Pohjoismainen hyvinvointimalli on Pohjoismaiden ( Islanti , Norja , Ruotsi , Suomi ja Tanska ) taloudellinen ja sosiaalinen organisaatiomalli .

Hyvinvointivaltion teorian mukaan valtio takaa kansalaisille poliittiset ja sosiaaliset oikeudet yhdistamalla markkinatalouden sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Hyvinvointivaltion tavoitteena on lisata osallisuutta ja solidaarisuutta .

Gøsta Esping-Andersen jakaa hyvinvointivaltiot kolmeen: konservatiivisiin, liberaaleihin ja sosiaalidemokraattisiin. Hyvinvointivaltioiden jako tyyppeihin tehdaan valtion palvelutarjonnan ( dekommodifikaatio ), yhteiskunnan luokkajaon seka julkisen ja yksityisen sektorin osuuden mukaan. Dekommodifikaatiolla tarkoitetaan tekijan mukaan tilannetta, jossa palvelu annetaan oikeutena, jonka henkilo voi kuluttaa ilman, etta han luottaa markkinoihin . Sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion historiallisia edellytyksia ovat protestanttinen perinne yhdistettyna individualismiin ja solidaarisuuteen, tyolaisten ja talonpoikien yhteistyo, vasemmistopuolueiden valta-asema ja myohainen keskiluokan muodostuminen. Pohjoismaisen mallin etuja ovat universaalisuus, laaja suosio, korkea tukitaso, korkea tyollisyys ja sosiaalisten ristiriitojen vahentaminen. Haitat ovat kuitenkin erittain monimutkainen toteutus, kalleus ja byrokraattisuus, korkeat verot, valtion ja hallituksen maaraava asema seka kilpailu- ja budjettivaikeudet. ^[1]

Suomen hyvinvointimalli on sosiaalidemokraattinen . Suomessa alkoi 1960-luvulla suuri sosiaalinen uudistus. Julkisten palvelujen maara ja laatu parani. Korostettiin, etta jokaisella on oikeus terveyteen, tyohon ja toimeentuloon syntymastaan tai sosiaalisesta alkuperastaan riippumatta. Tassa yhteiskunnallisessa kontekstissa koulutus nahtiin osana hyvinvointivaltion sosiaaliturvamekanismia . Koulutusta pidettiin toisaalta keinona saavuttaa taloudellista ja henkista hyvinvointia, toisaalta sita pidettiin ihmisoikeutena , joka oli taattava kaikkien yhteiskuntaluokkien lapsille. Koulutuksen tasa-arvoa pidettiin keskeisena tekijana suomalaisessa kansallisparanemisessa. Kysymys ei enaa ollut siita, kuinka paljon innovaatiot maksaisivat, vaan kuinka paljon valtiolla oli rahaa niiden toteuttamiseen. Suomessa sosiaalidemokraattinen ideologia maarasi hyvinvointivaltion sisallon. ^[2]

Sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa ihmiset ovat valmiimpia maksamaan korkeampia veroja kuin muissa maissa. Etuusjarjestelma joutuu kuitenkin vaikeuksiin joka kerta, kun tyottomyys nousee. Nain kavi Suomessa. ^[3] Jarjestelman tavoitteena on taata kaikille yhtalaiset sosiaaliset oikeudet kapitalistisen talouden olosuhteissa ja lieventaa markkinoiden epajohdonmukaisuuksia sosiaaliturvajarjestelman kautta. Tassa tapauksessa vakuutussummat ovat tulosuhteisia, mutta tulojen maarasta riippumatta kaikki ihmiset kuuluvat silti yhteen jarjestelmaan. Tulojen uudelleenjako ei tapahdu vain ihmisen elinkaaren aikana, vaan myos tyollisista tyottomille. Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat lahes kokonaan julkisia ja rahoitetaan verotuloilla. Taman mallin avainsana on solidaarisuus, mika tarkoittaa, etta sosiaalietuudet tulee olla kaikkien kansalaisten saatavilla tuloista tai sosiaalisesta asemasta riippumatta. Oikeus toimeentulotukeen , ilmaiseen koulutukseen tai sairaanhoitoon on kansalaisoikeus samoin kuin oikeus valittaa tai menna oikeuteen. ^[4]

Sosiaalidemokraattinen malli keskittyy tasa-arvon ja yksilollisyyden arvoihin. ^[5] Sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa sosiaaliturvamenot ovat korkeat, minka takia tutkijat hyokkaavat hyvinvointijarjestelmia vastaan, koska heidan mielestaan se on todiste hyvinvointiriippuvuuden jatkuvasti lisaantyvasta kasvusta. He pelkaavat, etta monet elavat vain valtion tuilla. Tuen vaatimukset voivat johtaa moraaliseen vaaraan. Moraalinen vaara syntyy, koska ihmiset voivat hyodyntaa vakuutussuojaa muuttaakseen kayttaytymistaan, mika puolestaan muuttaa riskia, jota vastaan he ovat vakuutettuja. Kyse ei ole niinkaan siita, etta jotkin hyvinvoinnin tuomat edut luovat riippuvuutta aiheuttavaa kayttaytymista, vaan siita, etta ihmiset vain kayttavat hyvakseen tarjottuja mahdollisuuksia. Esimerkiksi tyottomyyskorvaus , kun sita kaytetaan mahdollisuutena olla tekematta toita, voi itse asiassa lisata tyottomien maaraa. ^[3] Ekonomisti Assar Lindbeck vaittaa, etta dilemma on, etta Suomen hyvinvointivaltiomallin kulmakivia ovat laajat julkiset palvelut ja maltilliset tuloerot . Tuloeroja tasoitetaan progressiivisella verotuksella ja tuloperusteisilla etuuksilla. Jarjestelma toimii vain, jos kaikki osallistuvat verojen maksamiseen. Tyomarkkinajarjestelma kantaa laajan yhteisvastuun. Ammattiliitot voivat puolustaa tehokkaasti jasentensa oikeuksia vain, jos riittava maara maksaa jasenmaksun. ^[6]

• Esping-Andersen, Gøsta:  The Three Worlds of Welfare Capitalism . Yhdysvallat: Princeton University Press, 1990. (englanniksi)
• Giddens, Anthony:  Kolmas tee: Sotsiaaldemokraatia uuestisund . Nadres Mandre, 1999. (viroksi)