Punainen Valpo ( ruots. Roda Stapo ) tarkoittaa Suomen Valtiollisen poliisin vaihetta, jossa viraston organisaatio oli suurelta osin kommunistien hallussa vuosina 1945?1948. Uudistuneesta Valposta kaytettiin viranomaisten keskuudessa myos nimitysta Valpo II . Punaisen Valpon tosiasiallisena johtajana toimi apulaispaallikko Aimo Aaltonen , joka siirtyi tehtavaan Suomen Kommunistiseen Puolueen (SKP) puheenjohtajan tehtavista. Sisaministerina toimi SKP:n johtoon kuulunut Yrjo Leino . ^[1] Punaista Valpoa on pidetty niin sanottujen vaaran vuosien eraana keskeisena elementtina. Valtiollinen poliisi lakkautettiin kokonaan vuoden 1949 alusta, ja sen seuraajaksi perustettiin suojelupoliisi (Supo).

Jatkosodan paatteeksi solmittiin syyskuussa 1944 Moskovan valirauha . Marraskuussa valtaan nousi Paasikiven II hallitus . Rauhanehtojen mukaisesti maassa toimi liittoutuneiden valvontakomissio , joka valvoi sopimusehtojen noudattamista. Komissiota on suuren valtansa vuoksi luonnehdittu varjohallitukseksi ^lahde? .

Aarivasemmiston nousun vaikutukset nakyivat seuraavan hallituksen valinnassa. 17. huhtikuuta 1945 muodostettiin Paasikiven III hallitus , jonka sisaasiainministeri oli SKDL:n Yrjo Leino.

Valvontakomission johtaja Andrei ?danov sopi yhdessa ministeri Yrjo Leinon kanssa muutoksista Valtiollisen poliisin organisaatiossa 26. tammikuuta 1945. ^[2] Uudeksi paallikoksi marraskuussa 1944 nimitetyn hallitussihteeri Nikolai Saarnion tilalle tuli lahella kommunisteja ollut entinen sosiaalidemokraatti Otto Brusiin . Jo tata ennen henkilokuntaa oli poistunut oma-aloitteisesti noin 15 prosenttia. Siksi edellinen sisaministeri Kaarlo Hillila ilmoitti hallituksen iltakoulussa 3. tammikuuta, etta ”valtiollinen poliisi on nyt puhdistettu”. Toimet eivat kuitenkaan vakuuttaneet ?danovia. ^[3]

Brusiinin paallikkoaikana 26. huhtikuuta 1945 ? 10. tammikuuta 1946 Valposta erotettiin paljon aiempaa henkilokuntaa, joka korvattiin kommunisteilla ja muilla neuvostomielisilla. Kaikki osastopaallikot vaihdettiin. Vakansseista 40 prosenttia taytettiin kommunisteilla tai kansandemokraateilla. Joka kymmenes henkilokuntaan kuuluva oli saanut aiemmin tuomion joko maan- tai valtiopetoksesta . Ylimmasta paallystosta heita oli joka kolmas. Brusiinin paallikkoaikana palvelukseen otettiin myos 76 miesta, joilla oli takanaan rikoksista saatu vankeustuomio. Henkilokunta koottiin nopeasti ja sen maaraa kasvatettiin rajusti. Kaikkiaan uusitussa Valpossa oli noin 420 tyontekijaa. ^[4]

Henkilokunnan kokemattomuuden vuoksi Valpo II:n toiminta oli epavarmaa, ja se korostui tutkittavien juttujen laajuuden vuoksi, ja esimerkiksi asekatkentajutussa oli tuhansia kuulusteltavia. ^[5] Viela epapatevyyttakin merkittavampi tekija oli, etta Valpo jai omaksi saarekkeekseen, eika sille toisin kuin edeltajalle loytynyt tukea oikeuslaitoksesta tai virkakoneistosta.

Brusiinin jalkeen Valpossa toimi useita lyhytaikaisia paallikkoja. Sotilastoimiston paallikko Jorma Kymentaka hoiti eronneen esimiehensa virkaa vajaat kaksi kuukautta vuoden 1946 alussa, kunnes uudeksi paallikoksi nimitettiin hallitusneuvos Kaarlo Tetri helmikuun lopussa. Han hoiti virkaa seuraavat kolme kuukautta, mutta erosi sitten riitaannuttuaan sisaministeri Leinon kanssa. Tetrin jalkeen virkaa tekevana paallikkona toimi vuoden 1946 loppuun apulaispaallikko Hanno J. Kunnas , joka palveli samalla kaupunginviskaalina. ^[6] Organisaation tosiasiallisena johtajana maaliskuuhun 1947 asti toimi ylimaaraiseksi osastopaallikoksi nimitetty SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen ^{[7] lahde tarkemmin? [4]} , joka puolueen sisaisista syista joutui eroamaan 1947. Hanno J. Kunnas vahvisti Aaltosen vahvan aseman Valpon toimintaa tutkineen Ahlbackin komitean kuulustelussa. Tutkinta johti sittemmin Brusiinin ja eraiden muiden Valpon henkiloiden asettamiseen syytteeseen virkavelvollisuuden laiminlyonnista. ^[8]

Tilanne Valpossa alkoi rauhoittua vasta 1. tammikuuta 1948 Erkki Tuomisen tultua Valpon paallikoksi ja Risto Holtan apulaispaallikoksi.

Uuden Valpon organisaatiossa oli seuraavat yksikot: valvonta-, tutkinta-, sotilas-, tiedonanto- ja passitoimistot, kanslia seka radiojaos. Valvontatoimistoa johti Veikko Sippola . Tiedoksiantotoimisto, jota johti varatuomari Helge Rontu , vastasi aiempaa tiedustelutoimistoa. Sotilastoimiston tehtavana oli armeijan sisainen tiedustelu. Sen paallikkona toimi Eino Pekkarinen . Radiojaos oli siirretty Valpoon Paamaja n valvontaosastolta. Kesakuusta 1945 alkaen sen johdossa oli Timo Koste . Sotilastoimiston ja radiojaoksen palveluksessa oli molemmissa keskimaarin 25 tyontekijaa.

Uusia virkoja aiemmin muiden tehtavien ohella hoidettua puhelinkuuntelua varten olivat puhelinsensorin ja puhelinvalvojan virat. Puhelinkuuntelua suoritettiin Pohjois-Makasiinin kadulla sijainneesta huoneesta kasin. Kaytettavissa oli kerrallaan kolmen puheluntilaajan numerot seka kaksi AEG-magnetofonia. Puhelinkuuntelua jatkettiin ainakin vuoden 1947 alkuun saakka, minka jalkeen siita luovuttiin sen kyseenalaisen laillisuuden ja olemattoman hyodyn vuoksi.

Valtiollisen poliisin piti valvoa, etta valirauhanrauhansopimuksen perusteella lakkautettaviksi maaratyt jarjestot eivat jatkaneet toimintaansa. Tallaisia jarjestoja lakkautettiin vuosina 1944 ja 1945 noin 400. Suurimpia niista olivat suojeluskunnat , Lotta Svard , Suomen Aseveljien Liitto , Isanmaallinen Kansanliike (IKL), Akateeminen Karjala-Seura (AKS), Vapaussodan Rintamamiesliitto ja SS-aseveljet . Lisaksi lakkautettiin kansallissosialistisia jarjestoja ja pakolaisjarjestoja.

Lakkautetuista jarjestoista ja niiden jasenista perustettiin uudet kortistot vanhan vasemmistolaisista henkiloista koostuneen noin 400 000 nimen kortiston rinnalle. On arvioitu, etta vuoteen 1947 mennessa uuteen henkilokortistoon olisi keratty tiedot lahes 100 000 suojeluskuntalaisesta tai lakkautetun jarjeston jasenesta.

Moskovan valirauhansopimuksessa oli kielletty tiettyjen jarjestojen lisaksi myos satojen nimelta mainittujen kirjojen myynti. Valpo valvoi naiden kiellettyjen kirjojen poistamista nakyvilta kirjakaupoissa ja varastoi takavarikoituja kirjoja sinetoidyissa laatikoissa toimitalonsa kellarissa. Niiden joukossa oli muiden muassa T?eka a, GPU:ta ja neuvostovakoilua kasittelevia kirjoja.

Suuria ja tyollistavia tehtavia olivat myos asekatkenta juttu, Stella Polaris , aarioikeiston ja saksalaisten salaliitot, suurvaltojen laiton tiedustelutoiminta ja liittoutuneiden valvontakomissio n turvallisuudesta vastaaminen. Laajaksi muodostuneen asekatkentajutun tutkimiseksi perustettiin syyskuussa 1945 erityinen sisaasiainministerion tutkintaelin (SMTE). Sota- syyllisyysoikeudenkayntii n joutuvia henkiloita tarkkailtiin, jotta he eivat poistuisi luvattomasti maasta, ja valvontakomissiota pakoilevat henkilot, kuten esimerkiksi jaakarieversti Ragnar Norstrom ^[9] , yritettiin saada pidatetyiksi ja kuulusteltaviksi. Pidatettyja varten Valpolla oli kaytossaan 130 sellia Helsingin keskusvankilassa seka Ratakadun huoneiston yhteydessa pihasiiven kolmannessa ja neljannessa kerroksessa sijainnut Valtiollisen poliisin oma vankila. ^{[10] [11]}

• Otto Brusiin 1945?1946 ^[12]
• Kaarlo Tetri 1946 ^[12]
• Erkki Tuominen 1948 ^[12]

Valpon toiminta jatkui 26. maaliskuuta 1946 muodostetun Pekkalan hallituksen aikana. Liittoutuneiden valvontakomissio poistui maasta syyskuun lopulla 1947. Heinakuun eduskuntavaaleissa SKDL karsi vaalitappion muun muassa Valpon ylilyontien johdosta, ja sosiaalidemokraatit muodostivat 29. heinakuuta 1948 Fagerholmin vahemmistohallituksen ilman kommunisteja. Presidentti Paasikiven tuella hallitus aloitti vasemmiston puhdistamisen yhteiskunnan avainpaikoilta, ja valmisteli Valpon lakkauttamisen ja sen korvaamisen huomattavasti kevyemman organisaation suojelupoliisilla . Pidatys- ja kuulusteluvaltuudet siirrettiin rikospoliisille . ^[13]

Valpon lakkauttaminen merkitsi aarivasemmiston vaikutusvallan kaventumista. Kommunistit hyokkasivat rajusti lakkauttamista pohjustaneen niin sanotun Ahlbackin komitean esitysta vastaan. Punaisen Valpon vaikutusvaltaisena apulaispaallikkona toiminut Aimo Aaltonen syytti komitean tyon rikkovan rauhansopimuksen henkea, ja Hertta Kuusinen puolestaan tulkitsi uudistuksen sotasyyllisyysoikeudenkaynnin tulosten vesittamiseksi. Kommunistien mukaan suhteet Neuvostoliittoon vaarantuisivat valtiollisen poliisin muutoksista. ^[14] Asiasta aanestettiin eduskunnassa 24. lokakuuta 1948 lakkauttamisen voittaessa aanin 134?33. ^[15] Ratkaisu astui voimaan vuoden 1949 alusta.

• Luettelo tiedustelupalveluista
• Leinon vangit

• Nordstrom, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jaakarieverstin elama ja perinto. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21250-4 .
• Rentola, Kimmo 1999. Punaisen valpon synty s. 52. Teoksessa: Isanmaan puolesta: Suojelupoliisi 50 vuotta . Jyvaskyla, Helsinki: Gummerus.
• Rentola, Kimmo: Punainen Valpo. Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949-2009 (toim. Matti Simola) , 2009, s. 249?254. Helsinki: WSOY. ISBN 978-951-0-35243-4 .
• Rislakki, Jukka: Erittain salainen. Vakoilu Suomessa. LOVE KIRJAT, 1982. ISBN 951-835-057-4
• Vasama, Yrjo: Valpon vankina. Pellervo-seura, 1958.
• Anu Vertanen:  Rintamalta Ratakadulle. Suomalaiset SS-miehet kommunistisen Valpon kohteina 1945?1948 , s. 10. Pro gradu ?tutkielma, Historian laitos. Jyvaskyla: Jyvaskylan yliopisto, 2005. Teoksen verkkoversio (viitattu 14.4.2009).

• Ahtokari, Reijo: Punainen Valpo. Valtiollinen poliisi ”vaaran vuosina” . Helsinki, Otava 1969.

• Tietoa Valtiollisen poliisin asiakirjoista arkistossa (Arkistolaitos)