Miten sytytetaan maailmansota?

motto: “Just for a scrap of paper, Great Britain

was going to make war on a kindred nation who desired nothing

better than to be friends with her.”

– Sir Edward Goschen, British Ambassador to Berlin, Germany, 1908 – 1914.

Monilta lienee jo aivan unohtunut, ettei Hitlerin tarkoituksena ollut maailmansodan sytyttaminen. Itse asiassa han oli kovin pettynyt rappeutuneisiin lansivaltoihin, jotka ottivat Puolalle annetut takuut tosissaan. Taas paasi tapahtumaan kuten jo vuonna 1914, jolloin ”pelkan paperinpalan takia” Englanti aloitti sodan sukulaiskansaa vastaan, joka ei ”mitaan enempaa halunnut kuin olla ystava sen kanssa.”

Niinpa Hitler tarjosikin heti lansivalloille rauhaa ja myos Neuvostoliitto tuki Saksan rauhanponnisteluja. Kuten Molotov puheessaan Saksan ja Neuvostoliiton raja- ja ystavyyssopimuksen (ks. Vihavainen: Suuri ystavyys (timo-vihavainen.blogspot.com) ) johdosta totesi, nyt rauhan asialla oli Saksa ja sodanlietsojia taas olivat imperialistiset Ranska ja Englanti.

  Saksan rauhanponnisteluja velvoitettiin myos Kominternin puolueet tukemaan, siina joukossa myos Ranskan kommunistinen puolue, jonka saksalaisystavallinen tehtava jatkui viela sen jalkeen, kun Saksa oli miehittanyt Ranskan. Olihan siina nieleskelemista.

Lienee syyta uskoa, ettei myoskaan Putin helmikuussa 2022 arvellut joutuvansa sotaan yhden pienen, mutta reippaan erikoisoperaation takia. Eihan nyt ollut edes noita paperinpalasia asioita sotkemassa.

Etenkin Saksalla ja koko Euroopalla oli valvottavina niin suuria etuja Venajalla ja Venajan-kaupassaan, etta ne nielisivat kylla Venajan toimet omassa etupiirissaan, vaikka kaikenmoisia lappusia tietysti kirjoitettaisiin asian tuomitsemiseksi.

Mutta niinpa vain Eurooppa suorastaan katkaisi valinsa Venajaan ja mika pahinta, myos USA ryntasi paikalle antamaan arsenaalinsa Ukrainan kayttoon. Alkoi olla yha hankalampaa selittaa, ettei tassa mitaan sotaa kayty, vaan jokapaivainen teurastus kuului suunnitelmaan.

Hitlerillakin oli aikoinaan aivan vaarat kasitykset Euroopasta, kuten myos Neuvostoliitosta ja viela Saksastakin ja sen kyvysta kestaa lahes koko uuta maailmaa vastaan. Kenet Juppiter tahtoo tuhota, lyo ensin sokeudella.

Vuonna 1939 sotaa valmisteltiin disinformaatiolla ja muilla erikoisoperaatioilla, jotka muuttivat hetkessa kansat toistensa kiukkuisiksi vihollisiksi. Saksalaisten tekniikka oli yhta royhkeaa ja raikeaa kuin Neuvostoliiton, joka valmistautui talvisotaan massiivisella propaganda- ja agitaatiohyokkayksella.

Viime sotia on meillakin tutkittu valtavasti, eika sotien syntykaan ole suinkaan jaanyt tutkimatta. Heikoksi kohdaksi on jaanyt propagandarintama, josta on ilmestynyt lahinna kuvailevaa materiaalia, jonka konteksti jaa hamaraksi.

Kuitenkin sita, miten sotien alku koettiin niin sanotulla ruohonjuuritasolla, on suuri merkitys sen ymmartamiselle, mita ne psykologisella tasolla ihmisille oikein merkitsivat.

Nain talvisodan alkamispaivana haluan taas kerran muistuttaa siita, etta myos talvisodan valmistelusta ja sen koko kulusta on olemassa erinomaisia teoksia venajaksi. Tekija on muuan venalainen ja siella tanakin paivana asuva intellektuelli, jonka kirjoja olisi jo vihdoinkin aika suomentaa.

torstai 16. huhtikuuta 2020

Kun maailmansotaa sytytettiin

Hapeamattoman valehtelun aika

Frederick Taylor,  1939. A People’s History . Picdador 2019, 432 s.

Kansan syvien rivien historia on muutaman viime vuosikymmenen mittaan rikastunut valtavalla maaralla kirjoja, jotka on paaasiassa kirjoitettu ns. pienen ihmisen perspektiivista. Asiassa ei olekaan mitaan valittamista niin kauan kuin itse iso kuva ja paatoksenteon taso eivat unohdu.

Parhaimmillaan tuollainen kadunmiehen nakokulman rekonstruointi voi antaa hyvinkin virkistavan uuden nakokulman asioihin. Itse asiassa Taylorin kirjaa voi pitaa juuri tallaisen lahestymistavan malliesimerkkina.

Taylorin kirja ulottuu ajallisesti T?ekkoslovakian sudeettialueiden miehityksesta toisen maailmansodan alkutapahtumiin Puolassa. Sen polttopisteessa ovat erityisesti Englannin ja Saksan eri yhteiskuntakerrosten ja poliittisten suuntausten edustajat, mutta myos aivan nuoret ja epapoliittiset henkilot.

Politiittisten konstellaatioiden suuria siirtymia tarkastellaan tassa etupaassa yksiloiden ja jopa kansanihmisten silmin ja materiaali on saatu etenkin paivakirjoista, mutta myos muistelmista ja lehdistosta.

Tunnettuja paivakirjoja ovat tietenkin Goebbelsin julkaistut ja varsin antoisat muistiinpanot ja myos Italian ulkoministerin ja Mussolinin vavyn Galeazzo Cianon paivakirjat, jotka pari kertaa vilahtavat lahdeaineistossa.

Saksan taitoisella tutkijalla on lisaksi ollut onni saada useita paivakirjoja Saksan paivakirja-arkistosta, joka sijaitsee Emmendingenissa. Saksalaisista lehdista eniten siteerataan paikallista  Freiburger Zeitungia , mika lienee hyva valinta. Joku  Volkischer Beobachter  oli niin sidoksissa johdon politiikkaan ja omiin obsessioihinsa, etta sen korottaminen kovin korkealle olisi saattanut olla vahemman kiinnostavaa.

Englannista tekija on hyodyntanyt lehdistoa ja parlamentin keskusteluja laajemmin, mika on tietenkin mielekasta ottaen huomioon, etta siella yleinen mielipide ei ollut valtiojohdon pihdeissa ja asenteet Saksan politiikkaan nahden vaihtelivat hyvin suuresti, lepytyspolitiikan vastustamisesta aina Hitlerin avoimen fasistiseen myotailyyn.

Lisaksi on kaytettavissa ollut muun muassa mielipidetarkkailun materiaalia ja muuta oman aikansa analyyttista ainesta. Henkilokohtaisia vaikutelmia sisaltavien paivakirjojen lisana sellainen on varsin tarpeellista.

Kun tata aikakautta yleisesityksissa on kayty lapi, on esimerkiksi Neville Chamberlain yleensa leimautunut surullisen hahmon sateenvarjomiehksi, joka heilutteli kansallemerkityksetonta paperinpalaa kehuskellen sita suureksi saavutukseksi, joka pelasti rauhan nykyiselle sukupolvelle.

Chamberlainin politiikan epaonnistuminen teki hanesta sitten aikanaan naurettavan hahmon, jonka tilalle nousi buldoggimainen Churchill, peraan antamattoman John Bullin ruumiillistuma.

Itse asiassa Chamberlainin suosio sailyi koko ajan ja hanen hallituksensa myos sai julistaa sodan Saksalle ja johtaa maata aina seuraavan vuoden kevaaseen saakka.

Chamberlainin epasuosio on jalkikateen syntynyt projektio. Munchenin nyt surullisen kuuluisana pidetyn sopimuksen jalkeen hanen kansansuosionsa nousi aikoinaan pilviin ja hanen politiikkansa sopi myos hyvin yhteen rivikansalaisten pyrkimysten ja mielialojen kanssa. Sotaa kammoksuivat kaikki.

Kun Hitler kevaalla 1939 vastoin lupauksiaan tuhosi koko T?ekkoslovakian, nousi Saksan vastaisuus kaikkialla aivan uusiin korkeuksiin. Nainhan kavi Suomessakin, jossa edes IKL ei enaa kehdannut puolustella ihannemaansa politiikkaa. Sehan ei enaa merkinnyt oman kansan vapauttamista, vaan myos toisten kansojen sortamista.

Saksan barbaarinen juutalaispolitiikka saavutti juuri naihin aikoihin uuden huippunsa, jota symbolisoi  Kristallnacht  -vandalismin ja pogromien aalto, joka muka syntyi spontaanina reaktiona Saksan Pariisin-lahettilaan vom Rathin murhaan, mutta oli itse asiassa huolellisesti organisoitu. Sen jalkeen seurasi nopeassa tahdissa joukko lakeja, joissa juutalaisten kansalais- ja ihmisoikeudet tallattiin ennenkuulumattoman royhkeasti lokaan.

Taman seurauksena syntynyt suuri pakolaisaalto oli keskustelujen ja poliittisten kiistojen aiheena kaikkialla Euroopassa ja kauempanakin. Taakanjaosta ei syntynyt yksimielisyytta, vaikka sellaista yritettiin saavuttaa Evianissa pidetyssa konferenssissa. Tuohon aikaan aiheesta eri maissa kaydyt keskustelut ovat kiintoisia. Asiahan kosketti meitakin.

Taylorin kirja kertoo paljon myos normaalista elamasta tuon ajan oloissa, elintaso vaihteluista ja jopa lemmikkielaimista. Viime mainittuja lopetettiin Englannissa valtava maara, kun sodan syttyminen alkoi nayttaa vaistamattomalta. Nain haluttiin seka suojella elaimia karsimyksilta, etta saastaa saarivaltion elintarvikevaroja, joiden tiedettiin kayvan niukoiksi.

Toki sodan syttymiseen kieltaydyttiin viimeiseen saakka uskomasta niin Englannissa kuin Saksassa. Viimemainitussa maassa asia heratti viranomaisten paheksuntaa, koska nain itse asiassa ilmaistiin sodan vastaisuutta.

On varsin merkille pantavaa, miten suuressa maarin henkinen valmius sotaan vaihteli myos samojen maiden sisalla. Ennen Munchenia se oli Saksassa hyvin kehnolla tasolla ja vastahakoisuutta loytyi myohemminkin runsaasti, vaikka entusiasmiakin oli. Ensimmaisen maailmansodan kokemukset eivat houkutelleet niita, joilla oli siita kokemusta, eivatka aina nuorempiakaan.

Aivan uskomaton vaikutus saavutettiin kuitenkin propagandakampanjoilla. Puolan tapaus on valaiseva.

Viela kevaalla 1939 Hitler puhui Puola-suhteista mita ystavallisimmin, kunnes paatyi siihen lopputulokseen etta asia on ratkaistava voimalla. Hitlerin tavoitteena oli aluksi kansallisuudeltaan saksalaisena pysyneen Danzigin annektointi ja Puolan kaytavan saaminen saksalaisen liikenteen rajoittamattomaan kayttoon.

Puolalaiset omaksuivat  non possumus -kannan.  Kunnia  oli se, mista he eivat voineet tinkia- kuten ne ilmoittivat. Se oli se kallis omaisuus, josta puolalaiset olivat vuosisatojen mittaan jo yha uudelleen maksaneet hyvin paljon.

Kirjoittajan vi katsoa kallistuvan sille kannalle, ettei Stalinin-Hitlerin pakti 23.8.1941 ollut ratkaiseva sodan syttymiselle. Talle onkin hyvat perusteet.

Kiinnostavaa on, etta Hitler ilmeisesti loppuun saakka sailytti uskonsa jonkinlaiseen sopimukseen Englannin ja Ranskan kanssa. Englantilaisetkaan kun eivat olleet taanneet Puolan rajoja, vaan ainoastaan sen itsenaisyyden. Siella voisi syttya korkeintaan rajoitettu sota.

Maailmansotaa ei siis haluttu aloittaa Danzigin takia, vaikka niinhan siina sitten loppujen lopuksi kavi. Kun sita paitsi myos tuo lansivaltojen takaama Puolan itsenaisyyskin tuhottiin, kuten T?ekkoslovakiassa sita ennen, menettivat puheet saksalaisten kansallisista oikeuksista sotatoimien syyna kaiken uskottavuutensa.

Hitlerin propagandakampanjat ennen hyokkaysta olivat malliesimerkki taysin haikailemattomasta totaalisen valheen kaytosta sotavalmisteluissa ja sen oikeuttamisessa.

Tahtaimessa olleilla Puolalle luovutetuilla alueilla oli saksalaisia tietenkin ihan oikeasti myos sorrettu. Monet olivat muuttaneet alueelta ja menettaneet maansa puolalaisille, jotka olivat aluetta hallinnet parisataa vuotta aikaisemmin.

Nyt Saksan erikoispalvelut suorittivat provokaatioita, joiden tuloksena oli mahdollista tiedottaa suurista saksalaisvainoista ja kuvaamattoman torkeista kidutuksista. Saksalainen yleiso, joka paria kuukautta aiemmin ei ollut lainkaan kiinnostunut Puolasta, uskoi auliisti valheet ja vaati kostoa.

Itse asiassa saksalaiseen vahemmistoon kohdistuvaa vakivaltaa kylla syntyikin melkoisesti sen jalkeen, kun Saksa oli hyokannyt Puolaan. Jossakin maarin saksalaiset toimivat myos viidentena kolonnana, mika erityisesti Danzigissa oli hyvinkin merkittava tekija.

Propagandahyokkays oli eraanlainen henkinen tykistovalistelu, jota suorastaan Hitlerin tasolta saakka maaratietoisesti ohjailtiin. Voidaan todeta, etta se muistutti miltei yksi yhteen sita kampanjaa, joka laukaistiin neuvostolehdistossa Suomea vastaan marraskuussa. Kyseessa eivat olleet mitkaan propagandistiset tulkinnat asioista, vaan aivan alaston valehtelu, jolla ei ollut mitaan todellista pohjaa.

Sodan syy Puolassa saatiin parista lavastetusta hyokkayksesta, joista toinen suuntautui erasta radioasemaa vastaan. Reinhard Heydrichin SD ei tassa siekaillut edes murhia, vaan tappoi puolalaisiin uniformuihin puettuja keskitysleirivankeja, joiden ruumiit jatettiin paikalle muka todistamaan siita, etta Puola oli se, joka oli hapeamattomasti hyokannyt Saksaa vastaan.

Koko tama roska meni Saksassa kansaan kuin haka. Sodan mahdollisuutta Puolassa oli viela aivan hiljattain kammoksuttu ja sita oli pelatty myos kenraalikunnan keskuudessa (mista Taylor ei kerro), nyt lehdiston suorittaman ”tykistovalmistelun” jalkeen vaadittiin kostoa ja Saksan kunnian palauttamista.

Saksalaisten sodankayntimenetelmat olivat aarimmaisen raakoja. Hitler jopa erityisesti vaati unohtamaan valheellisen humanismin vaatimukset. Ulospain asiat esitettiin kuitenkin toisin: Saksan armeija toimi Puolassa muka herrasmiesten tavoin ja kunnioitti naisten ja lasten oikeuksia.

Itse asiassa heti sodan alussa tuhottiin totaalisesti muuan strategisesti aivan merkitykseton puolalainen kyla lentopommitusten vaikutuksen tutkimiseksi. Se terroripommitus ei jaanyt viimeiseksi.

Loppuvuodestahan sitten Molotov samaan tapaan vakuutti, etta neuvostokoneet pommittivat Suomessa vain ja ainoastaan sotilaskohteita. Neuvostolentajien kerrottiin suorastaan olevan -ei enempaa eika vahempaa kuin aikamme todellisia humanisteja.

Paralleelit talvisotaan ovat hammastyttavan selvia. Jopa Puolan ulkoministeri Beck, jota saksalaiset aivan jarjettomasti syyttivat sodanlietsonnasta, sai pian palvella myos neuvostopropagandaa: Paaministeri Cajander oli Suomen Beck ja tulisi saamaan samanlaisen kohtalon.

Nama uudet veljeskansat totalitarismissa, saksalaiset ja venalaiset solmivat tunnetusti lokakuussa, Puolan tuhoamisen jalkeen  raja- ja ystavyssopimuksen , jolloin Molotov julisti Saksan olevan nyt maailmanrauhan puolella ja Ranskan ja Englannin taas lietsovan imperialistista sotaa.

Mutta tama ei enaa kuulu Taylorin kirjan teemaan.

Olisi erittain valaisevaa saada vastaavanlainen kirja myos suomen ja Neuvostoliiton suhteista vaikkapa ajalta 1.1.1938-31.12.1939 seka suomeksi etta venajaksi. Kaytettavissahan on paljolti aivan samanlaista materiaalia. Venalaista relevanttia materiaalia onkin jo Jevgeni Bala?ov koonnut maanmainioksi kokoelmaksi  Prinimaj nas Suomi-krasavitsa .

Se esittaa yhta hatkadyttavan kuin kiintoisan kuvan siita, miten natsien oppia saaneet kommunistit esittivat asiat.

Yleinen mielipide ja yksiloiden tuntojen kehitys, yleistilanteen kehittymisen kronologia ja absoluuttisen valheen kayttoonotto Neuvostoliiton puolella tarjoaisivat samojen kansien valiin koottuina mainion nakoalan siihen tragediaan, johon myos meilla tuolloin jouduttiin. Samalla asettuisivat yhteyksiinsa ne totalitaarisen valtion propagandasodan luomukset, joiden jaanteita taitaa yha loytya naapurimaassa takapajuisipien ainesten ajattelussa.

Vastavaite, jonka tallaiset ehdotukset aina kustantajilta saavat on, etta se kaannos maksaa liikaa…

Kysymys on kuitenkin vain ehka 10000-15000 eurosta. Mikali kansakunta haluaa kuulua ns. sivistyskansojen yhteisoon, ei se voi antaa moisten summien maarata julkaisupolitiikkaansa.

Tama on haaste tutkijoille ja alymystolle

Ari Helo,  Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? Syrjaytymiskeskustelun vaaristymat Suomessa ja Yhdysvalloissa . Suomalainen metodologiayhdistys/Finnish Methodology Society 2023, 336 s.

Pari viikkoa sitten kirjoitin jo tasta erittain tarkeasta kirjasta ja jain odottelemaan lehdiston ja erityisesti hesarin reaktioita (ks. Vihavainen: Haun ari helo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toki paivalehtien reagointi tarkeisiinkin kirjoihin saattaa usein tapahtua kuukausien viiveella, eika harvinaista ole, etta ne saattavat jaada kokonaan vaille huomiota tai sitten ne kuittaa arvostelullaan joku tomppeli, jolla ei ole mitaan kasitysta kirjan merkityksesta.

Jos ajatellaan vaikkapa hesarin kulttuuriosastoa, se nayttaa nykyaan olevan viritetty tuolle kuuluisalle 11-vuotiaan tasolle tullakseen mahdollisimman laajaa lukijakuntaa kiinnostavaksi. Sita paitsi sen mielenkiinnon kohteet ovat tulleet yha naisellisemmiksi ja seksuaalisuus eri muodoissaan on kaiken ehdoton keskipiste.

Toki suvunjatkamiseen ja jatkamattomuuteen liittyvat kysymykset kuuluvat ihmiskunnan keskeisiin, kuten myos ravintokysymykset, olkoonkin, ettei niin sanotulla lifestyle- tasolla niista yleensa voi sanoa mitaan pintaa syvempaa. Tarkeaa on nakojaan nyt se, milta asiat nayttavat, kampauksista ravintolahifistelyyn. Olennaiseksi nousee muoti, joka taas ei tunne argumentteja, vaan vaatii seuraamista ja noudattamista.

Helon kirja kasittelee myos erasta muotivirtausta, joka on hyvin nopeasti vallannut Amerikan kampuksia ja levinnyt meillekin, hammastyttavaa kylla, ja saanut tutkijoita pohdiskelemaan oman valkoisuutensa kirousta ja sen oletetusti aiheuttamaa tiedollista ja moraalista heikkoutta.

Helon kirja avaa kritiikille niin olennaisia ja ajankohtaisia asioita, etta se haastaa kaikki asianosaiset vastaamaan huutoonsa. Kirjassa ruoditaan sellaisten tahojen kaikella vakavuudella esittamia tutkimuksia, analyyseja, suosituksia ja vaatimuksia kuin suomalaiset viranomaiset, erityisesti THL, yleishyodylliset yhdistykset kuten Yhteiset lapsemme , koko taannoinen valtioneuvosto julistettuine ideologioineen, seka pari professoria ja pari vaitoskirjaa.

Helon ote tassa kirjassa ei ole muodikkaasti pintaliitava, helppohintaisen lyttaava tai moralisoimalla kuittaava. Se on vakavan tieteellinen ja han analysoi kohta kohdalta esimerkeiksi ottamiensa tutkimusten metodologiaa. Kohteet ovat seka amerikkalaisia etta suomalaisia. Metodologiaan erikoistuneena Pohjois-Amerikan aatehistorian dosenttina hanella on tehtavaansa erinomaiset evaat ja han tuntee hyvin myos Helsingin yliopiston, joka ei suinkaan jaa rauhaan hanen tutkijankatseeltaan.

Kirjan aiheita ovat sisallysluettelon mukaisesti intersektionaalinen ymmarrys tasa-arvosta, teoreettisesti kasitetty ”valkoisuus”, valkoisen ylivallan kasiteharha, narratiivisuuden hylkaaminen historiassa, toivottoman maailman sosiologia, naennaistutkimus suomalaisten valkoisuudesta, sorto, syrjaytyminen ja koulutuksen rakenteet seka woke-ilmio intersektionaalisena tunnepuheena .

Kuten edellisessa asiaa kasitelleessa bogissa todettiin, kirjoittaja yrittaa vakavasti loytaa jarjellisia perusteita sille naennaistutkimukselle, joka eri tapauksissa pyrkii selvittamaan, noudattaako maailma intersektionaalisen pappeuden julistamia periaatteita vai ei ja lisaako tuon teorian kayttaminen ymmarrystamme asioista vai vahentaako se sita.

Valitettavasti koko se mumbo-jumbo , jota jo useissa ja kenties useimmissa lantisissa yliopistoissa, Helsingin yliopisto mukaan lukien ainakin jonkin verran tuotetaan, osoittautuu taysin tyhjaksi kuvitelmien jauhamiseksi, joka ei millaan tavalla edista ymmarrystamme asioista ja niiden synnyn ja haviamisen ehdoista. Historian sijasta on menty kumartamaan irrationaalisia aivokummituksia.

Intersektionalismi liitetaan kuitenkin lahtokohtana ja argumenttina niin tarkeisiin asioihin, ettei sen intellektuaalinen kelvottomuus ole yhdentekeva asia. Kylla esimerkiksi vahemmistojen asemaa yhteiskunnassa on tutkittava, mutta tehtava se patevalla tavalla, etta saataisiin kelvollista tietoa paatoksenteon pohjaksi.

Rasismikin on todellinen ilmio ja sen sijaan, etta sita lahestyttaisiin ilmoitukseen perustuen, sen merkitysta ja ilmaantumisen ehtoja on tutkittava ankaran tieteellisesti.

Intersektionalismi on halunnut haastaa lansimaisen tieteellisen perinteen ja liberaalin yhteiskuntafilosofian eraanlaisella irrationaaliseen ja jarjen tuolla puolella olevaan synnynnaiseen ilmoitukseen perustuvalla tunteella. Sen historiattomuus on suorastaan metodista ja se haluaa olla immuuni ulkopuoliselle kritiikille kuten kaikki totalitaariset ideologiat.

Koko tuo muoti on kotoisin Amerikasta, jonka historia on Eurooppaan ja erityisesti Suomeen verrattuna aivan toisenlainen. Siita huolimatta voidaan havaita, etta muotitietoiset yliopistosopulit ovat joukoittain rynnanneet sen tunnusten alle, syista, jotka eivat ainakaan liity sen korkeaan intellektuaaliseen tasoon.

Historian valitettava taantuminen suomalaisessakin kouluopetuksessa lienee yksi niista tekijoista, jotka ovat mahdollistaneet tuon ideologian hammastyttavan suosion myos meilla. Toki muodikkuus on asia, jolta eivat edes professorit ole turvassa, kuten suomalaisetkin esimerkit osoittavat.

Helo koskettelee myos Suomen taannoista yliopistouudistusta, joka teki meikalaisista alan instituutioista yha amerikkalaisempia ja yha enemman liikelaitosta muistuttavia. Todellisille tutkimusansioille voidaan eri syista yha useammin antaa palttua ja jatkaa ideologisella linjalla, mikali se on edullisempaa.

  Kehitys nayttaa meillakin menevan yha enemman siihen suuntaan, joka suosii intersektionalismin tapaisia anti-intellektuaalisia muoteja. Talla menolla tyhmentymista ei voi estaa, kirjoittaja toteaa. Tasta asiasta han tarjoaa konkreettisia esimerkkeja.

Uusi, muodikas ajattelu tuottaa myos meilla -tietenkin englanniksi- nyt sellaisia opuksia kuin Finnishness, Whiteness and Coloniality . Ed. by Josephine Hoegaerts, Tuire Liimatainen, Laura Hekanaho& Elisabeth Peterson. Helsinki University Press 2022.

  Helo on tutkinut kohta kohdalta tuon kirjan artikkelit, joissa Suomesta on aivan kritiikittomasti tehty eraanlainen pikku Amerikka. Molemmissa on kaiken selittavana tekijana historiasta riippumaton valkoisuus, vai pitaisiko sanoa whiteness .

Muuten, Yhdysvalloissa suositellaan nykyaan, etta esimerkiksi Black tai Indigenous people kirjoitetaan suurella alkukirjaimella, mutta white people sen sijaan pienella…

Yliopistojen ideana on aina ollut vapaa tieteenharjoitus, on uskallettava kayttaa jarkeaan: Sapere aude , sanoi aikoinaan Immanuel Kant.

Nykyaan sen sijaan intersektionalismiin vahvasti nojaava woke-ajattelu pyrkii suojaamaan opiskelijaa kaikelta vaaralta tiedolta ja tarjoamaan turvallisen tilan niille, jotka eivat syysta tai toisesta kesta ajattelunsa perusteiden haastamista ja kriittista analyysia.

Siis turvallinen tila yliopistossa? Turvssa milta? Kritiikilta? Vaarilta mielipiteilta?

Ylliopiston perinteisen idean kannalta koko ajatus on kauhistuttava. Ellei tutkija ja opiskelija, jonka tehtavana on oppia ymmartamaan, mita tutkiminen merkitsee ja mihin tietomme ja luulomme perustuvat, voi koetella kasityksiaan ja tuloksiaan muita nakemyksia vastaan, eivat ne enaa ole paljon arvoiset.

Keskiajallakin oli vaitoksissa mukana usein paholaisen asianajaja, advocatus diaboli , jonka tehtavana oli yrittaa etsia argumentaation heikkouksia. Olemmeko taantumassa jo myohaiskeskiajan henkisesta rohkeudesta yha syvemmalle siihen aikakauteen, jota taydella syylla nimitettiin pimeaksi?

Virassa olevien yliopiston opettajien on syyta ottaa tama Helon kirja pakolliseksi kurssikirjaksi. Sen pohjalta voidaan esimerkiksi jarjestaa seminaareja, joissa sen johtopaatokset pyritaan kumoamaan ja selvitetaan, milla ehdoilla sellainen olisi mahdollista.

Pallo on nyt paitsi lehdistolla, myos yliopistoilla, ainakin niiden yhteiskuntatieteellisilla ja humanistisilla osastoilla. Kaipa nyt ainakin nimelta mainitut tutkijat reagoivat Helon haasteeseen ja tekevat sen normaaleja metodologisia periaatteita noudattaen.

Valistuksen virittaja

Ilmari Kohtamaki, Pietari Hannikaisen ”Kanava”. Uudenaikaisen lehdistomme ladunavaaja . SKS 1959, 240 s.

Yha uudelleen sita joutuu hammastymaan tajutessaan, miten tavattoman nuori tama meidan nykyinen intellektuaalinen maailmamme on.

Kun ajattelee, etta vain muutama sukupolvi sitten valtaosa kansasta oli ”pelkkia” lukutaidottomia moukkia ja suomen kielikin oli vasta kehdossaan, on jo miltei valmis antamaan anteeksi sen kaikkialla vallitsevan idiotismin, joka nykyaan niin totaalisesti lapaisee kaikki mediamme.

Lehdisto, jonka ensimmaiset edustajat meilla nahtiin 1700-luvun lopulla, koostui aluksi parin sivun vihkosista, joissa esitettiin enimmakseen ihan muuta aineistoa kuin sita, mita pidamme varsinaisesti journalistisena.

Kansan ylosrakennukseksi saatettiin vaikkapa kuvailla, millainen otus oli elehvantti tai kertoa eraasta herostraattista kuuluisuutta tavoittelevasta aikansa hupakosta, joka oli lahtenyt kavelemaan puujaloilla Ranskasta Kreikkaan, mutta loukkaantunut matkalla ja ontui nyt toista puujalkaansa.

Tuo mainittu anekdootti sisaltyi Antti Lizeliuksen julkaisemiin Suomenkielisiin tietosanomiin , jotka ilmestyivat vuosina 1775-1776.Sen jalkeen saatiinkin odotella seuraajaa 1800-luvulle saakka.

Toki Suomessa oli ennen Vanhan Suomen vuonna 1812 tapahtunutta liittamista viela vain vajaat miljoona asukasta, mutta olisihan siinakin ollut pohjaa lehden tilaajille, jos kiinnostusta olisi riittanyt. Sita nyt vain puuttui, eika pelkastaan talonpojilta.

Mainittakoon, etta Venajallakin oli painettu lehti , Kuranty (vrt. ranskan courier , juoksija, kuriiri;   it. correre , juosta) alkanut ilmestya jo Pietari Suuren aikana ja vuodesta 1728 Pietarissa ilmestyi Sankt-Peterburgskije vedomosti , joka ilmestyy yha, oltuaan valilla nimeltaan Leningradskaja Pravda .

Ei sekaan lehti viela 1700-luvulla ollut niin sanotusti moderni. Siina oli lahinna kuulutuksia, tietoja satamassa olevista laivoista ja lyhyita ulkomaiden uutisia. Tiedettiinpa siina kevaalla 1788 Ruotsin sotavarusteluistakin ja 7000 sotilaan lahettamisesta Suomeen. Itse sodasta sen sijaan kerrottiin aarimmaisen niukasti ja sen aikana lakattiin jopa mainitsemasta satamassa olevien laivojen nimia.

Uudenaikaisessa lehdessa eraan maaritelman mukaan pitaa olla virallisen materiaalin lisaksi myos uutisia ja ilmoituksia seka mielipidekirjoituksia. Sellaiseksi suomenkieliseksi lehdeksi tuli Kanava , jonka perusti ja jota toimitti Saamingin Kiilamaen kylassa syntynyt Pietari Hannikainen.

Hannikainen, jonka suku tunnetusti kehittyi talonpoikaisesta juuresta merkittavaksi kulttuurisuvuksi, kavi Savonlinnassa saksankielista reaalikoulua, jossa hanen nimensa oitis ”hienonnettiin” muotoon Petter Hanen. Valitunneillakin kiellettiin puhumasta suomea ja niin sita muutamassa vuodessa leivottiin talopojasta herra.

Hannikainen, joka opiskeli maanmittariksi, otti ennen pitkaa takaisin alkuperaisen nimensa ja hanesta tuli yksi suomalaisuusaatteen pioneereja.

Hannikainen toimi Viipurissa, jossa tuossa vaiheessa oli vain vahan yli 4000 asukasta ja lisaksi 2000 sotilasta. Kaupungissa oli suhteellisen merkittava saksankielinen porvaristo ja lisaksi puhuttiin venajaa, ruotsia ja suomea. Suomenkieliset olivat kuitenkin enemmistona, toisin kuin monissa muissa rannikon kaupungeissa, kuten Helsingissa, jossa venalainenkin aines oli 1800-luvun ensi puoliskolla hyvin vahva.

Viipurin ensimmaiset lehdet olivat saksankielisia kuten Wiburgs Mancherley Zum Nutzen und Vergn u gen 1821 tai Wiburgs Wochenblatt 1823-1832. Viimemainittu julkaisi myos monta Jaakko Juteinin suomenkielista runoa.

Suomenkielinen Sanan Saattaja Viipurista ilmestyi vuosina 1833-1836 ja 1840-1841 ja siina oli kuulutusten ja ilmoitusten ohella yleishyodyllisia tietoja ja jopa yleisesti tunnettuja tarkeimpia poliittisia uutisia . Lehden taustavoimiin kuuluivat myos Jaakko Juteini seka Abraham Poppius, joka sitten siirtyi Juvan kirkkoherraksi. Lehden paatoimittaja oli Anders Cedervaller.

Mainittakoon, etta Juvan poika K.A. Gottlund julkaisi tuohon aikaan myos omia suomenkielisia lehtiaan. Suomi oli ensimmainen Helsingissa ilmestynyt suomenkielinen lehti vuonna 1846. Vuosina 1847-49 ilmestyi Suomalainen , joka muuten kavi Kanavan kanssa kiivasta sanasotaa. Poliittiset kiistat olivat jo paivajarjestyksessa.

Kanavan suomenkieli oli viela varhaisessa kehitysvaiheessa ja lehteen keksittiin paljon uusia sanoja, joita ei talonpoikien kielessa viela ollut eika tarvittu. Samaa toki voi sanoa myos Gottlundin lehdista, mutta hanen suosimansa savon murre ei kestanyt kilpailussa lantisempia muotoja ajavien kanssa.

Kanavaa julkaistiin vuosina 1845-1847. Se oli sangen pirtea lehti, jossa oli useinkin ajankohtaisia aiheita. Julkaisulupaa anoessaan se oli ilmoittanut keskittyvansa rakennettavana olevaan valtavaan Saimaan kanavaan, asiaa hoitavien virkamiesten suureen mainetekoon, josta riitti ylistyksen aihetta myos talonpoikaisrunoilijoille.

Tosiasiassa kaivettava kanava ei kovin pitkalle riittanyt pelkaksi aiheeksi, niin mahtava tyomaa kuin se olikin. Uutisia julkaistiin eri maista, muun muassa jokseenkin saannollisesti Pietarporista ja myos yleensa Venajalta . Sivumennen sanoen, 1800-luvun lopulla Suomi-syojat saivat aihetta poyristya sita, etta suomalaisissa lehdissa saattoi olla otsikko Ulkomailta ja siina eraana alaotsikkona Venajalta .

Tassa ei kuitenkaan ollut mitaan kummallista, raja suuriruhtinaskunnan ja emamaan valilla oli koko ajan aivan selva, eika suinkaan syntynyt vasta vuonna 1918, kuten eraassa Jorn Donnerin varsin joutavassa elokuvassa esitetaan.

Joka tapauksessa, uutisten, kuulutusten ja neljalla kielella ilmestyneiden mainosten lisaksi siis myos oli eraanlaisia lehden linjaa julki tuovia paakirjoituksia. Muuten, tuota mainosten monikielisyytta eraat suomalaisuusmiehet irvistelivatkin.

Kuitenkin kannanotot ajankohtaiseen politiikkaan koituivat lehden tuhoksi. Kanavaa oli suojellut se, etta sensori Thesleff oli lempea ja suvaitsevainen eika Viipurin aanin maaherra Casimir von Kothen osannut suomea.

Sitten kuitenkin sattui sellainen onnettomuus, etta J.V. Snellman julkaisi Saimassaan eraan Kanavan poleemisen jutun ruotsiksi kaannettyna, mika sai von Kothenin pillastumaan. Asia koski talonpikien haatamista suurtilalta.

Venajan keisari oli paitsi itsevaltias, samoder ? ets , myos yksinvaltias eli jedinoder ? ets ja tama tarkoitti, etta kaikki valta koko valtakunnassa kuului hanelle. Kaytannossa sita oli tietenkin jaettu myos esimerkiksi Suomen senaatille, joka teki paatoksensa keisarin nimissa, seka keisaria edustaville maaherroille. Niin sanotulle kansalle politiikka ei sen sijaan kuulunut millaan tavalla.

Niinpa von Kothen paatti lakkauttaa Kanavan ja varmisti viela asian konsultoimalla Pietarissa asustavaa Suomen kenraalikuvernooria, ruhtinas Men ? ikovia. Kanava ymmarsi lopettaa toimintansa jo ennen kuin varsinaista lakkautuspaatosta oli tehty. Myos Snellmanin ruotsinkielisen Saiman taival paattyi pian.

Kuten tiedetaan, Snellmania ja hanen seuraajiaan nimitettiin sarkatakkisiksi jakobiineiksi, joiden takin alla oli punainen paita. Kommunisti oli myos kaypainen haukkumasana ja viittasi ranskalaisiin utopistisosialisteihin.

Myos Lenin omaksui sitten aikoinaan kommunisti-nimen, joka itse asiassa oli jo arkaainen jaanne toiselta aikakaudelta. Kommuunien perustaminen, jota sitten uuden nimityksen mukaisesti yritettiin ensimmaisen viisivuotissuunnitelman aikana, oli katastrofi ja Stalin, jota kannattaisi kai nimittaa 1900-luvun merkittavimmaksi antikommunistiksi, teki niista pikaisen lopun vuonna 1930.

Mita nyt tulee tuohon 1840-luv kommunismin pelkoon, se oli sinansa perusteltua, kuten hullu vuosi 1848 osoitti. Sen jalkeen, vuonna 1850 annettiinkin vertansa vailla oleva sensuuriasetus, joka kielsi julkaisemasta suomeksi muuta kuin taloudellista ja uskonnollista kirjallisuutta.

Nikolai I:n kuoltua vuonna 1855 asetusta alettiin jo yleisesti rikkoa ja uusi ja uljas suomenkielinen sanomalehdistohan se sielta pian nousi hammastyttavan elinvoimaisena rahvasta valistamaan ja heita kansalaisen tasolle nostamaan.

Ja nyt meilla sitten on sellainen media kuin on. Mutta se on jo toinen juttu, kuten Kiplingilla oli tapana sanoa.

Niin kaunista on sovinto veljesten keskuudessa

Vanhassa virsikirjassa oli joskus tuon otsikon mukainen virsi. Kun lapsena luulin, etta kyse oli vaitelauseesta eika kehottavan esikuvan nostamisesta, minua aina nauratti, kun muistelin paria tuntemaani veljesta, jotka eivat muuta tehneet kuin tappelivat keskenaan.

Toki yleensa edellytetaan, etta veljesten taytyy pitaa yhta ja olla toisilleen solidaarisia. Kainin ja Abelin valinen suhde on jyrkasti tuomittava ja kasitettava poikkeukseksi, jollaista esimerkiksi Ranskan suuren vallankumouksen tunnuksessa ei oteta edes huomioon: fraternite on vertaiseksi asettumista ja tunnustamista, veljeilya, joka lopettaa sodat ja vakivallan.

Ruotsin kuningas Oskar II, joka oli myos Norjan kuningas vuosina 1872-1905, laski joskus liikkeelle rahan, jossa oli hanen tunnuslauseensa ”brodrafolkets val”, joka kaiketi viittasi Ruotsin ja Norjan veljeyteen.

Ruotsin ja Tanskan veljeydesta sen sijaan on harvemmin puhuttu, vaikka Tanskan ja Norjan veljeys on sitakin helpommin ymmarrettavissa -kuuluivathan nuo maat ja kansat yhteen viela paljon kauemmin kuin Ruotsi ja Norja.

Ruotsin ja Tanskan suhteelle oli sen sijaan vuosisatojen ajan ominaista perivihollisuus sanan aidossa merkityksessa. Viha oli katkeraa ja purkautui sukupolvesta toiseen verisiin sotiin. Pakkoruotsalaistetut Skoone, Blekinge ja Hallanti yrittivat nekin kapinoida, mutta turhaan.

Vaan mikapa olisi pohjoismaiden ollut elaa yhdessa ja samassa valtakunnassa, voimansa yhdistaen ja saaden synergiaetuja toistensa etevyydesta eri aloilla: Norjan merenkulku ja kalastus, Tanskan maatalous ja Ruotsin malmivarat ja insinooritaito olisivat yhdessa tuottaneet sellaisen paketin, etta sen turvin olisi jo voinut eurooppalaisessa politiikassakin puhua suulla suuremmalla.

Mitka asiat noita maita oikeastaan edes erottivat? Tanskassa ja Norjassa puhuttiin kaytannossa samaa kielta, jota myos ruotsalaisten oli helppo ymmartaa tai ainakin teeskennella ymmartavansa. Kielella oli oma nimensakin: skandinaviska . Ruotsalaisten puheet tanskan kielesta pelkkana kurkkutautina voi jattaa omaan arvoonsa. Ero on kuitenkin paljon pienempi kuin venajan ja ukrainan valinen ero.

Katolinen ja sittemmin luterilainen usko on ollut kaikille yhteista ja aika pitkalle samanlaiset olivat myos luonnonolot ja niiden mukainen elamantapa ainakin maiden etelaosissa.

Ja tosiaan, kyllahan nama maat liittyivatkin yhteen. Kalmarin unioni 1397-1523 vei veljekset saman vallan piiriin yli vuosisadaksi ja se valtahan ulottui myos tanne Pohjanlahden itapuolelle saakka.

Mutta unionit ovat unioneja, keskus on keskus ja periferia on periferiaa. Tanska nousi unionissa johtavaan asemaan ja etenkin Rotsia kaihersi sen perifeerinen asema ja niin sanoakseni puuttuva subsidiariteetti. Vapaussodallahan moisesta tyranniasta oli erottava.

Niinpa nuo olennaisissa kysymyksissa niin samankaltaiset veljeskansat ovat sitten olleet enimmakseen erillaan ja etenkin Ruotsi(-Suomi) ja Tanska-Norja tapelleet verissa pain keskenaan. Pelkasta veljellisesta nahistelusta ei enaa kannata puhua.

Kuitenkin maat ovat sailyttaneet paljon yhteista. Jokainen toki tietaa, etta kansanluonteissa on aika selviakin eroja ja etta ruotsalaisen ja tanskalaisen mentaliteetin erottaa jo heti rajalla ensimmaisen yksilon kohdatessaan. Kenen hyvaksi ero on, on makuasia.

Mutta tunnettu World Values Survey (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) sijoittaa kaikki pohjoismaat ja muutkin Euroopan protestanttiset maat sangen lahelle toisiaan arvojen maailmankartalla. Tama perustuu laajaan ja pitkaaikaiseen tutkimukseen eika mihinkaan mututuntumaan.

Meilla Pohjolassa, minne Suomikin kuuluu, ehkapa hieman poikapuolen oikeuksin, ollaan niin ikaan maallistuneita, suvaitsevia ja individualistisia. Arvojen maailmankartalla sijaitsemme aivan maailman toisella laidalla kuin islamilainen maailma tai Afrikka. Myos Euroopan ortodoksiseen osaan meilta on henkisesti pitka matka.

Samuel Huntignton, jota edistysmieliset tutkijat viela taannoin halusivat pitaa vain epatieteellisena taantumusmiehena, osui sangen hyvin maaliin piirtaessaan kulttuuripiirien rajoja.

Ortodoksinen kulttuuri oli Huntingtonin mukaan oma kulttuurialueensa ja sen ja lantisen Euroopan valinen raja oli selkea. WVS:n tulokset vahvistavat tata johtopaatosta. Venaja ja Puola ovat rajanaapureita, mutta arvokartalla ne ovat aika kaukana toisistaan. Niin ovat myos Venaja ja Suomi, mutta niiden valinen etaisyys on viela suurempi.

Saattaa kuulostaa yllattavalta, mutta Venaja ja Ukraina sijaitsevat tulla kartalla aivan toistensa lahella ja samaan joukkoon kuuluvat myos Valkovenaja ja Serbia. Slovenia ja T ? ekki ovat Puolan ja Kroatian tavoin myos selvasti erillaan Venajasta, omassa katolisen Euroopan ryhmassaan.

Tassa nakyy se ongelma, joka vainosi jo 1800-luvun panslavisteja: lantiset slaaviveljet olivat jo siina maarin eurooppalaisuuden turmelemia, etta niiden liittaminen Venajaan voisi olla kulttuurinen katastrofi Venajalle itselleen.

Mutta toisin oli ja on Ukrainan ja Valkovenajan laita. Valkovenajalla kieli on jo hyvan aikaa sitten vaihtunut venajaksi, kuten se Skoonessa vaihtui tanskasta ruotsiksi, mutta Ukrainan kanssa oli ja on toisin. Tiettyjen perustavien elamanarvojen suhteen se kuitenkin on hyvin lahella Venajaa, mutta kieli ja poliittinen tahto ovat toiset.

Kun Ruotsi ja Tanska joutuivat vuosisataiseen valloitussotien ja revanssisotien kierteeseen, alkoi puhe veljeskansoista niiden kohdalla tuntua lahinna rienaukselta. Kainin ja Abelin veljeyshan tietenkin myos on muuan veljeyden klassinen muoto, mutta se ei tassa auttanut asiaa.

On totta, etta Venaja on kohdellut Ukrainaa suunnilleen yhta pahoin kuin Englanti aikoinaan Irlantia. Niinpa yhteinen kieli ei tee naista kansoista suinkaan veljeksia, vaikka Pohjois-Irlannissa brittilaisyys onkin saanut vankan suosion.

On paateltavissa, etta Venajan ja Ukrainan suhteellinen kulttuurinen ja kielellinenkin laheisyys joutuu yha enemman taka-alalle sita mukaa kuin niiden valisen sodan ruumisvuoret kasvavat ja kasvattavat maiden valista kuilua. Sodan jalkivaikutus saattaa olla hyvinkin pitkaaikainen, vaikka rauha pian solmittaisiin ja veljeily alkaisi. Perivihollisuuskin voi syntya, veljesten valille, kuten Ruotsin ja Tanskan esimerkki osoittaa.

  Naiden kahden maan valisessa historiassa kyseessa on uusi vaihe, vaikka toki jo Pietari Suuri kuritti ankarasti mazepalaisia. Silloin voimasuhteet olivat kuitenkin liian epatasaiset, etta riitaa olisi voinut kauan yllapitaa. Lyodyn oli vain alistuttava.

Toki Ukrainalla on ihan oikeasti jo perinteisesti ollut tiettyja lantisyyden elementteja, joita Venajalta puuttuu. Olennaisempaa sovinnon tai sen puuttumisen kannalta on kuitenkin poliittinen tahto ja ehka viela sitakin olennaisempaa on sodan oma logiikka. Kukaan ei voinut ennalta arvata tallaisen naannytyssodan puhkeamista, kaikkein vahiten sen ylimielinen ja todellisuudesta irtautunut aloittaja, jonka paamaarana oli veljesten jalleenyhdistaminen.

On kummallista ajatella, etta viela aivan hiljattain venalaiset ja ukrainalaiset pitivat keskinaisia suhteitaan hyvinkin laheisina ja lampimina ja hyvin monet halusivat, ettei maiden valilla edes olisi normaaleja itsenaisten valtioiden rajamuodollisuuksia ( ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt on sovinto veljesten valilta poissa. Sikali kuin olen veljesriitoja seurannut, ne usein jatkuvat aivan irrationaalisesti hautaan saakka, vaikka alkuperainen riidanaihe olisi jo aikoja sitten menettanyt merkityksensa. Riita synnyttaa lisaa riitaa ja hyokkaykset revanssipyrkimyksia.

Taalla Pohjolassa sentaan on opittu tyytymaan status quohon (post bellum) vaikka se aikoinaan koettiinkin huutavaksi vaaryydeksi. Ajattelen nyt lahinna Skoonea ja Karjalaakin. Se on joskus hedelmallinen asenne.

Sota Venajalla

Pertti Luntinen kirjoitti aikoinaan paksun kirjan Sota Venajalla -Venaja sodassa (SKS 2008, 1037 s.). Han aikoi paattaa sen Venajan ”viimeiseen” sotaan, joka oli T ?et?eniassa, mutta ennen ilmestymista kaytiinkin viela Gruusiassa eli Georgiassa sota.

  Kirjoittaja arveli sen olleen FSB:n provosoima. Sotaa paheksuttiin laajalti, mutta siihen se sitten jaikin. Itse asiassa siihen viela liittyi se, etta gruusialaiset aloittivat sotatoimet, provosoituina, mutta silti. Lantisen paaoman pako Moskovasta tassa vain oli riskina ja jossakin maarin sita kai tapahtuikin.

Venaja oli sotinut ikansa kaiken, totesi Luntinen kirjansa loppusanoissa, mutta tassahan ei ole mitaan erityista. Sita samaa ovat tehneet useimmat muutkin eurooppalaiset valtiot. 1800-luvun alkuun saakka Ruotsi oli tassa suhteessa yksi sotaisimmista.

Venalaisten sotia ei kirjoittajan mukaan voi pitaa erityisen raakoina, vaan aivan tavallinen ihminen muuttuu pian ja helposti massamurhaajaksi; pahinta ei ole petomaisuus, vaan me (lansimaalaiset) olemme parhaita tappajia, julmempia ja maaratietoisempia kuin pedot tai raakalaiset .

Nainhan se taitaa olla. Joka tapauksessa sotaan lahtemista opittiin toisen maailmansodan jalkeen tama tietaen jo Euroopassa kammoksumaan ja kynnys sodan aloittamiseen naytti joskus 2000-luvun alussa jo demokraattisten valtioiden piirissa nousseen ylittamattomaksi, erinaiset poikkeukset saannosta huomioiden.

Demokratia Venajalla ei toteutunut aivan vailla vakivaltaa, mutta kaiken kaikkiaan prosessi, johon liittyi myos suuren imperiumin hajoaminen, oli omassa lajissaan aivan poikkeuksellisen ja jopa hammastyttavan vereton. Vasta T?et?enian sodat muuttivat kuvaa.

Kaiken kaikkiaan Venaja joka tapauksessa naytti myos kasvaneen ulos vakivaltaisesta vaiheestaan ja sen armeijaakin oltiin jo puolustusministeri Serdjukovin johdolla ( 2007-2012) supistamassa pelkiksi kriisinhallintajoukoiksi, joista ei olisi merkittaviin hyokkaysoperaatioihin. Siitahan talouskin tykkasi.

Kun Venajallakin perheet olivat jo pienia, eika suurta tyytymattomien nuorten miesten laumaa ollut, voitiin paatella, etta kansakunnalla mahtoi olla hyvin vahan haluja suuriin aggressiivisiin sotiin, joissa perheet menettaisivat ainokaisia poikiaan.

Mutta diktaattoriksi pyrkiva Putin oli paattanyt toisin. Jo vuonna 2008 voitiin havaita monien kansalaisten poyhistyvan isanmaallisesta ylpeilysta, ikaan kuin naapurissa olevan pikkuvaltion sotilaallinen kurittaminen olisi ollut hyvinkin vaikuttava suurvallan mahdin osoitus. Suurvaltana useimmat eivat kylla Venajaa pitaneetkaan.

Kun Krimin valtaus sitten aiheutti todellisen isanmaallisen hysterian (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) , alkoi Kremlissa kayda selvaksi, mita tieta voitiin kulkea.

Krimin kaappauksen aiheuttamat pakotteet eivat Venajan kannalta olleet kovinkaan vakavia ja osittain ne painvastoin tukivat kotimaisen tuotannon kehittamista. Niin sanottu taloudellinen keskinaisriippuvuus naytti toimivan samoin kuin neuvostoaikana, jolloin Lenin kerskaili myyvansa kapitalisteille sen koyden, johon nama hirtettaisiin.

Tiedamme nyt, miten asiat ovat menneet. Venajan talous on kestanyt hyvin pakotteita maailmassa, joka ei enaa ole yksinapainen. Suurin osa maailmaa kayttaa mielellaan hyvakseen tilaisuutta kayda kauppaa Venajan kanssa, eika asialle voi mitaan. Venajan resilienssi on historiassa yha uudelleen yllattanyt asiantuntijat, joiden mielesta kaiken olisi pitanyt menna aivan toisin.

Ukrainan sota on myos tietenkin mennyt aivan toisin, kuin Kremlin erikoisoperaation suunnittelija laskeskeli. Mitaan sotaahan ei pitanyt ollakaan ja koko sana oli kielletty.

Juuttuminen kulutussotaan (erikoiseen kulutusoperaatioon?) oli tietenkin yllatys kaikille, mutta yhta lailla yllattavaa nayttaa olleen se, ettei Putin sen takia ole suinkaan menettanyt suosiotaan. Sehan kasvoi sodan sytyttya huimaksi ja on vain pysytellyt ylhaalla kaikesta tulosten ja suoritusten surkeudesta huolimatta.

Suuri yleiso on ilmeisesti osoittautunut kykenevaksi selittamaan itselleen kaiken parhain pain. Usko siihen, etta Ukrainaan oli mentava puolustautumaan aggressiivista lantta vastaan, nayttaa tulleen yleisesti hyvaksytyksi ja myos usko siihen, etta ulkomaisiksi agenteiksi leimatut todella olivat vaara Venajalle, kasvoi nopeasti kaksinkertaiseksi. Syksylla 2022 sita kannatti jo 57 prosenttia venalaisista.

Venajan idea, tarkoittaen sita ajatusta, etta Venajan ja lannen valilla vallitsee sovittamaton vastakohtaisuus, on tullut muutamien vuosien mittaan normaalioletukseksi Venajalla ja sita tuetaan voimalliseksti kaikilla valtion resursseilla, kouluopetuksesta lahtien. Ortodoksinen kirkko on innolla mukana.

Nainhan eivat asiat olleet viela aivan hiljattain. Sota on suuri yhdistaja kaikissa maissa ja Venajalla sen kultti ei koskaan ole paassyt todella kuihtumaan.

Kuolemattomien rykmentti veti jo vuosia sitten mukaansa paljon aivan tavallisia, liberaalisti ajattelevia ihmisiakin. Kun n tuon rykmentin riveihin nyt saadaan yha lisaa nuoria miehia, kasvaa samaa tahtia ihmisten sisainen pakko selittaa itselleen, etteivat nuo uhrit ole turhia. Valtio ja kirkko tukevat heidan pyrkimyksiaan.

Foreign Affairs -aikakauslehdessa Andrei Kolesnikov kirjoittaa venalaisesta ideasta Putinin Venajalla ja uskoo, etta sen nousu ei ole vain hetkellinen ilmio, vaan jaa vaikuttamaan myos sen jalkeen, kun tama sota on ohi. Putin kay sotaa historiallista muistia vastaan ja pystyy rakentamaan uutta totalitarismiaan vanhalle perustalle.

Ovatko sodan uhrit itse asiassa valtion kulttia vahvistava asia? Rohkenenpa ajatella, etta asia on juuri nain. Muutaman ihmisen murhaaminen on aina vain vastenmielista rikollisuutta, mutta kun uhreja tulee tuhansin ja kymmenin tuhansin, alkaakin kyseessa olla kansallinen sankaritarina, joka tavalla tai toisella koetaan valttamattomaksi hyvaksya.

Tahtoisin, etta minun maani on suhteissa toisiin maihin aina oikealla asialla, mutta olipa se oikeassa tai vaarassa, minun maani se joka tapauksessa on , muotoili asian aikoinaan muuan amerikkalainen kirjailija (ks. Vihavainen: Haun my country tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ei se tarkoita sita, etta oma maa olisi aina oikeassa. Lojaalisuus vaaralle asialle on vaativampaa ja ehka myos palkitsevampaa.

Isanmaalliset tunteet aiheuttavan yllattavia asioita. Leo Tolstoin tytar kertoo muistelmissaan, miten hanen suurena pasifistina tunnettu isansa arvosteli kitkerasti venalaisten toimia Japanin sodassa: he taistelivat huonosti. Kun hanelta kysyttiin, eiko tama ollut ristiriidassa pasifismin kanssa, han vastasi, etta jokaisella alalla on omat saantonsa, kun kerran soditaan, niin soditaan sitten kunnolla… En muista tarkoin, miten asia ilmaistiin, mutta idea oli tama.

Tolstoit ovat harvinaisia ja sitakin yleisempia ovat nuo Aleksandr Kuprinin kuvaamat kvassipatriootit , jotka kokevat oman arvonsa olevan riippuvaisen isanmaansa mahdista (ks. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) . Suomi-parkakin ansaitsi heidan mielestaan kunnon loylytyksen oppiakseen kunnioittamaan suurta Venajaa.

Venaja ei palaa ennalleen taman sodan paattyessa. Jos ja kun sodan uhrien maara nousee kuusinumeroiseksi, siita tulee suuri isanmaallinen merkkitapahtuma, jota vuosittain kunnioitetaan yha uudelleen tuhansilla hautausmailla.

Venajan ja lannen suhteet olivat tutkimusten mukaan jo kansalaistasolla melko luottamukselliset ennen tata sotaa. Nyt niiden palauttaminen tulee viemaan kauan. -Tai mistapa sen tietaa, Venajan palautumiskyky kun on yha uudelleen yllattanyt.

Anteeksi ja kiitos!

Ihmisen sosiaalisuus kiteytyy jokapaivaisessa elamassa usein kaytettyihin sanoihin, Kiitos! ja Anteeksi!

Nehan osoitetaan molemmat lajitovereille siina muodossa, kuin talla/nailla olisi merkittavaakin valtaa itse sanojaan nahden.

Kiitos ilmaisee saajan tiettya vahintaankin hypoteettista riippuvuutta antajasta, joka voisi hyvin olla antamattakin sita konkreettista tai abstraktia asiaa, jonka hanelta saamme. Anteeksipyynto taas asettaa sekin esittajansa alistettuun asemaan ja han voi anomansa saada tai olla saamatta.

Han heittaytyy -kaytannossa usein aivan groteskin teatraalisesti itse asian merkitykseen nahden- toisen armoille ja julistaa olevansa servus tuus, odmjukaste tjanare jne, kuten ennen oli tapana sanoa.

Koska ihmisen sosiaalisuus on hyvin syvalla ja siis myos riippuvuus toisista, ovat keskinaiset kohteliaisuudet valttamatonta voidetta kaytannon elaman muuten ehka liiankin raastaviin kohtaamisiin ja odottaa voi aina vastavuoroisuutta. Ellei sita saa, on jo aika loukkaantua, ellei nyt suorastaan poyristya.

Koska kyseessa ovat niin perustavat suhteet, on ne projisioitu uskontoihinkin ja kuuluvat esimerkiksi kristinuskossa aivan peruskasitteisiin. Kiittamisen ja anteeksipyynnon uskonnollinen terminologia onkin monissa kielissa aivan samaa kuin arkipaivan kohtaamisissa.

Ajatelkaamme kiitosta. Ranskalainen imaisee asian sanomalla merci! , mika tarkoittaa armoa. Tulkitsen asian siten, etta kiittaja rukoilee herran armoa sille, jota han kiittaa. Espanjassa gracia/s ja italian grazia/e tarkoittavat myos armoa. Me luterilaisethan muistamme aina tulevamme autuaiksi sola fide, sola gratia, propter Christum. Yksin armosta.

Venalaisella uskonto on vielakin lahempana kiittaessa: spasibo on hieman lyhennetty muoto pyynnosta spasi Bog (tebja ), armahtakoon/pelastakoon Jumala (sinut). Portugalissa sanotaan sen sijaan obrigado/a , mika viittaa siihen, etta kiittaja tuntee pakkoa/velvoitusta (vrt. englannin obligation ) vastata jollakin tavalla kokemaansa hyvyyteen.

Saksassa kiitos on Danke , ruotsissa Tack ja englannissa Thank , jotka kaikki ovat ilmeisesti saman sanan eri muotoja. Mita ne oikeastaan tarkoittavat? Saksalainen sanoo Ich danke Ihnen , eli kiitan teita, ruotsalainen tackar (dig) ja anglosaksi thanks (you).

En suoraan sanoen tahan hataan nyt keksi kantasanaa, mutta ehkapa idea ainakin on sama kuin suomen kiittamisessa . Sehan on samaa kuin ylistaminen, kehuminen . Virolainen taas sanoo tanan (sind ) tai suur tanu! Lyhyesti sanotaan aitah!

Japanissa voidaan kayttaa sanaa arigato tai sitten vahemman juhlallista sanaa sumimasen . Se on kieltomuoto verbista sumimasu , joka tarkoittaa paattymista. Kun se sanotaan, tarkoitetaan, ettei kiitollisuudenvelka lopu koskaan. Kiinassa santaan xie-xie (nin ). En ihan tieda miksi.

Mutta samaa sanaa voidaan siis ainakin japanissa kayttaa myos anteeksi pyydettaessa. Silloin se tarkoittaa, ettei sanojan syyllisyydella ole loppua. Anteeksipyytaminen ja kiittaminen ovat siis, tai ainakin voivat olla merkitykseltaan sama asia. Yhteinen piirre on ainakin toisen ihmisen (vahintaankin naennainen) huomioon ottaminen ja hanelle myonnetty valta sitoa tai paastaa.

Mitapa tarkoittakaan suomen anteeksi ? Ainakin jotakin, jota annetaan . Armostahan siina on kai kyse ja ratkaisuvalta jaa sille, jolta pyydetaan. Anteeksipyynto on anomus, ane. Valttamatta ei anneta.

Kuten todettiin, myos kiittaessa puhutaan ainakin latinalaisissa kielissa ja venajassa armosta, silloin tosin Jumalan armosta, jota toivotetaan. Anteeksipyynnossa armahtajan rooli annetaan toiselle ihmiselle. Viron vabandage ei kaivanne selityksia enempaa kuin englannin sorry . Sita kerrotaan, etta se, mita tapahtui, teki pyytajan itsensa surulliseksi eika siis ainakaan todennakoisesti ollut tahallinen teko.

Saksaksi sanotaan entschuldigen (Sie ) eli vapauttakaa syyllisyydesta ( Schuld) . Voidaan myos sanoa Verzeichen Sie , jolloin ainakin minulle idea jaa epaselvaksi. Ehka tarkoitus on pyyhkia yli jokin merkinta Zeichen .

Ruotsin forlat -sanan kantana on ainakin lata -verbi, joka merkitsee vaikkapa jonkin sallimista. Ursakta taas on oudompi. Ehkapa joku ruotsinkielinen vaistoaa tai tietaa sen merkityksen? Ur ainakin tarkoittaa jostakin lahtemista/paasemista. Syyllisyydesta kai sitten.

Venajaksi voidaan sanoa izvinite menja eli paastakaa minut syyllisyydesta ( vina ). Voidaan myos sanoa prostite menja , jossa pro myos viittaa jostakin paastamiseen. Kaytannossa sanotaan usein vinovat/a , joka suorastaan merkitsee syyllisyyden tunnustamista (ja vinovat -olen syyllinen). Tosin venalaisessa perinteessa tarkea rooli on myos silla, jota on syyttomana rangaistu koko porukan puolesta ( bez viny vinovatyi ).

erikoista kylla, hyvastit voidaan sanoa samalla sanalla, jolla pyydetaan anteeksi: pro ?t?ajte . Toisen maailmansodan aikana saksalaisia kehotettiin antautumaan sanomalla Gitler kaputt, pro?t?aj Moskva . Mitenkahan moni ei edes osannut sita sanoa? ( Hitler kaputt, proshchtschai Maskva ).

Romaanisten kielten anteeksipyyntoja on esimerkiksi ranskan pardon, pardonnez-moi . Armoahan siinakin anotaan. Espanjaksi sama on perdon ja voidaan myos sanoa permiso eli pyytaa lupaa edes jalkikateen.

Ranskalainen voi myos sanoa excusez-moi , jolloin sana on sama kuin englannin excuse, jossa viitataan syyllisyydesta poistumiseen ( ex-eo ). Excuse on tunnetusti myos pateva tai sellaiseksi ajateltu syy tehda jotakin tai sitten tekosyy.

Portugalin desculpe pyytaa paastamaan syyllisyydesta (lat. culpa ). Italian scusi (scusame ) viittaa samaan tapaan excusiin ja mikali sanotaan mi dispiace , on merkitys sama kuin englannin sanoilla (I am) sorry . Tuntuu siis pahalta eika hyvalta( piacere ).

On joskus vaitetty, etta suomalaiset ovat kovin haluttomia kayttamaan enempaa kiitosta kuin anteeksipyyntoakaan.

En ole ihan varma siita, pateeko tuollainen enaa. Joskus tuntuu silta, etta meilla pain vastoin kiitellaan aivan kohtuuttomasti. Esimerkiksi kaupassa saatetaan kiittaa kiitoksista ja niin edelleen. Paattymaton keha tuntuu joskus olevan uhkaamassa, kun ei kukaan kiitoksen sijasta sano esimerkiksi ole hyva! Ehka meilta puuttuu kyllin arkinen ilmaus, jollainen on esimerkiksi englannin You are welcome !

Mutta hypoteettisesti on jannittavaa ajatella taysin epasosiaalista henkiloa, joka kiittaa ja pyytaa anteeksi   vasta silloin, kun siihen todella on aihetta, jos silloinkaan. Ulkonaoltaan tallainen henkilo voisi muistuttaa Martti ”Huuhaa” Innasen ensimmaista suomalaista (ks. innanen ensimmainen suomalainen nousee turvesuosta - Поиск Изображения (bing.com) ).

Kun tama meilikuvitushenkilo tonaisee vahingossa jotakuta, han ei sano mitaan tai sitten tokaisee oho! Talloin kyseessa on kohtelias tapa ilmaista, etta on itsekin hammastynyt. Tama tarkoittaa sita, ettei teko ollut tahallinen. Kyseessa on suunnilleen saman tason kohteliaisuus kuin sen ilmoittamisessa, etta tapahtunut tekee surulliseksi (I am) sorry!

Saatuaan jotakin sankarimme ei osoita mitaan teatraalista taipumusta asettua onnellisen armonosoituksen kohteeksi, vaan vaikenee tai toteaa, etta tavara tai muu saatu on nyt sitten omaa, vassogo fan!

Kyseessa on ehdottoman rationaalinen kaytos, joka kuitenkin unohtaa sosiaalisen elaman perimmaisen irrationaalisuuden. Ei kanssaihmisilta vain saada ja anneta jotakin sellaisenaan arvokasta, vaan myos huomiota, syysta ja syytta.

Hyvasta syyta annettu huomio esimerkiksi kauniille naiselle on kuitenkin vaikea yhtalo, kuten jo aiemmassa blogissa on todettu. Taytyy myos ottaa huomioon, etta naiset ovat mestareita vaistoamaan, piileeko kaiken ulkokultaisuuden ja hoveliyden takana vokottelun pukinsorkka.

Mutta siita erikseen. Vaikkapa tasta:   Vihavainen: Haun sumimasen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) .

Sita on liikkeella

Tastakin asiasta olen joskus kirjoittanut (vrt. Vihavainen: Haun hairinta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta otetaan nyt taas kerran.

Ratikkapysakilla nain valtavan tulipunaisen mainostekstin, joka nykyaikaiseen tapaan aina valilla muuttui toiseksi. Siina kerrottiin koiran kokoisin numeroin, etta yhdeksan kymenesta naisesta oli kokenut seksuaalista hairintaa .

Se nyt sai lahinna kohauttamaan olkapaita. Kuinkapa noin yleinen ilmio voisi olla jossakin suhteessa kiinnostava? Kiinnostavaksi jai lahinna se harvinaisempi osa eli se kymmenys, joka ei ollut tuota ilmiota kokenut. Miksi se oli jaanyt sita vaille? Ilmassa oli tragedian tuntua.

Seuraavaksi mainos kuitenkin muutti muotoa ja siina pyydettiin lahjoittamaan rahaa. Valitettavasti ei kaynyt ilmi, mita rahalla tehtaisiin. Asiaa tuntematta olin jokseenkin varma siita, ettei tuota rahaa ollut tarkoitus jakaa noille 90 prosentille enempaa kuin tuolla 10 prosentillekaan. Joku halusi pitaa sen itse.

Koska pyydetyn rahan kayttoa ei mitenkaan avattu enempaa kuin tuon mainitun hairinnan merkitystakaan, poistuin syvan hammennyksen vallassa. Entapa, jos 90 prosentille miehista tai sitten sille ilman jaaneelle 10 prosentille ruvettaisiin myos keraamaan rahaa? Oliko kyseessa jonkinlainen karsimyskorvaus? Eiko noin laaja ilmio jo olisi valtion hoidettava meikalaisen sosialismin puitteissa?

Mita tuo hairinta sitten oli? Takavuosina naiset kertoivat silmat innostuksesta palaen, miten etelan maissa heita osattiin todella arvostaa. Lahes joka kadunkulmassa seisoskeli sopivaan aikaan komeita nuoria miehia, jotka huusivat ”guapa!” tai ”bella!” ja saattoivat kaihoisasti vislata peraan. Meidan juntit eivat osanneet mitaan vastaavaa. Sinnepa sitten mieli paloi: Till Spanien vill jag fara … laulettiin laulussakin.

Mutta eihan kaikki seksuaalinen huomion osoittaminen ole toivottua. Mitapa iloa nuorille naisille oli vaikkapa seitsenkymppisen partajeesuksen ponnettomasta vislauksesta? Saattoiko edes vastenmielisyytta tuntematta ottaa vastaan rumien kaljupaiden kohteliaisuuksia ja avuliaisuuden osoituksia? Ikaan kuin tassa ei itse kyettaisi omin voimin toimeen tulemaan.

Toki nuori nainen kayttaa suuren osan energiaansa tullakseen noteeratuksi ulkonaollaan. Komeiden urosten huomio kutkuttaa mukavasti itsetuntoa, mutta ongelmana on, etta samaan aikaan todennakoisesti myos saa osakseen suuret maarat huomiota sellaisiltakin, joiden reaktioista olisi mieluummin mitaan kuulematta. Mutta elama on. Oheisvahingot kuuluvat siihen.

Miksi tuon mainoksen lanseeraaja oikein oli sen tehnyt? Rahan saaminen oli siis selvasti toiveissa, mutta mita niilla itse ongelmalle voitaisiin tehda? Olisiko aloitettava suuri mainoskampanja, jossa ehdottomasti kiellettaisiin rumia, vanhoja tai muuten vastenmielisia miehia kiinnittamasta pyytamatta hairitsevaa huomiota kauniisiin tai muihinkaan naisiin?

Mutta eiko tuo harkiten suloja esitteleva pukeutuminen juuri ole huomion pyytamista? Ehkapa olen ymmartanyt aidinkieltani vaarin? Jospa hairinta tarkoittaakin tassa ja vain tassa ahdistelua, kourimista, pikkuveljen esittelya, vapauden rajoittamista ja ties mita pakottamista ns. seksuaaliseen tekoon? Mutta silloinhan ollaan jo rikoslain tunteman toiminnan piirissa.

Mita asiasta sanookaan kaikkitietava wikipedia? Kas nain se sanoo: Seksuaalinen hairinta  loukkaa joko tarkoituksella tai tiedostamatta kohteensa henkista tai fyysista koskemattomuutta luomalla uhkaavan, vihamielisen, halventavan, noyryyttavan tai ahdistavan ilmapiirin. Seksuaalinen hairinta voi olla esimerkiksi koskettelua, harskeja tai vihjailevia juttuja, ehdottelua, liian lahelle tulemista, huutelua tai kuvia.

Ei tuossa hairinnassa siis mitaan koskettelua tarvita, vaikka sekin luetaan mukaan ja loukata voi joko tiedostamatta tai tarkoituksella. Olennaista on, etta toinen loukkaantuu. Ilmapiiri syntynee nimenomaan ajatellun uhrin omassa paassa ja on taysin hanen tulkinnastaan riippuvainen. Hairintaa voi siis harjoittaa hyvassa uskossa, eika sita koskevista syytoksista voi valittaa, koska niilla ei ole mitaan objektiivisia tuntomerkkeja.

No, 90 prosenttia naisista on siis tutkimusten (mita niissa oikein on kysytty ja miten?) mukaan ainakin joskus elamassaan ollut jonkinlaisen seksuaalisen hairinnan uhreja. Miehista tama prosenttiosuus on pienempi, mutta varsin huomattava sekin. Mita sitten tulee esimerkiksi pahoinpitelyyn, on miehista suurempi osuus kuin naisista kokenut sellaista omassa kodissaan.

Aleksis Kiven teoksista muistamme hyvin Eskon aidin tervapamppuineen ja myos Juhanin ja Timon aviosiipat, jotka herkasti kavivat miestensa tukkaan kiinni. Vakivaltamonopoli naytti siella olevan kokonaan naissukupuolella, koska naisten kurittaminen nyt oli sopimatonta, eika mitaan miehisten miesten hommaa.

Miten heidan traumojaan sitten hoidetaan, on kysymys, johon en tieda vastausta. En tieda, kerataanko heille edes rahaa terapiaan, turvakoteihin (niitakin he kayttavat) tai edes jaettavaksi karsimyskorvauksina. Ja tassa en nyt puhu asiasta irvaillakseni, ongelma on taysin todellinen ja vakavakin. Elamanhallinta on monilla tanaan aika heikko ja se koskee myos naisia.

  Ihmettelen kuitenkin sita, miten nimenomaan naisten ongelmat kehdataan nostaa esille ja samalla kokonaan vaieta vastakkaisen sukupuolen ongelmista. Kylla asioilla on aina kaksi puolta ja mikali pyritaan niiden ymmartamiseen ja oikeudenmukaiseen ratkaisuun, on molempia kuunneltava.

Olipa sukupuolten suhteellisen karsimisen kanssa miten tahansa, yksi asia nousee tassa mainoskampanjassa taas kerran esille ja se on yleiskasitteiden haikailematon vaarinkaytto.

Kun kasitteita venytetaan mieleisiksi, saadaan aina haluttuja tuloksia ja tyhmimpien mielesta mahdollisimman suuret luvut ovat aina vakuuttavimpia. Niita voi myos aina perustella simppeleilla vaitelauseilla, joiden alaan voidaan vakavasti otettavan sisallon ohella pumpata myos tarpeellinen maara aivan yhdentekevaa tai itse asian kannalta aivan vahapatoista ainesta.

Tiedan jo, etta edella olevan tekstin perusteella minua tullaan syyttamaan sellaisten ongelmien vahattelysta, jotka monille naisille ovat aivan todellisia ja traumatisoivia.

Siita ei kuitenkaan ole kysymys. Kritisoin sita, ettei vakavia ja vahemman vakavia asioita haluta tai kyeta erottamaan toisistaan vaan niputetaan ne yhteen, jolloin saadaan haluttuja tuloksia. Tama nayttaa aivan saannollisesti koskevan niin feministisia meemeja kuin esimerkiksi rasismitutkimuksia.

Onko tama toiminta tahallista vai onko se puutteellisen alyllisen ja/tai moraalisen kapasiteetin johdosta syntynyttta, voi vain ihmetella. Mikali todella halutaan puuttua vakaviin ongelmiin, on ne syyta mahdollisimman selvasti rajata erikseen eika sen sijaan esittaa valtavirran normaaleja tapahtumia suurina ongelmina ja vahintaankin potentiaalisesti rikollisina tekoina.

Sana ”hairinta” on tassa yhteydessa aivan sopimaton kaytettavaksi. Luulen, etta kyseessa on englannin harassment- sanan epaonnistunut kaannos. Harassment tarkoittaa ennen muuta ahdistelua, ”hairinta” taas ei normaalisuomessa suinkaan anna ensi sijassa, jos koskaan tallaista vaikutelmaa.

Ahdistelutapaukset jaakoot poliisin ja tuomioistuimien kasiteltaviksi, normaalit huomionosoitukset, olivatpa ne sitten toivottuja tai ei-toivottuja, taas kuuluvat normaaliin aikuisen elamaan ja niiden olemassaolo on normaalissa yhteiskunnassa hyvaksyttava. Ei-toivottuun hairitaan voi aina vastata asian vaatimalla toykeydella ja ainakin ennen saattoivat naiset jopa lapsayttaa avokammenella.

  Tasa-arvosta huolimatta pidan sellaista kaytosta miesten taholta vastaavissa tilanteissa kuitenkin sopimattomana. Vai olisiko sekin hyvaksyttava?