Valaanpyynti (valastus)
on
valaiden
metsastamista
. Sita on harjoitettu eri muodoissa tuhansia vuosia. 1800-luvulla valaanpyynnin paasyyna oli
valaanrasva
, jota kaytettiin muun muassa polttooljyna, mutta nykyisin silla ei ole enaa juuri kayttoa, vaan valaita pyydetaan lahinna ravinnon ja tutkimuksen vuoksi. Valaanpyynti on valaiden
uhanalaistumisen
tarkeimpia syita. Valaanpyynti on johtanut monien valaslajien vahenemiseen sukupuuton partaalle.
Valaanpyynnin kansainvalinen saantely alkoi jo 1931, ja nykyisin pyyntia rajoittavat monet kansainvaliset ja alueelliset sopimukset. Vuonna 1946 perustettiin
Kansainvalinen valaanpyyntikomissio
(International Whaling Commission), joka sopi 1984 kaupallisen valaanpyynnin kiellosta. Vuoden 2005 IWC:n kokouksessa on asialistalla kaupallisen pyynnin salliminen kahdenkymmenen vuoden tauon jalkeen. Naiden vuosien aikanakin muutamat jasenmaat, ennen kaikkea
Japani
ja
Norja
, ovat pyytaneet valaita niin sanottuihin tutkimustarkoituksiin tai osana alkuperaisasukkaiden kulttuurin suojelua (
Tanskassa
Farsaaret
ja
Gronlanti
,
Kanada
). Erityisesti
lahtivalaan
pyyntia vaaditaan vapautettavaksi.
Kiellon ulkopuolella ovat koko ajan olleet alkuperaiskansat, lahinna
eskimot
ja
aleutit
lahde?
: heidan harjoittamansa valaanpyynti on niin pienimittaista, etta sen ei ole katsottu olevan uhka kannoille
lahde?
.
Farsaarten valaanpyynti
jatkuu, vaikka
Sea Shepherd
-jarjesto on ponnistellut pitkaan sen lakkauttamiseksi.
[1]
Vuosina 1986?1989 Islannissa pyydettiin 60 valasta vuosittain tutkimustarkoituksiin. Vuonna 1992 maa erosi Kansainvalinen valaanpyyntikomissiosta, mutta liittyi siihen uudelleen 2002.
Islanti aloitti 21. lokakuuta 2006 kaupallisen valaanpyynnin 21 vuoden tauon jalkeen. Maa paatti pyydystaa ennen elokuun loppua 2007 yhdeksan erittain uhanalaiseksi luokiteltua
sillivalasta
[2]
ja 30
lahtivalasta
.
[3]
Vuodelle 2009 Islanti suunnitteli kasvattavansa valaanpyyntikiintioitaan 150 sillivalaaseen ja 100 lahtivalaaseen.
[4]
Vuonna 2014 norjalaiset ovat pyytaneet yli 720 valasta huolimatta kansainvalisesta pyyntikiellosta ja ulkomailta tulevasta painostuksesta. Oslon hallituksen antama vuosikiintio oli kuitenkin huomattavasti suurempi: 1 200 valasta.
[5]
Kevaalla 2013 paattyneella pyyntikaudella Japani pyydysti 103 lahtivalasta. Sillivalaita ei saatu pyydettya yhtaan. Maara oli pienempi kuin koskaan aiemmin ja jai kauas lahes tuhannen valaan kiintiosta. Asiasta syytettiin valaanpyyntia vastustavia aktivisteja.
[6]
Japani on pyytanyt aiemmin myos uhanalaiseksi luokiteltuja
ryhavalaita
, minka vuoksi japanilaistuotteita on boikotoitu myos Euroopassa.
[7]
Joulukuussa 2007 Japani ilmoitti luopuvansa 50 ryhavalaan pyynnista.
[8]
Japanin valaanpyyntilaivasto pyydystaa ryhavalaita
Etelamantereen
lahivesilla, minne
Australia
on yksipuolisesti perustanut suojelualueen. Australian lisaksi
Yhdysvallat
ja
Uusi-Seelanti
ovat pyytaneet Japania pidattymaan valaanpyynnista.
[9]
Valaanpyynnin vastustajien mukaan valaiden liha menee tutkimuksen sijasta myyntiin. Useat valasturistit matkustavat Australiasta katsomaan ryhavalaiden nayttavia hyppyja. Niita ei ole saanut pyytaa 40 vuoteen, koska ne pyydettiin aikoinaan lahes sukupuuttoon. Kanta on nykyisin noin 30 000?40 000 yksiloa eli edelleen vain kolmanneksen siita, mita se oli ennen nykyaikaisen valaanpyynnin aloittamista.
[10]
Huhtikuussa 2014 Japani ilmoitti, ettei se laheta pyyntialuksia Etelamantereen vesialueille. Taustalla oli YK:n kansainvalisen tuomioistuimen paatos, jonka mukaan Japanin ei saa myontaa pyyntilupia Etelamantereelle ennen pyyntiehtojen muuttamista.
[11]
Myos valaanlihan kysynta Japanissa on laskenut, mika osaltaan vahentaa perusteita valaanpyynnille.
[12]
Valaanpyynti tehtiin aiemmin
kasiharppuunoilla
, jotka erityisesti harjaantunut harppuunamies heitti ison soutuveneen keulasta. Tama oli vaikeaa ja vaarallista, koska ison valaan hengilta saaminen saattoi vaatia jopa paivakausien tyon ? ja haavoittunut valas saattoi hyokata veneen kimppuun puskien sen kappaleiksi.
Norjalainen Svend Foyn rakensi vuonna 1879 ensimmaisen harppuunatykin. Taman tehokkaan aseen avulla norjalaiset saavuttivat nopeasti hallitsevan aseman valaanpyynnissa. Hyvin pian tykki keksittiin asentaa pienikokoisen hoyryaluksen keulaan erityisesti rakennetulle korokkeelle, mika lisasi menetelman tehoa entisestaan. Tama ratkaisi myos ongelman koysien suhteen: tehokkaat hoyryvintturit pystyivat hinaamaan suurenkin harppunoidun valaan pyyntialuksen luo.
Harppuunamiehesta, norjaksi
skytterista
, tuli nopeasti arvostettu hahmo. Yhteen aikaan jopa vaitettiin, etta vain norjalaiset osasivat kasitella hoyrykayttoisia harppuunatykkiveneita.
Foyn kehitti myos ns. pumppukeihaan: se on ontto teravakarkinen terasputki, joka upotettiin aluksen kylkeen hinatun valaan vatsaonteloon, jotta sinne voitiin pumpata paineilmaa ruhon pinnalla pitamiseksi. Ilmareika suljettiin tarkoitukseen suunnitellulla tulpalla johon liittyi noin nelimetrinen, aluksi vilkkuvalolla ja sotien jalkeen myos radiolahettimella varustettu viiritanko, jonka avulla valaanhinausalus loysi ruhon viedakseen sen keittamolle. Nyt valaan pyrstoevat katkaistiin, pyrston tyveen leikattiin niin monta lovea kuin oli pyyntialuksen numero ja syvalle uponneiden harppuunoiden koydet katkaistiin aivan juuresta ? harppuunat saivat jaada ruhoon, ne irrotettaisiin
keittamolla
? ja alus lahti etsimaan seuraavaa saalista. Viela ennen lahtoa ilmoitettiin radioitse lahimmalle valaanhinausalukselle saaliin sijaintipaikka ja tallainen alus saapuikin yleensa varsin nopeasti noutamaan ruhon keittamolle. Aivan aluksi keittamot olivat maa-asemia. 1900-luvun alussa keksittiin sijoittaa jalostamot laivoihin eli
keittamoaluksiin
, joskin viimeiset maakeittamot suljettiin vasta 1950-luvulla.
Etela-Georgiassa
ja lahisaarilla on viela jaljella naiden rakennuskompleksien jaannoksia.
Jalostustekniikan kehitys ja ennen muuta suurten jopa 30 000 tonnin keittamoalusten valmistuminen mahdollistivat yha suurempien valasmaarien teollisen kasittelyn. Maailmansotien valisena aikana valaanpyynnista kehittyikin oma teollisuudenalansa.
Toinen maailmansota
verotti ankarasti valaanpyyntilaivastoja: norjalaiset menettivat puolet aluksistaan, englantilaiset viela enemman ja japanilaiset kaikki. Yhdysvallat muutti omat keittamoaluksensa joko sailioaluksiksi tai saattuetukialuksiksi, saksalaiset alukset jaivat satamiin missa pommitukset tuhosivat ne tai rauhan tultua jaljelle jaaneet otettiin sotasaaliiksi.
Vain Norja pysyi uskollisena talle alalle, ja sodan jalkeen kun poistettuja sotalaivoja oli runsaasti myytavana, sodan tuhoamaa valaanpyyntikalustoa uusittiinkin voimakkaasti. Erityisen suosittuja olivat entiset
korvetit
: koska niissa oli Atlantin ylitysta varten ilman valitankkausta suunnitellut polttoainesailiot seka suurta
syvyyspommimaaraa
varten rakennettu tilava perakansi, jolle pommikiskojen tilalle samoihin kiinnikkeisiin oli helppo asentaa raskaita vinsseja, ne soveltuivat erittain hyvin valaanhinauslaivoiksi ja niihin loytyi aarimmaisen helposti osaavaa paallystoa ja miehistoa, koska sotaa varten naita oli koulutettu runsaasti. Nama alukset toimivat myos muina apualuksina tarpeen vaatiessa. Ulkoisesti suurin muutos naissa aluksissa oli ? aseiden poiston ohella ? se etta keulat rakennettiin uudelleen ns. jaakeuloiksi. Tama ei ollut suurikaan lisakulu, koska aseistuksen poistaminen ja muunnokset hinausalukseksi vaativat joka tapauksessa telakointia. Yksi tallainen alus jaksoi hinata jopa 8?10 valasta yhtaikaisesti.
Suomi
osallistui 1800-luvulla valaanpyyntiin kaikkiaan kuudella aluksella, tosin alukset purjehtivat Venajan lipun alla. Alukset varusti
Venalais-suomalainen Valaankalastusyhtio,
jonka olivat perustaneet
Venalais-amerikkalainen Komppania
ja Turun laivanvarustajat. Aloite valaanpyynnin aloittamiseen Alaskan vesilla oli tullut
Venalais-amerikkalaiselta Komppanialta
, joka ei ollut halunnut ryhtya siihen yksin ja omissa nimissaan.
Venalais-suomalaisen Valaankalastusyhtion
kotipaikaksi tuli Turku ja toimitusjohtajaksi turkulainen apteekkari ja laivanvarustaja
Erik Julin
. Suomen valtion varoista myonnettiin yhtiolle 20 000 ruplan kerta-avustus ja neljasta ensimmaisesta yhtion varustamasta laivasta 10 000 ruplan palkkio kustakin.
[13]
Vuonna 1852 lahti matkaan ensimmainen alus, Bremenissa rakennettu 252
lastin
parkkilaiva
Suomi
, seuraavana vuonna hiukan pienempi Turussa rakennettu 241 lastin parkkilaiva
Turku
. Aluksissa oli saksalaiset paallikot ja suomalaiset peramiehet ja varsinainen miehisto, harppuunamiehet olivat paaosin saksalaisia, englantilaisia ja amerikkalaisia. Kolmas alus oli oululainen 221 lastin parkkilaiva
Ajan
joka lahti matkaan vuonna 1853. Siina oli ensi kerran suomalainen paallikko, entinen
Suomen
I peramies merikapteeni Enberg. Pyyntialue oli
Ohotanmeri
. Naissa retkikunnissa kaytettiin loppuun asti
valasveneita
ja kasiharppuunoita valaanpyyntiin.
Tulokset olivat aluksi kohtalaisia:
Suomi
sai kahtena pyyntikautena yhteensa 59 valasta, joista valaanrasvaa kertyi noin 30 000 litraa. Valaan
hetuloita
eli niin sanottuja valaanluita, joita kaytettiin 1800-luvulla muun muassa naisten vaatteissa ja sateenvarjoissa, saatiin noin 5 000 dollarin arvosta.
Valtava matka pyyntialueelle tosin oli ainainen haitta:
Suomi
viipyi ensimmaisella matkallaan 3 vuotta 9 kuukautta,
Turku
4,5 vuotta.
Krimin sota
pysaytti valaanpyynnin:
Suomi
ehti sodan tielta turvaan Saksaan jossa se myytiin,
Turku
paasi Alaskan rannikolla karkuun englantilaisilta sotalaivoilta puolueettomana satamana pidettyyn
Sitkaan
, jossa se myytiin,
Ajan
kaapattiin ja poltettiin
Petropavlovskin
satamassa.
Sodan loputtua Turusta lahtivat viela parkkilaivat
Grefve Berg
(300 lastia) ja
Amur
(128 lastia) seka Helsingista
priki
Storfursten Constantin
valaanpyyntiin kaukaiselle Ohotanmerelle. Tuotto oli kuitenkin liian pienta ajan mittaan ja lopulta vuonna 1862 paattyi suomalaisten valaanpyynti pysyvasti. Sen koommin ei Suomesta ole lahetetty aluksia tahan lajiin, joskin muutamia yksittaisia suomalaisia on palvellut etupaassa norjalaisilla aluksilla
[14]
Yksi oman aluksensa kanssa myohemminkin toimineista suomalaisista valaanpyytajista oli
Huippuvuorille
vuonna 1873 menehtynyt
Johan Mattilas
.
Turun tuomiokirkossa
on suomalaista valaanpyyntialus
Turkua
esittava
votiivilaiva
, jonka Turun Laivapaallikkoyhdistys lahjoitti kirkolle 1.12.1968.
[15]
[16]
- ↑
Viisi valaanpyyntia vastustavaa aktivistia maarattiin lahtemaan Farsaarilta.
Yle uutiset 16.8.2015
- ↑
Balaenoptera physalus
.
IUCN Red List
.
Arkistoitu
8.12.2008. Viitattu 7.9.2020.
(englanniksi)
- ↑
Nikolov: Iceland Resumes Commercial Whaling.
Discovery News
. 17.10.2006.
Arkistoitu
20.5.2011. Viitattu 7.9.2020.
(englanniksi)
- ↑
Suomi protestoi Islannin valaanpyyntia.
Helsingin Sanomat
. 17.2.2009.
Arkistoitu
14.11.2011. Viitattu 7.9.2020.
- ↑
Lizzie Dearden: Norway kills 729 whales in record year for hunt but demand failing for meat.
The Independent
. 25.8.2014.
Arkistoitu
27.8.2014. Viitattu 17.1.2015.
- ↑
Japanin valassaalis ennatysalhainen
Iltasanomat.fi
. 5.4.2013. Viitattu 3.4.2014.
- ↑
Pajari, Katriina: Valaanpyynnin boikotti ei nay Suomessa.
Helsingin Sanomat
. 22.11.2007.
Arkistoitu
14.11.2011. Viitattu 3.4.2014.
- ↑
Japani luopuu ryhavalaiden pyynnista, Helsingin Sanomat 21.12.2007 C6
- ↑
Japanille vetoomuksia valaanpyyntia vastaan, Helsingin Sanomat 21.11.2007 B1
- ↑
Japani ei keskeyta valaanpyyntia
Helsingin Sanomat
. 27.11.2007.
Arkistoitu
14.11.2011. Viitattu 3.4.2014.
- ↑
Wallius, Anniina:
Japani ilmoitti virallisesti: Valaanpyynti Etelamantereen vesilla loppuu
Yle Uutiset
. 3.4.2014. Viitattu 3.4.2014.
- ↑
Wallius, Anniina:
Japanin valaanpyynnilta menossa syy: Valaanliha ei enaa maistu kuluttajille
Yle Uutiset
. 28.3.2014. Viitattu 3.4.2014.
- ↑
Engman, Max:
Pitkat jaahyvaiset. Suomi Ruotsin ja Venajan valissa vuoden 1809 jalkeen
, s. 178. WSOY, 2009.
ISBN 978-951-0-34880-2
.
- ↑
Rosen - Ohrelius:
Laivojen kirja
, luku
Suomen merenkulun vaiheita
, alaotsikko Suomalaiset valaanpyytajina, s. 152
- ↑
KirkkolaivaArkistoitu kopio
shipmaster.fi
.
Arkistoitu
22.3.2017. Viitattu 22.3.2017.
- ↑
Votiivilaiva Tyynella valtamerella
turuntuomiokirkko.fi
. Viitattu 22.3.2017.
- Fagerholm, Bengt:
Froja ja valaanpyytajat. Turkulaista kaukomerenkulkua 1850-luvulla
. Helsinki: Bengt Fagerholm, 2009.
ISBN 978-952-92-5093-6
.