Purjelaivojen suurvalta

Eino Koivistoinen, Gustaf Erikson. Purjelaivojen kuningas . WSOY 1981, 212 s.

Venajan keisarikunta kaavaili Suomesta omaa merenkulkumaataan eika siina erehtynytkaan. Venajan lippua maailmalla nayttavat kauppalaivat olivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa suurella todennakoisyydella suomalaisia.

Suomen pikkuruisilla rannikkokaupungeilla oli allistyttavaa potentiaalia meriasioissa. Syvanmeren purjehtijan varustaminen on niin kallis ja vaativa operaatio, etta olisi utopiaa kuvitella edes koko nykyisen Suomen sellaiseen pystyvan.

1800-luvulla asiat olivat toisin ja monella parin tuhannen asukkaan kaupungilla oli useitakin laivoja, jotka kavivat Kaukoidassa ja Amerikassa saakka, Valimeren suolapurjehduksesta puhumatta. Ja Hull eli Kingston Englannissa oli tarkea valietappi ja satama, jossa suurella varmuudella saattoi aina tavata suomalaisia laivoja ja merimiehia.

Saattoihan niita suomalaisia laivoja olla samaan aikaan useita vaikkapa Rangoonin satamassa riisia lastaamassa tai Rio de Janeirossa kahvia lastaamassa. Ennen konttien keksimista merenkulku ei ollut hataisen hommaa ja laivaa lastattiin usein viikkokaupalla viela toisen maailmansodan jalkeen.

Ahvenanmaan laivat harjoittivat perinteisesti laajaa talonpoikaispurjehdusta, mutta menivat harvoin Itameren ulkopuolelle ennen 1900-lukua. Valtameren kyntajien varustaminen vaati paaomia, joita purjehdus itse tuotti, mutta vahainen vaestopohja ja karu luonto ei erityisemmin suosinut suurta bisnesta. Kahvelipurjein varustetut, parin sadan tonnin alukset riittivat tyydyttamaan monen kunnianhimon.

Maailmansotien valisena aikana Ahvenanmaasta ja sen mukana Suomesta tuli maailman suurin purjelavojen varustaja. Itse asiassa tuo kunnianimi kuului yhdelle miehelle, Gustaf Adolf Eriksonille, jota ainakin Eino Koivistoinen nimittaa myos maailman suurimmaksi laivanvarustajaksi.

En mene nimitysta kiistamaankaan, mutta olihan siina ylta kyllin kunniaa parinkymmenen tuhannen asukkaan saariryhmalle.

Erikson, joka alkoi kirjoittaa sukunimensa yhdella s:lla oli legenda jo elaessaan. Etenkin englantilaiset lehdet suitsuttivat maailmansotien valisena aikana hanen kunniaansa ja selostivat paivittain hanen laivojensa tilannetta suurissa vehnapurjehduksissa, joissa purjelaivat viela pystyivat kilpailemaan hoyrylaivojen kanssa ja saavuttivat parhaimmillaan parinkymmenen solmun nopeuksia.

Eriksonin laivoista on jo aikanaan kirjoitettu paljon kirjoja ja nimet historian lehdilta ovat yha tuttuja: Pommern, Viking ja kaiketi myos Passat ovat yha olemassa museoituina. Herzogin Cecilie, Pamir, Moshulu, Olivebank, Lawhill, Penang, Archibald Russell ja moni muu muistetaan yha.

Itse nain viela Moshulun Naantalin satamassa, jossa se, entinen maailman suurin purjelaiva, oli valtion viljavarastona. Kasilla olevan kirjan kirjoittaja, merikapteeni Eino Koivistoinen ei pelkastaan nahnyt noita laivoja, vaan myos palveli niilla ja tunsi monia niista merenkulkijoista, joista han kirjastaan kertoo.

Keskushenkilo on tietenkin Erikson, nilkku-Kustaa, kuten merimiehet joskus hanta nimittivat ja sepittivat laulunkin Kustaan saituudesta. Han oli tunnettu tiukkuudestaan ja saastavaisyydestaan. Maailman parasta hernekeittoa han joka tapauksessa tarjoili miehilleen, ja sen salaisuutena oli pylpyroiden voiteluun tarkoitettu sianihra. Siita miehet kylla saivat nauttia jopa viikkokausia perajalkeen…

Kustaa oli erikoinen persoonallisuus, jossa yhdistyivat taitava liikemies, intohimoinen purjelaivamies, patriarkaalinen pientilallinen, rakastava aviomies ja monet muutkin roolit, han oli muun muassa taitava viulisti ja perhe musisoi usein yhdessa.

Eriksonin elama (1872-1947) sattui yhteen merenkulun suuren murroksen kanssa. Suomessa, kuten muualla, laivat olivat hanen nuoruudessaan enimmakseen puisia purjelaivoja, sitten rauta- ja terasrunko tuli vallitsevaksi ja ennen pitkaa myos hoyrykone kayttovoimana.

Eriksonin kuollessa alkoi maailman merilla jo olla hitsaamalla tehtyja moottorilaivoja ja itse asiassa myos purjelaivojen kuningas hankki myos muutaman moottorilaivan.

Molemmissa maailmansodissa myos Erikson menetti paljon laivoja seka upotettuina etta internoituina. Monessa tapauksessa koko touhu muistutti merirosvousta jopa silloin, kun asialla olivat valtiot.

Purjelaivat joutuivat myos usein onnettomuuksiin, joista joskus selvittiin uskomattomalla kestavyydella ja kekseliaisyydella, kuten Professor Kochin tapauksessa. Joskus sen sijaan paikantautuminen meni pahasti pieleen, kuten silloin, kun muuan laiva ajoi karille Kokarin lahella ja kuvitteli olevansa Svenska Bjorn -majakan liepeilla…

Vaarallisimpiin meriin kuului aina karikkoinen Itameri ja pahin turma saattoi kohdata aivan Maarianhaminan edustalla. Valtamerilla oli omat erityiset vaaransa ja uksi niista oli proviantin loppuminen, jolloin oli kohotettava lippuviesti: Naemme nalkaa .

Erikson sai purjelaivansa kannattamaan pienilla palkoilla, jotka olivat puolet englantilaisesta tasosta, alimiehityksella seka maksavien purjehdusoppilaiden ja matkailijoiden tuomista tuloista.

Kerran tapahtui niin, etta maksava purjehdusoppilas kuoli matkalla beriberitautiin eli itse asiassa nalkaan, kun laivan muonavarat olivat suuresti vahentyneet jo pitkan lastauksen aikana. Muukin miehisto oli sairaana. Asia johtui siita, etta oli jouduttu varvaamaan 84 tyonantajan muonittamaa miesta lastaamaan laivaa veneilla, mika kesti kuukausitolkulla.

Myos tormaykset olivat usein kohtalokkaita jommallekummalle osapuolelle. Purjelaivojen kulkuvalot olivat alhaalla ja vaikeat huomata kauempaa ja Kovistoinen kertoo itsekin joskus kauhukseen huomanneensa sellaiset vasta hyvin myohaisessa vaiheessa.

Purjelaivoja oli konevoimalla kayvan aluksen vaistettava silloin kuten nytkin, mutta siita koitui vain rahallinen lohtu, mikali onnettomuus tapahtui. Oikeudessa saattoi vastapuoli kylla yrittaa todistella, etta purjelaivan valot olivat olleet liian heikot tai muuta vastaavaa.

Koivistoinen vakuuttaa, etta romantiikasta oli noiden epamukavien ja vaarallisten tyopaikkojen kohdalla vaikea puhua, mutta itse asiassa hanen oma herpaantumaton mielenkiintonsa asiaan nayttaa todistavan hieman muuta.

Kylla noissa vanhoissa tuulennaukujissa (windjammer -sanan kaannoksena Koivistoinen kayttaa sanaa tuulenpurija ) oli ainakin oma hohtonsa, josta yha on kaikuja jaljella. Komeilta nuo nykyisetkin raakapurjealukset nayttavat niin merella kuin satamissa. Pianhan niita taas on Helsingissa.

Pyhaa ja profaania etsimassa

Tallinnan vanha kaupunki on paikka, jossa uskonnollisuus kukoistaa erityisen luontevasti. Tarjolla on luterilaisuutta, ortodoksiaa ja katolisuutta ja onpa viela pieni uniaattikirkkokin, puhumatta nyt helluntailaisista, jotka nayttavat olevan aktiivisia molemmilla paikallisilla kielilla.

Vene-kadulla katolisen kirkon Angelus-soitto kutsuu yha rukouksiin ja pieni, mutta loistavasti sisustettu Nikolain ortodoksikirkko on taynna tunnelmaa.

Pyhan Olavin eli Olevisten kirkko, jonka on vaitetty keskiajalla olleen jonkin aikaa maailman korkein rakennus, on nyt luterilaiseksi muuttuneena sisalta vaatimaton. Nikolain eli Nigulisten kirkko onkin jo kokonaan museona ja hieno onkin.

Pyhan hengen eli Puhavaimun kirkko oli perinteisesti virolaisen rahvaan kaytossa ja sen seinalla on aika uusi Balthasar Russowin muistotaulu muistuttamassa siita, etta siihen liittyy myos virolaisen kansan muistoja. Kansallisuus on kuin onkin myos taalla uskonnon toveri.

Toompean tuomiokirkolla sen sijaan on todellisen Herrenkirchen leima. Sehan on taynna balttilaisten aatelissukujen mahtailevia vaakunoita. Toompea oli herrojen valtakunta, joka sijaitsi seka reaalisesti etta symbolisesti seka saksalaisen porvariston etta virolaisen rahvaan ylapuolella.

Tutkimusten mukaan virolaiset kuuluvat maailman kaikkein uskonnottomimpiin kansoihin. Asia on ymmarrettava. Uskonto oli Virossa valloittajan tuomaa ja kansalle pakotettua ja se sailytti herrojenkirkon leimansa paljon suuremmassa maarin kuin Suomen luterilainen kirkko, josta tosiaan tuli kansankirkko.

Ortodoksisesta kirkosta tuli joksikin aikaa vaihtoehto luterilaisuudelle ja kaantymista tapahtui paljonkin. Kommunistivallan aikana kaikki kirkot sitten olivat vainon alaisina, mika varmasti edisti maallistumista.

Kommunismin romahdus heratti uskonnon Venajalla uuteen eloon ja nykyinen uusfasismi on solminut kirkon kanssa uuden liiton, joka takaa lampimia paikkoja uskonnon nimeen vannoville. Olisi kiinnostavaa tietaa, missa maarin tama vaikuttaa Virossa. Ortodoksisuudesta on joka tapauksessa jalleen tullut yksi venalaisyyden attribuuteista.

Suomessa arkipyhat siirrettiin viikonloppuun vuonna 1971, mika oli merkittava askel syvemmalle maallistumiseen. Virossa niin ei tapahtunut, mika on merkille pantavaa ja antaa juhlille oman savynsa korostaen uskonnon arvoa tyomarkkinapolitiikasta ja vastaavista asioista riippumattomana elamanalueena.

Juhannusaattoon on sijoitettu myos maallinen juhlapaiva, voidupuha, vuonna1919 baltiansaksalaista Landeswehria vastaan kaydyn Vonnun taistelun muistoksi. Juhannus on siis nyt seka uskonnollinen etta kansallinen juhlapaiva.

Yritin hieman tutkailla paivan herattamia tuntoja ja kavin kuuntelemassa Puhavaimun kirkon venajankielista luterilaista jumalanpalvelusta. Yleisomenestys ei ollut kehuttava, kaikkiaan meita taisi olla kolme henkea. Valitettavasti kirkon akustiikka oli niin kurja, ettei naispapin saarnasta saanut selvaa, joten oli mielekkaampaa siirtya muualle.

Toompealla, balttilaisten paronien valtakunnassa saarnattiin nyt viroksi, siteeraten tosin muutaman kerran saksaksi muuatta kaunista saksalaista virsitekstia.

  Akustiikka oli erinomainen ja papin aani kantava ja harrastunnelmainen saarna puuttui myos paivankohtaisiin aiheisiin – niin Vonnun taisteluun kuin Ukrainan sotaan ja Pyhan maan joukkomittaiseen teurastukseen.

Ainakaan minun ymmarrykseni mukaan pappi ei innostunut ottamaan kantaa minkaan poliittisen suunnan puolesta, vaan keskittyi sen sijaan puhumaan rakkaudesta, joka liittyi henkensa antamiseen toisten puolesta.

Ajatusta voi pitaa banaalina ja vaikkapa tekopyhana, mutta tunnelman hartautta se ei rikkonut. Kaiken kaikkiaan saarna ei ollut tavanomaisen tyhjanpaivainen, mutta ei myoskaan korostuneen nationalistinen, militaristinen, pasifistinen tai muuten ideologinen.

Se onnistui paaosin pysyttelemaan varsinaisessa teologiassa, kristologista kysymysta myoten sen sijaan, etta olisi alkanut jaaritella asuntolainoista, poliittisen korrektiuden kysymyksista tai muusta vastaavasta.

Viron taitoni on sen verran puutteellinen, etten voi sanoa kaikkea ymmartaneeni, mutta aihepiirit sentaan kylla.

Illalla ulkomuseo Rocca al Maressa oli valtava kansanjuhla, johon vaelsi tuhansia ihmisia. Huippuesiintyjia olivat soitin- ja lauluyhtye Untsakat , jotka tunnetaan vanhan musiikin esittajina, muun muassa 1940-luvun sota- ajan ja metsaveljien laulujen palauttajina kansakunnan muistiin.

Untsakat olivat aivan epapoliittisella tuulella ja soittivat lahinna sodanedellisia jenkkoja, mukana myos Hiski Salomaan Lannen lokari viroksi seka suomeksi.

Ensimmaisen kappaleen sanoissa muistettiin Landeswehriakin, eli se osui paivan teemaan. Muuten keskityttiin toiseen juhannuksen maalliseen teemaan: rakkauteen, erityisesti heteroseksuaaliseen. Muusta ei ollut edes mainintaa.

Ohjelmassa oli muun muassa haat kolhoosissa, kuvaelma, joka esitettiin asianmukaisessa ymparistossa 1960-luvun hengessa. Muitakin vanhan ajan kuvaelma oli ja yhteislauluun olisi ollut tilaisuus osallistua kansakoulussa.

En tieda, olisiko tarjolla ollut uskonnollista ainesta, kuten eraana jouluna, jolloin osallistuimme lauluun samassa paikassa, mutta juhannushan onkin juhlista pakanallisin ja itse asiassa koko Johannes Kastajan sijoittaminen siihen oli alusta pitaen aika falski idea.

Ainakin tama oli toisenlainen juhannus. Alkoholia oli runsaasti myynnissa myos vakevassa muodossa, mutta kukaan ei nayttanyt edes horjuneen, orveltamisesta puhumatta. Tunnelma sen sijaan nousi hetkeksi aivan kattoon.

Sopii vain toivoa, etta runsaasti kevatvauvoja olisi tulossa niin Viroon kuin Suomeen. Itse asiassa pappien olisi ehka ollut syyta ainakin mainita tamakin asia.

Laki ja oikeus

Marcus Tullius Cicero, Laeista . Suomentanut ja selittavalla nimihakemistolla varustanut Veli-Matti Rissanen. Esipuhe Jorma Kaimio. WSOY 2004, 174 s.

Kuten tunnettua, Platon kirjoitti ideaalista valtiota kuvailevan Valtio -teoksensa ohella myos teoksen Lait . Valtio kuvasi ideaalista olotilaa, jollainen ei ollut konkreettisessa todellisuudessa mahdollinen, mutta jota kaikkien hyvien valtioiden tuli mahdollisimman paljon muistuttaa.

Platonin Lait -teos sen sijaan pyrki kuvaamaan parhaan mahdollisen valtion, siis sellaisen, joka oli myos oikeasti mahdollinen.

Noihin Platonin teoksiin on tullut talla palstalla toisenkin kerran viitattua (vrt. Vihavainen: Haun platon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mika lienee ymmarrettavaa, onhan sanottu, ettei koko lansimainen filosofia ole muuta kuin alaviitteita Platonin teoksiin.

Tama kiteytys pitaa kirjaimellisesti paikkansa ainakin Ciceron Laeista (De legibus ) teoksen kohdalla. Cicero ihailee maarattomasta Platonia, viittailee haneen ja ylistaa hanen verrattomuuttaan taman tasta.

Platon kuului kuitenkin Kreikan viisaisiin ja Cicero halusi paasta noiden esikuviensa rinnalle nimenomaan roomalaisena, eika hanella ollutkaan vahaiset luulot itsestaan. Jorma Kaimio ei suotta johdannossa puhu Ciceron narsismista.

Toki Rooma myos oli muuta kuin Kreikka. Nimenomaan lait olivat sen ominta alaa. Filosofiassa ja muissa tieteissa se ei tuottanut paljoakaan omaperaita, mutta ymmarsi sentaan soveltaa ja ihailla kreikkalaisia esikuviaan.

Kuten Kaimio huomauttaa, ensimmainen vuosisata e.Kr. (a.Chr.n.) oli muuan historian suuri murrosaika, minka myos Cicero nayttaa ymmartavan. Itse han ihannoi ja puolusti vanhaa tasavaltaista Roomaa sen kaikkine legalistisine hyveineen, mutta aika oli jo ajanut vanhojen instituutioiden ohi.

Cicero tyrmasi aikoinaan puhetaidollaan Catilinan ja hanen ystaviensa pyrkimykset valtaan, mutta ei enaa parjannyt Caesarille ja kuoli toisen triumviraatin proskriptiolistojen uhrina. Jo sita ennen han oli joutunut pakenemaan Roomasta taannehtivaa lakia, joka kohdistui haneen juuri Catilinan tapauksen johdosta.

Cicerolla oli siis aihetta pohtia lakien olemusta ja velvoittavuutta myos omien kokemustensa kannalta. Perinteinen roomalainen ajatus lain pyhyydesta oli vaikea asia myos henkilokohtaisesti.

Roomalaisethan olivat ylpeilleet silla, etta lakia toteltiin, olipa se millainen tahansa: Lex dura sed lex . Henkilokohtainen etu ja normaalit inhimilliset tunteet saivat antaa tilaa laille silloinkin, kun se ilmiselvasti soti oikeutta vastaan.

Kuitenkin Cicero tassa kirjassa nakee paljon vaivaa todistellakseen sita, etta laki ja oikeus ovat sama asia, joka perustuu luontoon, tarkemmin sanoen ihmisluontoon ja sen ominaisuuksiin: olemme luodut oikeudenmukaisuuteen ja oikeus ei pohjaa mielipiteeseen, vaan luontoon.

Kaiken ytimessa oli hyve, josta voitiin kiistella, oliko se maailmassa korkein hyva, vaiko suorastaan ainut hyva. Hyveen tavoittelussa kaikki olivat samalla viivalla: Ei ole yhtaan ihmista, minkaan rotuista, joka luonnon johdolla ei kykenisi saavuttamaan hyvetta.

Antiikin nelja kardinaali hyvetta muistetaan: ne olivat urhoollisuus, oikeudenmukaisuus, viisaus ja itsehillinta eli kohtuullisuus. Monia muita voitiin viela lisata naihin, kuten Cicero tekeekin.

Ciceron mielesta hyve oli itse asiassa taydellistynyt jarki, joka on varmasti olemasta luonnostaan . Samoin on kaiken jalon laita . Jarkahtamaton ja pysyva elamantapa oli yhta kuin hyve ja hailyvyys taas merkitsi pahetta. Kaikkien pahuuksien aiti oli nautinto:

Mika voi olla kuvottavampaa kuin ahneus, epainhimillisempaa kun hillittomyys, halveksittavampaa kuin   pelkuruus ja hyljeksittavampaa kun henkinen velttous ja typeryys, kysyy Cicero retorisesti.

Vastatkoot tuohon myos aikamme viisaat.

Materialismi oli jo ajan merkittava diskurssi ja puhuessaan jumalista ja uskonnosta Cicero kysyy kirjassaan keskustelutoveriltaan, myonsiko tama sen, etta kuolemattomien jumalten voima, luonto, jarki, valta mieli tahto (tai mika muu sana sitten tahansa paremmin ilmaiseekaan tarkoitustani) hallitsee koko luontoa?

Kysymys ymmarrettiin arkaluontoiseksi, silla parhaimmassa kirjassa ( Epikuroksella) sanottiin, ettei jumala kantanut huolta mistaan, ei omasta eika vieraasta .

Se uskonto, jota Cicero kunnioittaa, on hyvin kaytannonlaheinen ja itse asiassa lainsaatajien eika pappien on huolehdittava sen organisoinnista.

Kenenkaan ei tullut saada pitaa omia jumalia, elleivat ne olleet valtion tunnustamia. Jumalina palvottakoon seka alati taivaallisina pidettyja etta niita, joille omat ansiot ovat suoneet paikan taivaassa, kuten Herculesta, Liberia, Aesculapiusta, Castoria, Polluxia, Quirinusta, mutta myos Ymmarrysta, Miehuullisuutta, Hurskautta, Uskollisuutta, toisin sanoen ominaisuuksia, joiden ansiosta ihminen paasee nousemaan taivaaseen. Olkoon temppeleita naiden kunniaksi, alkoon paheiden kunniaksi.

Papeilla ja ennusmerkkien tulkitsijoilla, etenkin lintujen (pyhien kanojen) lentoa selittavilla auguureilla oli ja tuli olla myos huomattavaa valtaa valtiollisissa asioissa, mika nakyy Ciceron hahmottelemien lakien ja hallintorakenteiden monesta kohdasta.

Ennustukset eivat toki aina toteutuneet, mutta usein ne olivat uskomattomalla tavalla kayneet toteen, arveli kirjoittaja. Niinpa olisi ollut jarjetonta ylimielisyytta jattaa luonnon itsensa ilmaisemat ennusmerkit huomiotta.

Itse asiassa myos kansalla piti olla oikeus tulkita niita, mutta sitovat tulkinnat oli varattu niista huolehtiville papeille. Valtakunnan tulevaisuus oli kaikkein tarkeimpia asioita ja auguurien arvo oli korkea niin silloin kuin nyt. Televisio ei ole asioihin paljon uutta tuonut.

Kuten Platon, myos Cicero haluaa sanoa yhta ja toista siita, mika on saadyllista ja sallittavaa ja mika ei. Platonhan antaa suuren arvon musiikille ja suosittelee muun muassa vanhojen miesten kuorolle merkittavaa asemaa valtiossa.

Nuoret on sen sijaan Platonin mukaan ennen muuta pidettava aisoissa ja tama koskee muun muassa alkoholin nauttimista, mika tietyssa iassa pahentaa jo ennestaan liikaa kiivautta. Vanhemmille viini sen sijaan sopii hyvin.

Cicero kiinnittaa myos huomiota musiikkiin. Kirjassa todetaan, etta nykyinen yleiso, jolla oli viela asken taipumus vaikuttua Liviuksen ja Naeviuksen rytmien miellyttavasta vakavuudesta, nykyaan hyppelee ja pyorittelee kaulojaan ja silmiaan uusien rytmien tahdissa . Muinaisella Keikalla oli tapana rangaista moisesta ankarasti… Maarasihan naet kuristaan kuulu Sparta katkaistaviksi Timotheoksen lyyrasta ne ylimaaraiset kielet, jotka hanella oli tavanomaisten seitseman lisaksi.

Kohtuullisuus, saadyllisyys ja vakavuus olivat Ciceron ja hanen kekustelutoveriensa kunnioittamia asioita. Halveksittavin asia sen sijaan oli pahe ja hailyvyys ja nautinto niiden lahteena ja motiivina.

Kohtuuden nimessa Cicero halusi rajoittaa muun muassa hautajaisseremonioita ja muistomerkkeja, joilla ylvasteltiin maarattomasti ja kieltaa liioittelut suremisessa, jopa senkin, etta naiset raapivat hautajaisissa poskensa verille.

Paljon muutakin kiinnostavaa muun muassa juuri naisia ja heidan asemaansa ja rituaalejaan koskevaa Cicero kirjoitti, mutta hanen kirjoituksillaan ei nayta olleen erityisempaa vaikutusta.

Marcus Tullius oli mailleen menevan aikakauden mies ja ne puhtaat roomalaiset tavat, joita han ihannoi, olivat jo jaamassa tarunomaiseen menneisyyteen, jos nyt olivat kaytannon todellisuutta koskaan olleetkaan.

Primitiivisen kulttuurin opetuksia

Emile Durkeim, Uskontoelaman alkeismuodot. Australialainen toteemijarjestelma. Suomentanut Seppo Randell. Tammi 1980, 470 s.

Lueskelen tassa Emile Durkheimin teosta Uskontoelaman alkeismuodot . Siina tutkija etsii avainta uskontoon ilmiona tutkimalla Australian alkuasukkaiden tapoja, jotka kuuluivat alkeellisimpiin tunnettuihin kulttuureihin 1900-luvun alussa. Toki myos Amerikasta olisi loytynyt, mita tutkia, mutta Durkheim preferoi Australiaa.

Hapeakseni en ole jaksanut kahlata lapi kaikkia Durkheimin melko pitkia todisteluja ja empiiristen havaintojen selostusta, mutta luulen saaneeni joitakin tuoreita vaikutelmia hanen ajattelustaan, jota pidan hyvin kiinnostavana jo pelkastaan Seppo Oikkosen lukuisten puheenvuorojen perusteella.

Kulttuuriantropologian alallahan meillakin juuri tuohon aikaan oli saatu aikaan varsin merkittavaa tutkimusta ja erityisesti kunnostautui Edvard Westermarck (ks. Vihavainen: Haun westermarck tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), minka johdosta sosiologimme ristivat yhdistyksensakin Westermarck Societyksi . Nimikkohenkilonsa jalkia ei tama joukko kylla ole juuri lainkaan seurannut, kuten muuan sosiologi on huomauttanut.

Durkheim on vakuuttunut siita, etta on mahdollista loytaa ilmioiden alkupera nimenomaan niiden kaikkein alkeellisimpia muotoja tutkimalla. Uskonto, kuten myos kieli ja kasitteet, syntyy vain yhteisossa. Sosiologia taas on tiede, jonka todellinen tutkimusala ovat yhteisot, ei niiden jasenet.

Durkheimin mukaan jo hanen alkeellisella tutkimuskohteellaan oli samat uskonnon perusainekset kuin kaikissa kehittyneimmissakin uskonnoissa: jako pyhaan ja profaaniin, kasitys sielusta, hengista, myyttisista henkiloista, kansallisesta ja jopa ylikansallisesta jumaluudesta, negatiivisen kultin askeesinharjoituksineen taman liioiteltuna muotona, uhria ja uskonyhteytta koskevat riitit, jaljittelyriitit, muistoriitit ja sopeutusriitit: mitaan olennaista ei puutu.

Uskontoa ei kannata yrittaa selittaa rationaalisuudesta lahtien, mika ei tarkoita, etta se olisi mieleton asia, painvastoin. Uskonto on itse asiassa koko ihmisyyden synnyttaja. Ihminen on intellektuaalisen aineksen kokonaisuuden luomus, kokonaisuuden, josta kulttuuri muodostuu, jossa kulttuuri on yhteison tekoa.

Ryhtymatta tassa sen enempaa setvimaan uskonnon, kasitteellisen ajattelun ja ihmisen syntya, tulee tietenkin heti mieleen vilkaista, mita uskonnosta sen varsinaisessa mielessa on jaljella vaikkapa Suomen kaltaisessa kehittyneessa maassa.

Varsinaisen uskonnollisen elaman ydin, kultti, jota harjoittaa seurakunta, on meilla kutistunut marginaaliseksi ainakin varsinaisen uskonnon alueella. Kirkkojen tyhjyys sanoo asiasta kaiken olennaisen.

Jako pyhaan ja profaaniin on samaten hiipunut kaytannossa olemattomaksi. Voimansa kautta elavassa uskonnossa se on ehdoton ja sita noudattavan ihmisen maailmaan kuuluu paljon tabuja.

On turha sanoakaan, etta tabut eivat tassa nykyisessa maailmassa nauti minkaanlaista kunnioitusta. Korkeintaan journalistit voivat yrittaa sellaisia rakennella voidakseen selittaa suureksi intellektuaaliseksi urotyoksi niiden paljastamisen ja tuhoamisen, vaikka koko suoritus olisi latteatakin latteampi.

Tuonpuolisen maailman esikartanossa elamisen sijasta elamme nyt vankasti tamanpuolisen onnen tavoittelun maailmassa, mutta myos siihen liittyy vahvoja uskonnollisia piirteita. Itse asiassa on myos tabuja ja pyhia asioita, jotka koetaan niin itsestaan selvina, ettei niita kyeta nakemaan eika edes tunnustamaan.

Pitirim Sorokinin mukaan tallainen aineellisuuden ja aistihavainnon piiriin rajoittunut kulttuuri on vallinnut maailmassa ennenkin, erityisesti Rooman vallan viimeisina vuosisatoina. Han kutsuu sita nimella aistinen kulttuuri, sensate culture (ks. Vihavainen: Haun sorokin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joka on olemukseltaan rationaalinen.

Rationaalisuus on kuitenkin vain yksi mahdollinen kulttuurin vallitseva taipumus. Myohaisantiikista siirryttiin sitten keskiajan ideaiseen kulttuuriin , joka oli edeltajastaan kaukana kuin yo paivasta.

On kiinnostava kysymys, minne nyt ollaan siirtymassa. Vallitseva, rationaalisuuden nimeen vannova kulttuuri muistuttaa monessa suhteessa uskontoa. Myos silla on tabunsa, jotka ovat erittain vahvasti suojattuja kaikkea kyseenalaistamista vastaan, siis paradoksaalisesti myos ja jopa aivan erityisesti rationaalista kritiikkia vastaan.

Sorokin odotti jo omalla, kiihkean muutoksen aikakaudellaan aistisen kulttuurin olevan siirtymassa ideaiseen, jonkinlaiseen uskontoon, jolle rationaalisuus olisi yha toissijaisempaa ja vieraampaa.

Mitapa sanoakaan, niin sanotun postmodernismin myota koko tieteen kasite on saanut uuden kaiun. Rationaalisuuden sijasta sen keskiossa ovat yha useammin yksittaisten ihmisten, erityisesti marginaalien tuntemukset, jotka esitetaan loukkaamattomina ja kaikelta kritiikilta suojattuina. Rationaalisen ajattelun auktoriteetti kielletaan yha useammin ja totaalisemmin.

Natsien ideologia edellytti myos myyttisten rotuvaistojen nostamista loukkaamattomaan asemaan ja rationaalisen ajattelun alistamista sille. Kriitikot puhuivat jo silloin jarjen tuhoamisen ohjelmasta: Die Vernichtung des Verstandes .

Silloin se naytti olevan vain vastakkainen liberaalille anglosaksiselle rationaalisuudelle ja liberalismille. Nyt itse tuo liberalismi on muuttunut yha enemmin sensuuriin ja pakkoon perustuvaksi uskomusjarjestelmaksi, jonka edeltajaansa yhdistaa vain nimi.

Nyt naemme ymparillamme samaan aikaan seka perinteisen uskonnon lopullisen tuhoutumisen kristinuskon osalta ja uuden fundamentalismin nousun islamin osalta. Sen ohella tuo uusi normatiivinen irrationalismi saattaa kantaa povessaan uuden uskonnollisuuden alkiota. Mutta tama vie jo kauas spekulaatioon.

Joka tapauksessa uusien tabujen syntyminen on tosiasia ja mikali niita tunnustavien lahkojen temppeleihin haluaa tutustua, on paradoksaalisesti mentava yliopistoihin, mieluummin amerikkalaisiin. Tama on erittain merkittava seikka.

Jotakin tasta aihepiirista on tullut silloin talloin kirjoitettua. Palautan vain seuraavassa itseni ja myos muiden mahdollisesti asiasta kiinnostuneiden mieleen tamankin:

lauantai 17. helmikuuta 2018

Suutarikin, suuri viisas

Nec sutor ultra crepidam

Lansimaisen tieteellisen ajattelun kulmakivia on niin sanottu Humen giljotiini, joka lyhyessa ja ytimekkaassa muodossaan kuuluu ”There is no  ought  from  is ”.

Tama tarkoittaa, etta siita, miten asiat  ovat , ei voida johtaa sita, miten niiden  pitaisi olla .

Taman yksinkertaisen periaatteen seuraamukset ovat valtavat. Neuvostoliitossa ja muissakin totalitaarisissa utopioissa tama periaate hylattiin ja katsottiin nimenomaan asioiden olemuksesta seuraavan sen imperatiivin, jota valtaapitavat rajoituksitta noudattivat.

Jopa utilitaristit erehtyivat joskus hylkaamaan taman selkean erottelun ja tekivat alkeellisen virhepaatelman: haluttavaa on se, mita halutaan ja koska ihminen kerran haluaa mielihyvaa, seuraa siita, etta sen maksimaalinen hankkiminen hanelle on hanen velvollisuutensa. Q.E.D.

Jopa Olof Palme, joka tuskin oli aivan kylma utilitarismin houkutuksille, kiteytti politiikan olemuksen sanoihin ”Politiikka on tahdon asia”, ei siis tiedon.

Talla tietenkin saatettiin korostaa myos sita, etta politiikassa voidaan saada jotakin aikaan vain maaratietoisella tyolla sen sijaan, etta olisi jatetty asiat ihmisten mieltymysten mukaisesti kehkeytymaan pikkuhiljaa.

Joka tapauksessa lansimainen filosofia lahtee siita, ettei politiikka kuulu tietamisen, vaan tahtomisen alaan, se siis lahenee etiikkaa. Politiikassa on tarkeaa huomioida ihmisten halut ja aivan erityisesti heidan tahtonsa ja pyrkia sovittamaan yhteen ristiriitaisia intresseja siten, etta selvitaan mahdollisimman vahilla vahingoilla.

Tietaminen on toki myos tassa yhteydessa mita tarkeinta. Vanha Auguste Comten periaate tietamisen ihanteesta koskee mita suurimmassa maarin politiikkaa, josta Comte olikin kovin kiinnostunut:  savoir pour prevoir, prevoir pour pouvoir prevenir ! On tiedettava voidakseen nahda ennakolta ja on koetettava nahda ennakolta, jotta voitaisiin sen mukaisesti toimia.

Ennakkotieto on siis mita tarpeellisinta politiikan teossa, mutta ikava kylla, se on ihmisista puheenollen aina jonkin verran puutteellista. Yksiloiden kayttaytymisen ennustaminen on itse asiassa mahdollista vain erittain karkeissa rajoissa, joskus ja joidenkin kohdalla se toki onnistuu.

Ennakkoluulot poikkeavat ennakkotiedosta, mika on selvio, jota ei sivistyneelle ihmiselle tarvitse todistella. Tai sanokaamme, etta oli aika, jolloin tata ei tarvinnut tehda.

Ennakkotietoa tietyissa rajoissa on suhteellisen helppoa hankkia erilaisista ryhmista ja niiden kayttaytymismalleista. Mitapa muuta koko sosiologia on, kuin tahan pyrkimista?

Itse asiassa tassa on syyta kayttaa imperfektia. Se sosiologia, jota 1960-luvulla tutkittiin ja opiskeltiin, pyrki loytamaan todennakoisyyksia tilastojen avulla ja luomaan erilaisia, enemman tai vahemman ennustettavia malleja ja ideaalityyppeja siita moninaisuuden massasta, joka tilastoja tuntemattomalle maallikolle vaikutti loputtoman sekavalta puurolta.

Onnistuihan tama jossakin maarin ja onnistuu yha. Pyrkimys ryhmien luomiseen ja niiden kayttaytymisen ennustamiseen on tietenkin aivan legitiimi tieteen tehtava. Valitettavasti vain tahankin toimintaan hiipi jossakin vaiheessa poliittinen sensuuri, joka suorastaan halusi kieltaa monien asioiden tutkimisen. Viittaan nyt vain Tatu Vanhasen osakseen saamaan vastaanottoon.

Itseaan kunnioittava tutkija ei tietenkaan anna periksi tieteen ulkopuoliselle painostukselle, vaikka asia epailematta saattaa tietyilla tiedonaloilla vaikeuttaa hanen toimintaansa.

Useissa lansimaissa, alkaen Yhdysvalloista, on kehittynyt uusi poliittinen kulttuuri, jolla on vahvoja totalitarismin piirteita ja joka pyrkii kieltamaan jopa tiettyjen asioiden tutkimisen, tutkimustulosten soveltamisesta puhumatta.

On toki myos tiedonaloja, jotka ovat kehittyneet erityisesti 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta lahtien. Ne komeilevat suomenkielessa tieteen tittelilla ja ovat usein jopa lahtokohtaisesti poliittisia.

Niilla on kaikkialla myos kriitikkonsa ja naurajansa, mutta kuten aikoinaan marxismi-leninismi, niin myos nama ovat kehittaneet itselleen omat kriteerinsa ja periaatteensa, joiden puitteissa ne ovat kaiken ulkopuolisen arvostelun ulottumattomissa. Feminismi metodisena lahtokohtana on hyva esimerkki.

Murheellinen maine on ollut myos kulttuuriantropologialla, jonka suurena edustajana aikoinaan ylistetty Margaret Mead paljastui ?arlataaniksi.

Koska antropologia oli vanhastaan keskittynyt niihin, joita oli tapana nimittaan jaloiksi villeiksi, on ymmarrettavaa, etta tieteenharjoitukseen sekoittui usein normatiivisia aineksia ja kohteesta oltiin loytavinaan todisteita, jotka paljastivat oman kulttuurimme vajavaisuuksia ja madannaisyyksia.

Sille, joka uskoi ihmisluonnon olevan loputtomasti muokattavissa, kulttuuriantropologia on aina tarjonnut enemman tai vahemman vakuuttavaa hengenravintoa, vaikka eihan se mitaan todistanut sanan ankarassa mielessa.

Kaikesta huolimatta kulttuuriantropologia epailematta tarjoaa monia kiinnostavia nakokohtia kulttuurien moninaisuuteen eli silla on heuristista arvoa, mikali sita oikein kaytetaan.

Idiotismia lahenee sen sijaan ajatus, jonka mukaan voitaisiin johtaa kulttuuri- tai sosiaaliantropologiasta normeja politiikalle. Tama loukkaisi heti jo Humen giljotiinia ja asettaisi esittajansa lansimaisen tieteellisen tradition ulkopuolelle.

Tuntuu kuitenkin silta, ettei asia ole oikein valjennut edes kaikille ns. laatulehtiemme lukijoille, toimittajille tai kirjoittajille ja olen jostakin lukenut sellaistakin, etta ”tutkijapiirit” yleensa hyvaksyisivat multikulturalismin.

Mikali nain olisi ja epailematta tama saattaisi patea tiettyyn, rajoitettuun, tutkijan nimiketta kayttavaan populaatioon, ei asialla kuitenkaan olisi sen kummempaa poliittista merkitysta, kuin kyseisen ryhman vaaleissa antama aanimaara.

Taman paivan Helsingin Sanomissa on Cambridgen yliopistossa tyoskentelevan sosiaaliantropologian professorin mielipidekirjoitus ”Uusi rasismi vaihtoi rodun kulttuuriin”. Artikkelin hullunkurisuus huipentuu lopussa, jossa kirjoittaja unelmoi siita, etta kulttuurin kasite joskus poistuisi kaytosta, jolloin ehka paastaisiin ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimilla”

Tulkitsen taman vuodatuksen poliittiseksi kannanotoksi, joka vastustaa ryhmien kulttuuristen erojen huomioimista esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eli siis vaatii ummistamaan silmat silta ennakkotiedolta, jonka sosiologinen tutkimus voi antaa tallaisen politiikan tuloksista.

Tama on tietenkin tieteellisen ajattelun vastustamista poliittisin perustein. Sellaista on tapana kutsua populismiksi.  Vaikka ei ole ihan selvaa, pyrkiiko kirjoittaja perustelemaan poliittista kannanottoaan tieteenalansa tuloksilla, tulkitsen asian siten, etta juuri tasta on kysymys ja siis viime kadessa myos Humen giljotiinin hylkaamisesta.

Tama ei kylla oikein jaksa enaa naurattaa. Mieleen tulee joka tapauksessa se vanha tapaus, kun meidan ns. ”edistyksellisissa” piireissamme keksittiin uudissana ”neukku”, jolla ei ollut mitaan pejoratiivisia rasitteita. Ennen pitkaa havaittiin kuitenkin, etta siihen liittyi assosiaatioita vanhanaikaisuudesta, holmosta byrokratiasta ja vastaavasta.

Niinpa muuan vieraileva venalainen kolumnisti vaati otsa rypyssa moisen haukkumasanan korvaamista jollakin toisella sanalla…

Pelkaanpa, etta rodun ja kulttuurin tarinassa on kyse aivan vastaavasta asiasta aivan riippumatta siita, suhtautuvatko tutkijat kasitteisiin varauksellisesti vai eivat.

Vanhan anekdootin mukaan suutarin pitaa keskittya omaan patevyysalueeseensa. Lestin arvostelijana han on auktoriteetti. Kun sen sijaan mennaan siihen vaatetukseen, joka on jossakin polven ylapuolella, hanen mielipiteellaan on aivan sama arvo kuin kenen tahansa muunkin maallikon.

Itse asiassa se ei ole edes yhta arvokas: mika sellainen suutari luulee olevansa, joka yrittaa vaatia, etta asiakas pukeutuisi yhdella tai toisella tavalla? Siina asiassa on paatosvallan oltava henkilolla itsellaan.

Suuret rosvojoukot

Mitapa valtiot ilman oikeudenmukaisuutta olisivat muuta kuin suuria rosvojoukkoja , kysyi pyha Augustinus. Latinaksi se kuulostaa komeammalta, joten otetaan sekin viela tahan: Remota itaque iustitia quid sunt regna nisi magna latrocinia?

Tassa on jo useamman vuoden ajan joutunut ihmettelemaan, missa nyt on ihmisten mielissa ja tavoitteissa sellainenkin asia kuin rauha. Ihmisten ja heidan elamalleen valttamattomien kohteiden havittamisesta on tullut niin normaalia paivittaista ohjelmaa, etta naytti jo unohtuneen, etta toisinkin voisi olla.

Vastenmielisin rosvojoukko on ehdottomasti se, joka aloitti aseellisen hyokkayksensa ilman mitaan oikeutta siihen. Havyttomyyden huipuksi sama taho on viela kehdannut parkua karsimyksistaan, mikali myos sen alueelle on kohdistettu vastavuoroisesti vakivaltaa. Tilanne olisi aarimmaisen koominen, ellei koko asia olisi niin traaginen.

Toki sodan kayminen ei ollut alun perin hyokkaajan tarkoituksena. Sodasta puhuminenkin oli laitonta, kun erikoispalveluiden piti hoitaa voittamattomine aseineen muuan erikoisoperaatio, joka palauttaisi Ukrainan Venajan kaskyvaltaan.

Asiaa voi verrata talvisotaan. Taas kerran suunnitelmat olivat mita parhaimmat, mutta kavi kuin aina. Nerokkaiden ja alansa huippua edustavien erikoismiesten muodostama erikoishallitus ei olisi voinut nolommin mohlia koko ulkopolitiikkaansa, jonka suurena paamaarana oli saada naapurivaltiot taas liittymaan sen ymparille Euraasian liittoon.

Suunnitelma B taas jo sitten tarkoitti koko Yhdysvaltain johtaman maailmanjarjestyksen kumoamista heti ja tuosta vaan, mutta sekin perustui toiveajattelulle ja virhelaskelmille.

Aarimmaisen vaaralliseksi noiden suuruudenhullujen erikoismiesten pelin tekee se, etta heidan kasissaan on ydinaseita, joita he ovat yha uhkaavammin kalistelleet ja jopa lahettaneet aivan USA:n rannikolle.

Eskalaatio on edennyt koko ajan ja kun sita johtavien toheloiden tahanastiset saavutukset tunnetaan, olisi kevytmielista olettaa, ettei siita, Augustinuksen termia lainatakseni, rosvopesasta hyvinkin voisi loytya pommin laukaisijaa.

Suomea on nyt avoimesti nimitetty etulinjan maaksi, mika nayttaa aiheuttaneen jonkinlaista vahamielista innostusta sellaisissa piireissa, jotka uskovat aseiden voimaan yleensa ja oman puolen ihmeaseiden voimaan erityisesti. Muutaman vuoden kokemus katsomossa ei nayta opettaneen mitaan.

Joku lukija tassa hiljan vaitti, ettei tassakaan blogissa ole koskaan puhuttu mitaan rauhasta konkreettisesti ja niista ongelmista, joita silla olisi ratkaistava.

Tama ei pida paikkaansa. Noista ongelmista on puhuttu jo ns. euromaidanista lahtien (vrt. Vihavainen: Haun maidan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ukrainan vahemmistopolitiikka on ollut chauvinistista ja vahemmistoja sortavaa. Jostakin syysta juuri nyt, aivan viime aikoina Baltian maat ovat lahteneet samoille linjoille.

Suomen kielipolitiikka ja esimerkiksi Ahvenanmaan asema, joka nayttaa monia narastavan, mainittiin viela mahdollisena esikuvana Ukrainassakin takavuosina. Sitten tuli tuo Maidan ja yhteiskeinunta, johon moskalit eivat saaneet osallistua ja sitten tuli sota.

Tuskin on olemassa mitaan muuta mahdollista politiikkaa, joka olisi voinut hitsata Ukrainan venajankielisia maansa patriooteiksi, kuin tuo Venajan idioottimainen ja rikollinen (anteeksi nyt sanat, olen juuri lukenut Augustinusta) hyokkays.

Osa venajankielisista ja varmaan myos jopa ukrainakielisista kuitenkin luultavasti pysyy Venaja-mielisina ja joka tapauksessa jonkinlainen vahemmistonsuoja olisi aina sivistysvaltion kansalaisille suotava. Pakollinen denationalisaatio kuuluu sekin rosvojoukkojen menetelmiin.

Zelenski on juuri hiljattain sanonut, etta rauha olisi tehtava kansainvalisien yhteison hyvaksymalla tavalla. Tama kuulostaa jo lupaavalta. Aiemmin on molemmin puolin kuulutettu vain non possumus linjaa ja vaadittu kaikkien aluevalloitusten palauttamista.

Eiko oikeudenmukaisuus sitten vaadi niiden palauttamista? Ollaanko tassa rikollisuutta suosimassa?

Kannattaa muistaa, etta kysymys on alun perin ollut Ita-Ukrainan vahemmistojen asemasta ja niiden separatismista, joka pystytti sinne pyssymieskomennon, jota Ukraina sitten ryhtyi aseellisesti torjumaan Kremlin suureksi moraaliseksi narkastykseksi.

Ongelma on mita ilmeisimmin aito, joskin yritykset sen ratkaisemiseksi valtavalla joukkoteurastuksella ovat taas kerran olleet yhta mielettomia ja kohtuuttomia kuin maailmansodan sytyttaminen yhden serbialaisen murhaajan takia.

Mutta rauhahan se saatiin seka ensimmaisen etta toisen maailmansodan jalkeen. Ensin mainitussa tapauksessa se oli huonosti harkittu ja epaoikeudenmukainen kostorauha, jolla haluttiin hyvittaa sita verta, jota oli hekatombeittain vuodatettu.

Toisen maailmansodan jalkeen yleista rauhaa ei oikeastaan tehtykaan ennen kuin ETYK:issa vuonna 1975. Monien mielesta se oli aarimmaisen epaoikeudenmukainen rauha, joka jatti Neuvostoliitolle sen itselleen anastamat alueet ja imperiumiinsa pakottamat valtiot.

Mutta kylla elama elamalta maistui sellaisenkin rauhan oloissa. Aina se sotavuodet voitti ne kokeneiden mielesta.

Nyt olisi siis rauha taas tehtava ja nayttaa silta, etta sen aikaan saaminen on todella molempien tai kaikkien osapuolten tavoitteena. Valillahan tuntui jo silta, etta tana sota on niin mainio, etta sita taytyy saada lisaa. Tekihan se ehka ainaiseksi lopun pyrkimyksesta luoda euraasialainen supervalta, jonne kaikki alueen valtiot kilvan rientavat.

Kun tuo tavoite lienee jo saavutettu, on aika ajatella jo ukrainalaistenkin osaa, edustivatpa he mita kieliryhmaa tai kansallisuutta tahansa.

Ukrainalle on jo heiluteltu porkkanaa, mutta samaan aikaan todettu, etta rauhakin voi vaatia uhrauksia, ei pelkastaan sota. Rauha sen jalkeen, kun uhrauksia on tehty sodassa, on aina katkeraa, mutta ilman niita on vain sotaa.

Milla ehdoilla Moskova suostuu rauhaan, on kiinnostava ja osaltaan ratkaiseva kysymys. Se on jo julistanut liittaneensa itseensa Ukrainan itaisia osia ja Krimin, mutta kansanaanestyksilla ei ole ollut kansainvalista uskottavuutta. Voisiko se alistua uuteen aanestykseen, jossa tallainen uskottavuus taattaisiin?

Mikali se siita kieltaytyisi, se menettaisi kasvonsa, mika tosin on jo ainakin kerran tapahtunutkin. Mutta elama on. Ei kannata sulkea pois sita mahdollisuutta, etta Ukrainan eraiden itaisten osien status voitaisiin sopia kansainvalisella sopimuksella, jonka seka Venaja etta Ukraina tunnustaisivat.

Muistammehan, etta myos Stalin suostui tekemaan rauhan Helsingin hallituksen kanssa, jota se ei pitkaan aikaan edes tunnustanut. Rauha olli Suomelle hyvin raskas, mutta Neuvostoliiton uskottavuuden kannalta se oli katastrofi.

Tai niinhan sita luulisi. Tosiasiassa massiivinen propagandahyokkays ja disinformaatio havittivat hyvin pian kansainvalisen suuren yleison silmista sen, mita oli tapahtunut. Eihan sen olennaisia mutkia enaa tunneta edes Suomessa.

Pidetaanpa nyt peukkuja, ehkapa tuo iustitia , jota Augustinus peraankuulutti, hyvinkin saa taas maailmassa puheenvuoron ja aseet lakkaavat puhumasta jarjetonta kieltaan.

Alueiden omiminen

Valtiot hankkivat uusia alueita yleensa sodalla tai nain ainakin tapahtui siihen aikaan, kun rajoittamaton barbaria vallitsi valtioiden valisissa suhteissa. Syita loytyi aina, eika valtion voimistamista tarkoittavia toimenpiteita yleensa paheksuttu.

Ensimmaisen maailmansodan jalkeen julistettiin sentaan sota kelvottomaksi tavaksi hoitaa asioita ja Kellon-Briand-sopimus vuonna 1928 teki hyokkayssodan suorastaan rikolliseksi.

Ensimmaisen maailmansodan jalkeinen imperiumien hajottaminen kansallisvaltioihin naytti myos poistavan ilmeisimmat sodan syyt Euroopasta.

Tosiasiassa Pariisin rauhat vuonna 1919 jattivat useita kansakuntia tyytymattomiksi rajoihinsa. Ehka raikeinta vaaryytta tehtiin Unkarille, joka menetti miljoonia asukkaita naapureilleen.

Saksa ja Itavalta pantiin matalaksi ja saivat myos antaa miljoonien saksalaisten asuttamat alueet Puolalle, T?ekkoslovakialle ja jopa Italialle. Viime mainitussa tapauksessa Etela-Tiroli, joka nyt siirtyi Italialle ja sai nimekseen Alto Adige, oli selvasti saksalaisenemmistoinen.

Italia oli lahtenyt soitellen sotahan ja karsinyt hirmuisia tappioita. Barbaarisen logiikan mukaan vuodatettu veri oli valuuttaa, jolla piti voida ostaa maata. Tama verella ostaminen tuli sitten uudelleen muotiin toisen maailmansodan aikana.

Kuten tunnettua, ennen talvisotaa Stalin vaati Suomelta vain Suomenlahden saaria (noin 3000 asukasta) ja Koivistolta Laatokalle ulottuvaa linjaa, jossa lienee asunut tuskin 100000 asukasta. Repolasta ja Porajarvelta olisi saatu kaksinkertainen maara asumatonta korpea.

Hangon tyhjentaminen ja vuokraaminen naapurille korvausta vastaan olisi ollut ilmeisesti historiallisiin aikakirjoihin mainittava uutuus, jonka toteuttaminen olisi ollut kiinnostavaa nahda koko maailmankin mitassa.

Kun sitten syttyi sota tai ainakin nyt aseellinen selkkaus, jonka rauhanomaiseen ratkaisuun tarvittiin parinsadan tuhannen miehen tappamista, totesi Molotov, ettei neuvotteluissa esitettyihin ehtoihin (saati nyt Kuusisen kanssa tehtyyn sopimukseen) voitu enaa palata, koska paljon verta oli vuodatettu .

Verta oli vuodatettu ”ilman meidan syytamme” sanoi Molotov viela varmemmaksi vakuudeksi. Rauhansopimusta koskevassa puheessaan han joka tapauksessa selitti uskovansa, etta jalomieliset rauhanehdot loivat hyvan pohjan hyvalle naapuruudelle.

Monet venalaiset kirjoittajat ovat sittemmin itkeneet krokotiilin kyynelia sen johdosta, etta Suomi ei kunnioittanutkaan tuota jalomielista sopimusta, vaan lahti julmaan hyokkayssotaan naapuriaan vastaan.

Siina sitten vuodatettiin lisaa verta seka valloitusten sailyttamiseksi etta ryostosaaliin palauttamiseksi. Enemman vertaan vuodattanut kai nyt sitten vahvisti omistuksiaan maksamalla lisaa hintaa.

Puhuessaan Saksan ja Neuvostoliiton rajasopimuksen johdosta syyskuussa 1939 Molotov viittasi taas vereen maksuvalineena tai ainakin rituaalisena kaupanvahvistamisen elementtina, kuten Mefiston ja Faustin valilla tehtiin.

Saksan ja Neuvostoliito ystavyys oli nyt verella sinetoity , julisti Molotov viitaten, paitsi Saksan ja Puolan valisissa taisteluissa kaatuneisiin ja haavoittuneisiin kymmeniin tuhansiin, myos Neuvostoliiton kaatuneina menettamiin noin tuhanteen mieheen.

Nain vakavalle pohjalle perustetulla ystavyydella oli kaikki edellytykset kehittya todella vakaaksi ja pitkaaikaiseksi totesi Molotov.

Sellaista oli Molotov ennustellut jo korkeimmassa neuvostossa pitamassaan puheessa 32.8.1939. Sopimus olisi kaannekohta Euroopan historiassa eika vain Euroopan…

Mutta vasta verellahan se ystavyys koetellaan ja vahvistetaan. Kun Puolan valtio oli pyyhitty maan pinnalta, oli asia muuttunut niin sanoakseni lihaksi ja eritysesti vereksi.

Mutta kyllahan alueita voidaan vallata myos siten, etta kansa muuttaa sinne ja syrjayttaa kantavaeston. Tama on historiassa aivan normaalia. Ennen pitkaa alue alkaa toimia enemmiston ehdoilla.

Ajatelkaamme nyt vaikka sita, etta papualaiset saisivat paahansa muuttaa Suomeen. Kukapa uskaltaisi kieltaa heilta taman oikeuden. Papualaisenemmisto ei olisi Suomessa ihan pian mahdollinen, mutta ihan kohtuullisellakin maahanmuuttajamaaralla se olisi sadan vuoden kuluttua ajankohtainen asia. Ainakin entinen kantavaesto voisi olla vahemmistona.

nykyisten kaytantojen mukaan Suomen liittaminen Papuaan ei olisi mahdollista, mutta ainahan saadokset muuttuvat uusien realiteettien mukana.

  Joka tapauksessa myos maahanmuutto antaa vahvoina pidettavia argumentteja niille, jotka haluavat valtiollisten rajojen muuttamista. Muistamme, miten Serbian entinen historiallinen sydanalue Kosovo irrotettiin siita suurten aplodien kaikuessa koko sivistyneelta maailmalta. Siella serbit olivat tulleet pieneksi vahemmistoksi. Kosovon historialle ei kukaan pannut painoa.

Mutta kenelle kuuluvat Ukraina, joka olli kolmisensataa vuotta Venajan yhteydessa ja kenties kauemmin, asiasta voidaan aina kiistella, onko se jonkin mielesta argumentti jonkin asian hyvaksi, riippuu poliittisista suhdanteista. Merkittava tosiasia joka tapauksessa on, etta suuret osat siita ovat Venajan 1700-luvulla valloittamia ja nykyaan myos venalaisenemmistoisia.

Tarkoitan erityisesti Krimia ja Mustanmeren rannikkoa eli ns. Novorossijaa. Olivatko ne perinteisesti venalaisenemmistoisia? Jos olivat, onko tama jonkinlainen argumentti sille, etta Venajalla olisi rikollisen hyokkayssotansa ja siis verella maksamisen lisaksi jokin hyvaksyttava argumentti pyyteilleen?

Entapa, jos ne 1700-luvun lopun valloituksen jalkeen olivat vahvasti ukrainalaisenemmistoisia? Vai tekeeko myohempi venalainen maahanmuutto niista taa ilman muuta luonteeltaan venalaisia? Ehka tarvitaan taas sita paljon puhuttua venalaista verta, jolla on ennenkin ostettu naapureilta alueita heidan oman verensa hintaa kyselematta?

Tassa joka tapauksessa pohdinnan aiheeksi vahainen katsahdus Novorossijan vaestotilanteeseen silta ajalta, kun se alettiin tarkoin tuntea:

lauantai 1. lokakuuta 2022

Novorossija

Monikulttuurin kehto

Kuten tunnettua, Venajalla monet talonpojat eivat viihtyneet isantiensa alaisuudessa, vaan pakenivat ns.  villille arolle . Nain syntyivat venalaiset ja ukrainalaiset kasakkakunnat, mutta viela niiden etelapuolella oli harvaan asuttua aluetta, joka kuului Osmanien valtakunnan yliherruuden alaisuuteen.

Kun Turkin valta siella kukistettiin Katariina II:n aikana, saatiin Venajalle suuri uusi alue, jota ruvettiin nimittamaan uudeksi Venajaksi , Novorossijaksi .

Kun vakea siella oli vahanlannasti, sita houkuteltiin muun muassa Saksasta. Myos serbeja, juutalaisia ja kreikkalaisia muiden muassa saapui huomattavan paljon talle seudulle. Eniten kuitenkin tuli ukrainalaisia, joiden maara vuoden 1897 vaestonlaskennassa oli yli 68,9 prosenttia. Venalaisia oli vajaat 10 prosenttia ja moldavialaisiakin yli 11 prosenttia. Loppu oli kansallista tilkkutakkia saksalaisista tataareihin ja kreikkalaisiin. Putinin ja putinoidien esittamat argumentit alueen ikivanhasta venalaisesta luonteesta ovat siis pohjaa vailla.

Sivumennen mainittakoon, etta 1700-luvun lopulla, jolloin Novorossija syntyi, oli puhetta myos suomalaisten lahettamisesta noille uusille alueille, erityisesti Krimille.

Grigori Potjomkin puhui tasta enemman tai vahemman vakavissaan Ruotsin suurlahettilaalle Curt von Stedingkille, kun tama ehdotteli Savonlinnan palauttamista Ruotsille: lahetetaan koko porukka Krimille, niin ei tarvitse mokomasta autiosta maaplantista keskustella… Tama ei ollut ainoa kerta, kun suomalaisten -myos inkerilaisten- muuttoa Novorossijaan ajateltiin.

Ei se Novorossija hullumpi paikka ollutkaan. Maa oli viljavaa ja kaikenlaista rikkautta oli maaperassa. Odessan kaupunki nousi pikavauhtia suureksi viljanviennin keskukseksi. Siita tuli Venajan juutalaisten suuri keskittyma, jonka omaleimaisuus on sailynyt naihin paiviin.

Itse asiassa Novorossija oli vain alku Katariinan kreikkalaiselle projektille,  греческий   проект , johon kuului Bysantin valtakunnan uudelleen perustaminen. Sen hallitsijaksi olisi tullut pojanpoika Konstantin, joka ei kylla myohempien tietojen valossa ollut kovinkaan lahjakas eika suosittu henkilo, vaikka dekabristit paremman puutteessa hanen nimeaan huusivatkin Palatsitorilla vuonna 1825.

Olisipa Konstantinopolista tullut Venajan uusi keskus. Silloin kai Pietarin merkitys olisi vahentynyt ja sita mukaa sen Suomelle muodostama vaara, kuten Henrik Gabriel Porthan pohdiskeli…

Mutta eurooppalainen suurpolitiikka ei sallinut Venajan ottavan Itameren lisaksi viela Valimerenkin herruutta. Suunnitelma jai suunnitelmaksi, mutta syntyihan ainakin suuri uusi liitosalue Venajan etelapuolelle, monenkirjavine vaestoineen. Myos tuon alueen kaupunkien usein kreikkalaiset nimet (Mariupol, Simferopol, Sevastopol ym.) periytyvat Katariinan ajoilta.

Kansallisten vahemmistojen osa on Venajalla aina ollut ankeampi kuin putinistinen historiankirjoitus kertoo. 1800-luvulla toki parjattiin ja 1920-luvulla kansallisia vahemmistoja suorastaan suosittiin, mutta jo 1930-luvulla ne saivat kokea kovia kaikkialla Neuvostoliitossa, Kaukoidasta Karjalaan ja Kuolan niemimaalta Ukrainaan. Alueet venalaistyivat suureksi osaksi sen takia, etta vahemmistot tavalla tai toisella havitettiin, osittain fyysisesti, osittain sirottelemalla ne uusille alueille.

Esimerkiksi sopivat vaikkapa kreikkalaiset. Kreikkalaisia oli Neuvostoliitossa enimmillaan 358 000. Tiiviina kokonaisuuksina heita asui Mustanmeren rannikolla, Ukrainan, Pohjois-Kaukasuksen ja Gruusian alueilla. Osa kreikkalaisista tai siis heidan esi-isistaan oli tullut alueelle jo kauan ennen ajanlaskumme alkua.

NKVD:n suorittamissa kansallisissa operaatiloissa vuosina 1937-38 tuhottiin suuri maara kaikkia Neuvostoliiton vahemmistokansallisuuksia, myos kreikkalaisia. Sodan aikana kreikkalaiset luettiin ns. rankaistaviin kansoihin ja heita rankaistiin siirtamalla pois asuinsijoiltaan, muun muassa Krimilta noin 14000 henkea. Naissa operaatioissa kuoli aina melkoinen prosentti siirrettavista.

Niin sanottuihin erikoiskyliin ( спецпоселение ) asutettiin Stalinin aikana epaluotettavia aineksia ja vuoden 1953 tilanteen mukaan kreikkalaisia naista oli 28388 henkea, joista Kreikan alamaisia (poliittisia pakolaisia) perati 23609 henkea. Koko maailman proletariaatin isanmaa oli aika tyly helmaansa halajaville veljille niin taalla pohjoisessa kuin etelassakin.

Vuoden 2010 vaestonlaskun mukaan Venajalla asui 85640 kreikkalaista. Tiiviimpia keskittymia oli Stavropolin alueella, pohjois-Kaukasuksella. Lisaksi kreikkalaisia oli Ukrainan alueella noin 91000.

Mainittakoon, etta inkerilaisista, joita viela vuonna 1939 oli noin 143 000, oli vuonna 2010 jaljella enaa 20267 henkea. Jalkimmaisessa luvussa ovat sita paitsi viela muutkin suomalaiset.

Vertailusta ilmenee siis, etta suomalaiset ovat kestaneet 1900-luvun -ja myos 2000-luvun- hoykytyksia paljon kreikkalaisia huonommin ja kaiketi olleet myos innokkaampia paluumuuttajia.

Joka tapauksessa Novorossija oli viela 1700-luvun lopulla lahs tyhja alue, jota alettiin suunnitelmallisesti tayttaa monien eri kansallisuuksien edustajilla.

 Nain syntynyt monikansallisuus ei muodostunut sen vaestolle suureksi siunaukseksi ja samaahan voinee sanoa monikulttuurisuudesta kaikkialla. Mita paremmin kansanryhmat pysyvat erillaan toisistaan, sita paremmin sopu sailyy, kuten Sveitsin esimerkki osoittaa.

Kun kansallisia intohimoja tarpeeksi lietsotaan, saadaan niinkin laheiset kansat kuin venalaiset ja ukrainalaiset kiivaasti vihaamaan toisiaan, kuten lahihistoria osoittaa.

Sveitsissa kaikki on ollut toisin ja tassa voimme tietenkin muistaa myos sen, ettei valtio Sveitsissa ole tietaakseni koskaan ollut kiinnostunut etnisista puhdistuksista. Ukrainasta Puolaan ja Unkariin ulottuvalla alueella asia on ollut toisin.

Imperiumin perintoprinssi

Windsorin herttuan muistelmat . WSOY 1951, 444 s.

Englannin tulevan kuninkaan, Yorkin herttuan poika sai vuonna 1894 kasteessa nimen Edward Albert Christian George Andrew Patrick David. Kyseessa olivat Davidin ja Christianin lisaksi Britannian eri osien suojeluspyhimykset seka isanisanaidin, kuningatar Viktorian jo ammoin kuolleen prinssipuolison nimi.

Vanha matriarkka tahtoi, etta kaikilla hanen jalkipolvillaan olisi myos hanen rakkaan miesvainajansa nimi.

Imperiumi oli tuolloin viela voimissaan ja Whitehallilta kasin hallittiin neljannesta maailmasta. Tosin dominioiden kuuluminen imperiumiin oli jo pitkalti seremoniallista, mutta ei toki kokonaan, kuten sitten maailmansodassakin saatiin nahda.

Englannin kuninkaiden valta oli jo vahissa, mutta eivat he merkityksettomia hahmoja olleet ja ainakin loputtomat seremoniat pitivat heita tyollistettyina. Toki keskeiseksi toimeksi nayttaa esimerkiksi Davidin eli tulevan lyhytaikaisen kuninkaan Edward VIII:n isalla tulleen fasaanien ja peltopyiden ampuminen.

Naita riistalintuja teurastettiin joskus ”metsastyksissa” useita tuhansia ja samanlainen harrastus oli monella muullakin siniverisella, erityisen ahkerana uurastajana talla saralla tunnettiin Sarajevossa sittemmin ammuttu Itavalta-Unkarin suurherttua Frans Ferdinand.

Aikakauden herrasmiesharrastuksiin kuuluivat myos ketunajo, esteratsastus ja hevospoolo seka tiikerin ja muun suurriistan metsastys. Niita harrasti myos Walesin prinssi eli tuleva Edward VIII, josta sen jalkeen tuli Windsorin herttua. Toki han sittemmin korvasi kivaarin kameralla suurriistaa jaljittaessaan.

Tama kirja keskittyy paahenkilonsa omiin kokemuksiin, jotka eivat ole vailla mielenkiintoa, vaikka hanen uransa hallitsijana jai ennatyksellisen lyhyeksi. Kirja on tietenkin myos hyvin subjektiivinen ja haamukirjoittajan paperille panema.

Ehka antoisimpia ovat pikku tiedot, esimerkiksi sellaiset, joiden mukaan Edwardin isa inhosi ranskaa, jota piti naismaisena kielena ja lausui tahallaan vaarin ruokalistassa olevat ranskalaiset sanat. Tuota samaahan George Orwell on sanonut Englannin tyovaenluokasta.

Englannin hallitsijahuoneen ja koko Euroopan hallitsijahuoneiden saksalainen perinto nakyi siina, etta pikku Edwardille puhuttiin lapsena saksaa yhta paljon kuin englantiakin. Euroopan hallitsijathan olivat tuohon aikaan serkuksia ja taman asian voitiin ajatella myos edistavan kansakuntien sydamellisia valeja.

Poliitikot, joita Edwardin isa sydamestaan vihasi puolueista piittaamatta, paattivat asiat toisin ja maailmansota syttyi koko kansakunnan suureksi riemuksi. Kun sota julistettiin, nousi innostus pilviin, muistelee kirjoittaja.

Itse han sai osallistua lahinna esikuntatehtaviin linjojen takana, mutta paasi siina maarin kosketuksiin myos rintamamiesten kanssa, etta oppi ymmartamaan, mita sota todella oli, eika se hanta miellyttanyt. Myos opiskelu Oxfordissa lahensi hanta kansaan, joskaan ei sen alakerroksiin.

Valmistautuminen hallitsijan tehtaviin vei nuoren miehen loputtomille matkoille ympari maailman ja aina silloin talloin han sai todeta myos oppositiomielialoja britteja vastaan. Nain oli Intiassa, jossa Gandhi yritti sabotoida vierailua ja myos Etela-Afrikassa, jossa buurisodan muistot yha kaivelivat.

Edwardin on katsottu olleen merkittavan saksalaismielinen, mita tassa kirjassa tuskin edes mainitaan. Sen sijaan siina puidaan tarkoin se prosessi, jonka paatteeksi Edward luopui kruunustaan ja otti Windsorin herttuan arvonimen.

Eronnut rouva Wallis Simpson oli hovivaelle kauhistus jo pelkastaan eronsa takia. Periaatteessa olisi kylla ollut mahdollista solmia niin sanottu morganaattinen avioliitto, jossa vaimo olisi ollut laillinen puoliso, mutta vailla hallitsijan puolisolle kuuluvia valtiollisia oikeuksia ja statusta.

Tama oli myos Edwardin tavoite ja han olisi halunnut jatkaa kuninkaana, mutta poliitikot paaministeri Baldwinin johdolla paattivat toisin.

Seurauksena oli kruunusta luopuminen, minka kertoja itse selittaa halullaan turvata kuningasinstituution olemassaolo eika halveksunnalla sita kohtaan. Kuninkuus ei saanut joutua poliittisen riidan kohteeksi.

Naistenlehtien ikuisen kiitollisuuden kuninkaan romanttinen valinta eli kruunista luopuminen rakkauden hyvaksi ainakin sai aikaan ja seurapiiripersoonina loistanut Windsorin herttuapari ilahdutti alan yleisoa viela kauan sodan jalkeen. Edward kuoli vuonna 1972 ja Wallis Simpson vasta vuonna 1986, lahes 90-vuotiaana.