Robert Arthur Talbot Gascoyne-Cecil
, 3.
Salisburyn markiisi
,
KG
,
GCVO
,
PC
(
3. helmikuuta
1830
?
22. elokuuta
1903
), ennen vuotta 1865 lordi Robert Cecil ja 1865?1868 varakreivi Cranborne, oli brittilainen valtiomies ja
Britannian paaministeri
1885?1886, 1886?1892 ja 1895?1902.
[1]
Lordi Robert Cecil oli toisen Salisburyn markiisin toinen poika. Hanet koulutettiin
Eton Collegessa
ja
Oxfordin yliopiston
Christ Churchissa
, jonka han jatti kesken heikon terveyden vuoksi. Laakarien maarayksesta hanet lahetettiin kaksivuotiselle matkalla
Australiaan
ja
Uuteen-Seelantiin
, josta palattuaan han oli saanut itsevarmuutta. Seka kirkko etta politiikka kiinnostivat, mutta han meni 1853
alahuoneeseen
Stamfordista
, kun hanelle tarjottiin paikkaa.
Vuonna 1857 Cecil nai alaluokkaisen juristin tyttaren Georgina Aldersonin isansa vastusteluista huolimatta. Avioliitto osoittautui kuitenkin onnelliseksi ja perillisia syntyi viisi poikaa ja kolme tytarta. Vuonna 1866, veljensa kuoleman jalkeen Cranbornen varakreivin arvonimen saaneena, han meni
lordi Derbyn
kolmanteen hallitukseen Intian ministeriksi, mutta erosi vuoden kuluttua aanioikeutta laajentaneen
toisen vaaliuudistuslain
vuoksi, jota vastusti.
Isansa kuoltua 1868 han peri Salisburyn markiisin arvonimen ja paasi siten
ylahuoneen
jaseneksi. Vuonna 1900 Salisburyn omaisuuden arvo oli 6,56 miljoonaa puntaa (nykyrahassa satoja miljoonia euroja). Alahuoneen lisaksi han kirjoitteli poliittisia artikkeleita
Saturday Reviewiin
ja
The Quarterly Reviewiin
. Han kiinnostui myos tieteesta, erityisesti
botaniikasta
ja
sahkosta
ja
magnetismista
ja rakensi laboratorion Hatfieldiin.
Salisbury palasi
Benjamin Disraelin
hallitukseen 1874 Intian ministeriksi. Hanen valinsa Disraeliin paranivat ajan myota, vaikka han aluksi suhtautui epailevasti taman juutalaiseen taustaan. Vuonna 1878 Salisbury seurasi
lordi Derbya
(entisen paaministerin poika, 15. Derbyn lordi) ulkoministerina juuri sopivasti edustaakseen Britanniaa
Berliinin kongressissa
. Saavutuksistaan neuvotteluissa han ja Disraeli saivat
kuningatar Viktorialta
Sukkanauharitarikunnan
jasenyyden, korkeimman mahdollisen arvonannon.
Disraelin kuoleman jalkeen 1881
konservatiivit
olivat johtajatta ja voimattomia. Salisburysta tuli ylahuoneen konservatiivien johtaja, vaikka puolueen johtajuutta ei jaettukkaan uudelleen, ja han joutui kamppailemaan alahuoneen johtajan Sir
Stafford Northcoten
kanssa, mutta paasi paaministeriksi vahemmistohallituksen johdossa 1885?1886. Vaikka han ei pyrkinytkaan suuriin muutoksiin,
liberaalipuolueen
jakaantuminen
Irlannin itsehallintokysymyksessa
1886 salli konservatiivien ja Salisburyn palata enemmiston turvin valtaan ja hallita vuodet 1886?1902 muutaman vuoden taukoa lukuun ottamatta.
Vuonna 1889 Salisburyn hallitus asetti
Lontoon
kreivikunnan valtuuston ja antoi sille oikeuden rakentaa asuntoja 1890. Han joutui kuitenkin katumaan tata jo muutaman vuoden kuluttua kun valtuustosta tuli kollektivististen ja sosialististen kokeilujen paikka, jossa hanen mukaansa vallankumouksellinen henki kerasi aseitaan.
Salisburylla oli kokemusta erityisesti ulkopolitiikasta, ja han toimikin suurimman osan aikaa ulkoministerin tehtavissa, ja jatti valtiovarainhoidoin muille.
Afrikan valloitus
oli hanen toisen kautensa paaasiallisena tavoitteena ja ankaran
Ranskan
ja Britannian valeja hiertaneen kilpailun syy, kunnes Ranska hyvaksyi Britannian hallinnan
Niililla
Fashodan kriisin
jalkeen 1898. Keinona brittilaisen maailmanvallan yllapitamiseen oli merten herruus siirtokuntien suojelemiseksi ja vapaakauppa sen tulonlahteena. Siirtomaiden oikeutukseksi han katsoi takapajuisten rotujen kehittamisen
Brittilaisen imperiumin
suojassa, vaikka suhtautuikin muihin imperiumeihin kyynisesti, kuten osmaneihin, joita han piti korruptoituneina riistajina.
Joseph Chamberlainin
ollessa siirtomaaministerina syttyi
toinen buurisota
1899?1902, johon osasyyna on pidetty ministerien liiallista omapaisyytta ja heikkoa valvontaa. Salisburya eivat pelottaneet
Yhdysvaltain
uhkailut
Venezuelan
asemasta (1895) tai Saksan keisari
Vilhelm II:n
sahke 1896
Transvaalin
presidentille
Paul Krugerille
, jossa han onnitteli
brittihyokkayksen
torjumisesta. Salisbury yritti koota suurvaltoja
osmaneja
vastaan
armenialaisten joukkomurhien
aikana 1895?1896, muttei saanut tukea. Kun muut suurvallat liittoutuivat toisiaan vastaan, Salisbury kieltaytyi tasta ja piti liittoutumista vaarallisena ja pelkasi brittien kieltaytyvan lahdosta sotaan liittolaisen puolesta. Hanen politiikkansa on saanut nimen
Splendid Isolation
,
loistava eristaytyminen
.
Kuningatar Viktoria tarjosi Salisburylle herttuan aatelisarvoa kahdesti 1886 ja 1892, mutta Salisbury kieltaytyi koska ei uskonut varojensa riittavan herttuan arvon edellyttamaan elamantyyliin.
Lord Warden of the Cinque Portsin
arvon han sai 1895.
Salisbury erosi paaministerin asemasta 11. heinakuuta 1902 heikon terveyden vuoksi ja murtuneena vaimonsa kuoleman vuoksi. Hanta seurasi paaministerina hanen veljenpoikansa
Arthur Balfour
, joka oli jo kevaalla 1878 ollut hanen yksityissihteerinaan.
[2]
Salisbury oli viimeinen aatelinen paaministerina lukuun ottamatta
Alec Douglas-Homea
, joka luopui arvonimistaan heti nimittamisensa jalkeen.
Salisburyn markiisin arvonimen peri vanhin poika
James Gascoyne-Cecil
(1861?1941), joka oli myos konservatiivipoliitikko, lordi William Gascoyne-Cecilista (1863?1936) tuli Exeterin piispa (1916), lordi
Robert Cecil
(1864?1958) oli
Kansainliiton
perustajia ja sai
Nobelin rauhanpalkinnon
, lordi Edward Gascoyne-Cecil (1867?1918) oli sotilas ja Egyptin hallintomies, lordi Hugh Cecil, myohemmin paroni Quickswood, oli myos parlamentin jasen. Tyttaret olivat Lady Beatrix Cecil, Lady Gwendolen Cecil ja Fanny Cecil, joka kuoli nuorena.
|
---|
| Puoluejohto
| | |
---|
| | |
---|
| Puheenjohtajat
| |
---|
| Puhemiehet
| |
---|
|
---|
| Organisaatio
| |
---|
| Historia
| |
---|
| |
|
|
---|
| Kansainvaliset
| |
---|
| Kansalliset
| |
---|
| Tieteilijat
| |
---|
| Henkilot
| |
---|
| Muut
| |
---|
|