Itakarjalaisten kansannousu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Itakarjalaisten kansannousu
Osa Suomen heimosotia
Karjalainen ja suomalainen heimosoturi taistelevat rinta rinnan venäläisiä bolševikkeja vastaan 9. tammikuuta 1922 Rukajärven länsipuolella Tšolmossa.
Karjalainen ja suomalainen heimosoturi taistelevat rinta rinnan venalaisia bol?evikkeja vastaan 9. tammikuuta 1922 Rukajarven lansipuolella T?olmossa.
Paivamaara:

6. marraskuuta 1921 ?
21. maaliskuuta 1922

Paikka:

Ita-Karjala

Lopputulos:

Kansannousun havio

Vaikutukset:
Osapuolet

Karjalaiset :
metsasissit
talonpojat
SuomiSuomalaiset :
heimosoturit
jaakarit
suojeluskuntalaiset

Puna-armeija

Komentajat

SuomiJalmari Takkinen
Ukki Vainamoinen
Ossippa Borissainen

Me?evyh (marraskuuhun 1921 asti) [1]
Aleksandr Sedjakin (joulukuussa 1921) [2]

Vahvuudet

Suomi 550
Ita-Karjala 2500

Yhteensa: 3050

Neuvosto-Venaja 13 000 [3]

Tappiot

50 kaatunutta
150 haavoittunutta
500 paleltunutta

1506 kaatunutta
200 haavoittunutta
noin 10 vangittua

Ita-Karjalan kansannousu tai Itakarjalaisten kansannousu oli osa heimosotia ja Venajan sisallissotaa . Se kesti loka?marraskuusta 1921 tammi?helmikuuhun 1922. Tarkoituksena oli vahintaan kiinnittaa kansainvalista huomiota Ita-Karjalan tilanteeseen, mutta kaikkein tarkeimpana tavoitteena oli vapaa ja kansallinen, Neuvosto-Venajasta riippumaton Ita-Karjala . [4] Suomi yritti siirtaa Ita-Karjalan Kansainliiton ratkaistavaksi, mutta se ei ottanut tapausta kasiteltavakseen. [5]

Kansannousun syyt [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kansannousun ylipaallikko Ilmarinen eli Jalmari Takkinen tyopoytansa aaressa talvella 1921?1922. [6]

Kesalla 1920 Neuvosto-Venaja otti itakarjalaiset komentoonsa perustamalla Karjalan Tyokansan Kommuunin (KTK). Vuodessa olot kommunistien komennossa kavivat niin kurjiksi, etta itakarjalaiset oma-aloitteisesti ryhtyivat vapaustaisteluun neuvostohallintoa vastaan. Metsasissien johtajana oli Vasili Levonen , jota soturit kutsuivat Ukki Vainamoiseksi. He pyysivat heimosoturi, alikersantti Jalmari Takkiselta tukea jo maaliskuussa 1921. [7]

Kansannousun syina olivat itakarjalaisten vuoden mittainen kokemus bol?evikkien vallasta ja elintarvikepulasta, heimoaktivistien halu korjata ”hapearauhan” eli Tarton rauhan tuloksia ja Suomessa maanpaossa olevien itakarjalaisten kaipuu kotiin. Suomalaiset heimoaktivistit, muun muassa edesmenneen Repolan nimismiehen Bobi Sivenin apulainen Jalmari Takkinen , olivat kayneet kesalla 1921 Ita-Karjalassa nostattamassa kansaa. Itakarjalaiset talonpojat kutsuivat itseaan metsasisseiksi , ja syksylla 1921 merkittava osa Vienan Karjalaa oli heidan hallussaan. [8]

Kansannousun johto [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kansannousun ratkaiseva hetki oli Karjalan Metsasissijarjeston edustajainkokous lokakuun puolivalissa. Kokouksessa paatettiin irrottaa Ita-Karjala Neuvosto-Venajasta. [8]

Kansannousun johtoryhman muodostivat henkinen johtaja Ukki Vainamoinen eli V aseli Levonen, aseellinen johtaja Ilmarinen eli Jalmari Takkinen seka Ossippa Borissainen (Borissof). [8] Kansannousuun osallistui itakarjalaisten lisaksi 500 suomalaista. [9]

Kansa nousee [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Suomalaisia vapaaehtoisia Karjalan kansannousussa T?olmossa Rukajarvella talvella 1921-1922. [10]

Kansannousu oli heimosotien joukossa sikali poikkeuksellinen, etta talla kertaa spontaani toiminta nousi itakarjalaisten eika suomalaisten puolelta. Koko kansannousu oli itakarjalaisten kasissa ja viimeiset taistelevat osastot olivat itakarjalaisia. [11] Kansannousu kaynnistyi itakarjalaisten surmatessa kaikki paikalliset kommunistit . Varsinaiset sotatoimet alkoivat loka?marraskuussa 1921. Noin 2 500 metsasissin menestys oli alussa hyva puutteellisesta varustuksesta huolimatta. [12] Itakarjalaiset saivat ulkomailla haluamaansa julkisuutta. He myos uskoivat saavansa Suomesta apua, mutta he eivat tata kuitenkaan saaneet. Virallinen Suomi ei antanut jarjestaa varvaysta, mutta ei myoskaan estanyt yksittaisten heimoaktivistien rajanylityksia. Humanitaarista apua itakarjalaisille paatettiin antaa. [13]

Ensimmainen iso taistelu kaytiin 28. lokakuuta 1921. Takkinen auttoi valmisteluissa, mutta parhaimmillaankin metsasisseissa oli vain 3 000 karjalaista ja 500 suomalaista. Takkisenkaan sotilaalliset taidot eivat riittaneet, joten han pyysi Paavo Talvelan avuksi. Talvela otti vuosiloman ja alkoi johtaa sotaa joulukuun puolivalissa 1921. Akseli Gallen-Kallela suunnitteli itakarjalaisten kayttaman sotalipun. [7]

Kansannousun kukistuminen [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Harjoitus Kiimasjarvella talvella 1921?1922. [14]

Kapinallisilla oli kansan tuki, ja voitettujen taisteluiden jalkeen joulukuussa 1921 vapautettu alue oli laajimmillaan. Koska Suomesta ei saatu kunnon apua, puna-armeijan keskitettya voimiaan sota havittiin pian. Osa suomalaisvapaaehtoisista pakeni ratkaisevien tappioiden jalkeen, mutta Paavo Talvela ja muu paallysto jaivat auttamaan siviileja pakenemaan. Puna-armeijan yrityksista huolimatta he onnistuivat auttamaan metsasissit ja 11 000 siviilia Suomen puolelle 20. helmikuuta 1922 mennessa. [7]

Se, etta suomalaiset tukivat itakarjalaisia Tarton rauhansopimuksesta huolimatta, viilensi huomattavasti Suomen ja Neuvosto-Venajan valeja. Tilannetta tarkasti seuranneen Leninin aloitteesta Venajan kommunistisen puolueen keskuskomitean politbyroo hyvaksytti neuvostojen 9. yleisvenalaisessa edustajakokouksessa joulukuun lopulla vuonna 1921 julistuksen, jossa Suomen seka samalla Puolan ja Romanian hallituksia kehotettiin lopettamaan avunanto vastavallankumouksellisille joukoille. Suomen hallituksessa hermostuttiin puna-armeijan joukkojen keskityksista kapina-alueella ja Neuvosto-Venajan ilmoituksesta lopettaa kauppasopimusten solmiminen Suomen kanssa 27. joulukuuta 1921 alkaen. [15] Puna-armeijan komentaja Lev Trotski ilmoitti, etta han voisi marssia Helsinkiin. Neuvosto-Venajan joukot iskivat 20 000 miehen voimalla Muurmannin radalta itakarjalais-suomalaisia joukkoja vastaan. [16]

Metsasissien vastarinta romahti taysin vihollisen ylivoiman, nalan ja pakkasen takia. Itakarjalaiset joutuivat pakokauhun valtaan, ja joukot alkoivat vetaytya Suomen rajaa kohti. Varmaksi kayneesta tappiosta huolimatta sotaa yritettiin viela pitkittaa. Kansannousun loppuvaiheessa Suomessa tapahtui kommunistinen laskikapina ja heimosoturit toivoivat, etta tama saisi virallisen Suomen puuttumaan Neuvosto-Venajan toimiin. Nain ei kaynyt, vaan sisaministeri Heikki Ritavuori tiukensi rajavalvontaa ja esti elin- ja ampumatarvikkeiden seka vapaaehtoisten kulun rajan yli. Ritavuoren murha 14. helmikuuta 1922 ei muuttanut tilannetta. Ita-Karjalan kansannousun viimeinen taistelu kaytiin neljan kilometrin paassa Suomen rajasta sijainneessa Tiiron eli Tiirovaaran kylassa 7.?16. helmikuuta 1922. Taistelu paattyi kun karjalaisista ja suomalaisista vapaaehtoisista koostunut Vienan Rykmentti peraantyi kylasta Suomen rajalle, jonka takana Suomen rajavartiosto riisui heidat aseista. Kansannousun johdosta 1. kesakuuta 1922 Suomi ja Neuvosto-Venaja sopivat Moskovassa rajarauhasta . Sopimuksessa osapuolet sitoutuivat supistamaan rajavartijoiden maaraa ja pitamaan alueella vakituisesti asumattoman vaeston pois toisen alueelta. [17] Kansannousun loppuvaiheessa Suomeen saapui noin 30 000 karjalaista pakolaista. [18] [19] Vuonna 1923 KTK:sta tehtiin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta . [7]

Suomen sisapolitiikkaan Ita-Karjalan kansannousu heijastui tammikuussa 1922, kun kymmenia sosialistisen tyovaenpuolueen aktiiveja vangittiin niin sanotun rauhanjulistuksen johdosta. Julistuksessaan puolue vaati suomalaisjoukkoja pois Ita-Karjalasta pelatessaan kansannousun laajenevan aseelliseksi konfliktiksi Suomen ja Neuvosto-Venajan valille. [20]

Ita-Karjalan kansannousu oli viimeinen heimosota. Seuraavan kerran Ita-Karjalassa sodittiin jatkosodassa .

Itakarjalaisten pakolaisten lukumaara Suomessa vuosina 1918?1943 [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vuosi Lukumaara
1918 &&&&&&&&&&&&&070.&&&&00 70
1919 &&&&&&&&&&&01600.&&&&00 1 600
1920 &&&&&&&&&&&03100.&&&&00 3 100
1921 &&&&&&&&&&&03300.&&&&00 3 300
1922 &&&&&&&&&&&08800.&&&&00 8 800
1923 &&&&&&&&&&&08000.&&&&00 8 000
1925 &&&&&&&&&&&06000.&&&&00 6 000
1927 &&&&&&&&&&&05000.&&&&00 5 000
1932 &&&&&&&&&&&05300.&&&&00 5 300
1934 &&&&&&&&&&&06127.&&&&00 6 127
1934 &&&&&&&&&&&06127.&&&&00 6 127
1938 &&&&&&&&&&&05484.&&&&00 5 484
1943 &&&&&&&&&&&04200.&&&&00 4 200
Lahde: [21]

Katso myos [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Lahteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Viitteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

  1. ↑ Harjula 2007, s. 229.
  2. ↑ Harjula 2007, s. 245.
  3. ↑ Paavo Talvela, Sotilaan elama, sivu 46, Kirjayhtyma 1976
  4. ↑ Niinisto 2005, s. 225.
  5. ↑ ”Turvallisuus ? yksin, yhdessa, kenen kanssa”,  Suomen historian pikkujattilainen , s. 633. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0 .
  6. ↑ kuvaaja Palsi Sakari: ylipaallikko Ilmarinen tyopoytansa aaressa; Itakarjalaisten kansannousu www.finna.fi . Viitattu 18.1.2020.
  7. ↑ a b c d SUUR-SUOMEN LOPPU  (SK22/2021, sivut 40-45) Suomen Kuvalehti . 4.6.2021.
  8. ↑ a b c Niinisto 2005, s. 239.
  9. ↑ Niinisto 2005, s. 248.
  10. ↑ Sakari Palsi: suomalaisia vapaaehtoisia ryhmana poydan aaressa Samulisen tuvassa www.finna.fi . Viitattu 25.2.2021.
  11. ↑ Niinisto 2005, s. 260.
  12. ↑ Niinisto 2005, s. 244.
  13. ↑ Niinisto 2005, s. 246.
  14. ↑ kuvaaja Palsi Sakari: harjoitus Kiimasjarvella; Itakarjalaisten kansannousu www.finna.fi . Viitattu 18.1.2020.
  15. ↑ Salomaa, Markku:  Punaupseerien nousu ja tuho , s. 161-162. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5 .
  16. ↑ Niinisto 2005, s. 250.
  17. ↑ Blomstedt, Yrjo ym.:  Suomen historia: Osa 7 , s. 133. Espoo: Weilin + Goos, 1987. ISBN 951-35-2496-5 .
  18. ↑ Toivo Nygard: Ita-Karjalasta Suomeen 1917-1922 tulleet pakolaiset ( Arkistoitu ? Internet Archive), Suomen Sukututkimusseura www.genealogia.fi. Luettu 8.11.2006.
  19. ↑ Kallio, Sami: Ita-Karjalan kansannousun viimeinen taistelu Tiirossa 7.2.?16.2.1922 Karjalan sivistysseura. Viitattu 1.9.2023.
  20. ↑ Saarela, Tauno: ”Socialist Workers’ Party of Finland, 1920?1923”,  Tyovaentutkimus Vuosikirja 2020 , s. 66?68. Helsinki: Tyovaenperinne ? Arbetartradition, 2020. ISSN 1459-7780. Teoksen verkkoversio (PDF) .
  21. ↑ Pekka Nevalainen:  Nimeke = Viskoi kuin Luoja kerjalaista ? Venajan pakolaiset Suomessa 1917-1939 , s. 308. Helsinki: SKS, 1999. ISBN 951-746-093-7 .

Kirjallisuutta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

  • Kuussaari, Eero: Vapaustaistelujen teilla ? Sotahistoriallinen katsaus Suomen rajantakaisilla heimoalueilla 1900-luvun alkupuoliskolla kaytyihin sotatoimiin . Loviisan uusi kirjapaino, 1957.
  • Takkinen, Jalmari: Metsasissipaallikon muistelmat I-II . WSOY, 1927.

Aiheesta muualla [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Noudettu kohteesta ” https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Itakarjalaisten_kansannousu&oldid=22216701 ”