Pariisin kansannousu oli Ranskan suuren vallankumouksen aikana 31. toukokuuta ? 2. kesakuuta 1793 tapahtunut Pariisin alempien kansankerrosten eli sanskulottien kapina, joka pakotti kansalliskonventin erottamaan girondistipuolueen johtajat jasenyydestaan. Se muodosti paatepisteen vuoripuolueen ja girondistien valtakamppailulle, ja oli tosiasiassa eraanlainen vuoripuolueen ja jakobiinien vereton vallankaappaus. Tama avasi tien vuoripuolueen diktatuurille ja terrorin ajalle .

Ranskan monarkia oli kumottu elokuussa 1792 ja ensimmainen tasavalta perustettu syyskuussa. Tarkein vallan keskus oli uusi parlamentti, kansalliskonventti, jossa oikeistona oli maltillisten tasavaltalaisten girondistipuolue ja uutena vasemmistona radikaalimpi vuoripuolue. Enemmistona ollut keskusta eli tasanko oli hajanainen ja johtajaton ryhma, joka saattoi kallistua kumman tahansa puolueen suuntaan. Tasavallan alkuvaiheessa girondistit, jotka edustivat paaasiassa Ranskan maakuntien varakkaampaa porvaristoa, saivat useimmissa kysymyksissa puhuttua tasangon puolelleen, mutta vahitellen aloite alkoi siirtya vuoripuolueelle, jonka tarkein tukiryhma oli Pariisin pikkuporvaristo eli sanskulotit. Kaannekohtana oli vuoripuolueen lapi ajama syrjaytetyn kuninkaan Ludvig XVI:n oikeudenkaynti ja lopulta kuolemantuomio tammikuussa 1793. ^{[1] [2]} Girondistit olisivat halunneet paattaa kuninkaan kohtalosta kansanaanestyksella, minka vuoripuolue julisti olevan rojalistinen yritys saastaa taman henki. ^[2]

Girondistit olivat vuonna 1792 olleet vallankumoussodan innokkaimpia kannattajia, mutta heita myos syytettiin sodan epapatevasta johtamisesta ja karsityista tappioista. Vuoripuolueen johtajien mielesta sodan voittaminen edellytti paatosvallan keskittamista ja rivien tiivistamista pakkokeinoilla. ^[1] Vuorelaiset ajoivat kevaan 1793 aikana kansalliskonventissa lapi muun muassa paatokseen 300 000 uuden sotilaan varvaamisesta armeijaan (24. helmikuuta), vallankumoustuomioistuimen perustamisesta (10. maaliskuuta), yhteishyvan valiokunnan asettamisesta (6. huhtikuuta) ja viljan enimmaishinnasta (4. toukokuuta). Kuolemanrangaistus laajennettiin koskemaan erilaisia poliittisia rikoksia. Girondistit vastustivat kaikkia naita paatoksia. Ratkaiseva isku girondistien uskottavuudelle oli heita lahella olleen kenraali Charles-Francois Dumouriez’n loikkaus vihollisen puolelle huhtikuun 1793 alussa. ^{[1] [3]} Myos Vendeen maakunnassa maaliskuussa puhjennut rojalistinen kapina heratti huolta tasavallan sisaisista vihollisista. Samaan aikaan sanskulottien tyytymattomyytta ruokki inflaation ja kiskurihintojen aiheuttama elintarvikkeiden kallistuminen. Monien viha kohdistui girondisteihin, jotka puolustivat varakkaan porvariston omaisuutta. ^[4]

Huhtikuussa 1793 girondistit kavivat vastaiskuun. He saivat 14. huhtikuuta kansalliskonventin asettamaan jakobiiniklubin puheenjohtajan, kansankiihottajana tunnetun lehtimiehen Jean-Paul Marat’n syytteeseen vallankumoustuomioistuimessa, koska tama oli levittanyt kiertokirjetta, jossa vaadittiin kutsumaan takaisin kaikki kansanedustajat, jotka olivat kannattaneet tammikuussa Ludvig XVI:n tuomion alistamista kansanaanestykselle. Pian 35 Pariisin sektiota eli aanestysaluetta vetosi Marat’n vapauttamisen puolesta ja vaati samalla erottamaan konventista joukon nimelta mainittuja girondistien johtajia. ^{[3] [2]} Tuomioistuin vapautti Marat’n syyttomana 24. huhtikuuta ja hanta kannettiin riemusaatossa ympari Pariisia. ^[5] Seuraavaksi konventti asetti 18. toukokuuta girondistien hallitseman niin sanotun kahdentoista komission, jonka oli maara tutkia Pariisin kommuunin ja sektioiden toimivaltarikkomuksia. Komissio maarasi 24. toukokuuta pidattamaan jakobiinilehtimies Jacques Hebertin ja lakkauttamaan taman lehden Le pere Duchesnen . ^{[3] [2]} Girondisteja edustanut konventin puhemies Maximin Isnard hylkasi Pariisin kommuunin vaatimuksen Hebertin vapauttamisesta. ^[3]

Kahdentoista komission toimet tunnettuja jakobiineja vastaan nostattivat laajaa vihamielisyytta jakobiinimielisten sanskulottien ja naiden hallitseman Pariisin kunnallishallinnon piirissa. ^[2] Jotkin paakaupungin sektiot tukivat girondisteja, mutta jaivat selvasti vahemmistoon. ^[5] Eri puolueiden edustajien ollessa vuorotellen paikalla kansalliskonventti ensin lakkautti kahdentoista komission 26. toukokuuta ja sitten perusti sen uudestaan kaksi paivaa myohemmin, missa valissa komission maarayksesta vangitut henkilot ehdittiin vapauttaa. ^[3] Ajatus konventin painostamisesta girondistien erottamiseen aseellisella kapinalla esitettiin pariisilaisten upseerien kokouksessa 28. toukokuuta. ^[2] Seuraavana yona kapinan organisointia varten perustettiin komitea, jonka johdossa vaikuttivat vastikaan vapautetut Claude-Emmanuel Dobsen ja Jean-Francois Varlet seka Louis Pierre Dufourny. ^[3] Kansannousun puuhaajat olivat liitossa jakobiinijohtajien kanssa ja toimivat naiden hyvaksynnalla, mutta ilmeisesti jakobiiniklubi ei varsinaisesti johtanut hanketta. ^[5] Pariisin sektioista koottiin tuhansia vapaaehtoisia, joille kommuuni maksoi osallistumisesta palkkaa, mikali he saapuivat ilman aseita. ^{[1] [5]}

Tapahtumat alkoivat toukokuun 31. paivan vastaisena yona, jolloin kahdeksan Pariisin sektion edustajat valtasivat Pariisin kaupungintalon , julistivat perustaneensa uuden johdon kommuunille ja alkoivat soittaa kaupungissa hatakelloja. Aseistetut kapinallisryhmat ottivat haltuunsa avainpaikkoja eri puolilla kaupunkia. Paivalla noin 12 000 ? 15 000 mielenosoittajan kulkue saapui Tuileries’n palatsille , johon kansalliskonventti oli muuttanut muutamaa viikkoa aiemmin. Useita kansalaisvaltuuskuntia vieraili paivan aikana konventin istunnossa. Pariisin maari (pormestari) Jean-Nicolas Pache pyrki turvaamaan ainoastaan konventin turvallisuuden, mutta ei estamaan sen painostusta. ^[5] Mielenosoittajat vaativat kahdentoista komission lakkauttamista, girondistien erottamista konventista ja puhdistamista maan hallinnosta, pidatyksia, kansalaisarmeijan muodostamista, aanioikeuden rajaamista vain sanskulotteihin, leivan ensimmaishinnan alentamista ja lisaa koyhainapua. ^{[3] [5]} Vaatimuksia oli innoittanut sanskulottien aariliike ” raivopaat ” ( enrages ). ^[3] Kansalliskonventti ei painostuksesta huolimatta aanestanyt yhdestakaan vaaditusta asiasta. Sama toistui pienemman mielenosoittajajoukon palatessa seuraavana iltana. ^[5]

Kapinajohto siirtyi nyt kovempiin otteisiin, joten 2. kesakuuta Tuileries’n palatsin piiritti noin 20 000 ihmisen joukko, jossa oli mukana Ranskan kansalliskaartin osastoja. Konventille esitettiin uhkavaatimus 22:n nimelta mainitun girondistiedustajan erottamisesta tai muuten turvauduttaisiin voimankayttoon. Vuoripuolueen edustajat ramman Georges Couthonin johdolla vaativat istunnossa ”kansan tahtoon” taipumista. Bertrand Barere pyysi girondisteja eroamaan itse tilanteen ratkaisemiseksi, mutta he kieltaytyivat. ^[2] Puhemies Marie-Jean Herault de Sechelles paatti keskeyttaa istunnon, jolloin muut kuin vuoripuolueen edustajat yrittivat hanen johdollaan poistua rakennuksesta, mutta palatsia piirittaneet kansalliskaartilaiset estivat poistumisen. ^[5] Piiritysta johtanut Pariisin kansalliskaartin komentaja Francois Hanriot ilmoitti Herault de Sechellesille royhkeasti avaavansa tulen, ellei vaatimuksiin suostuttaisi. Edustajat palasivat jatkamaan istuntoa, ja useita tunteja kestaneen vaittelyn paatteeksi konventti paatti aanestyksella erottaa girondistit. ^[2]

Pidatettaviksi ja kotiarestiin asetettaviksi maarattiin 29 konventin jasenta, joukossa Barbaroux , Brissot , Buzot , Petion de Villeneuve ja Vergniaud . Samalla pidatettiin myos kaksi girondistiministeria, valtiovarainministeri Etienne Claviere ja ulkoministeri Pierre Lebrun-Tondu . ^[3]

Johtavien girondistien erottamisen seurauksena vuoripuolue sai hallitsevan aseman kansalliskonventissa. Se paasi muokkaamaan mieleisekseen uuden perustuslain , joka hyvaksyttiin konventissa 22. kesakuuta, mutta ei astunut koskaan voimaan sodan jatkumisen vuoksi. ^[1] Ranskan maakunnissa puhkesi kesan aikana useita keskusvallan vastaisia federalistien kapinoita, jotka osoittivat solidaarisuutta girondisteille. ^[3] Useat konventista erotetuista girondisteista onnistuivat pakenemaan Pariisista ja liittyivat maakuntien kapinallisiin. ^[2] Heinakuussa 1793 girondistien kohtalosta jarkyttynyt Charlotte Corday murhasi Marat’n taman kodissa Pariisissa. ^[4] Syksylla 1793 Ranska ajautui niin sanottuun terrorin aikaan, kun yhteishyvan valiokunta alkoi vainota ja teloituttaa vastavallankumouksellisiksi epailtyja entista mielivaltaisemmilla keinoilla. ^[1] Brissot ja 21 muuta girondistijohtajaa teloitettiin lokakuussa 1793. ^[2]