Tama artikkeli kertoo MotoGP:n maailmanmestaruussarjasta. Artikkeli
MotoGP-luokka
kertoo yhden MotoGP:n maailmanmestaruussarjan luokasta.
|
|
Tahan artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lahteita, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolahteista.
Voit auttaa Wikipediaa lisaamalla artikkeliin
tarkistettavissa olevia
lahteita ja merkitsemalla ne
ohjeen
mukaan.
|
| MotoGP
|
|---|
|
 MotoGP-kausi 2024
|
 |
| Jarjestaja
|
FIM
|
| Luokka
|
ratamoottoripyorat
|
| Maa
|
kansainvalinen
|
| Ensimmainen kausi
|
1949
|
| Kuljettajia
|
22
|
| Valmistajia
|
MotoGP:
Aprilia
,
Ducati
,
Honda
,
KTM
,
Gas Gas
,
Yamaha
Moto2:
Kalex
,
Boscoscuro
,
Forward
Moto3:
Honda
,
KTM
,
CFMoto
,
Gas Gas
,
Husqvarna
MotoE:
Ducati
|
| Moottoreiden valmistajat
|
MotoGP:
Aprilia
,
Ducati
,
Honda
,
KTM
,
Yamaha
Moto2:
Triumph
Moto3:
Honda
,
KTM
MotoE:
Ducati
|
| Rengasvalmistaja(t)
|
M
Michelin
,
D
Dunlop
|
| Kuljettajien mestari
|
 Francesco Bagnaia
|
| Valmistajien mestari
|
Ducati
|
| Tallien mestari
|
Ducati Lenovo Team
|
| Virallinen kotisivu
|
| Infobox OK
|
MotoGP:n maailmanmestaruussarjassa
kilpaillaan
ratamoottoripyorailyn
maailmanmestaruudesta neljassa luokassa: MotoGP, Moto2 ja Moto3 seka MotoE. Pyorat edustavat kussakin luokassa tekniikan huippua. Erityisen suosittua se on
Valimeren
maissa. Sarjaa on kilpailtu jo vuodesta 1949.
1960-luvulle tultaessa lisattiin uusi luokka mukaan MM-sarjaan, 50-kuutioiset. Samalla uusia vareja nousi mukaan MM-sarjaan.
Rhodesialaisia
alkoi tulla mukaan kilpailemaan, ja heista menestyneimmat olivat kuusinkertainen maailmanmestari
Jim Redman
ja kaksinkertainen maailmanmestari
Gary Hocking
.
Redmanin lisaksi
1960-luvun
suuria nimia olivat
Mike Hailwood
ja
Giacomo Agostini
. Hailwood voitti kaikkiaan yhdeksan maailmanmestaruutta 1960-luvulla ja Agostini kuusi, mutta 1970-luvulla han nosti mestaruuksien maaran lopulta 15:een.
Hailwood voitti 500-kuutioisissa nelja perakkaista maailmanmestaruutta, kuten Agostini, joka kuitenkin jatkoi mestaruusputkeaan aina vuoteen 1972 asti. 1960-luvulla aloittivat uransa 1970-luvulla mainetta niittaneet kuljettajat Agostinin lisaksi mm.
Phil Read
,
Teuvo Lansivuori
,
Dieter Braun
seka 13-kertainen maailmanmestari
Angel Nieto
.
Agostini harjoituksissa Nurburgringilla vuonna 1976.
Vuonna 1966 alkoi pitka aikakausi, joka ei helposti unohdu ratamoottoripyorailyn ystavilta.
Giacomo Agostini
alkoi rakentaa valtakauttaan voittamalla 500-kuutioisten maailmanmestaruuden, taistellen siita tiukasti Mike Hailwoodin kanssa. Agostini voitti kolme, Hailwood nelja kilpailua kauden yhdeksasta kilpailusta. Seuraavana taistelu jatkui, jolloin 500-kuutioisten 10 voittoa jaettiin tasan Agostinin ja Hailwoodin kesken. Hailwood kuitenkin voitti 1966 ja -67 350- ja 250-kuutioisten maailmanmestaruudet, joiden jalkeen han lopetti TT-uransa.
Kun Hailwood oli lopettanut uransa, Agostinilla ei ollut mitaan esteita hallita koko sarjaa. Han voitti
1968
ensi kertaa 350-kuutioiset ja 500-kuutioisissa kaikki kauden 10 kilpailua. Tahti jatkui seuraavana vuonna, jolloin myos pistelasku uudistettiin. Voitosta sai 15, kakkossijasta 12, kolmossijasta 10, nelossijasta 8, viitossijasta 6 pistetta ja siita eteenpain pisteen valein niin etta sijasta 10 sai yhden pisteen. Agostinille kertyi 105 pistetta, kun toiseksi tulleelle
Gyula Marsovskylle
kertyi vain 47 pistetta.
1970-luvulle tultaessa Agostinin asema alkoi horjua hieman. Han onnistui voittamaan mestaruuden
1970
,
1971
ja
1972
, kunnes
1973
Agostini alkoi karsia epaonnesta. 500-kuutioisissa han keskeytti niin paljon kilpailuja, ettei paassyt kunnolla mukaan mestaruustaistoon. Agostini voitti kolme kilpailua ja oli kerran toinen, mika riitti kolmossijaan. Edelle kiilasivat brittilainen
Phil Read
seka uusiseelantilainen
Kim Newcombe
. 350-kuutioissa Agostini onnistui voittamaan mestaruuden. Seuraavaksi vuodeksi Agostini vaihtoi
Yamahalle
pitkan MV Agusta -uran jalkeen. Ensimmainen kausi menikin Yamahalla ajon opettelussa, tuloksena kaksi voittoa ja neljas sija MM-sarjassa. Maailmanmestari oli jalleen Phil Read ennen Teuvo Lansivuorta. Agostini kuitenkin voitti jalleen 350-kuutioiset.
Kaudella 1975
Agostini onnistui puristamaan mestaruuteen 500-kuutioissa, mutta ei onnistunut voittamaan 350-kuutioisia. Mestaruus 500-kuutioisissa oli kaikkiaan kahdeksas kyseisessa luokassa ja kaikki luokat laskettuna perati 15. Puhuttiin mestarin
comebackista
, mutta Agostini ei enaa tuntunut taistelevan mestaruudesta ja lopetti uransa
kauden 1977
jalkeen.
Jarno Saarinen
nousi maailman kuuluisuuteen vuonna 1972 voitettuaan 250-kuutioisten TT-ajon maailmanmestaruuden. ”Paroni” oli jo edellisena vuonna ajanut hopeaa 350-kuutioisissa ja pronssia 250-kuutioissa. 350-kuutioisissa han toisti edellisvuotisen tempun.
Saarisen aisaparina mestaruustaistossa ja lopun uran aikana oli japanilainen
Hideo Kanaya
, joka ajoi useasti kakkoseksi aina kun Saarinen voitti osakilpailun. Mestaruustaisto kuitenkin tapahtui italialaisen
Renzo Pasolinin
kanssa. Saarinen varmisti mestaruuden siella, missa sita kenties eniten toivottiin,
Suomen TT-ajoissa
1972, jonka han voitti. Kaudesta oli nain jaljella yksi osakilpailu ja eroa Pasoliniin oli 16 pistetta, kun kilpailun voitosta sai 15 pistetta. Pasolini voitti kauden paatoskilpailun
Espanjassa
, johon Saarinen ei osallistunut, joten eroksi jai lopulta vain yksi piste.
Kauden 1973
paatavoitteeksi Saarinen asetti 500- ja 250-kuutioisten ja ehka myos 350-kuutioisten voiton. Saarinen ehti voittaakin 500-kuutioisten kaksi ja 250-kuutioisten kolme ensimmaista kilpailua (500cc:ssa Saarinen oli lopputuloksissa 7., 250cc:ssa 4.) ennen kuin sai surmansa onnettomuudessa kesken
Italian TT-ajojen
. Samassa onnettomuudessa kuoli myos Saarisen kanssa 250-kuutioisten mestaruudesta taistellut Renzo Pasolini. Kun Saarinen oli kuollut, paattyi myos Saarisen aisaparin Kanayan kausi siihen, kun Yamaha vetaytyi loppukauden kisoista kunnioittaakseen Saarisen muistoa. Kanaya oli ajanut kaksi kakkossijaa niista kisoista, jotka Saarinen oli voittanut.
Italialainen F1-kuljettaja Jarno Trulli on saanut etunimensa Jarno Saarisen mukaan.
Aina 1970-luvun lopusta 1990-luvun alkuun asti
yhdysvaltalaiset
hallitsivat sarjaa. Vuosina 1978?2000 yhdysvaltalaiset voittivat kaikkiaan 16 maailmanmestaruutta, 14 kertaa 500-kuutioisissa ja kaksi kertaa 250-kuutioisissa.
Kaikkien aikojen ensimmainen amerikkalainen MM-kultaa voittanut kilpailija oli
Kenny Roberts
, joka voitti ensimmaisen maailmanmestaruutensa heti ensimmaisella kaudellaan. Toisaalta han oli ehtinyt ajaa 250-kuutioisissa vuonna 1974, mutta vain yhden osakilpailun verran, joten hanta kaytannossa pidettiin tuolloin nelja vuotta myohemmin viela ns. tulokaskuljettajana.
Roberts voitti maailmanmestaruudet viela 1979 ja 1980, jonka jalkeen seuraavaa mestaria jouduttiin odottamaan vuoteen 1983 asti. Tuolloin Roberts itsekin taisteli mestaruudesta maanmiehensa
Freddie Spencerin
kanssa. Roberts ja Spencer voittivat molemmat kuusi kilpailua kauden 12 kilpailusta, mutta Spencer voitti mestaruuden pistein 110?100. Kauden jalkeen Roberts vetaytyi MM-sarjasta. Spencer voitti uransa toisen maailmanmestaruuden samassa luokassa kaksi vuotta myohemmin, ja voitti samana vuonna myos 250-kuutioisten maailmanmestaruuden. Spencer oli nain toistaiseksi viimeinen, joka pystyi voittamaan MM-sarjassa samana vuonna kahden luokan maailmanmestaruudet.
1980-luvun kovia nimia olivat Robertsin ja Spencerin lisaksi amerikkalaiset nelinkertainen maailmanmestari
Eddie Lawson
, kolminkertainen maailmanmestari
Wayne Rainey
, maailmanmestari
Kevin Schwantz
, 13 osakilpailua ja kuusi MM-mitalia, mutta ei koskaan maailmanmestaruutta voittanut
Randy Mamola
seka australialainen maailmanmestari
Wayne Gardner
. Rainey ja Schwantz voittivat naista kuljettajista ainoat mestaruutensa kuitenkin 1990-luvulla, mutta menestyivat siita huolimatta myos 1980-luvulla ihan hyvin.
Vuonna 1982 ajettiin viimeinen kilpailu Suomessa. Se ajettiin
Imatralla
. Lisaksi Suomessa on kisattu MM-pisteista myos Tampereen
Pyynikilla
.
Mick Doohanin Honda NSR 500 R pyora vuodelta 1993.
Kaksi kenties koko 1990-luvun kovinta nimea olivat australialainen
Mick Doohan
ja italialainen
Max Biaggi
. Doohan voitti 5 ja Biaggi 4 maailmanmestaruutta. Doohan voitti ne 500-kuutioisissa (1994?98), jossa kilpaili ainoastaan koko uransa. Biaggi taas voitti mestaruutensa 250-kuutioisissa (1994?97).
Naista kahdesta Doohan nousi aikanaan huomattavasti tunnetummaksi kuin Biaggi. Biaggin voitettua kolmannen maailmanmestaruutensa Aprilia antoi hanelle potkut yllattaen (kaytannossa raha-asioista johtuen) ja tilalle tulivat
Loris Capirossi
ja
Stefano Perugini
. Biaggi siirtyi kuitenkin Hondalle, jossa han hankki neljannen maailmanmestaruutensa ja siirtyi seuraavaksi kaudeksi kuninkuusluokkaan eli 500-kuutioisiin, jossa han ajoi heti MM-hopealle.
Doohan puolestaan taisteli 1990-luvun alussa tiukasti MM-tittelista, mutta onnistui vasta 1994.
Kaudella 1997
Doohan voitti kaikkiaan 12 kilpailua 15 osakilpailusta, eika sita ole tahankaan paivaan mennessa pystytty rikkomaan. Viidennen maailmanmestaruutensa jalkeisena kautena Doohan kilpaili vain 2 kilpailua ennen kuin lopetti, vedoten vanhojen vammojen vaivoihin ja estaakseen mahdollisten uusien tuloa.
Valentino Rossi
on hallinnut Road Racingin MotoGP-sarjaa koko 2000-luvun, silla han voitti mestaruuden vuosina 2001?2005. Ketjun katkaisi vuonna 2006 mestaruuden voittanut
Nicky Hayden
Rossin sijoittuessa MM-sarjan toiseksi. Vuonna 2007 mestaruuden vei
Casey Stoner
ja Rossi sijoittui loppupisteissa kolmanneksi. Rossi palasi maailmanmestaruuksissa voittokantaan vuonna 2008 ja 2009 varmistaessaan uransa yhdeksannen ja MotoGP-uransa seitsemannen maailmanmestaruuden.
Valentino Rossin menestys MotoGP:ssa on erityislaatuista esimerkiksi se, etta han on onnistunut voittamaan maailmanmestaruuden neljan eri tallin ja kahden eri valmistajan pyorilla.
[1]
MotoGP:n maailmanmestaruudet Rossin valtakaudella pyorien kuutiotilavuutta muutettiin myos 990cc:sta 800cc:n.
Rossin ensimmainen kuninkuusluokan mestaruus 2001 tuli viela 500-kuutioisten aikakaudella. Tama tekee Rossista ainoan MotoGP-kuljettajan, joka on voittanut kuninkuusluokan maailmanmestaruuden seka
2-tahtisella
etta
4-tahtisella
MotoGP-pyoralla.
MM-sarjan pienin luokka oli GP1, jossa moottoreiden tilavuus on rajattu 80?125 kuutiosenttimetriin. Moottorien tulee olla
yksisylinterisia
. Luokassa pyoran ja ajovarusteissa olevan kuljettajan yhteispaino on oltava vahintaan 136 kilogrammaa.
Pyorat kootaan erikoisosista, paaasiassa eri tehtaiden myymista virityssarjoista. Kuitenkin jotkut tallit saavat suurilta tehtailta kuten
Hondalta
tai
Aprilialta
erikoisvalmistettuja osia. Suuri osa kokoaa pyoransa itse tehtaalta peraisin olevan rungon ymparille muiden osien ollessa itse tehtyja tai muualta ostettuja.
125-kuutioisten pyorien huipputehot ovat 55?65 hevosvoimaa. Moottorit ovat joko luisti- tai
lappaohjattuja
kaksitahtisia. Kierrosluku on noin 12 000 ? 13 000. Korkeimmat 125-kuutioiselle pyoralle mitatut nopeudet ovat noin 245 km/h.
Vuonna 2012 125-kuutiosten luokka korvattiin uudella Moto3-luokalla, jonka pyorissa kaytetaan 250-kuutioisia yksisylinterisia nelitahtimoottoreita.
Moto3-pyorat ovat myos isompien luokkiensa tapaan prototyyppeja.
Moottorien toimittajia uudessa sarjassa on Moto2-sarjaan verrattuna useita, joten tekniikan luotettavuus saattaa olla uudessa sarjassa ratkaisevassa asemassa.
Uudet moottorit ovat vanhoja 2T-moottoreita hieman tehottomampia, mutta vaantoa ja kierroksia saattaa olla jopa enemmankin riippuen moottorista.
Myoskin pyorien ajo-ominaisuudet on saatu hiottua testeissa niin, etta niilla on ajettu jo rikki vanhojen 125-kuutiosten pyorien rataennatyksia.
Hiroshi Aoyama ajamassa 250cc KTM-pyoralla vuonna 2007.
MM-sarjan keskimmaisessa luokassa, GP2:ssa, on moottorin kuutiotilavuuden oltava 175?250 cm³, ja moottori saa maksimissaan olla kaksisylinterinen. Suurin osa moottoreista on nykyisin tyyppia V2. Kaudella 2006
KTM
kaytti moottoria, jonka sylinterit on aseteltu rinnakkain. Moottorit ovat joko luisti- tai lappaohjattuja kaksitahtisia, ja niiden osat ovat suurelta osin samoja kuin 125 cm³:n luokassa. Myos tassa luokassa suurin osa pyorista kootaan tehtaiden valmistamista virityssarjoista, muutamaa Hondan, KTM:n ja Aprilian tehdaspyoraa lukuun ottamatta.
250 cm³ -luokassa pyoran vahimmaispaino ilman kuljettajaa on 100 kilogrammaa.
Jarrulevyt
ovat rautaa, hiilikuitulevyt on kielletty kustannussyista. Nykyaan 250-kuutioiset pyorat kehittavat noin 110 hevosvoimaa ja huippunopeudet ovat n. 280 km/h.
250 cm³ -pyorien tilalle tuli vuonna 2010 uusi Moto2-luokka.
Vuonna 2010 250-kuutioisten luokka korvattiin uudella Moto2-luokalla, jonka kaikissa pyorissa kaytetaan sinetoitya Hondan toimittamaa 600-kuutioista nelitahtimoottoria, mutta runkoja (esim. Suter, Kalex, Moriwaki, jne.) on erilaisia. Nama pyorat ovat MotoGP-luokan tapaan prototyyppeja.
MM-sarjan kuninkuusluokaksi kutsutussa MotoGP:ssa oli vuosina 2002?2006 mahdollisuus kilpailla vaihtoehtoisesti kaksi- tai nelitahtimoottorilla. Kaksitahtisen kuutiotilavuuden tuli olla valilla 350?500 cm³, kuten aikaisemmassa 500-luokassa, ja
sylinterien
maksimimaara oli nelja. Nelitahtisten moottoreiden kuutiotilavuus sai olla 350?990 cm³. Kustannuksiltaan kaksitahtiset olivat nelitahtisia edullisempia. Vuonna 2006 mukana ei enaa ollut lainkaan kaksitahtimoottoreita. Nelitahtimoottorien sylinterimaaraa ei ole rajoitettu, ja moottoreiden on oltava prototyyppeja. Moottoripyoran vahimmaispaino riippuu sylinterien lukumaarasta. Nelja- ja viisisylinteriset konstruktiot ovat toistaiseksi osoittautuneet parhaiten menestyneiksi. Vuodelle 2007 moottorien tilavuutta laskettiin 800 cm³:een ja kaksitahtiset moottorit kiellettiin. Kaudelle 2012 moottorien maksimitilavuus nostettiin 1 000 cc:n. Seuraavat moottoripyoran vahimmaispainot olivat voimassa kaudella 2007:
- Enintaan 2 sylinteria: 133 kg
- 3 sylinteria: 140,5 kg
- 4 sylinteria: 148 kg
- 5 sylinteria: 155,5 kg
- 6 sylinteria tai enemman: 163 kg
Nykyaan MotoGP -pyorat kehittavat yli 210 hevosvoimaa ja huippunopeudet ovat noin 340 km/h.
Kauden ensimmaisessa kilpailussa kaikki mukana olleet pyorat oli varustettu nelisylinterisilla moottoreilla.
MotoGP:hen tehtaiden panostus on voimakasta, ja tekniikka kehittyy nopeaa vauhtia joka vuosi.
MotoGP:ssa jaetaan jokaisesta osakilpailusta pisteita viidelletoista parhaiten sijoittuneelle kuljettajalle.
| Sijoitus
|
1.
|
2.
|
3.
|
4.
|
5.
|
6.
|
7.
|
8.
|
9.
|
10.
|
11.
|
12.
|
13.
|
14.
|
15.
|
| Pisteet
|
25
|
20
|
16
|
13
|
11
|
10
|
9
|
8
|
7
|
6
|
5
|
4
|
3
|
2
|
1
|
Lisaksi kaudella 2023 annetaan pisteita lyhyemmasta sprinttikilpailusta yhdeksalle karkikuljettajalle. Sprinttikilpailu on kestoltaan puolet varsinaisesta kilpailusta ja ajetaan kilpailuviikonloppuna lauantaipaivana.
[2]
| Sijoitus
|
1
|
2
|
3
|
4
|
5
|
6
|
7
|
8
|
9
|
| Pisteet
|
12
|
9
|
7
|
6
|
5
|
4
|
3
|
2
|
1
|
Se joka saa eniten pisteita koko kaudelta voittaa maailmanmestaruuden
[3]
- John Surtees
on ainoa, joka on pystynyt voittamaan seka MotoGP:n etta
Formula 1
-sarjan maailmanmestaruuden (
1964
)
- Valentino Rossi
on ainoa, joka on pystynyt voittamaan neljan eri luokan mestaruuden (
125cc 1997
,
250cc 1999
,
500cc 2001
, MotoGP 2002, 2003, 2004,
2005
,
2008
ja
2009
)
- Kenny Roberts
(1978),
Freddie Spencer
(1985),
Loris Capirossi
(1990),
Tetsuya Harada
(1993),
Manuel Poggiali
(2003) ja
Daniel Pedrosa
ovat ainoat, jotka ovat kyenneet voittamaan ensimmaisen kautensa jossain luokassa, Roberts 500-kuutioissa, Spencer, Harada, Poggiali ja Pedrosa 250-kuutioissa ja Capirossi 125-kuutioissa. Naista Capirossi on ainoa, joka on voittanut maailmanmestaruuden jo heti aivan ensimmaisella kaudellaan mika tahansa luokka mukaan lukien. Jos historian
ensimmaisen kauden (1949)
mestarit lasketaan mukaan, joukkoon luetaan myos
Leslie Graham
(500cc),
Freddie Frith
(350cc),
Bruno Ruffo
(250cc) ja
Nello Pagani
(125cc)
- Emilio Alzamora
on ainoa kuljettaja, joka on voittanut mestaruuden, voittamatta silla kaudella yhtaan osakilpailua (125cc 1999)
125cc
-luokan kuljettajien maailmanmestarit
Moto3
-luokan kuljettajien maailmanmestarit