Tama artikkeli kertoo kuivatetusta heinasta karjan rehuna. Sanan heina muista merkityksista katso
Heina (tasmennyssivu)
.
Heina
on
heinakasvien
tai muiden
ruohovartisten
kasvien
korsiintunutta
, kuivatettua kasvismassaa, jota kaytetaan paaasiassa
karjan
rehuksi
. Heinaa saadaan ennen
siementen
tuleentumista niitetyista ja kuivatuista heinakasveista tai muista ruohovartisista kasveista, kuten esimerkiksi
suo-
tai
jarvenrantaniityilla
kasvavista
[1]
saroista
.
[2]
Esimerkkeja heinan muusta kuin rehukaytosta ovat
heinalaatikko
ja
kenkaheina
.
[3]
Nykyaan heinaa yleensa viljellaan pelloilla. Aiemmin, ns.
vanhassa maataloudessa
heina koottiin karjan talvirehuksi luonnon- ja
puolikulttuuribiotoopeilta
kuten erilaisilta kuivan ja kostean maan
niityilta
, ja peltopinta-ala varattiin ihmisten omaan suoraan ravinnontuotantoon, Suomessa esimerkiksi
rukiille
, ohralle ja
kauralle
. Kun peltoja tuolloin lannoitettiin karjanlannalla, ja karjan talvirehu koottiin niityilta, niin niittyjen laajuus maarasi samalla sen, paljonko lannoitettavaa peltoa saattoi olla.
[2]
Heinan viljely pelloilla tuli merkittavaksi maatalouden koneellistuttua ja maidontuotannon teollistuttua. Nautaelainten rehuna alettiin kayttaa viljeltyja heinia, joista yleinen Suomessa on
timotei
. Ylimaaraisesta maidosta kirnuttiin
voita
ja vientia varten tuli lehmien lypsaa kohtalaisesti myos talvella, jolloin rehuna kaytettiin kuivia heinia. Varsinkin aiemmin saatettiin heinia tarvittaessa jatkaa myos
oljilla
.
Kuivaheina on heinaa, jonka yleensa on annettu kasvaa niin vanhaksi, etta se korsiintuu. Aikaisemmin heina niitettiin viikatteilla, haravoitiin kokoon yoksi ja levitettiin paivaksi, kunnes se kuivuttuaan kannettiin talteen joko
latoon
,
pielekseen
tai
suovaan
eli
kekoon
.
Viikatteen
korvasi myohemmin
niittokone
. Samaan, aluksi hevosvetoiseen koneketjuun sen kanssa kuuluivat
poyhin
, jolla heinaa poyhittiin sen kuivumisen nopeuttamiseksi,
haravakone
, jolla heina koottiin karheiksi
heinaseipaalle
laittoa varten, ja
karryt
, joilla heina haasia- tai seivaskuivatuksen jalkeen ajettiin latoon.
Traktorien
yleistyttya koneet muutettiin traktorivetoisiksi ja asken mainittujen lisaksi tulivat kayttoon viela
seivaskaira
, jolla tehtiin maahan reiat seipaille, ja
heinahanta
. Silla joko luokona tai seipailla kuivatut heinat voitiin korjata traktorilla suoraan karheelta piikit maassa peruuttamalla.
Sittemmin tyovoiman kayton tehokkuuden vuoksi kehitettiin
paalauskone
, jolla seipaille mattaminen valtettiin paalaamalla niittamisen jalkeen
karhoiksi
haravoitu ja poyhimalla kuivatettu heina noin 10?15 kilon painoisiksi neliskanttisiksi
heinapaaleiksi
. Ongelmaksi paalauksessa osoittautui kuitenkin heinan saaminen riittavan kuivaksi, koska paalauksen vaatimaan heinan tayteen kuivumiseen vaadittavia pitkia poutia ei valttamatta osu joka kesaan. Paalien riittavan kuivuuden ja siten sailymisen varmistaa
latokuivuri
, joka on heinalle tarkoitettu
kylmailmakuivuri
.
[4]
Sen avulla heina voidaan paalata kosteampana, mika vahentaa varisemistappioita, ja hyvalaatuista kuivaa heinaa saadaan useimpina vuosina.
Kun heinapaalienkin siirtely on tyovaltaista, kehitettiin
pyoropaalain
, joka korvasi 25?50 paalia yhdella traktorin kasiteltavalla paalilla. Naiden latokuivaus on kuitenkin vaikeaa. Siksi pyoropaalaimen tuottamia suurpaaleja alettiin myohemmin kaaria tiiviiseen muoviin, jolloin nuorempana, kosteampana ja valkuaispitoisempana paalattu heina voitiin jattaa pellon reunaan, jolloin
heinalatoa
ei tarvita. Talloin heinaan saatetaan lisata myos sailontaainetta, jolloin kyseessa on jo pikemminkin
sailoheina
kuin kuivaheina.
Viime aikoina latokuivatun pienpaaliheinan (ja jopa paikoin seivaskuivatun irtoheinan) suosiota on uudelleen nostanut lisaantynyt hevosharrastus, koska hevosille yleensa kelpaa vain hyvalaatuinen seivas- tai latokuivattu heina.
[4]
Lahinna hevosille heinaa paalataan myos suurkanttipaalaimella, joka muistuttaa kovapaalainta, mutta on selvasti jareampi ja tekee vain konevoimin siirrettavia paaleja. Suurkanttipaalit usein myos muovitetaan sailymisen ja saankestavyyden vuoksi.
|
Tahan artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lahteita, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolahteista.
Voit auttaa Wikipediaa lisaamalla artikkeliin
tarkistettavissa olevia
lahteita ja merkitsemalla ne
ohjeen
mukaan.
|
Suomessa
Valion
piirissa kehiteltiin paaasiassa Britanniaan tapahtuvan voinviennin ymparivuotiseksi turvaamiseksi menetelmia sailoa nurmirehu talveksi alentamalla sen pH riittavan happamaksi ja sailomalla se ilmatiiviisti. Nain syntyi
AIV-rehu
, jota nykyaan kutsutaan sailorehuksi.
Ensimmainen traktorikayttoinen sailorehun tekoon tarkoitettu kone oli
niittosilppuri
, jolla nurmikasvusto niitetaan suoraan pellosta. Sailorehun mukana tulee paljon vetta, kun se tehdaan suoraan kasvustosta. Vesi on painavaa, vie tilaa ja erottuu puristenesteena varastotornissa, siilossa tai aumassa.
Esikuivattu sailorehu niitetaan niittokoneella tai yleensa niittomurskalla ja jatetaan pellolle karholle kuivahtamaan muutamista tunneista pariin vuorokauteen. Talloin sopivalla saalla siita haihtuu vetta niin paljon, ettei puristenestetta erity sailonnan aikana. Karholta esikuivattu kasvusto kerataan tarkkuussilppurilla, noukinvaunulla, ajosilppurilla tai pyoropaalaimella.
Myos tilaa saastyy, kun vetta ei tarvitse sailoa. Riittavasti esikuivattu sailorehu ei jaady talvella. Sailorehu voidaan sailoa joko siiloihin, aumoihin tai ulkosalla sailytettaviin muovilla paallystettyihin suurpaaleihin.
Heinanteko oli Suomessa
maatalousyhteiskunnan
aikaan vuoden tarkeimpia tapahtumia. Heina leikattiin ja koottiin kesakuun jalkipuoliskolla heinakuun alussa. Siita johtuu
heinakuun
suomenkielinen nimikin. Niittyja ei usein ollut jaettu talojen kesken, vaan niittyheinantekoon lahtivat koko kylan heinavaet yhdessa.
[5]
.
Heinantekoon lahdettiin puhtaissa vaaleissa vaatteissa.
[6]
Naiset pukeutuivat heinantekoa varten taysin valkoisiin ja miehet ainakin valkoiseen paitaan. Heinantekoa pidettiin niin juhlavana tyona, etta tavallista hienompi pukeutuminen oli aiheellista.
[7]
Heinanteko aloitettiin yleensa kaukaisimmilta heinamailta, joilta sitten edettiin kohti taloa. Heinantekijat yopyivat esimerkiksi ladoissa, niittysaunoissa tai kytotuvissa. Evaita kuljetettiin mukana tuohikontissa. Mukaan otettiin myos tyokalut ja keittovalineet. Tyopaivat olivat pitkia. Tyo aloitettiin aamuyolla ja lopetettiin vasta yhdeksan, kymmenen aikaan.
[7]
Heinanteossa seka miehet etta naiset saattoivat kayttaa viikatetta. Haravoiminen oli yksinomaan naisten tehtava. Miehet huolehtivat viikatteiden teroittamisesta. Niittokoneet alkoivat korvata viikatetta 1800-luvun lopulla.
[8]
Niitty- ja luhtaheina kuivatettiin levallaan maassa. Yoksi heina koottiin pieniin ilmaviin
rukoihin
, jotka hajotettiin seuraavana paivana taas kuivumaan.
[5]
Sadekesina heinaa kuivatettiin myos
haasioilla
. Kylvoheinaa alettiin kuivata seipailla 1800-luvun lopulta lahtien. Se oli rakenteeltaan niittyheinaa pidempaa ja paksumpaa ja kuivui hitaammin.
[8]
Heinaseipaat yleistyivat koko maahan vasta II maailmansodan jalkeen ja jaivat pois kaytosta 1980-luvun alussa.
Kuivaamisen jalkeen heina kuljetettiin latoihin selassa kantaen
taakkavitsalla
ja joskus
hurstilla
.
[8]
Pareittain tyoskennellessa saatettiin kuljettamiseen kayttaa
sapilaita
eli kahta toisesta paastaan teroitettua puista salkoa. Sapilaat tyonnettiin heinakasan alle, ja niiden avulla heinaa kannettiin kuten paareilla. Suurempia heinamaaria vedettiin hevosella joko
reella
tai ns. rukolehtojen avulla. Yleensa hevosta ei heinatoissa tarvittu. Hevosta ja karryja alettiin yleisemmin kayttaa heinan kokoamiseen vasta 1800-luvun lopulla.
[5]
Heina ja oljet olivat myos kauppatavaraa. Niita kuljetettiin kaupunkien heinatoreille myytavaksi. Tallaisessa kaytossa ovat olleet muun muassa
Tampereen
Heinatori
[9]
ja
Pietarin
Heinatori
.
- Ranta, Sirkka-Liisa:
Helletta, heinapoutaa: Heinanteon kulttuurihistoriaa
. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1049. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006.
ISBN 951-746-779-6
.
- ↑
Avoimet perinnebiotoopit
Maaseutuvirasto.
[
vanhentunut linkki
]
- ↑
a
b
Ranta 2006: 9-12.
- ↑
Heinia kengissa
Museoseikkailu
. Museovirasto.
Arkistoitu
20.12.2006. Viitattu 15.2.2009.
- ↑
a
b
Ranta 2006: 148-153.
- ↑
a
b
c
Korhonen, Teppo:
Muuttuva maaseutu. Historiallinen maatalous.
http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/index.htm
. Helsingin yliopisto, 2004.
- ↑
Karjalainen, Sirpa:
Juhlan aika. Suomalaisia vuotuisperinteita
. WSOY, 1994.
- ↑
a
b
Paulaharju, Samuli:
Harman aukeilta
. WSOY, 1947, 3. painos.
- ↑
a
b
c
Ostman, Ann-Catrin:
Mekanisoinnin ensimmainen aalto. Teoksessa Suomen maatalouden historia, osa 2. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle
. Helsinki: SKS, 2004.
- ↑
https://webpages.tuni.fi/koskivoimaa/kaupunki/1918-40/heinatori.html