesken, monet pitavat sita Brucknerin edistyksellisimpana tyona ja se inspiroikin monia myohempia saveltajia.
Monista Brucknerin numeroiduista sinfonioista on olemassa useita versioita, mika on aiheuttanut jossain maarin sekaannusta musiikintutkijoiden piirissa. Joskus on ongelmallista arvailla, mita versiota Bruckner itse piti parhaana.
Brucknerin musiikkia suosivat 1900-luvulla monet tunnetuimmista kapellimestareista, kuten
Herbert von Karajan
,
Wilhelm Furtwangler
,
Sergiu Celibidache
,
Eugen Jochum
ja
Gunter Wand
. Brucknerin sinfonioita otetaan varsin usein konserttiohjelmistoon.
Gramophone
-lehden perusteosten listaan on valittu Brucknerilta neljas, viides, kahdeksas ja yhdeksas sinfonia seka motetit.
lahde?
Natsi-Saksa
kaytti Brucknerin musiikkia
propagandatarkoituksissa
. Koska Bruckner ei ollut elava saveltaja, voitiin hanen toitaan kayttaa hyodyksi pelkaamatta saveltajan vastalauseita. Bruckner ja
Adolf Hitler
olivat molemmat kotoisin
Yla-Itavallasta
.
[4]
Lisaksi molemmat ihailivat Wagneria. Nama seikat ilmeisesti lisasivat Hitlerin kiinnostusta Bruckneria kohtaan. Brucknerin uskonnollisuus oli kuitenkin piirre, joka ei sopinut yhteen natsien tarkoitusten kanssa, ja siksi saveltajan tata puolta vahateltiin. Niinpa Herbert von Karajanin ei sallittu johtaa Brucknerin motetteja konsertissa, jossa esitettiin Brucknerin viides sinfonia. Seitsemannen sinfonian hidasta osaa soitettiin Saksan radiossa, kun Hitlerin kuolemasta kerrottiin. Brucknerin musiikin ”natsiyhteydesta” ei ole kuitenkaan nykyaan haittaa hanen maineelleen saveltajana, koska kukaan ei voi vaittaa, etta Brucknerin ajattelulla ? aivan toisin kuin erityisesti Wagnerin ? tai musiikilla olisi ollut jotain tekemista natsismin kanssa.
1900-luvun alkupuolella Brucknerin musiikki karsi myos aanitystekniikan rajoituksista, koska pitkia teoksia oli hankala saada mahtumaan aanilevyille.
LP-levyjen
ja myohemmin
CD-levyjen
aikana asia on kuitenkin korjaantunut. Brucknerin sinfonioista kaikki mahtuvat yhdelle CD-levylle lukuun ottamatta viidennen ja kahdeksannen sinfonian hitaimpia levytyksia (joskin naidenkin teosten levytysten keskipituus on alle kahdeksankymmenen minuutin), seka yhdeksannen sinfonian taydennettya versiota.
- Messu, nro 1, d-molli (1864)
- Messu, nro 2, e-molli (1866)
- Messu, nro 3, f-molli (1868)
- Te Deum
, C-duuri (1884)
- A cappella
-motetteja
- Jousikvintetto, F-duuri (1879)
|
|---|
| | Kansainvaliset
| |
|---|
| | Kansalliset
| |
|---|
| | Tieteilijat
| |
|---|
| | Taiteenala
| |
|---|
| | Henkilot
| |
|---|
| | Muut
| |
|---|
|