Tahan artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lahteita, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolahteista. Voit auttaa Wikipediaa lisaamalla artikkeliin tarkistettavissa olevia lahteita ja merkitsemalla ne ohjeen mukaan.

Blues (suom. [bluːs] tai ^[1] [bluːz] ^[2] ) on afroamerikkalaisen musiikin tyylilaji, joka kehittyi Yhdysvalloissa 1860-luvulla mustan vaestonosan keskuudessa. ^[3] Se syntyi afroamerikkalaisen hengellisen musiikin, tyolaulujen ja valkoisten Britanniasta tuomien kerronnallisten balladien pohjalta. Blues vaikutti suuresti ensin jazzin ja bluegrassin syntyyn, ja myohemmin se oli perustana rhythm and bluesin ja rockmusiikin synnyssa.

Blues ei ole jazzin tai rhythm and bluesin kaltainen musiikillinen traditio, joiden varhaisvaiheilla ja moderneilla muodoilla on musiikillisesti enaa varsin vahan tekemista keskenaan. Sen sijaan blues on tietynlaisiin sointukaavoihin ja asteikkoihin kytkeytynyt musiikintyyli, joka ei ole muuttunut perusolemukseltaan oleellisesti, mutta jota on eri aikoina soitettu hyvin erilaisilla soittimilla ja kokoonpanoilla.

Blues-musiikin peruspiirteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Sointukulut [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

1900-luvun ensimmaisina vuosikymmenina blues ei ollut viela niin selkeasti maariteltavissa sointukulun pohjalta. Monet kappaleet olivat sakeistoiltaan 8-tahtisia (esimerkiksi hyvin tunnetut ”How Long Blues”, ”Trouble in Mind”, ”Key to the Highway”). Myos muita tahtimaaria on tavattu (tunnettu kappale, ”Sitting on Top of the World”, on yhdeksantahtinen).

1930-luvulle tultaessa 12-tahtisesta bluesista oli tullut standardi, joka yleensa soitetaan kolmen soinnun avulla: ^[4]

Roomalaiset numerot ilmaisevat sointutehoja. C-duurissa sama kaavio olisi:

Termi ”quick-change” viittaa soinnun vaihtumiseen jo sakeiston toisessa tahdissa.

Tassa esimerkissa C on toonika-sointu ja F on subdominantti . Useimmiten nama soinnut soitetaan dominanttiseptimisoinnun (esim. C7) muodossa. Usein sointukulun viimeinen sointu on dominantti , painottaen sakeiston loppumista ja uuden alkamista.

12-tahtista kaavaa on kaytetty vuosisatoja, mutta bluesin tuoma uusi piirre oli yleinen alennetun terssin, alennetun septimin ja alennetun kvintin kaytto melodiassa yhdessa soittamalla vierekkaiset nuotit samaan aikaan (ts. pienta sekuntia) ja liukumalla kayttamalla hyvin lyhyita nuotteja (jotka kirjoitetaan nuottiviivastolle etuheleina). Siina missa klassisessa musiikissa etuheleina kirjoitetut nuotit ja niiden jalkeiset pidemmat nuotit soitetaan erikseen, bluesia soitettaessa yleensa hutaistaan nuotit samalla kosketuksella, niin etta lyhyt nuotti paastetaan soimasta.

Melodiat ja skaalat [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Blues-soitto perustuu yleensa improvisaatioon . Improvisaatio tyypillisesti nojaa artistin omaksumiin nuottien patkiin, joita yhdistelemalla soolot muotoutuvat. Tallaisia lyhyita patkia kutsutaan englanniksi nimityksella ”lick”. Bluesissa improvisaatio on esimerkiksi jazziin verrattuna siina mielessa yksinkertaista, etta se perustuu paaasiassa yhteen skaalaan, jota kutsutaan blues-skaalaksi (lahes sama kuin mollipentatoninen skaala). Blues-skaalan hienous piilee siina, etta kappaleen savellajin paasavelessa soitettuna sita voi kayttaa samasta asemasta koko bluesin sointukulun lapi. Nain ollen skaalaa ei tarvitse lainkaan vaihtaa sointujen vaihtuessa tai ylipaansa koko kappaleen aikana.

Sen lisaksi, etta soittimilla on bluesissa yleensa soolo-osuuksia, myos laulusakeistojen keskelle laulunpatkien valiin soitetaan lickeja. Soolon ei tarvitse olla varsinainen soolo eli yhden soittajan osuus, vaan on tavallista, etta seka sakeistojen aikana etta varsinaisessa soolossa useammat soittajat heittelevat harkitusti lickeja samaan aikaan tai pera peraa. Usein tahan kuuluu, etta yksi soittaja ”vastaa” toiselle. Soittaminen on monissa blues-tyyleissa katkonaista siten, etta yksittaisien lickien valiin jatetaan pitkia taukoja. Katkonaisen melodian vastapainoksi bassokulut ovat usein hyvin yhtenaisia.

Melodisesti bluesia luonnehtii duuriasteikon alennetun terssin, kvintin ja septimin (”blue notes”) kaytto. ”Blue noteksi” kutsutut nuotit mahdollistavat ilmaisun keskeiset kohdat erityisesti kadenssien ja melodioiden aikana. Nama nuotit korvaavat luonnollisen asteikon nuotit taikka lisataan asteikkoon, kuten mollipentatonisen asteikon yhteydessa, jossa alennettu terssi korvaa luonnollisen terssin, alennettu septimi korvaa luonnollisen septimin ja alennettu kvintti lisataan luonnollisen kvartin ja kvintin valiin. Bluesin sointukuluissa toonika-, subdominantti- ja dominantti-soinnut soitetaan usein harmonisina seiskoina. Joskus bluesia soitetaan myos molliasteikolla.

Tempot ja rytmit [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kappaleiden tempo vaihtelee bluesissa huomattavasti. Hitaiden kappaleiden laahaavaa tempoa hyodynnetaan tayttamalla tahdit intensiivisella, emotionaalisella ilmaisulla. Nopeissa kappaleissa taas vetavan rytmin hakeminen saa keskeisen aseman. Yleisimmin kaksitoistatahtinen blues kirjoitetaan nuoteille 4/4 tahtilajimerkintaan. Hitaissa blueskappaleissa yleinen tahtilaji on kuitenkin myos 12/8.

Etenkin nopeatempoisemmissa kappaleissa kaytetaan shuffle-rytmia, jota voidaan kuvailla sanallisesti tavuilla ”rant-ta-tant-ta”. Kitaralla tama rytmi toteutetaan usein joko vakaana yksiaanisena bassokulkuna tai sitten soittamalla vuoron peraan kaksi kvintti- ja sekstisointua perakkain liikkuen naiden valilla. Jalkimmainen vaihtoehto soitettuna E:sta voidaan tabulatuurissa kuvata seuraavasti:

   E7                  A7                  E7                  E7
E |-------------------|-------------------|-------------------|-------------------|
B |-------------------|-------------------|-------------------|-------------------|
G |-------------------|-------------------|-------------------|-------------------|
D |-------------------|2--2-4--4-2--2-4--4|-------------------|-------------------|
A |2--2-4--4-2--2-4--4|0--0-0--0-0--0-0--0|2--2-4--4-2--2-4--4|2--2-4--4-2--2-4--4|
E |0--0-0--0-0--0-0--0|-------------------|0--0-0--0-0--0-0--0|0--0-0--0-0--0-0--0|

Sanoitukset [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

On arveltu, etta sanoitukset bluesissa noudattivat aluksi kaavaa, jossa toistettiin perakkain kolme kertaa sama sae. Valilla varhaiset blueskappaleet perustuvat taas kahden sakeen toistoon. Myohemmin selvasti yleisimmaksi vakiintunut muoto on kuitenkin toistaa yksi sae kaksi kertaa ja sitten lisata sakeiston loppuun yksi uusi sae. Toiseksi yleisimmassa muodossa sakeiston ensimmaiset nelja tahtia vaihtelevat kussakin sakeistossa, ja kahdeksan viimeista tahtia taas toimivat eraanlaisena kertosakeena, joka toistuu joka sakeistossa. Naiden tunnettujen muotojen lisaksi joillakin kappaleilla on omanlainen rakenteensa, joihin voi sisaltya erilaisia bridge -vaiheita tai muita erikoisuuksia.

Valilla lyriikat muodostavat yhtenaisen kertomuksen, mutta etenkin sotaa edeltavassa bluesissa tyypillisia ovat myos hyvin fragmentaariset rakenteet, joissa sakeistojen keskinaisella paikalla ei ole juuri merkitysta. Sanoituksia lainattiin muilta esittajilta ja lauseita yhdisteltiin luovasti, mista syysta samanlaisia sakeita saattaa loytya eri kappaleista.

Ennen toista maailmansotaa blues-musiikissa oli useimpia muita sen ajan musiikintyyleja arkisemmat sanoitukset, jotka kasittelivat usein elavasta elamasta otettuja ongelmia. Vanhassa bluesissa kaytettyja sanoitusten aiheita olivat rakkaushuolien ja henkilokohtaisten rahahuolien lisaksi esimerkiksi lama-aika , maaseudun elaimet , uskonnolliset aiheet , uhkapeli , taikuus , tulvat seka kuivat kaudet . Seksuaalisia aiheita kasiteltiin usein suoraviivaisesti ja bluesmusiikkia pidettiinkin usein vastakohtana uskonnolliselle musiikille, mista juontui sen pahamaineinen leima. Jotkut kirkonmiehet saarnasivat bluesia vastaan. Toisaalta monet tunnetuimmista sotaa edeltavista bluesmuusikoista levyttivat blueskappaleiden lisaksi myos gospel -lauluja. Toisen maailmansodan jalkeisessa urbaanissa bluesissa sanoitukset muuttuivat aiempaa yksinkertaisemmiksi keskittyen yleensa laulajan seksuaalisiin edesottamuksiin tai henkilokohtaisiin taloudellisiin ongelmiin.

Etenkin vanhemmassa blueslyriikassa on oma sanastonsa, jossa on paljon erilaisia slangisanoja. Tallaisia slangisanoja ovat esimerkiksi ”rider” (tyttoystava), ”barrelhouse” ja ”juke joint” (halpa juomis- ja tanssimispaikka), ”hobo” (kulkuri, junatyolainen) ja ”jelly roll” (rakastelu). Osa omituisista termeista, kuten ”black cat bone”, ” mojo ” ja ”jinx”, viittaavat taikuuteen. Monilla sanoilla on tietysti useita merkityksia ja niita kaytetaan toisinaan vertauskuvallisesti.

Historia [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Bluesin juuret [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Bluesin varhaisimmat juuret ovat Lansi-Afrikassa , josta vaestoa kuljetettiin Yhdysvaltoihin orjatyovoimaksi varsinkin 1700-luvulla. Mississippijoen suiston alueella asui erityisen paljon mustaa vaestoa, silla siella maanviljely ja etenkin puuvillan kasvatus muodostivat paaosan alueen taloudesta. Blues kehittyi puuvillapeltojen tyontekijoiden tyolauluista ( field hollers ) koyhien mustien maatyolaisten ja pienviljelijoiden vapaa-ajan musiikiksi. Blues-traditio haaroittui moniksi eri tyylilajeiksi, jotka vaihtelivat alueittain. Bluesin synnyn tarkkaa ajankohtaa on yritetty asettaa eri lahteissa vuosien 1870 ja 1900 valille. Ensimmainen konkreettinen tieto bluesista on vuodelta 1903, jolloin saveltaja W. C. Handy kuuli mustan kitaransoittajan laulavan bluesia eraalla rautatieasemalla.

Bluesin syntymisen sosiaalisilla ja taloudellisilla taustoilla on spekuloitu paljon. 1800-luvun lopulla orjat olivat vapautuneet. Musta vaesto oli siirtymassa yksityiseen maanomistukseen ja oma-aloitteiseen maanviljelyyn. Jotkut ovatkin esittaneet, etta myos musiikki kehittyi tuolloin individualistisempaan suuntaan, pois kollektiivisesta esitystavasta. Taman teorian mukaan bluesin kehitys juontuisi siis oleellisesti orjien vapautuksesta.

Blues syntyi samoihin aikoihin kuin valkoisten moderni kantrimusiikki . Molemmista tyyleista myos ensimmaiset nauhoitukset on tehty samoihin aikoihin, 1920-luvulla, jolloin populaarimusiikkiin erikoistunut bisnes kehitti ja loi kasitteet ”race music” (rotumusiikki) ja ”hillbilly music”. Naista ensin mainittu oli mustien ja jalkimmainen valkoisten musiikkia. Myos levyjen kohdeyleiso maaraytyi esittajien varin mukaan. Tuohon aikaan bluesin ja kantrin musiikillinen ero ei ollut yhta selva kuin myohempina aikoina. Kaytannossa ero maaritettiinkin artistin ihonvarin mukaan.

Toista maailmansotaa edeltava blues [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

W.C. Handy [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Paaartikkeli: W. C. Handy

Siina missa ensimmaiset bluesaanitykset tehtiin vasta 1920-luvulla, nuottiteollisuus ehatti edelle ja julkaisi bluesnuotteja jo 1910-luvulla. Ragtime -buumin johdosta nuottien painajat etsivat uusia rahasampoja, ja bluesmusiikkiin suhtauduttiin tassa suhteessa toiveikkaasti. Vuonna 1912 julkaistiin kolme suosittua bluesmaista savellysta: Arthur Sealsin ”Baby Seals' Blues”, Hart Wandin ”Dallas Blues” seka tunnetuimpana W. C. Handyn ” Memphis Blues ”. Handy, joka oli muodollisen koulutuksen saanut musta muusikko, saveltaja ja sovittaja, oli keskeinen hahmo bluesin popularisoinnissa. Han oli ensimmainen, joka nuotitti ja orkestroi bluesia yhtyeille ja laulajille. Handysta tuli hyvin kuuluisa, ja han kutsui itseaan ”bluesin isaksi”, vaikka nykyaan onkin kiistelty siita, edustavatko hanen savellyksensa varsinaista bluesia. Handyn musiikkia voidaan luonnehtia bluesin, jazzin ja ragtimen fuusioksi, joka hyodynsi joidenkin ragtime-kappaleiden tapaan myos latino-vaikutteisia rytmeja. 1920-luvulla bluesista tuli afroamerikkalaisessa ja laajemmin amerikkalaisessa populaarimusiikissa merkittava ilmio, joka tavoitti valkoisen yleison Handyn savellysten ja naispuolisten laulajien avulla. Musiikkia esitettiin usein teattereissa, yokerhoissa ja kapakoissa. Bluesin ja jazzin ero muuttui selkeammaksi naihin aikoihin, ja jotkut levy-yhtiot (ARC, OKeh ja Paramount) alkoivat levyttaa afroamerikkalaista musiikkia.

Country blues [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kun levyteollisuus kasvoi, monet maaseudun ”country blues” -artistit saivat tilaisuuden levyttaa musiikkiaan ja tulivat suosituksi mustan vaestonosan keskuudessa. Blind Lemon Jefferson ylsi omana aikanaan suurimpaan levymyyntiin. Monilta tuon ajan tunnetuimmista bluesmuusikoista ei ole sailynyt kovin laajaa levytettya tuotantoa, eika alkuperaisia masterkappaleita usein sailytetty, vaan monet meidan paiviimme asti sailyneet tallenteet on taltioitu kuluneilta savikiekoilta. Country bluesin ensimmainen kukoistuskausi paattyi levymyynnin romahtaessa 1930-luvun alun suuren laman seurauksena. Musiikkityyli kuitenkin sailyi, ja 1930-luvun loppua kohti sita alettiin taas levyttaa kasvavassa maarin.

Country blues -tyylissa korostuu viela muutakin bluesia enemman improvisaatio. Usein esittajat eivat tarvinneet taustayhtyetta, vaan esiintyivat pelkan kitaran tai joskus banjon kanssa. Varhaisia country bluesin tyyleja oli paljon ja ne vaihtelivat alueittain. Mississippin alueen delta blues on naista tyyleista merkittavin. Siihen kuuluu slide-kitaran soitto ja antaumuksellinen laulutyyli. Delta bluesin merkittavia taustahahmoja olivat tarunhohtoiset Charley Patton seka Son House , mutta naitakin suuremmaksi legendaksi muodostui vain 27-vuotiaana kuollut Robert Johnson , jonka katsotaan kehittaneen bluesia edeltajiaan taiteellisempaan suuntaan. Delta-alueen ulkopuolelta tuli kaksi niin ikaan merkittavaa ja omaperaista bluesartistia, Skip James ja Mississippi John Hurt .

Slide-kitaraksi kutsuttuun soittotyyliin kuuluu savelten hakeminen kitaran otelaudalta putkea (tai joskus veista ) kayttamalla. Erityisesti delta bluesin ja Georgian alueen muusikot kayttivat slidea, mutta ensimmainen slide-soittoa levyttanyt artisti oli kaiketi edella mainittu Blind Lemon Jefferson. Samoin huuliharppu oli merkittava soitin maaseudun bluesissa ja joskus kaytettiin myos esimerkiksi viulua tai banjoa . Yhdysvaltojen kaakkoisosan ” Piedmont blues ” -tradition artistit, kuten Blind Willie McTell ja Blind Boy Fuller nojautuivat sliden sijasta huoliteltuun nappailytekniikkaan ja karheasta aanenkaytostaan tunnettuja delta blues laulajia sirompaan vokaalityoskentelyyn. Kuten artistien taiteilijanimista voi paatella, monet tuon ajan blues-sankareista olivat sokeita ihmisia, jotka olivat joutuneet tarttumaan kitaraan turvatakseen elantonsa.

City blues [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Urbaani ”city blues” oli tyyliltaan maaseudun bluesia huolitellumpaa. Naispuoliset bluesia esittaneet varieteelaulajat tulivat suosituksi 1920-luvulla. Tunnetuimpia heista olivat Mamie Smith , Ma Rainey , Bessie Smith ja Victoria Spivey . Mamie Smith oli ensimmainen bluesia levyttanyt laulaja. Hanen levytystaan ”Crazy Blues” myytiin 75 000 kappaletta yhdessa kuukaudessa. Bessie Smithista tuli kuitenkin kaupunkien naislaulajattarista suosituin ja arvostetuin. Han on edelleen yksi aikansa tunnetuimpia esiintyjia, ja hanen voimakkaan aanenkayttonsa on katsottu ylittaneen vanhan levytystekniikan rajoitukset. Naispuolisten blueslaulajien saestyksesta vastasi usein pieni yhtye, johon kuului usein puhallinsoittimia. Laulajien ohjelmistoon kuului usein myos vanhaa jazzia.

Kaupungin miespuolisista blueslaulajista tunnetuimpia olivat Tampa Red , Leroy Carr ja Big Bill Broonzy . Tampa Redia kutsuttiin kitaravelhoksi, kun taas Leroy Carr saesti itseaan pianolla, mika oli tuohon aikaan blueslaulajalle epatavallista. Big Bill Broonzy tunnetaan bluesstandardiksi nousseesta kappaleestaan ”Key to the Highway”. Kenties pitkakestoisimmat jaljet populaarimusiikkiin city blues artisteista jatti kuitenkin Lonnie Johnson , jota on pidetty yksiaanisten, plektralla soitettujen kitarasoolojen pioneerina.

Memphis blues [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Memphisissa kehittyi oma eloisana tunnettu bluestyyli 1920- ja 1930-luvun aikoihin. Yksi taman alueen artistien tavaramerkkeja oli omituisten soittimien, kuten viulun , kazoon tai mandoliinin kaytto. ^[5] Memphisin bluesartisteihin kuuluivat esimerkiksi Frank Stokes , Sleepy John Estes , Robert Wilkins , Joe McCoy ja virtuoosimaisesta kitaransoitostaan tunnettu Memphis Minnie . Myos pianisti Memphis Slim oli kotoisin tuolta alueelta, ja han yhdisti omaan musiikkinsa selvia swing -vaikutteita. Monet Memphisin alueen muusikoista muuttivat Chicagoon 1930-luvun lopussa tai 1940-luvun alussa ja liittyivat country ja city bluesin yhdistaneeseen uuteen sahkoisen bluesin traditioon.

Boogie woogie [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Paaartikkeli: Boogie woogie

Eras 1930- ja 1940-luvun merkittava kaupungeissa suosittu bluestyyli oli usein varsin nopeassa tempossa soitettava boogie woogie. Se tunnetaan useimmiten nimenomaan pianomusiikkina. Silti boogie woogie -levytyksilla kuullaan usein myos laulajia ja pienia yhtyeita. Tyylissa keskeista on alati toistuva bassokuvio, jota pianistin vasen kasi soittaa. Oikealle kadelle jaa sooloilu ylemmilta nuoteilta. Boogie woogien pioneereja olivat Jimmy Yancey , Albert Ammons , Pete Johnson ja Meade Lux Lewis . Muita esiintyjia olivat chicagolaiset Clarence "Pine Top" Smith seka Earl Hines . Boogie woogiella oli merkittava vaikutus tulevaan rock and roll -musiikiin, jonka vauhdikkuutta se ennakoi.

Jump blues [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

1940-luvulla syntyi myos ” jump blues ”, joka on big band musiikista vaikutteensa saanut bluesmusiikin tyyli. Kitaran lisaksi tarkeassa asemassa jump bluesissa on saksofoni ja muut puhallinsoittimet. Rumpalin komppien avulla musiikkiin luodaan suhteellisen nopea ja jazzmainen vaikutelma. Taman tyylin edustajia olivat esimerkiksi Kansas Cityssa toimineet Louis jordan ja Big Joe Turner , myohemmin Professor Longhair ja Dr. John . Boogie woogien tapaan aiempaa bluesia nopeampi jump blues ennakoi myohempia populaarimusiikin tyyleja.

Blues sahkoistyy sodan jalkeen [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Chicago blues [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

1940-luvun kuluessa paljon etelan mustaa koyhalistoa siirtyi paremman elintason toivossa Chicagon kaltaisiin pohjoisiin teollisuuskaupunkeihin. Talloin myos bluesmusiikin keskukset siirtyivat Mississipin jokisuistosta (”Delta”) Chicagon , Detroitin ja Texasin kaupunkien mustiin kaupunginosiin. Paljolti juuri Chicagossa syntyi toisen maailmansodan jalkeen uusi sahkoista aanenvahvistusta hyodyntava bluestyyli, jossa kaytettiin nyt myos sahkokitaraa seka huuliharppua , bassoa ja pianoa . Musiikki muuttui yhtyepainotteisemmaksi, voimakkaammaksi ja kiihkeammaksi tullen samalla yha suositummaksi. Varsinaista bluesia laajemmasta afroamerikkalaisesta populaarimusiikin tyylista alettiin kayttaa naihin aikoihin nimitysta rhythm and blues . Blueskaavaan sidottu musiikki jai kuitenkin elamaan sen rinnalle, ja monet artistit keskittyivat edelleen nimenomaan bluesiin.

Chicagosta oli tullut bluesmusiikin keskus 1950-luvulla. Niin sanottu Chicago blues sai paljon vaikutteita Mississippin alueen bluesista, koska monet paikalliset esiintyjat olivat muuttaneet alueelle Mississippista. Tallaisiin artisteihin kuuluivat esimerkiksi Howlin' Wolf , Muddy Waters , Willie Dixon ja Jimmy Reed . Willie Dixon oli bluesin ja laajemmin rhythm and bluesin merkittavimpia lauluntekijoita. Han tyoskenteli samalla myos basistina ja tuottajana . Dixonin tunnetuimpia kappaleita ovat esimerkiksi ”Hoochie Coochie Man”, ”Back Door Man” ja ”Spoonful”. Dixon tyoskenteli Chess Records -levy-yhtion leivissa, josta tuli 1950-luvulla maineikkain rhythm and blues musiikkia julkaissut firma. Chess julkaisi Muddy Watersin ensimmaiset blues-hitit, ”I Can't be Satisfied” ja ”I Feel Like Going Home” vuonna 1948 . Usein Chicago bluesin kuninkaaksi mainittu Muddy Waters lukeutuu populaarimusiikin vaikutusvaltaisimpiin laulajiin ja hanen vaikutuksensa ulottuu pitkalti bluesin ulkopuolelle. Isokokoisesta Howlin' Wolfista tuli Muddy Watersin ohella modernin sahkoisen bluesin johtava laulajahahmo. Han julkaisi vuonna 1951 ensimmaiset levytyksensa, joihin kuuluvat esimerkiksi ”Moanin' at the Midnight” seka ”How Many More Years”. Howlin' Wolfin singlet herattivat huomiota hanen omaperaisen Charlie Patton -vaikutteisen laulutyylinsa seka yhtyeen rymisevan saundin ansioista.

Huuliharppu oli yha merkittava soitin bluesissa, ja sita alettiin soittaa yha useammin vahvistimen lapi, jolloin sen aani ei jaanyt enaa muiden soittimien jalkoihin. Chicagon bluespiirien johtaviin harpisteihin kuului 1950-luvulla esimerkiksi Little Walter , Sonny Boy Williamson ja Big Walter Horton , joista kaksi ensin mainittua tekivat myos hyvin merkittavat soolourat.

Muiden kaupunkien 1950-luvulla kehittyneista blues-suuntauksista ehka merkittavin oli Louisianan paakaupungissa, Baton Rougessa , syntynyt ” swamp blues ”, jonka johtavia esiintyjia olivat Slim Harpo , Sam Myers , Lightnin' Slim ja Jerry McCain .

Sahkokitaransoiton kehittajat [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Muddy Waters ja toinen erittain tunnettu kitaristi-laulaja, Elmore James , toivat slide-tekniikan sahkokitaran aikakaudelle, joskin slide-soittoa kuullaan sahkobluesissa selvasti akustista bluesia harvemmin. Sahkokitaran soiton selvasti merkittavin pioneerihahmo oli T-Bone Walker , joka tuli Chicagon ulkopuolelta. Dallasissa syntynyt T-Bone yhdistetaan yleensa jazzmaiseen Kalifornian bluestyyliin, jossa vaikutteet swingista ja jump bluesista ovat Chicago bluesia selvemin esilla. Hanen soittotyylinsa katsotaan luoneen pohjan myohemmalle sahkokitara-bluesille.

Vuonna 1949 ensimmaisen kerran levyttamaan paassyt B. B. King oli seuraava suuri blueskitaransoiton kehittaja, mika laulutaitojen ohella toi hanelle mainetta yhtena suurimmista bluesmuusikoista. Oma lukunsa 1950-luvun musiikissa oli bluesin suurimpiin nimiin lukeutuva John Lee Hooker , joka kehitti omaperaisen joskus ”kitaraboogieksi” kutsutun soittotyylinsa. Hookerin ensimmainen hitti, ”Boogie Chillen'”, nousi R&B listojen karkeen vuonna 1949 , jolloin han esiintyi viela ilman yhtyetta pelkan kitaransa kanssa. Viela mainitsemattomia 1950-luvun blueskitarasankareita olivat esimerkiksi voimakkaasta tenoriaanestaan tunnettu Otis Rush seka hillittomilla esiintymisillaan yleisonsa ottanut Guitar Slim .

Blues ja rock and roll [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Materiaalisen elintason kasvaessa sodan jalkeen musta yleiso saattoi kayttaa entista suurempia summia aanentoistolaitteisiin, aanilevyihin, konserttilippuihin ja jukeboxeihin. Valkoisen yleison keskuudessa blues tai rhythm and blues sita vastoin eivat menestyneet kaupallisesti. Amerikkalaisen nuorisokulttuurin uusi merkittava ilmio, rock and roll , perustui kuitenkin suoraan rhythm and blues -musiikkiin. Elvis Presleyn ja Bill Haleyn kaltaiset rock and roll -artistit saivat vaikutteensa musiikkiin jump blues ja boogie woogie tyyleista. Samoin rock and roll -pianistit Little Richard ja Jerry Lee Lewis pohjasivat soittonsa boogie-perinteeseen. Chicago bluesiin soittonsa alun perin perustaneet kitaristit Chuck Berry ja Bo Diddley vaihtoivat niin ikaan bluesin melankolian uuteen vauhdikkaampaan tyylin, raivaten nain omalta osaltaan tieta rock and roll -musiikille.

1960-luku ? valkoinen yleiso loytaa bluesin [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

1960-luvun alussa rock and roll ja soul olivat syrjayttaneet bluesin afroamerikkalaisessa musiikissa, mutta bluesmusiikki eli yha voimakkaana pienemmasta kysynnasta huolimatta. Valkoihoiset esittajat alkoivat kohdistaa mielenkiintoaan nyt bluesiin, ja tata kautta bluesmusiikki sai uutta yleisoa seka Yhdysvalloissa etta ulkomailla. Blues levisi mustien asuma-alueiden, ” gettojen ”, ulkopuolelle. Yhdysvaltalaisissa blues-konserteissa alkoi nyt nakya valkoihoisiakin kasvoja. Etenkin Britannian nuoret muusikot kiinnostuivat bluesista tavattomasti, ja blues naytteli suurta osaa Britannian musiikkielamassa 1960-luvulla.

Mustan bluesin suuruudet 1960-luvulla [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vanhat bluestahdet esiintyivat nyt hieman aiempaa pienemmalle ja valkoisemmalle yleisolle. Heihin liittyi joitakin nuorempia muusikoita, kuten Taj Mahal , jotka hakivat innoituksensa osaksi myos sotaa edeltavasta bluesista. B. B. King oli tahan mennessa jo lunastanut ”bluesin kuninkaan” tittelin ja julkaisi kuuluisan live-levynsa Live at Regal vuonna 1964 . Kaksi blueskitaran muuta Kingia, Freddie ja Albert , tulivat tunnetuiksi 1960-luvulla. Freddie nauhoitti 1960-luvun alussa arvostetuimmat singlensa (nimella ”Freddy King”), ja Albert Kingin kuuluisa albumi, Born Under a Bad Sign , ilmestyi vuonna 1967 . He tekivat B.B.:n ohella lahtemattoman vaikutuksen soittotyylillaan moniin rock -muusikoihin. 1960-luvun lopussa afroamerikkalainen blues jatkoi viela kehittymistaan, ja alettiin puhua ”West Side” tyylista viitaten Chicagon lansiosan blues-musiikkiin. Taman tyylin edustajia olivat edella mainitun Albert Kingin lisaksi Magic Sam , Luther Allison , Magic Slim ja Buddy Guy . Viimeksi mainittu Buddy Guy on myohemmin liitetty usein bluesin suurimpien kitarasankareiden joukkoon, ja han kiertaa maailmaa edelleen. Oma lukunsa oli Texasista tullut omaperaisesta Telecaster -soundistaan tunnettu Albert Collins .

Akustinen blues loydetaan jalleen [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Yhdysvalloissa herasi valkoisen vaestonosan keskuudessa 1960-luvulla kiinnostusta maan perinteiseen musiikkiin. Erityisesti folk -musiikista tuli suosittua, mutta samalla myos kiinnostus bluesia kohtaan lisaantyi tavattomasti. Tama nakyi monilla roots-musiikin festivaaleilla, joista tunnetuimpia oli Newport Folk Festival . Osana perinteisen bluesin uutta tulemista musiikintutkijat ja harrastajat onnistuivat loytamaan muutamia kunnioitettavaan ikaan ehtineita country blues artisteja, kuten Son Housen , Skip Jamesin , Reverend Gary Davisin ja Mississippi John Hurtin . Nama musiikki-bisneksen jo vuosikymmenia sitten jattaneet artistit palasivat nyt vanhoilla paivillaan esiintymislavoille nuoren yleison eteen. Yazoo Records yhtio julkaisi monia sotaa edeltaneita bluesaanitteita uudestaan, ja esimerkiksi vuonna 1938 kuolleen Robert Johnsonin kokoelmalevy ylsi 1960-luvulla miljoonamyyntiin. Chicago bluesilla aloittanut J.B. Lenoir levytti 1960-luvulla akustista bluesia, jossa nakyi myos tuon ajan poliittinen tietoisuus. Han lauloi esimerkiksi rasismista ja Vietnamin sodasta .

Blues rock [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

1960-luvulla mukaan nousivat esiin myos valkoiset bluesmuusikot. Valkoisten muusikoiden yhtyeista Yhdysvalloissa tunnetuin oli johtajansa mukaan nimetty Paul Butterfield Blues Band . Britanniassa vuonna 1966 ilmestyi John Mayall and the Blues Breakersin kuuluisa Eric Claptonin kanssa tehty levy ( Bluesbreakers with Eric Clapton ). Claptonia alettiin pitaa heti suurena valkoisena blueskitarasankarina, joskin han myohemmin urallaan keskittyi enimmakseen popmusiikkiin . Muita brittibluesin edustajia olivat esimerkiksi Yardbirds seka varhainen kitaristi Peter Greenin luotsaama Fleetwood Mac (joka tunnetaan paremmin myohemmista pop-levyistaan). Myos sellaiset yhtyeet kuin Rolling Stones , Animals ja Cream liittivat ohjelmistoonsa vanhoja blueskappaleita.

Etenkin valkoiset muusikot toivat bluesiin sarjettya kitarasoundia. Alettiin puhua ” blues rockista ”, jolla viitataan rocksoundilla soitettuun bluesiin taikka vahvasti bluesvaikutteiseen rockiin. Blues rockin esittajia olivat esimerkiksi Canned Heat , Johnny Winter , The J. Geils Band ja Ry Cooder . 1960-luvun legendaarisin kitarasankari, Jimi Hendrix , oli mustaihoisena psykedeelisen rockin tahtena poikkeustapaus, mutta hankin pohjasi oman musiikkinsa bluesin ja R&B:n pohjalle, ja hanen ”Red House” -nimista blueskappalettaan pidetaan usein bluesstandardina. Hendrixin ja Janis Joplinin kaltaisten rockartistien avulla monet nuoret seka Yhdysvalloissa etta muualla lansimaissa saivat ? ja saavat yha ? ensikosketuksensa bluesiin. Hieman paradoksaalisesti blues oli loytanyt valkoisen yleisonsa samalla kun bluesin suosio afroamerikkalaisen nuorison keskuudessa oli hiipunut soul - ja funkmusiikin levitessa.

Buumin jalkeen [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

1970-luvun alussa bluesbuumi hiipui Yhdysvalloissa ja Euroopassa. 1970-luvulla ei juuri noussut bluesin tulevia suuria nimia pinnalle. 1980-luvulla Yhdysvaltain afroamerikkalaisessa vaestonosassa ilmeni paikoin uutta kiinnostusta bluesia kohtaan. Erityisesti Mississippin Jacksonissa ja muissa syvan etelan osissa. Little Miltonin The Blues is Alright (1984) ja Z. Z. Hillin Down Home Blues (1982) olivat levyja, jotka antoivat vauhtia talle ”soul bluesiksi” tai ”southern souliksi” kutsutulle suuntaukselle. Muita taman suuntauksen innoittamia afroamerikkalaisia artisteja ovat esimerkiksi Bobby Rush , Denise LaSalle , Sir Charles Jones ja Bettye LaVette . Erikseen voidaan mainita Georgiassa syntynyt kitaristi-laulaja Robert Cray .

1980-luvulla myos valkoinen blues nosti taas paataan etelassa. Texasin alueella syntyi brittilaisesta blues rockista vaikutteita saanut suuntaus, jossa kitaroilla oli keskeinen osa. Keskeisia artisteja ja yhtyeita tassa suuntauksessa olivat legendaarisen kitarasankarin maineen saanut Stevie Ray Vaughan seka hanen isoveljensa Jimmie Vaughanin ja huuliharpisti-laulaja Kim Wilsonin johtama Fabulous Thunderbirds . Texasin sahkobluesia edusti 1970-luvun blues-vaikutteisilla levyillaan myos ZZ Top .

1980-luvulla ja 1990-luvulla bluesin hengissa pysyminen Yhdysvalloissa nakyi myos uusien blues-aiheisten julkaisujen, kuten Living Blues ja Blues Revue , muodossa seka suurkaupunkien uusien bluesfestivaalien muodossa.

Blues-standardeja [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kuten jazzissa , bluesissakin on ”standardeja” eli kappaleita, jotka ”kaikki” tuntevat ja joita soitetaan usein. Seuraavassa listassa on kaikkein tunnetuimpia blues-standardeja. Kappaleen jalkeen on ensin mainittu tunnetuimman levytyksen esittaja ja sitten kappaleen kirjoittaja, mikali se on eri henkilo. ”Traditional” tarkoittaa etta saveltaja on tuntematon.

• ”Born Under a Bad Sign” ( Albert King ? Booker T. Jones & William Bell)
• ”Dust My Broom” ( Elmore James - Robert Johnson tai traditional)
• ”Five Long Years” ( Eddie Boyd )
• ”Hide Away” ( Freddie King - F. King & S. Thompson)
• ”Key to the Highway” ( Big Bill Broonzy )
• ”I'm Your Hoochie Coochie Man” ( Muddy Waters ? Willie Dixon )
• ”Killing Floor” ( Howlin' Wolf )
• ”Rollin' and Tumblin'” ( Muddy Waters ? traditional)
• ”Rollin' Stone (Catfish Blues)” ( Muddy Waters ? traditional)
• ” Sweet Home Chicago ” ( Robert Johnson )
• ”Spoonful” ( Howlin' Wolf ? Willie Dixon )
• ”The Sky Is Crying” ( Elmore James )
• ”They Call It Stormy Monday” ( T-Bone Walker )

Bluesmusiikin tyyleja [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Boogie woogie
• Jump blues
• Chicago blues
• Delta blues
• Country blues
• Blues rock
• Swamp blues

Bluesia lahella olevat musiikintyylit [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• perinteinen jazz
• boogie woogie
• perinteinen gospel
• rhythm and blues
• vanhempi rock
• rock and roll
• hard rock
• stoner rock
• surf

Merkittavimpia blues-artisteja ja -yhtyeita [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Lahteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Aiheesta muualla [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Blues .

• Blues-Finland.com Bluesin ajankohtaissivusto suomeksi
• Ylen Elava arkisto: Suomiblues
• Bluesnews.fi/bluespedia suomalaisen blues- ja soulmusiikin tietokanta