Kirjasalon tasavalta
oli
lokakuun vallankumouksen
jalkeen
inkerilaisten kansannousussa
Suomen tuella
inkerilaisten
joukkojen hallitsema alue
Venajan
puolella
Suomen
rajan tuntumassa
Karjalankannaksella
vuosina 1919?1920. Inkerilaisten ja suomalaisten aktivistien tarkoituksena oli joko saavuttaa alueelle
autonomia
, tai liittaa se osaksi Suomea.
Kirjasalo
sijaitsi Pohjois-Inkeriin lukeutuvassa
Lempaalassa
. Se muodosti niin sanotun Kirjasalon kulmauksen, joka nakyi lovena Suomen vanhassa itarajassa
Raudun
ja
Kivennavan
valissa.
Tarton rauhassa
Suomi luovutti alueen Neuvosto-Venajalle ja inkerilaiset joukot poistuivat Kirjasalosta Suomen puolelle 5. joulukuuta 1920.
Pohjois-Inkerin postimerkki.
Kirjasalo oli noin 30 km² laaja alue Lempaalan pitajassa Karjalankannaksella Raudun ja Kivennavan kohdalla. Alueeseen kuului viisi kylaa ja noin 400 vakinaista asukasta. Kirjasalo oli
Repolan
ja
Porajarven
ohella yksi kolmesta Suomen rajantakaisesta liitosalueesta ja leikillisesti siihen viitattiin tasavaltana.
[1]
Kirjasalolla oli oma
suojeluskunta
ja sanomalehti
Kirjasalon Sanomat
, jota julkaisi
Pohjois-Inkerin Hoitokunta
. Muutaman kuukauden ajan Kirjasalossa toimi myos kunnanvaltuusto. Pohjois-Inkerin Hoitokunta julkaisi myos Pohjois-Inkerin postimerkkeja. Postimerkeilla kerattiin varoja Inkerin vapaustaistelun tukemiseksi. Aluetta puolusti
Pohjois-Inkerin rykmentti
, joka muuttui myohemmin erikoispataljoonaksi. Kirjasalon itsehallintokauden loppuaikoina Suomi maksoi joukkojen yllapidosta ja niita kaytettiin rajavartiostona.
[1]
Kapteeni
E. I. Haapakosken
suunnittelema
Inkerin lippu
vihittiin kayttoon Kirjasalossa 8. syyskuuta 1919. Haapakoski suunnitteli myos Inkerin vaakunan vanhemman vaakunan pohjalta. Pohjois-Inkerilla oli myos oma kunniamerkki, Inkerin Valkoisen Muurin risti.
[2]
Jannitteet Pohjois-Inkerissa olivat kasvaneet
bol?evikkien vallankumouksen
ja
Aunuksen retken
myota. Alue oli bol?evikeille tarkea
Pietarin
puolustamisen kannalta ja alueelle odotettiin suomalaisten hyokkaysta. Pohjois-Inkerissa oli syttynyt yhteenottoja, joiden aikana bol?evikit oli karkotettu Kirjasalon sopukasta. Samaan aikaan inkerilaisia pakolaisia oli siirtynyt Suomen puolelle. Heinakuussa 1919 pakolaiset perustivat Suomen puolella Pohjois-Inkerin valiaikaisen toimikunnan, jonka tavoitteena oli luoda autonominen Inkeri, tai jopa liittovaltio Suomen, Viron ja Karjalan kanssa. Suomi tarjosi pakolaisille aseistusta ja suomalaiset aktivistit antoivat joukoille koulutusta.
Yrjo Elfvengrenista
tuli inkerilaisten komentaja. 26. heinakuuta 1919 Elfvengren antoi joukoilleen hyokkayskaskyn, jonka yhtena tarkoituksena oli provosoida sota Suomen ja Neuvosto-Venajan valille. Hyokkays tyrehtyi 10?15 kilometrin paahan Suomen rajasta sen jalkeen kun Suomi sulki rajansa Inkeriin ja kielsi niiden avustamisen, koska hyokkays oli toteutettu vastoin maan virallista lupaa. Elfvengren joutui vetaytymaan joukkoineen puolustusasemiin Kirjasalon tuntumaan elokuussa. Suomessa syttyneen arvostelun takia Elfvengren erotettiin tehtavastaan. Toimikunta muutettiin Pohjois-Inkerin hoitokunnaksi, jonka puheenjohtajana toimi
Juho Kokko
. Vapaajoukkojen johtoon nousi
Elja Rihtniemi
.
[1]
Rihtniemi aloitti linnoitustyot Kirjasalon alueella ja sai myos aseita Suomesta, jossa Pohjois-Inkeria oli alettu pitaa hyodyllisena puskurivyohykkeena. Rihtniemi erosi tehtavistaan jo kahden kuukauden kuluttua. Lokakuussa Pohjois-Inkerin Hoitokunta kutsui rykmentin komentajaksi takaisin aiemmin erotetun Elfvengrenin. Elfvengren aloitti 21. lokakuuta 1919 uuden hyokkayksen Venajan valkoisten joukkojen kenraali
Nikolai Judenit?in
kanssa solmimansa sopimuksen mukaisesti. Valkoisilta oli saatu huomattava summa rahaa, jota kaytettiin inkerilaisten varustamiseen. Hyokkays eteni Lempaalan itapuolella Grusinan eli Kuivaisten rautatieasemalle ja rajalta Tapparista Vuolejarvelle asti. Edellisen hyokkayksen tapaan lopulta 25. lokakuuta inkerilaisten oli kuitenkin aloitettava vetaytyminen. Viikon taistelujen jalkeen oltiin jalleen lahtoasemissa. Hyokkays oli herattanyt jalleen arvostelua ja monet suomalaiset aktivistit lopettivat yhteistyon inkerilaisten kanssa. Hoitokunnan puheenjohtaja Kokko ja sota-asianhoitaja
Paavo Tapanainen
erosivat. Inkerilaiset alkoivat saada helmikuussa 1920 maararahaa Suomesta ja heista tuli osa Suomen rajavalvontaa. Samalla Elfvengren erotettiin ja hanen tilalleen nousi
Alfred Wansen
. Inkerilaisten viimeisena komentajana toimi syyskuussa 1920 nimitetty
Jussi Sihvo
. Suomessa ajatus Inkerin vapauttamisesta alkoi jaada taka-alalle.
Tarton rauhassa
Suomi suostui luovuttamaan Kirjasalon Neuvosto-Venajalle. Venaja oli taannut inkerilaisille kulttuuriautonomian, jota ei kuitenkaan lopulta toteutettu.
[1]
Inkerin lipun tervehtiminen Kirjasalon jaahyvaisparaatissa 5. joulukuuta 1920.
Kirjasalossa pidettiin 5. joulukuuta 1920 surujuhla, jossa laskettiin Inkerin lippu.
Erik Heinrichs
piti puheen, jonka jalkeen laulettiin ”
Nouse, Inkeri
” ja ”
Porilaisten marssi
”. Lopuksi Sihvo antoi maarayksen Suomen puolelle siirtymisesta. Erikoispataljoona ylitti Suomen rajan kello 10.33.
[1]
- Engman, Max:
RAJA: Karjalankannas 1918?1920
, s. 202. Helsinki: WSOY, 2007.