Palestiinan mandaattialueen sisallissota
oli
Palestiinan
arabien
ja
juutalaisten
valinen
sisallissota
brittien
hallitsemalla
Palestiinan mandaattialueella
. Sota kesti marraskuun 1947 lopulta
Israelin itsenaisyysjulistukseen
toukokuussa 1948. Juutalaisten aseelliset jarjestot saavuttivat suhteellisen selvan sotilaallisen voiton hajanaisemmista arabeista.
Brittijoukot paatyivat molempien osapuolien iskujen kohteeksi. Ne olivat jo vetaytymassa alueelta ja vetaytyminen vietiin paatokseensa toukokuussa.
Itsenaisyysjulistusta seuranneena paivana 15.5. muut
arabimaat
hyokkasivat Israeliin, mista alkoi
Israelin itsenaisyyssota
.
Yhdistyneiden kansakuntien esittama Palestiinan jakosuunnitelma.
Brittien asema
mandaattialueellaan
Palestiinassa oli muuttunut erityisen tukalaksi
toisen maailmansodan
jalkeen. Juutalaisten asia sai tukea
holokaustin
jalkeen etenkin
Yhdysvalloilta
. Juutalaiset jarjestot olivat aloittaneet puolestaan terrori-iskut brittijoukkoja vastaan. Lopulta britit paattivat jattaa Palestiinan kysymyksen
Yhdistyneille kansakunnille
, joka antoi 29. marraskuuta 1947
Yleiskokouksen paatoslauselma 181:n
koskien Palestiinan jakoa kahtia juutalaiseen valtioon ja arabien valtioon.
[1]
Arabitaistelijoita vuonna 1947.
David Ben-Gurionin
johtama
juutalaistoimisto
hyvaksyi YK:n laatiman jakosuunnitelman. Juutalaisten puolella oli toisaalta myos vahemmisto, joka vaati koko Palestiinaa. Arabit eivat hyvaksyneet ehdotusta, jossa juutalaisille annettiin hieman yli puolet Palestiinasta. Arabien nakokulmasta YK:lla ei ollut oikeutta jakaa aluetta ja arabeista tehtiin holokaustin sijaiskarsijoita.
Arabiliitto
ilmoitti jakoehdotuksen toteutumisen johtavan sotaan.
[1]
Juutalaisten puolella merkittavin tekija aseellisen puolustuksen kannalta oli
Hagana
-jarjestolla, jonka paatehtavana oli ollut
juutalaisten siirtokuntien
puolustaminen. Ylin johto oli David Ben-Gurionilla. Haganasta erikseen toimi lisaksi kaksi muuta jarjestoa;
Irgun
ja
Lehi
.
[2]
Arabien toiminta oli luonteeltaan paljon juutalaisia hajanaisempaa. Monet heidan merkittavista johtajistaan elivat
maanpaossa
. He eivat edes osallistuneet sotaan yhtenaisesti, vaan tietyt arabikylat jaivat siita kokonaan sivuun. Useista paikallisista arabijoukoista ehka tarkein oli
Pyhan sodan armeija
, jota johti
Abd al-Qadir al-Husaini
. Arabiliiton perustama
Arabien vapautusarmeija
hyokkasi Palestiinaan tammikuussa 1948 ja sita johti
syyrialainen
Fawzi al-Qawuqji
.
Muslimiveljeskunta
lahetti alueelle vapaaehtoisia, joiden mukana oli esimerkiksi
Kairossa
tuolloin opiskellut
Jasser Arafat
.
[2]
Arabitaistelijoita ja tuhottu juutalaisen kolonan kuorma-auto.
Sisallissota Palestiinassa alkoi marraskuun lopussa 1947 hieman samaan tapaan, kuin
vuoden 1936 kapina
. Arabit julistivat
yleislakon
ja alkoivat tehda iskuja brittijoukkoja ja juutalaisia vastaan. Juutalaisten joukot keskittyivat sodan alkuvaiheessa lahinna puolustautumiseen. Erityisen uhanalaisia olivat kaupunkien ja juutalaisten siirtokuntien valiset reitit, joilla kulkeviin saattueisiin arabit tekivat iskujaan. Irgunin ja Lehin tehdessa iskuja britteja vastaan brittejakaan ei niin kiinnostanut suojella saattueita. Sodan luonne
sissisotana
sodan alkupuolella hyodytti etenkin arabeja.
[2]
Juutalaiset paattivat lopulta muuttaa kokonaistaktiikkaansa hyokkaavammaksi. Tilanne oli muuttunut heille hyvin vaaralliseksi, silla arabit hallitsivat nyt esimerkiksi
Tel Avivin
ja
Jerusalemin
valista tieta. Juutalaisten tilannetta oli toisaalta parantanut se, etta he saivat huomattavan lahetyksen aseita
T?ekkoslovakiasta
. Britit olivat myos alkaneet kiihdyttaa vetaytymistaan alueelta. Suunnitelma D eli
Tokhnit Dalet
lahti kayntiin maaliskuun alussa. Osana suunnitelmaa oli tuhota tai tyhjentaa vihamieliset arabikylat, seka turvata juutalaisille YK:n jakoehdotuksen mukaiset juutalaisvaltion rajat, seka joitakin sen ulkopuolellakin olevia alueita.
[2]
Haganan
taistelija al-Kastalissa huhtikuussa 1948.
Huhtikuun ja maaliskuun valisena aikana Haganan hyokkaykset johtivat kokonaisten arabikylien tyhjenemiseen. Arabit olivat jaamassa selvasti alakynteen jarjestelmallisemmissa taisteluissa. Abd al-Qadir al-Husaini sai surmansa
al-Kastalin taistelussa
huhtikuussa 1948. Toinen huomattava takaisku arabeille oli
Deir Yassinin
kylan menetys Jerusalemin suunnalla Irgunin ja Lehin sotilaille.
Osa kylan asukkaista murhattiin
. Sisallissodan viime vaiheessa vallattiin myos joitakin arabien tarkeita keskuksia, kuten
Tiberias
,
Jaffa
ja
Haifa
. Juutalaisten ainoat tappiot koettiin
Hebronin
ja Jerusalemin suunnilla, jossa menetettiin joitakin juutalaissiirtokuntia.
[2]
YK:n turvallisuusneuvosto
perusti huhtikuussa 1948 Palestiinan valityskomission.
[3]
Juutalaisten joukkojen 1. joulukuuta 1947 ja 20. toukokuuta 1948 hallitsemat alueet Palestiinassa.
Der Yasinin veriloyly painosti muita arabimaita puuttumaan tapahtumien kulkuun. Monet niista suhtautuivat kuitenkin viela sisallissodan alkuvaiheessa sotilaalliseen valiintuloon nihkeasti. Yhdistyneen kuningaskunnan lippu laskettiin Jerusalemissa 14. toukokuuta ja mandaattihallinnon piti paattya keskiyolla. Samana paivana David Ben-Gurion luki Israelin itsenaisyysjulistuksen Tel Avivissa. Yhdysvallat ja
Neuvostoliitto
tunnustivat maan heti itsenaiseksi, mutta sen rajat olivat jaaneet sopimatta.
[2]
Seuraavana paivana
Egyptin
,
Jordanian
, Syyrian,
Libanonin
ja
Irakin
armeijan joukot hyokkasivat, mita seurasi Israelin itsenaisyyssota.
[4]
Arabien tappiolle sisallissodassa oli monia syita. Arabien johdolla oli
klaaniasioista
johtuen keskenaisia kiistojaan. Arabeilla oli myos etnisia erimielisyyksia.
Arabinationalismiin
oli liitetty piirteita
islamismista
, minka lisaksi se oli ylipaataan painotetusti ylaluokan ideologia. Alueen
kristityt
arabit ja
druusit
olivat huomattavasti haluttomampia sotimaan. Lisaksi muilta arabimailta saatu tuki sisallissodan aikana oli suhteellisen vaatimatonta. Juutalaiset joukot osoittautuivat sita vastoin hyvin kyvykkaiksi ja juutalainen yhteiso yhtenaisemmaksi.
[2]
- ↑
a
b
Juusola 2014, s. 58-61
- ↑
a
b
c
d
e
f
g
Juusola 2014, s. 62-65
- ↑
Kaki, Matti & Kojo, Pauli & Raty, Ritva:
Mita Missa Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja
, s. 104. Otava, 1966.
- ↑
Juusola 2014, s. 68