Valtakunnan napamiehet

Leon Goldensohn, N u rnbergin haastattelut .

Edellisessa blogissa jo esitelty Goldensohnin kirja on monessa suhteessa ainutlaatuinen. Sen haastattelut tarjoavat eraanlaisen perhepotretin eraan diktatuurin johtokerroksesta, tosin ilman paria huipputekijaa.

Kyseista joukkoa ei voi verrata mihinkaan antiikin elamakertakokoelmaan, se on kovin kaukana niin Plutarkhoksesta kuin Cornelius Nepoksesta ja konnakokoelmahan se onkin. Aikakausi oli nyt kokonaan toinen, antiikin aikana vihollisen armoille joutunut, pahuuden edustajaksi koettu johtoporras olisi yksinkertaisesti tuhottu eika kyselty sen enempaa.

1900-luvun Euroopassa ihmisia kuitenkin kiinnosti sangen paljon myos itse pahuus. Oliko se itse asiassa pohjimmiltaan vain normaaliutta, joka vain sai tiettyja muotoja tietyssa ymparistossa? Loppujen lopuksi natsitkaan eivat olleet mitaan orkkeja, vaan ihmisia. Millainen otus tama ihminen siis oikeastaan onkaan? Mita voitettujen psykologia kertoo kaikista muistakin?

Psykiatri havaitsi, ettei kukaan syytetyista ollut mielisairas. Tuohon aikaan olivat alykkyystestit suuressa huudossa ja voitiin todeta sekin, etta kaikki yhta lukuun ottamatta olivat reilusti keskimaaraista alykkaampia.

Tuo yksi poikkeus oli Julius Streicher, juutalaisvastaisen Der St u rmer -lehden julkaisija ja Frankenin puoluejohtaja, jota suunnilleen kaikki yksimielisesti halveksivat ja nimittelivat siaksi tai holmoksi. Hanen lehteaan ei kukaan tunnustanut lukeneensa ja jotkut kertoivat kieltaneensa tuomasta sita kotiinsa. Streicheria kuvattiin myos seksuaalisesti poikkeavaksi, mika ei ollut suinkaan ylpeyden aihe.

Yleisesti ottaen nuo kolmisenkymmenta Goldensohnin haastattelemaa miesta muodostivat ihmisina hyvin heterogeenisen joukon. Joillakin oli epatyydyttava avioliitto, toisilla taas erinomainen. Joidenkin lapsuus oli ollut ankea ja vakivaltainen, toisilla mita herttaisin. Temperamentit vaihtelivat laidasta laitaan.

Muuan tarkeaksi katsottu ulottuvuus oli kuuluminen pohjoissaksalaisiin tai baijerilaisiin. Edelliset olivat viilean harkitsevia ja laajakatseisia, jalkimmaiset koleerisia ja samaan aikaan taiteellisia tunneihmisia. Viittaukset tahan asiaan toistuivat yha uudelleen ja yleensa pohjoissaksalaisuutta korostettiin, jos oltiin sielta pain kotoisin. Sanaa Preussi en huomannut kirjassa edes kaytettavan.

Natsi-Saksan hallinto oli itse asiassa kaukana siita kellon tavoin toimivasta koneistosta, jollaisena se haluttiin kuvata seka omien etta vieraiden keskuudessa. Se oli taynna epajohdonmukaisuuksia ja paallekkaisyyksia ja jatkuvien reviiritaisteluiden nayttamo. Myos N u rnbergissa miehet panettelivat toisiaan parhaansa mukaan ja kuvasivat sita, miten olivat sabotoineet toistensa paatoksia ja pyrkimyksia.

Osittain kyse tietenkin oli pyrkimyksesta nostaa omaa erinomaisuuttaan esille painamalla toisia, mutta pelkkien valheiden kertominen ei olisi pitkalle vienyt.

Keskinaisissa syyttelyissa paamaaleiksi tulivat Hitler, jota kaikki kylla eivat suostuneet syyllistamaan, Himmler ja Heydrich, joita kukaan ei puolustanut seka Bormann, jota kuvattiin elukaksi ja jolla ei nayta olleen lainkaan ystavia.

Rosenberg, paaideologiksi usein kuvattu Mythus   (kylla, ei siis ”Mythos”) des zwanzigsten Jahrhuderts -teoksen kirjoittaja kuvattiin sekavaksi ja ikavaksi filosofoijaksi, jonka kirjaa ei kukaan ollut lukenut ensimmaista kappaletta pidemmalle ja jonka ideologista merkitysta pidettiin olemattomana.

Goringia saatettiin nimittaa ironisesti ”taiteenkeraajaksi”, joka keskittyi sybariittiseen elosteluun sen sijaan, etta olisi hoitanut hommansa. Ribbentrop oli heikkotahtoinen ja lahjaton viinakauppias, joka ei uskaltanut vetaa omaa linjaansa ja niin edelleen.

Sotilaista Hitlerin vangitsema Halder vapautettiin. Sen sijaan Keitel, joka oli sotamarsalkka ja ylijohdon esikuntapaallikko ja korosti, ettei hanella ollut mitaan kaskyvaltaa tittelistaan huolimatta, hirtettiin. Ylijohdon operaatiopaallikko Jodl hirtettiin, mutta sittemmin rehabilitoitiin…

Albert Kesselring sai elinkautisen, mutta vapautettiin jo vuonna 1952. Han perusteli julmuuksia sissisodalla, joka pakotti koviin vastatoimiin. Myos Ewald von Kleist sai 15 vuotta ja luovutettiin sitten Nwuvostoliittoon, jossa han kuoli leirissa vuonna 1954. Han kauhisteli vihaa uhonnutta Heydrichia, jonka kaskyja han kertoo vastustaneensa tarmokkaasti.

Juutalaisten joukkomurhasta kertoivat lahes kaikki olleensa yllattyneita ja paheksuivat niita seka julmina etta mielettomina ja Saksalle vain vahingollisina. Toki oli kuultu huhuja raakuuksista, mutta sellaisia pidettiin poikkeuksina tai propagandana eika asioiden selvittamiseen ollut useimmilla mitaan mahdollisuutta.

Saksalaiset, joita pakotettiin katsomaan tuhoamisleireista tehtyja elokuvia, olivat epauskoisia ja kauhuissaan ja sama koski myos vangittuja kenraaleita, joiden keskustelut aiheesta salakuunneltiin ja nauhoitettiin. Poyristymista joukkomurhista on usein pidetty pelkkana teatterina, mutta tuskinpa asiaa voidaan talla kuitata.

Myoskaan lannessa ei kehdattu sodan aikana ottaa esille juutalaisvainojen todellista laajuutta ja raakuutta, vaikka asiasta kertovia tietoja saatiin. Se olisi tehnyt koko sotapropagandan epauskottavaksi.

N u rnbergissa teloitettu, Puolan kenraalikuvernoorina toiminut Hans Frank kauhisteli kuulemiaan tietoja massamurhista. Silti han katsoi, ettei kaikkea saanut kaataa Hitlerin niskaan ja etta Hitlerilla, vaikkei han lasna olutkaan, pitaisi oikeudessa olla myos puolustaja, jos kerran kyseessa oli oikeudenkaynti. Ei Hitleria tietenkaan voinut vapauttaa syyllisyydesta, puolustuksen voisi kumota yhdella ainoalla sanalla: Auschwitz . Kuitenkin myos Hitlerilla oli omat saavutuksensa ja ansionsa.

Yllattavan keskeiseen rooliin juutalaisvastaisuuden ja joukkomurhan syyllisia etsittaessa nousee Goebbels, jota pidettiin Hitlerin pahana henkena ja fanaattisena antisemiittina.

Myos Streicher, joka toisen lahteen mukaan yritti mielistella oikeutta ja pyrkia liittoutuneiden palvelukseen sailyttaakseen henkensa, oli obsessiivinen antisemiitti, mutta hanta pidettiin taysin lahjattomana ja vulgaarina. Propagandaministerion paallikko Hans Fritsche vapautettiin syytteista, mutta Streicher sen sijaan teloitettiin

Asiaa voi verrata siihen, etta britit teloittivat myos Lordi Haw-Haw :n nimella tunnetun radiopropagandistin William Joycen maanpetoksesta syytettyna, vaikka heidan oikeuttaan tehda niin irlantilaisperaiselle Yhdysvaltojen kansalaiselle oli syyta epailla. Joyce oli kuitenkin sentaan toiminut vain Saksan Tiltuna.

Jo ensimmaisesta maailmansodasta lahtien propaganda oli kuitenkin alettu ottaa vakavasti ja sen merkitys myos sodassa katsottiin suureksi. Se saattoi olla jopa ratkaiseva ase, kuten muuan Suomessa ennen sotaa julkaistun kirjan otsikko kertoi.

Syytetyt sotilaat ovat oma lukunsa. He arvioivat toistensa kykyja ja suorituksia yleensa hyvin kriittisesti, kuten tapana on. Mukana oli seka vanhojen aatelisten sotilassukujen vesoja etta uusia, jopa suorastaan pystymetsasta nostettuja kykyja, kuten Oswald Pohl, joka vuoteen 1939 saakka oli ollut vain yleis-SS:n luutnantti, mutta ylennettiin sama vuonna SS-kenraaliksi.

Asiaa voi verrata Andrei ? danovin uraan. Han oli vain ensimmaisen maailmansodan vanrikki ja kulttuurin spesialisti, mutta toisessa maailmansodassa hanesta tehtiin sotaneuvoston jasen kenraalieverstin tittelilla. Totalitaarisissa puoluevaltioissa voidaan rationaalisen byrokraattisen jarjestelman yli aina kavella.

Sotamarsalkka Erhard Milch joutui liittotuneiden vandiksi ja pakotettiin katsomaan eraan keskitysleirin oloja. Niista han ei ollut koskaan tiennyt mitaan. Nyt englantilainen kenraali pieksi hanet ja ghan jouti myos suutelemaan neekerin varpaita. Viela toisessa maailmansodassa vallinneiden aristokraattisten kasitysten mukaan moinen oli ennenkuulumatonta ja alensi liittoutuneiden omaa arvoa, kuten Milch antaa ymmartaa.

Hirttotuomion saanut Otto Ohlendorf puolusti taas itseaan selittamalla, metta hanen tehtavansa oli huolehtia siita, etta teloitukset tapahtuivat niin inhimillisestikuin mahdollista. Uhrit ammuttiin kunnollisella sotilaallisella tavalla. Huolehdin siita, etta mitaan julmuuksia ei tapahtunut…

Sivumennen sanoen, Ohlendorf oli ollut vuoden vaihto-opiskelijana Italiassa ja palasi sielta fanaattisena antifasistina, kuten han sanoi. Hanen mielestaan fasismissa valtio oli keskeisella sijalla ja ihmiset toissijaisia, kansallissosialismissa asia oli pain vastoin.

Muinaisessa Roomassa sanottiin: Senatus bestia, senatores boni viri . Senaatti on peto, vaikka senaattorin ovat kunnon miehia.

Olivatko johtavat natsit sitten kunnon miehia? Kysymys tuskin on niin helppo kuin haluaisimme sen olevan. Omasta hengestaan taistellessaan nuo miehet varmasti panivat usein liikkeelle kaikki nayttelijankykynsa ja pystyivat kenties aidostikin elaytymaan rooliinsa, ilman etta tarvitsi vaaristaa sieluaan, krivit du ? oj , kuten venalainen sanaparsi asian esittaa.

Joka tapauksessa haastattelijallekin lienee kaynyt selvaksi, ettei ollut syyta olettaa kyseessa olleen normaalista suuresti poikkeavien ihmishirvioiden kokoelma. Suurin osa olisi varmaan voinut allekirjoittaa Vikgtor T ? ernomyrdinin aforismin: haluttiin kaikkea parasta, mutta saatiin sitten sita itseaan.

1900-luvun suurin katastrofi syntyi enemman vastuuttomuuden ja valinpitamattomyyden kuin puhtaan pahuuden pohjalta. Sellaista todella oli mukana riittava maara ja koko komennon tuomitsemiseksi tosiaankin riittaa yksi ainoa sana: Auschwitz. On saali, ettei Stalinin projekti saanut vastaavanlaista loppua.

Konkurssipesan perilliset

Leon Goldensohn, N u rnbergin haastattelut . Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Robert Gellately. Suomentanut Heikki Tiilikainen. Tammi 2004, 623 s.

Kuten tunnettua, N u rnbergissa kaytiin vuosina 1945-1946 oikeudenkaynti, jossa syytettyjen penkilla olivat sodan aikaiset natsijohtajat.

Oikeudenkaynnista jai valtava materiaali neljalla kielella ja se on arvokas dokumentaatio eraasta aikakautemme kohtalokkaimmasta kehityskulusta, joka johti kymmenien miljoonien ihmisten ennenaikaiseen kuolemaan ja uuteen maailmanjarjestykseen.

Oikeudenkaynnin massiivista aineistoa (ks. Taube Archive of the International Military Tribunal (IMT) at Nuremberg, 1945-46 | Virtual Tribunals - Spotlight at Stanford ) lukee harva ja yleiskuvan saaminen asioista sen perusteella lienee tyon takana. En ole edes kokeillut.

Mikali kuitenkin on kiinnostunut niiden miesten psykologiasta, jotka toteuttivat Saksan natsipuolueen politiikan, tarjoaa siihen erinomaisen kanavan tama kirja, joka perustuu Yhdysvaltain armeijan psykiatrin, Leon Goldensohnin tekemiin haastatteluihin, jotka han teki vuoden 1946 aikana johtavien natsien kanssa vankilassa.

Goldensohn oli laakari ja siina ominaisuudessa han tarkkaili vankien fyysista ja psyykkista terveytta ja hoiti heidan vaivojaan. Samalla han teki laajoja haastatteluja, jotka koskivat seka vankien elamanvaiheita ja ihmissuhteita etta heidan kasityksiaan politiikan ja etiikan kysymyksista ja heidan omasta roolistaan natsipuolueen palveluksessa -kaikki korkeimmatkaan virkamiehet eivat aina olleet puolueen jasenia ja kokivat palvelleensa ennen muuta kansakuntaa ja valtiota.

Tietyista ongelmista huolimatta Goldensohn ilmeisesti pystyi hankkimaan useimpien vankien luottamuksen ja hanen kanssaan keskusteltiin halukkaasti. Vaikka vangit varmasti epailivat, etta haastatteluja voitiin kayttaa heidan oikeusjutuissaan, ne itse asiassa kylla tapahtuivat niiden ulkopuolella. Toki haastatellut olivat puolustuskannalla ja pyrkivat oikeuttamaan oman toimintansa ja osoittamaan niin itselleen kuin muille olevansa kelpo ihmisia.

Kuten N u rnbergin oikeudenkaynneista on todettu, syytetyt pyrkivat aina vierittamaan vastuun toisille ja etenkin niille, joita ei enaa saatu oikeuteen, ennen muuta Hitlerille, Himmlerille, Goebbelsille ja Bormannille. Nain ei kuitenkaan tapahtunut aina ja jotkut Goldensohnin haastatelluista ilmoittivat olevansa halukkaita ottamaan vastuun ja rangaistuksen alaistensa puolesta. Tulevasta kuolemantuomiosta ei monella ollut epailysta.

Toistaiseksi olot olivat siedettavat ja elama jatkui ja haastattelija kuvaa monia asiakkaitaan ainakin valilla iloisiksi ja suorastaan hilpeiksi. Masennus nayttaa jopa harvinaisemmalta mielentilalta. Tarve puhua itsestaan ja omasta asiastaan on ilmeinen ja psykiatrin haastattelut tarjoavat siihen aivan erilaisen tilaisuuden kuin oikeudenkaynti ja ristikuulustelut.

Tietenkin haastateltavat valehtelivat ja vahintaankin selittelivat asioita parhain pain niin itselleen kuin muille. Vankilassa todennakoisen teloituksen edella asiat nayttivatkin aivan toisenlaisilta kuin joskus kunnian paivina, kun koko maailma vapisi niiden edessa, jotka usein olivat viela muuta vuosi aikaisemmin olleet pelkkia mitattomyyksia ja kaikkien eliittien ulkopuolella.

Haastateltavien kertomuksia on kuitenkin aika turhaa yrittaa puristaa yhdeksi kertomukseksi, sen verran erilaisia olivat heidan persoonallisuutensa, asemansa hierarkiassa, suhteensa ylimpaan johtoon ja kollegoihin ja myos ne rikokset, joista heita syytettiin. Osa haastateltavista kylla oli tuotu paikalle todistajan ominaisuudessa, mutta joku heistakin teloitettiin.

Mainittakoon, etta alkujaan syytteeseen asetetuista 24 miehesta tuomittiin kuolemaan hirttamalla 12, vapautettiin kolme ja loput tuomittiin eripituisiin vankeusrangaistuksiin. Nama olivat kuitenkin vain taman kansainvalisen erityistuomioistuimen langettamat tuomiot. Sen jalkeen jarjestettiin pelkastaan N u rnbergissa viela kaksitoista jalkioikeudenkayntia lahinna niita vastaan, jotka olivat olleet varsinaisia rikosten suorittajia.

Niiden lisaksi pidettiin seka Saksassa etta muualla, etenkin Neuvostoliitossa lukuisia oikeudenkaynteja, joissa jaeltiin myos kuolemantuomioita.

Itse asiassa N u rnbergin oikeudenkaynti oli Neuvostoliiton aloite, jonka ensimmaisena esitti Molotov. Neuvostoliitossahan niin sanotut naytosoikeudenkaynnit ( pokazatelnyi sud ) olivat tunnettu perinne, jota oli laajasti kaytetty terrorin apuvalineena. Niiden ”naytosluontoisuutta” ei suinkaan kielletty, vaan ne nimenomaan tunnettiin talla nimella, mika ei kylla merkinnyt sita, etta ne olisi tunnustettu pelkaksi teatteriksi.

Lansiliittoutuneet olivat kauan silla kannalla, etta mitaan muodollista oikeudenkayntia ei tarvittu, vaan etta sotarikolliset voitiin ampua paikalla muodollisen tuomion julistamisen jalkeen. Vasta Trumanin tulo USA:n presidentiksi ratkaisi asian oikeudenkayntien hyvaksi.

Oikeudenkaynti oli sinansa juridisesti hankala ja kiistanalainen asia, silla syyttajat ja syytetyt edustivat erilaisia oikeustraditioita ja kyseessa olivat nyt rikokset, joita siihen asti ei ollut lakeihin merkitty. Rikottiin siis tunnettua periaatteita nulla crimen sine lege . Oikeuspositivistit pitivat tallaista sallimattomana, mutta luonnonoikeuden kannalla olevat katsoivat, etta uutta oikeutta tuli juuri nyt luoda, kun rikoksetkin olivat osittain uudenlaisia.

Takautuvasti voimaan tuleviksi julistetut N u rnbergin periaatteet (ks. Nuremberg principles - Wikipedia ) osoittautuivat hankaliksi myos syyttajille, jotka tulivat kehitelleeksi aivan liian vaikean syytekirjelman, jonka ytimessa oli syytettyjen kuuluminen salaliittoon, jonka tarkoitukset olivat rikolliset ja jotka toteutuivat sodassa. Rikoksiin kuuli muun muassa rikokset rauhaa vastaan ja rikokset ihmisyytta/ihmiskuntaa vastaan.

Jotkut haastatellut suorastaa nauroivat vaitteille salaliitosta ja siihen ilmeisesti oli aihettakin, hymy toki hyytyi itse asiaa kiisteltaessa, vaikka esimerkiksi Karl Donitz pystyi puhdistautumaan kaikista joukkomurhasyytteista. Hanen sukellusveneensa eivat jaaneet pelastamaan eloonjaaneita, mutta eivat sita tehneet muidenkaan sukellusveneet.

Donitz myos mainitsi pitaneensa palveluksessaan juutalaista sukujuurta olevaa Bernhard Roggea, joka oli legendaarisen apuristeilija Atlantiksen paallikko ja myohemmin korkea Nato-amiraali. Puolueen edustajat olivat turhaan yrittaneet riistaa Roggen hanelta. Vastaavia reviiristaiteluita kuvasivat useat syytetyt.

Juutalaisten joukkomurhaa ei erityisesti mainittu syytekirjelmassa, mutta toki se tuotiin esille ja se puhutti myos haastatteluissa. Murhattujen juutalaisten maaraksi arvioitiin viisi miljoonaa. Miten oli mahdollista, ettei kaytannossa kukaan syytetyista tiennyt koko asiasta mitaan paria poikkeusta, kuten Auschwitzin komendantti Hossia lukuun ottamatta?

Yleensa vakuutettiin aina, etta jokainen joutui hoitamaan omia asioitaan, eika saanut pistaa nokkaansa toisten tontille. Sita paitsi eri virastojen ja toimihenkiloiden valilla vallitsi suoranainen kaikkien sota kaikkia vastaan. Useat vakuuttivat sabotoineensa rikollisia maarayksia ja pelastaneensa ihmishenkia. Jotkut kelmit, joita kaikki halveksivat ja pelkasivat, kuten Himmler ja Bormann olivat sen sijaan piruja ihmishahmossa.

Hitleria sen sijaan moni piti yha nerona ja hanen suoritustaan valtionpaamiehena ihailtiin: olihan han nostanut Saksan polviltaan (tassa tosin kaytettiin termia ”loasta”). Kansallinen innostus oli aikoinaan vallannut kaikki ja Hitlerin viisauteen uskottiin yleisesti ainakin ennen sodan loppuvaihetta. Sita paitsi ei Hitlerkaan ollut halunnut sotaa, kuten han testamentissaan korosti (ks. Adolf Hitlerin poliittinen testamentti – Wikipedia ).

Niinpa tietenkin. Eihan kukaan halua sotaa, mikali saa sotimatta sen, mita vaatii. Ei myoskaan Neuvostoliitto ollut koskaan halunnut talvisotaa, vaan asia piti ratkaista erikoisoperaatiolla.

Mita tuli liittoutuneiden omiin tekoihin, haastatellut mainitsivat usein terroripommitukset, erityisesti Dresdenissa seka myos kaynnissa olevat saksalaisten etniset puhdistukset, joiden tiedettiin koskevan miljoonia. Nythan niiden maaraksi on arvioitu 12-14 miljoonaa ja niiden vaatimien kuolonuhrien maaraksi 0,5-2 miljoonaa. Yhteensa saksalaisia saattoi tuhoutua noissa puhdistuksissa jopa 3 miljoonaa. Luku on ilmeisen paisuteltu, mutta samahan koskee useimpia vastaavia symbolisia lukuja.

Joka tapauksessa etninen puhdistus, joka tuolloin tunnettiin pakkosiirron nimella, oli vastoin N u rnbergissa julistettuja periaatteita ja sama koski tietenkin terroripommituksia. Talvisota taas oli hyva esimerkki rikoksesta rauhaa vastaan. Sita ei tosin mainita haastatteluissa kasitellyn.

Kun natsiaate nyt joka tapauksessa oli karsinyt konkurssin, ei sille enaa riittanyt kannattajia myoskaan niiden joukossa, jotka askettain olivat olleet sita toteuttamassa. Moni kylla korosti, ettei alkuperainen natsiaate ollut lainkaan se sama, joka oli lopulta vienyt Saksan tuhoon. Johtajaperiaatteellakin oli enaa vain vahan kannatusta haastateltujen keskuudessa, eika Saksalla enaa nahty mahdollisuutta johtoasemaan Euroopassa, saati maailmassa.

Nyt useammat puhuivat mieluummin yhdistyneesta Euroopasta, joka tarvittaisiin Neuvostoliiton vastapainoksi. Tamahan oli ollut myos Saksan sodanaikainen iskulause: uusi Eurooppa , oikeudenmukainen ja vahva valtioliitto, jossa eri kansallisuudet saisivat kukoistaa ja niiden lisaksi myos alueelliset erikoisuudet. Useampikin haastateltu piti tarkeina myos niita eroja, joita oli vaikkapa pohjoissaksalaisten ja baijerilaisten tai pommerilaisten ja reininmaalaisten valilla.

Olisi kiinnostavaa lukea jossakin vaiheessa myos Venajan nykyjohdon haastatteluja, jotka tehtaisiin vankilassa psykiatrin toimesta. Asetelmassa olisi varmasti paljon samaa kuin vuoden 1946 N u rnbergissa. Kaikkea hyvaa ja toivottavaa ei kuitenkaan ole maailmassa realistista odottaa ja pelkaan pahoin, etta tuollainen desideratum jaa vain hurskaaksi toiveeksi.

Tyhman jumalan orjat

Erich Maria Remarque, Lansirintamalta ei mitaan uutta . WSOY 1958. Suomentanut Armas Hamalainen. WSOY 1958, 222 s. (Alkuteos Im Westen nichts Neues , 1929)

Kuten tiedamme, Ares eli Mars on jumalista tyhmin. Han villitsee suojattejaan raivoisaan vimmaan ja sohii ymparilleen kiihkon vallassa, mutta siita huolimatta ja kai juuri siksi hanen joukkonsa haviavat aina niille, joita johtaa kylman jarkensa sailyttava Pallas Athene.

Lomaillessani joskus Kreikassa ostin kokonaisen sarjan kreikkalaista jumalaistarustoa kasittelevia kirjoja, joita oli mukava siella Rodoksen vanhan linnoituksen varjossa lukea lapsille. Ares esitettiin niissa inhottavana ja jarjettomana jumaluutena, jonka kunnianhimokin oli sen mukainen: han halusi rakennuttaa itselleen temppelin ihmisten kuolleista ruumiista.

Koko paamaara oli tietenkin mahdoton, sellainen temppelihan alkaa haista ja madantya jo ennen kuin se on saatu kunnolla alkuunkaan. Se ei voisi mitenkaan kestaa sortumatta. Se on kuitenkin ainoa, mita Ares/Mars osaa kuvitella ja mita han saa aikaan.

Erich Maria Remarque (1898-1970, ks. m. Vihavainen: Haun remarque tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) sai talla teoksellaan maailmanmaineen ja asiaankuuluvasti myos natsihallinnon vihat sitten kun se paasi valtaan. Remarquen mielesta se rintamasukupolvi, mihin han kuului, oli kadotettu, sota tuhosi sen myos silta osin kuin se saastyi kranaateilta.

Joillekin muille ensimmainen maailmansota kaikessa mielettomyydessaan oli sen sijaan kokemus, jonka he kasittivat koko elamalleen keskeisena. Kognitiivisen dissonanssin valttamiseksi siita tehtiin kuin tehtiinkin sankaritarina, joka moraalisesti oli jo ansainnut voiton laakerit, mutta jonka kotirintama juutalaisineen petti, kuten Hitler asian esitti.

Myos Ernst J u ngerille terasmyrsky oli valtava kokemus, ilman tikarinpistolegendaakin. Ilmeista on, etta sodan aiheuttama valtava kansallinen turhautuminen oli ensi sijalla tuomassa kannatusta natsien vallanotolle ja politiikalle. Sota tuhosi myos niiden jarjen, jotka eivat olleet rintamaa koskaan nahneetkaan. Remarque halusi ainakin nayttaa, millaista se oli.

Remarquella oli sattumoisin natsihallinnon vastustajia myos perhepiirissa ja hanen sisarensa Elfriede Scholtz teloitettiin vuonna 1943 osallisuudesta Hitlerin vastaiseen toimintaan. Vuonna 1938 kirjailijalta riistettiin Saksan kansalaisuus ja han oli jo aiemmin muuttanut ulkomaille, Sveitsiin ja sitten Yhdysvaltoihin.

Kirjan yleisilme on pasifistinen osoittaessaan rintamaelaman tarkoituksettoman raadollisuuden. Jo heti alussa sen paahenkiloiden komppania saa aihetta iloon, kun sille jaetaan kaksinkertaiset ruoka-annokset. Asia johtuu siita, etta juuri asken tehdyn hyokkayksen jalkeen puolet komppanian miehista -tai pojista- on poistunut muonavahvuudesta, monet ainiaaksi.

Lansirintaman juoksuhautasota on paan hakkaamista seinaan puolin ja toisin. Miehia kuolee ja vammautuu kaikin mahdollisin tavoin haavoittuneina, keuhkonsa myrkkykaasulla polttaneina, tarkka-ampujien ja lentokoneiden napsimina ja hulluiksi tulleina pakokauhuisina pakenijoina.

Sankareita on vaikea loytaa, tarkka-ampuja ei herata sympatiaa ja kranaatit loytavat yhta lailla kenet tahansa. Kaikki tietenkin pelkaavat viikatemiesta ja rypevat mudassa ja vedessa pelastuakseen. Toki loytyy uhrautuvaa toveruutta ja myos usein mieletonta yritysta auttaa haavoittuneita ihmisia ja elaimia.

Alussa oli itse asiassa koululuokka, jonka opettaja sai ontoilla puheillaan innostettua sen in corpore ilmoittautumaan rintamalle vapaaehtoisiksi. Ennen pitkaa luokka harvenemistaan harveni ja lopuksi taisi kokonaan havita tasta maailmasta.

  Poikien vahaisiin ilonaiheisiin kuului sitten heita innostaneen opettajan joutuminen samoihin porukoihin nostomiehena. Nyt hanen sopi nahda, mita rautainen sukupolvi ja sankaruus olivat todellisuudessa. Katoavasta lihastahan se ihminen oikeasti on tehty.

Sotilaiden ilonaiheita ovat kautta aikojen olleet kunnon ruoka ja pehmea lepopaikka ja niita loytyy aina joskus, kun rintama liikahtaa uusille alueille. Ylimaaraisen muonan hankkiminen tapahtuu besorkkaamalla (besorgen), joka ei oikeastaan tarkoita varastamista, vaan maaraysta hoitaa asia tavalla tai toisella, spartalaisen kasvatuksen tapaan. Tuo jaakarien mukana Suomeen tullut sana on tassakin kirjassa kaytossa.

Kiinnostava on muuan repliikki, joka itse asiassa esiintyy myos Linnan Tuntemattomassa sotilaassa alikersantti Rokan sanomana. Tassa muuan ilmeisesti puolalaistaustainen sotilas pohdiskelee: ” Sano minun sanoneen! Me haviamme sodan, silla osaamme tervehtia liian hyvin!”

Kotirintamalla kukkoilevat sitten korkeamman sotilasarvon omaavat herrat kuin rauhan aikana ikaan ja vaativat samaa kuria ja kaytosta kuin kasarmissa. Rintamamiesta tama turhauttaa, kuten koko kotirintama, jolla ei ole mitaan kasitysta sodan todellisuudesta. Mahdotonta siita on heille puhuakaan, silla he ajattelevat asioita aivan toisilla kasitteilla.

Rintamamiehet puhuvat sen sijaan joskus keskenaan vapaasti ja ihmettelevat, mika kumman voima on oikein saanut saksalaiset ja ranskalaiset mielettomasti tuhoamaan toisiaan Moni mies ei ollut edes elaessaan nahnyt ranskalaista ja vastaavahan oli tilanne toisellakin puolella rintamaa.

Terasmyrsky ei Remarquen kokemana jalostanut ketaan ja oli pikemmin makaaberia tarkoituksettomuutta, joka ainoastaan vaajaamatta vain soi kitaansa sen nuorison, joka kerran oli innosta palaen ilmoittautunut sankaritoihin.

Remarquen pienta kirjaa, joka sinansa ei ole mikaan mestariteos, myytiin maailmalla miljoonittain ja tietenkin myos Saksassa, ennen kuin natsit sen makuloivat.

Se oli yksi narratiivi sodasta muiden joukossa ja, kuten osoittautui, ei se kyennyt tulemaan uudelle sukupolvelle opetukseksi ja ojennukseksi. Painvastoin, edellisen sukupolvien uhraukset voitiin kokea myos velvoittavina. Ne eivat olleet saavuttaneet ansaitsemaansa tulosta ja uuden polven velvollisuus oli huolehtia siita, etteivat ne menneet hukkaan.

Kaytannossa miljoonat ja taas miljoonat uuden sukupolven miehet joutuivat taas vuorollaan palvelemaan sita jumalista tyhminta, jonka temppeli jaa iaksi rakentamatta.

Mahti ja sen palvelijat

Me kaikki Pietarihullut tunnemme Pu ? kinin Vaskiratsastaja- runoelman. Sehan alkaa runoilijan rakkaudentunnustuksella uljaalle kaupungille:

Люблю тебя, Петра творенье,

люблю твой строгий, стройный вид…

Sua lemmin, luomus Pietarin,

on rakkaat piirtees’ ankarat…

Senkin useimmat ymmartavat, etta kyseessa on nimenomaan Pu ? kinin kannanotto Pietarin kaupungin puolesta sen vihollisia vastaan.

Koko kaupunkihan oli yhden ainoan yksinvaltias-jattilaisen tahdosta rakennettu ”mahdottoman” paikkaan, uhmaamaan luontoa eli suorastaan Jumalaa, se oli pystytetty ”luille ja kyynelille” ihmisuhreista ja kustannuksista piittaamatta.

Mika pahinta monien mielesta: se oli ihmisen tahdosta syntynyt ja ihmisjarjen suunnittelema tehty, eika syntynyt. Se oli eurooppalainen vieras elementti Venajan ruumiissa, vailla mitaan venalaisyytta ja jopa vailla sieluakin. Sen sijasta kaupungissa vallitsi sieluton rationalismi saksalaisine virkakoneistoineen.

Aitovenalaiset slavofiilit, joilla oli kaalia parrassaan , eivat voineet sietaa koko kaupunkia ja heidan mielestaan paakaupunki olisi ehdottomasti pitanyt palauttaa takaisin puiseen Moskovaan, jossa aidosti tuoksui Venajalta. Pietari II tosiaan teki taman, mutta vain vahaksi aikaa. Leninin ratkaisu on kestanyt kauemmin.

Mita me nykyisemmat Pietarin kavijat emme enaa ymmarra, oli Pietari mahtavuuden ja nimenomaan sotilaallisen mahdin symbolina. Sen kadut oli jo alun perin rakennettu suoriksi ja leveiksi ja se muistutti siina suhteessa nykyista Pariisia jo ennen kuin Pariisista tuli nykyisen lainen Haussmannin saneerausten ansiosta yli sata vuottamyohemmin.

Useimmat kaupungit olivat 1700-luvulla kaikkialla viela sokkeloisia viidakoita, mista esimerkiksi Lontoossa on viela joitakin piirteita jaljella.

Pietarin sotaisuus oli omaa luokkaansa. Sen kadut ja Mars-kentta olivat aina kirjavanaan koreasti puettuja kaartinjoukkoja ja niiden uljaita hevosia. Tykkeja ja kasarmeja tuntui olevan loppumattomiin, kuten Juhani Aho 1800-luvun lopulla kommentoi.

Pietarin kaupunki symbolisoi mahtia ja yksinvaltiaan tahdon rajattomia mahdollisuuksia. Sita saattoi vihata tai kunnioittaa, sen rakastaminen taisi sen sijaan aikoinaan olla paljon harvinaisempaa kuin nykyaan. Legendan mukaan Pietari Suuren ensimmainen, hylatty vaimo Jevdokija Lopuhina kirosikin kaupungin ja ennusti sen viela tyhjenevan: Peterburgu byt pustu! -Tyhjentykoon koko Pietari!

Siihen aikaan, kun Pu ? kin Vaskiratsastajansa kirjoitti, ei Pietariin liittynyt paljoakaan romantiikkaa eika lainkaan nostalgisia mennen ajan tuntoja. Se oli mahdollisimman uudenaikainen ymparisto, jossa toki oli silmaa miellyttavia piirteita, mutta ennen kaikkea se edusti voimaa, mielivaltaa ja suunnattomia rikkauksia -jotka pahojen kielten mukaan oli varastettu kaikista maailman aarista.

Pietarissa on nykyaan (kai yha) myos komea Puolan kansallisrunoilijan, Adam Mickiewiczin rintakuva, jonka monet ovat huomanneet sivukadulla, Fontankan takana ( кс . Памятник Адаму Мицкевичу.Санкт-Петербург (hellopiter.ru) ). Se on pantu paikalleen vuonna 1998.

Pu ? kin ymmarretaan usein vapaahenkisena tyrannian vastustajana ja dekabristien ystavana. Han kaveerasi myos Pietariin Puolasta karkotetun Mickiewiczin kanssa ja naille kahdelle uljaalle runoilijalle on olemassa jopa yhteisia muistomerkkejakin. Tama on alleviivannut sita, etta vuosisatainen puolalais-venalainen vihanpito ei ulotu kulttuurin huippujen syvahenkiseen maailmaan. Politiikka politiikkana ja taide taiteena.

Juuri talla hetkella nayttaa kuitenkin olevan tilausta sille, etta kaivetaan esille Pu ? kinin ja Mickiewiczin vastakohtaisuudet. Ne kiteytyvat jo siina, miten molemmat nakivat Pietarin ja Pietari Suuren, jotka symbolisoivat ja oikeuttivat vakivaltaa. Muodikas postkolonialismikin auttaa tassa tyossa.

Totta on, etta Pu ? kin julkaisi sinansa kovin komean runonsa Venajan parjaajille (ks. edellinen blogi) hyvassa yhteistyossa Nikolai I:n kanssa ja etta han kuolemakseenkin varoi nyt niita suhteita dekabristeihin, joita oli aikoinaan viljellyt. Myos ystavyys Puolan kansaa ja sen vapaustaistelua ylistavan Mickiewiczin kanssa oli hyvin arkaluontoinen asia.

Molemmat osapuolet pahoittelivat toisen kehitysta vaaraan suuntaan: Mickiewicz julkaisi runon ”R***aystavilleni” (ven. Моим друзьям - москалям ) ja Pu ? kin puolestaan runon Han oli yksi meista ( Он между нами жил ).

Mita Pietariin tulee, Mickiewicz kirjoitti runon, jossa han kertoi, etta tyranni Pietari ei halunnutkaan rakentaa kaupunkia ihmisille, vaan paakaupungin -vallan (vertikaalin) keskuksen itselleen. Luille ja kyynelille rakannettiin tuo kaupunki, joka poikkesi kaikista muista:

Рим создан человеческой рукою,
Венеция богами создана:
Но каждый согласился бы со мною,
Что Петербург построил сатана

Loi Rooman ihmiskasi, Venetsia

on rakentama jumalten,

vaan kuka ei vois myontaa etta

tuo Pietari on luomus saatanan.

Pu ? kinista tuli kuin tulikin ainakin sivutoimisesti venalaisen imperialismin laulaja, mika ei vahenna hanen arvoaan runoilijana eika anna normaalijarkisille ihmisille aihetta mihinkaan cancelointeihin , mutta hyvahan tamakin puoli asiassa on ymmartaa.

Runous on tietyissa kulttuureissa paljon tarkeampaa kuin toisissa. Venajalla ja myos Puolassa ja Ukrainassa silla on erittain suuri kansallinen merkitys. Niinpa ei olekaan ihmeellista, etta runoilijoita on nyt taas valjastettu sotavaunujen eteen.

Esimerkiksi Josif Brodski, joka sinansa oli suuri tyrannian vastustaja, suhtautui pilkallisesti Ukrainan kansallisrunoilijaan Taras ?evt?enkoon, mita ukrainalaiset eivat anna hanelle anteeksi. ?evt?enkon vastinpariksi han nosti Pu?kinin.

Pu?kin taas, joka on venalaisille aina symbolisoinut kaikkea ylevaa: neroutta, sivistysta, vapauden rakkautta ja humanismia, nayttaa tulevan yha epasuositummaksi Venajan imperiumin entisissa maissa. Hanelle nimettyja katujahan on yha viela siellakin, mista Leninin kadut on jo havitetty.

Olisi kuitenkin typeraa lakaista Pu?kin pois imperialismin symbolina, vaikka hantakin on sen palveluksessa kaytetty. Koko Pu?kinin maailma, josta on kirjoitettu kokonaisia kirjastoja, on hyva avain siihen parhaaseen, mita venalainen kulttuuri on luonut ja mita sen ystavat kaikkialla maailmassa rakastavat.

Olennaista olisi saada myos Venajan kansa ymmartamaan, ettei Pu?kinin tuotannon olemassaolo anna heille mitaan oikeutta sortaa tai halveksia toisia kansoja.

Meidan vapautemme ja teidan vapautenne

Meidan ja teidan vapautenne puolesta! ( Za nasz? i wasz? wolno?? ) oli ja on muuan puolalaisuuden tunnuslauseista, joka yha tunnetaan ja on kaytossa.

Puolahan kapinoi 1700-luvulta lahtien yha uudelleen sen jakaneita valtoja ja erityisesti Venajaa vastaan. Puolalaisuus alkoi monien kansallisten romantikkojen mielesta merkitakin jo samaa kuin vapauden puolustaminen tyranniaa vastaan. Kaikkialla, missa taisteltiin vapauden puolesta, olivat eturivissa mukana myos puolalaiset.

Mutta maailma on monimutkainen. Tuo lause oli alun perin osoitettu venalaisille ja silla haluttiin sanoa, etta suurimmat arvot olivat molemmille yhteisia. Venalaisten sotilaiden ei siis tullut sotia puolalaisia vastaan.

Kun Napoleon lahti vuonna 1812 hyokkaamaan Venajalle, han nimitti sotaretkea toiseksi Puolan sodaksi, jonka tarkoituksena oli tuon kansan vapauttaminen orjuudesta. Puolalaisia tulikin hyokkaykseen mukaan sankoin joukoin.

Venalaisille kyseessa oli kuitenkin isanmaallinen sota maahantunkeutujaa vastaan ja puolalaiset saivat otsaansa petturin leiman, joka heilla siita lahtien Venajalla oli. Toki kansojen keskinainen vihamielisyys juontui jo kaukaa ja suurta osaa siina naytteli Puolan sitoutuminen lanteen, mika konkreettisesti kaikila tasoilla nakyi katolisuudessa.

Joka tapauksessa Eurooppa vastasi Puolan huutoihin yha uudelleen ja kun Puola kapinoi vuosina 1830-31 ja 1863-64, uhattiin Venajaan eurooppalaisella interventiolla, mika aikalaistodistajien mukaan kiihdytti venalaista chauvinismia aarimmilleen. Kaikkien venalaisten tuntemana todisteena siita on tana paivana Aleksandr Pu?kinin runo Venajan parjaajille (ks. Vihavainen: Haun кичливый лях tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kuten Pu ? kin esittaa, eurooppalaisilla ei ole mitaan oikeutta sekaantua slaavien perheriitoihin, joista he eivat mitaan ymmarrakaan. Tama oli sinansa outo poikkeama taman runoilijan tuotannossa, jossa taistelu tyranneja vastaan ja vapaudenrakkaus saivat ilmeisen universaaleja ja samalla eurooppalaisia piirteita.

Puolalaiset, jotka tunsivat kuuluvansa lanteen, olivatkin siis sitten Venajan valtakunnassa osa jakamatonta, pyhaa Venajaa, jota puolustamaan loytyi kylla miehia aina Suomen kallioita Kaukasuksen vuorille, kuten Pu ? kin maalaili. Ja olihan siella puolalaisia kukistamassa myos Suomen kaarti, joka siten hankki keisarin silmissa merkittava luottamuspaaomaa suuriruhtinaskunnalle.

Asetelma Puolasta tyrannien sortamana ja Euroopasta sen auttajana jatkui sitten aina 1900-luvulle saakka, kuten tiedamme ja taitaapa se monien mielesta jatkua tanakin paivana.

Kiinnostavaa kylla teema meidan ja teidan vapauden puolesta menetti jossakin vaiheessa sen universaalisen valistusfilosofisen luonteen, joka silla aluksi oli, kun alkuun liitettiin sanat Jumalan nimessa ( 'W imi? Boga za Nasz? i Wasz? Wolno??' ).

Tottahan toki myos Jumala on periaatteessa universaalinen, mutta kuten tiedetaan, tulkinnat sen oikeasta palvelemisesta vaihtelevat kovin jyrkasti. Venajan Jumala on mahtava, sanoo sikalainen sananlasku ja ymmarrettavasti se myos pitaa omiensa puolta.

Naytta silta, ettei puolalaisten vetoaminen universaaliseen oikeuteen paastakseen vapaaksi suuren sukulaisensa holhouksesta koskaan saavuttanut Venajalla suurta vastakaikua. Toki puolalaiset olivat aktiivisia siina liikehdinnassa, joka 1800-luvun jalkipuoliskolla suuntautui yksinvaltiutta ja koko vanhaa komentoa vastaan, mutta mitaan erityisen suurta sympatiaa ei ajatus molemmille osapuolille yhteisesta vapaudesta nayta saavuttaneen.

Dostojevskin oli vaikea sietaa puolalaisia, niin kauniisti kuin han puhuikin venalaisyyden kyvysta asettua kaikkien kansallisuuksien asemaan. Venalainen oli kaikki-ihminen (vset ? elovek), joka sisallytti itseensa koko ihmisyyden kirjon ( Vihavainen: Haun kaikki-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venajan suuruus oli Dostojevskille kuten niin monille muillekin arvo sinansa, epajumala, jota palvottiin. Mauno Koiviston kirjalle Venajan idea on joskus vahan naureskeltu sen takia, etta hanen johtopaatoksensa on hyvin yksinkertainen: Venaan idea on olla suuri. Siita huolimatta tassa on luultavasti tavoitettu jotakin olennaista.

Venajan suuruuden katsottiin aikoinaan edellyttavan niin Puolan kuin monien muidenkin kansallisuuksien hallitsemista ja Putin, joka katsoo Ukrainan kuuluvan Venajalle jatkaa tassa vanhaa perinnetta.

Suuruus on epailematta joillekin kansoille olennainen osa identiteettia, se voi liittya vaikka orjuuteen, kunhan on mahtavaa. Muistakaamme, etta myos Abraham Lincoln selitti unionin eli Yhdysvaltojen suuruuden sailymisen olevan hanen paatavoitteenaan Amerikan sisallissodassa. Ei silla, vapautettiinko orjat tai ei, ollut niin suurta merkitysta.

Ukraina on nyt samassa roolissa kuin Puola aikoinaan. Sekin haluaa kuulua lanteen ja vetoaa sen apuun eika turhaan. Aivan vastaavasti myos Venajalla on syntynyt suuri isanmaallisuuden aalto, jollaisen aikoinaan Puolan kohdalla heratti Euroopan vaotojen uhkaus sekaantua vuosien 1863-1864 kapinaan Puolan vapauden hyvaksi. Lainaan vanhaa blogia:

Euroopassa siis kiehui samaan aikaan:  Kirjoja, artikkeleita, vihkosia kirjoitetaan ranskaksi, saksaksi, englanniksi; pidetaan puheita, aseita kiilloitetaan… Yksi asia kuitenkin unohdetaan: Venajan kunnollinen tutkiminen. Rajoitutaan vain innokkuuteen, tulisuuteen, tunteiden ylevyyteen. Oletetaan, etta saalin tunteminen Puolaa kohtaan merkitsee Venajan tuntemista.

Herzenin mielesta lannessa ei tunnettu Venajaa eika Puolassa taas haluttu tuntea sita. Moni teki sen virheen, etta uskoi puolalaisten olevan parhaita Venajan tuntijoita.

Venajaa muuten yritettiin myos kaikin tavoin loukata, jopa ajamalla se pois niin sanottujen iranilaisten kansojen perheesta. Muuan Duchinski esitti, etta isovenalaisten raakalaisuus pohjautui nimenomaan suomalaiseen verenperintoon. Oikeita slaaveja moskoviitit eivat olleet.

Herzen kertoi venalaisten suhtautuvan rauhallisesti vaitteisiin puutteellisesta rotupuhtaudestaan:  Olemme tyytyvaisia siihen, etta suonissamme virtaa suomalainen ja mongoliveri; se asettaa meidat sukulais- ja veljeyssuhteeseen niiden paariarotujen kanssa, joista Euroopan ihmisrakas demokratia ei pysty puhumaan ilman halventavia ja loukkaavia sanoja. Emme valita myoskaan turanilaisesta elementista. Olemme saavuttaneet enemman kuin Bulgarian, Serbian ja muiden maiden puhdasveriset slaavilaiset.

Muuten, nuori Venaja ei enaa rajattomasti ihaillut Eurooppaa. Se arvosti siina vain tiedetta. Ja juuri tata nuorta Venajaa Euroopan olisi tullut lahestya, eika tehda myos sita vihollisekseen, selitti Herzen. Hanen mielestaan venalaiset tunsivat Euroopan ja rakastivat sita, eurooppalaiset taas eivat tunteneet Venajaa ja kielsivat sen.

Herzenin mielesta venalaiset kuitenkin olivat pohjimmiltaan valmiimpia astumaan uuteen, entista vapaampaan maailmaan kuin eurooppalaiset. Kasitys tyon arvosta oli siella sailynyt. He olivat viljelijakansaa eivatka korskeita valloittajia:  Tassa syntyperassa ei ole mitaan sankarillista tai eeppista –uudismaan raivausta, tyota ja sekoittumista saalittaviin turanilaisiin, joita kohtaan lansimaiden lehtimiehet tuntevat niin suurta vastenmielisyytta …

Itse asiassa, vaittaa Herzen, vuonna 1861 –siis suurena maaorjien vapautuksen vuonna- Venajalla kaikki tukivat Puolaa.  Nyt asiaan sekaantui kuitenkin Euroopan kasi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Taman aseistamattomalla kadella tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi valtasi yhteiskunnan .

Vasta nyt hallitus tunsi olevansa kyllin vahva aloittaakseen kauhean prosessin ihanteita vastaan, loputtoman prosessin, joka nielaisi uhrin toisensa peraan, levisi koko maahan ja jatkuu yha vielakin (1867).

Ongelman ydin oli siina, etta lansi tyrkytti Venajalle omaa vapauttaan, kykenematta ymmartamaan sita, etta asiat olivat siella toisella tavalla ja niiden tulikin olla. Herzenin mielesta se Venajan lannelta salattu ydin, joka teki siita toisenlaisen, oli venalainen kylayhteiso,  mir,  jossa vallitsevat periaatteet olivat kaukana lantisesta roomalaisesta oikeudesta.

Mutta entapa se onneton Puola? Eiko Venaja nyt joka tapauksessa raa’asti sortanut sita ja eiko Puola joka tapauksessa kuulunut perinteidensa puolesta lanteen? Melko laheinen kielellinen sukulaisuus ei tassa ollut olennaista eika ainakaan syy tuhota kansakuntaa.

Mikali Venaja nyt halusi olla osa sivistynytta maailmaa eli Eurooppaa, sen kai kuitenkin olisi ollut hyvaksyttava siella vallitsevat arvot. Vai eiko se halunnutkaan? Ehka sita ei olisi kuitenkaan otettu vastaan mistaan hinnasta?

Naitahan sita joutuu kyselemaan myos taman uuden Ukrainan kriisin vuosina. Lannen kiivas reagointi siihen, etta Venaja, omia saantojaan soveltaen, otti sen, mita katsoi itselleen kuuluvan, oli tietenkin mita eurooppalaisinta. Ja Venajalla se aiheutti taas isanmaallisuuden myrskyn.

Vuonna 1867 Venaja nayttikin olevan jonkinlainen hylkio Euroopassa, mutta eihan se tilanne kauan kestanyt.

Kun Ranska tarvitsi kumppania uhatakseen yhdistynytta Saksaa ja suorittaakseen kerran  suuren kansakunnan  arvoisen revanssin (Saksalta aikoinaan ryostettyjen alueiden uudelleenpalautuksen alkuperaiselle ryostajalle), kelpasi venalainen apu mita mainioimmin.

On opettavaista lukea, miten hurmoksellisesti Venajan ja Ranskan ystavyytta juhlittiin 1890-uvulla. Siina sai myos maanmiehemme, amiraali Avellan, opetella korkealentoista puheenpartta paastakseen samalle tasolle innostuneiden ranskalaisten kanssa.

Sellaista se on, kansojen ystavyys. (lainaukset ovat Vesa Oittisen toimittamasta kokoomateoksesta Venaja ja Eurooppa , Vastapaino 2007).

Nyt, 2000-luvulla on kovasti ihmetelty sita, etta Venajan kansa, joka viela muutama vuosi sitten naytti olevan valmis viskaamaan niskoiltaan huijarien ja varkaiden hallituksen, kannattaakin jo perati 80-prosenttisesti maansa sotaponnisteluja veljeskansaa vastaan.

Lannessa selitetaan yha uudelleen, etta kyseessa on vapauden ja orjuuden valinen taistelu, jossa venalaisten pitaisi olla mukana vastustamassa tyranniaa. En ole huomannut, etta ukrainalaiset olisivat kayttaneet iskulausetta ”meidan ja teidan vapautenne puolesta”, mutta se johtuu varmaankin vain siita, etta tama tunnus on leimautunut voimakkaasti puolalaiseksi, ja puolalaisten kansa ukrainalaisilla on omat perheriitansa.

Selvalta joka tapauksessa nayttaa, etta tassa ollaan jalleen jouduttu venalaisten kannalta isanmaalliseen sotaan, jollaista myos ukrainalaiset kayvat. Vastustajana nahdaan taas kollektiivinen lansi, jolla ei ole oikeutta sekaantua slaavien perheriitoihin, saati yrittaa kukistaa Venajan mahtavuus, joka on sen suuruudessa.

Putin ei tietenkaan voinut arvata joutuvansa tallaiseen tilanteeseen, mutta venalaisten alttiudessa nousta puolustamaan omaa tyranniaan viis veisaten universaaleista vapausaatteista ei kylla ole mitaan erityisen yllattavaa.

Asiat vain nayttavat eri suunnalta katsoen erilaisilta: Venalaisille vuoden taisteluista tuli 1812 Isanmaallinen sota, kun se taas puolalaisille oli epaonninen vapaussota.

Putinin aloittama sotilaallinen erikoisoperaatio Ukrainassa oli rikollinen aggressio ja ennen sita suurin osa venalaisia torjui jyrkasti ajatuksen sotilaallisesta sekaantumisesta Ukrainan asioihin ja jopa Ukrainan painostamisen sinansa (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt tuo operaatio on muuttunut sodaksi, jolla monen lantisen kommentoijan mukaan pitaisi lopettaa koko Venajan suurvalta-asema. Tama merkitsee venalaisten kannalta aivan uutta tilannetta. Heille on yha vaikeampaa myyda ajatusta siita, etta voitaisiin taistella samalla puolella, molempien osapuolten vapauden puolesta.

Kotirintamalta

Eino Saisa, Yosta tullut . Tammi 1964, 216 s.

Sodan aikana kaytettiin usein kasitetta kotirintama , jolla korostettiin sita, etta sodan oloissa myos siviilien oli oltava osa suurta koneistoa, jonka kestavyys perustui siihen, etta kaikki ponnistelivat yhteisen asian hyvaksi. Jokainen poikkeama tai laiminlyonti merkitsi vihollisen auttamista.

Tulirintama otti vastaan vihollisen verisimmat iskut ja esti sen vakivaltaisen tunkeutumisen maahan. Se on tehtava, jonka auttaminen kakin keinoin oli jokaisen velvollisuus. Kotirintamallakin jokainen oli tavallaan sotilas omalla paikallaan. Hanen ei ainoastaan tullut totella maarayksia, vaan jopa ylittaakin norminsa. Pelkka laiskottelu olisi nyt ollut vihollista auttava rikos.

Neuvostoliitossa tama ajattelu oli viety pitkalle jo rauhan aikana ja esimerkiksi kollektivisoinnin aikana 1920- ja 30-lukujen vaihteessa lavastettiin useita suuria naytosoikeudenkaynteja, joissa todisteltiin, etta sosialismia rakentavaa neuvostojen maata uhkasi koko ajan imperialismi, jolla oli Neuvostoliiton sisalla kaytettavissaan valtava tuholaisten armeija, joka yritti estaa maailmanhistoriallisen rakennustyon onnistumisen. Tosiasiallisesti kyseessa oli totaalinen sota maan sisalla ulkomaita ja niiden agentteja vastaan.

Tahan verrattuna Suomessa oltiin sodankin aikana hyvin maltillisia, mutta myos meilla sai rintaman takainen elama sodasta johtuvia erityispiirteita. Yksi niista oli nuorukaisten ja ukkojen mobilisointi suojeluskunnan jarjestamiin desanttijahteihin, jollaiset olivat aika yleisia. Eivat ne mielikuvitukseen perustuneetkaan, silla noita tuholaisia lahetettiin meille talvi- ja jatkosodan aikana yhteensa lahes tuhat henkea.

Toinen sota-ajalle ominainen ilmio oli tyovelvollisuus. Kaupungeista lahetettiin maalle sesonkitoihin terveita ja tyokuntoisia ihmisia, etenkin naisia, kun maaseudun omat miehet olivat rintamalla. Vastaavaahan tapahtui Neuvostoliitossa rauhankin aikana, se oli vakiintunut instituutio.

  Toitahan ne tekivat sota-ajan Suomessakin, mutta taloille tuon osaamattoman aputyovoiman ruokkiminen ja majoittaminen oli aikamoinen riesa.

Elintarvikkeiden maarahinnat olivat samanlainen ilmio kuin sosialismissa ja aiheuttivat tietenkin aivan vastaavanlaista mustan porssin kauppaa, jota viranomaiset sitten jahtasivat, mutta jota kaikki kavivat. Tyypillinen sosialismiin kuuluva ilmio oli myos siirtovaen majoittaminen toisten ihmisten asuntoihin. Kun asuntoja ei riittanyt kaikille, oli mentava sinne, missa tilaa oli.

Toisin kuin yleensa sotaa kayvissa maissa ja sosialistisissa maissa rauhankin aikana, radion kuuntelu oli sallittua. Vihollisenkin radio-ohjelmia sai Suomessa kuunnella, samaan aikaan kun sellaisesta Saksassa saattoi saada jopa kuolemanrangaistuksen.

Suomessa sen sijaan oli sota-aikana kielletty jarjestamasta tansseja ja alkoholin kayttoakin haluttiin ankarasti rajoittaa. Sanomattakin on selvaa, etta naita kieltoja rikottiin minka voitiin.

Sodan tuntua toivat myos pommitukset, joilta eivat pikkukaupungitkaan jaaneet rauhaan. Kyse oli paljolta terrorista, jonka tarkoituksena oli masentaa mielialaa ja luoda antautumishenkea.

Eino Saisa oli syntynyt vuonna 1935 ja siis kokenut lapsena kotirintaman todellisuuden. Tassa kirjassa han kuvaakin sita lahinna lapsen silmin, iloineen ja suruineen. Koko romaanin suuri jannite syntyy rintamalla kadonneen isan odotuksesta ja uskosta hanen paluuseensa. Kiintoisinta on kuitenkin arkipaivan kuvaus.

Pienen pojan maailmaan kuuluu kuitenkin myos paljon muuta kuin sotaisia asioita, ja pesapallo-ottelut ovat yksi tarkeimmista tapahtumista. Myos desantit ovat kovasti lasna ainakin mielikuvituksessa ja pieni poika jopa rupeaa rakentamaan omaa korsuaan. Tussarien tekeminen on poikien tarkea askare, kuten oli viela 1950-luvullakin.

Sodan tuo konkreettisesti lahelle pommikoneiden ylilento, jota vastaan on neuvottu suojautumaan metsaan ja vetamaan lakana ylle nakosuojaksi. Omaa kylaa koneet eivat pommita eivatka ammu, mutta kylla naapurikaupunkia, jossa kuolee monia.

Tassakin kylassa muuan urho tulittaa lentokoneita pistoolillaan, mita nayttaa tapahtuneen useinkin eri puolilla Suomea. Mahdollisuudet olivat tietenkin nollaluokkaa, mutta kivaarikaliiperin aseilla koneita kylla on pudotettu. Olipa meilla ilmatorjuntakivaareitakin.

Siirtolaisperheen muuttaminen omaan kotiin antaa uutta varia elamaan ja sarpimen hankkiminen luonnosta pitaa pojat tyossa. Kalastus ja metsastys vievat paljon aikaa, mutta tuovat myos tulosta. Jalkimmaiseen kuuluu muun muassa piisamin pyynti ja peltopyiden pyydystamien rihmoilla ja katiskoilla.

Saisa oli itse kokenut sen maailman, josta kirjoittaa ja kuva tuntuu sangen uskottavalta. En rupea paljastamaan juonta, enka kirja muita, traagisiakin kohtia. Sota-aikana myos kotirintama ymmarsi velvollisuutensa ja kesti ne vaikeudet, jotka usein olivat suuriakin. Niita Saisa ei kuitenkaan paisuttele.

Koska sota-aika kaikessa puolitotalitaarisessa menossaan muistutti huomattavasti elamaa sosialismissa, voisi harjoittaa ajatusleikkia ja kuvitella tata aikaa laboratoriokokeena, jossa suomalaiset olisi siirretty hetkeksi sosialistiseen yhteiskuntaan. Se suuri ero tassa tapauksessa oli, etta yhteiskunnan mobilisointi oli tapahtunut demokraattisesti valitun eduskunnan hyvaksynnalla, tiettya suureksi koettua uhkaa vastaan, eika esimerkiksi valloittajan maarayksesta.

Mutta saahan sita kuvitella. Joka tapauksessa sosialistinen valtio sellaisena kuin se sitten toteutui Neuvostoliitossa ja sen jalkeen eri versioina muualla, oli alun perin preussilaisen valtion luomus, totaalista mobilisointia, jonka keskeinen ydin oli sodankaynti ja sitten sodan loputtua valmistautuminen sotaan.

Ihmiset elelivat sitten, miten taisivat, paremmin ja huonommin, onnellisemmin ja onnettomammin, mutta kaiken takana oli jarjestelma, joka toimi sodanjumalan ehdoilla.

Vainojen uhrit

Anni Reuter, Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa . SKS kirjat 2023, 397 s.

Noin sukupolvi sitten, eli perestroikan glasnost-politiikan aikana alkoi saataville tulla yha runsaammin Neuvostoliitossa vainottuja koskevia arkistodokumentteja ja myos muistelmia, joita toki oli jo aiemminkin julkaistu melko paljon.

Uusi aineisto auttoi muun muassa tarkentamaan lukuja vainottujen maarista, jotka olivat joskus paisuneet aika fantastisiksi ja ennen muuta se auttoi suhteuttamaan asioita toisiinsa. Neuvostoliitossa kaikki suuret poliittiset paatokset -myos tiettyjen yhteiskuntaryhmien vainoamiset olivat sellaisia- tapahtuivat tietyn aikataulun ja ohjeistuksen mukaan ja uhriksi joutumiselle oli aina tietyt kriteerit.

Kyseessa oli niin sanottu stalinistinen sosiaalinen insinoorityo, jossa ihmisten henkilokohtaisilla ominaisuuksilla, teoilla ja tavoitteilla ei periaatteessa ollut mitaan merkitysta. Kansojen isa kasitteli ryhmia, kategorioita, han havitti toisia ja nosti toisia. Miljoonien elama tuhoutui.

Tassa sopinee huomauttaa, ettei pelkastaan stalinistisen komennon suorittama teloitusten maara, saati sen tilille muilla tavoin koituva ennenaikaisten kuolemantapausten maara viela kerro kaikkea terrorista. Itse kasite, koko yhteiskuntaan kohdistuva pelottamalla hallitseminen aiheutti miljoonille ja taas miljoonille ihmisille katastrofin sosiaalisessa- ja perhe-elamassa.

Venajalla nyt tapahtuva Stalinin luokitteleminen ennen muuta suureksi manageriksi ja hanen luomansa terrorijarjestelman kuittaaminen oheisvahingoksi edustaa barbaarista ajattelua, jollainen valitettavasti aina kiehtoo tietyn psykologian omaavia ihmisia.

Hyva ystavani ja merkittava venalainen historioitsija Andrei Nikolajevit ? Saharov uskoi aikoinaan ihmisten kykenevan ymmartamaan koko stalinistisen tyrannian valheellisuuden, kun he paasisivat lukemaan salaisen poliisin raportteja, joista hallinnon koko kyyninen valheellisuus kay ilmi. Ei ihmisten elamanonnen uhraaminen johtunut tietamattomyydesta, se tehtiin vakain tuumin.

Kuten olemme huomanneet, rikoksella on aina ihailijansa ja suurimmat rikokset synnyttavat suoranaista jumalointia. Stalin kuuluu jalleen Venajan kansan epajumaliin. Han nyt sentaan nosti Venajan joka tapauksessa maailmanvallaksi, ne rikokset, joista han oli vastuussa, kuuluvat menneeseen aikaan. Miksi kaivella niita?

Kuten taman kirjan kirjoittajakin huomauttaa, historia on syyta tuntea, ettei sita tarvitsisi elaa uudelleen. Tarinat ihmisten onnettomuuksista saattavat olla mielta kaantavia, mutta niiden tunteminen on tarpeellista, jotta ymmartaisimme, mita joskus on ollut ja voi olla vastakin.

Anni Reuter kertoo halunneensa antaa aanen vainotuille suomalaisille ja heidan lapsilleen, mika on ilman muuta kannatettava paamaara. Uutta aineistoa tassa kirjassa edustavat inkerilaisten kirjeet, joita tekija loysi Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta.

Noita kirjeita on toki kylla julkaistu aiemminkin, aina Inkerin kollektivisoinnista saakka ja niita myos julkaistiin Suomessa kirjoina. Inkerilaisten asia oli etenkin vuonna 1931 kuuma peruna, joka hiersi Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ja linkittyi myos Lapuan liikkeeseen ja maailmalle vuotaneisiin tietoihin siita, etta Neuvostoliiton maailmanmarkkinoille dumppaamaa puuta tuotettiin vankityovoimalla.

Myohemmin nuo konfliktit haluttiin unohtaa ja koko inkerilaisteema haluttiin lakaista maton alle, puhumattakaan punasuomalaisten ja loikkarien Karjalassa kokemasta Isosta vihasta vuosina 1937-1938. Jopa suomen kielen kayton lakkauttaminen Neuvostoliitossa vuoden 1937 lopusta alkaen havisi yleisesta tietoisuudesta, jos se sinne koskaan paatyikaan.

Harva ymmartaa nykyaankaan, etta suomen kielen henkiin heraaminen Ita-Karjalassa (mutta ei Inkerissa) vuonna 1940, ei ollut maaratietoista politiikkaa, vaan muuan talvisodan tulos. Talvisodasta irtautuminenhan naamioitiin perustamalla Karjalais-Suomalainen neuvostotasavalta ns. Kuusisen Suomen korvikkeeksi. Siella suomen kielta oli tietenkin pakko kayttaa ja niinpa uusi kyrillisilla aakkosilla kirjoitettu karjalan kieli jouti saman tein lakkauttaa.

Suomalaiset Venajalla ja etenkin Neuvostoliitossa jakaantuivat useisiin ryhmiin, jotka ovat yha enemman lomittuneet toisiinsa. Suurin oli inkerilaiset, joita viela 1900-luvun alussa oli 115000 ja joilla oli Leningradin alueella omia suomenkielisia kylaneuvostojaan ja myos suomenkielinen Kuivaisten piiri.

Koko alueen suomalaisuus lakkautettiin 1930-luvun jalkipuoliskolla suunnitelmallisesti muuttamalla piirien eli rajonien rajoja siten, etta suomi jai kaikkialla vahemmiston kieleksi. Kun tahan liitettiin joukkomittaiset teloitukset ja karkotukset, oli kansanmurhan nayttamo valmis. Tyon viimeistelivat sotien aikaiset vaestonsiirrot, joista on paljon kirjoitettu.

Suomalaisista Stalinin vainoissa on kirjoitettu monelta kannalta ja tassa en voi olla mainitsematta myos yhdessa Irina Takalan kanssa toimittamaamme kirjaa V semje jedinoj (1998), joka ilmestyi ensin Petroskoissa venajaksi ja saatiin suomeksi vasta kun presidentti Koivisto kirjoitti siita hesariin koko sivun katsauksen ( Yhta suurta perhetta , Kikimora Publications 2000).

Kirja kasitteli alaotsikkonsa mukaisesti Neuvostoliito kansallisuuspolitiikkaa sen luoteisosassa ja asetti suomalaiset yhdeksi ryhmaksi suurta kokonaisuutta.

Kansallisuuspolitiikkaa ja sen jyrkkia kaanteita oivat tutkijat aiemminkin kasitelleet, ennen muuta on syyta mainita Ian Matley, jonka artikkeli The Dispersal of the Ingrian Finns ilmestyi jo vuonna 1979. Laajemman analyysin koko Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan vaiheista ja dynamiikasta esitti Gerhard Simon, jonka kirja Nationalismus und Nationalitatenpolitik in der Sowjetunion ilmestyi vuonna 1986. Se on kaannetty myos englanniksi.

Leonid Gildin suuri martyrologia kansallisuutensa takia kansanmurhan uhreiksi joutuneista suomalaisista Книга памяти финнам репрессированным за национальную принадлежность в СССР , 20120 kasitti kaikkiin kategorioihin kuuluvia suomalaisia yli kymmenen tuhatta henkea. Eila Lahti-Argutina kokosi tahollaan myos materiaalia ja sita on ollut saatavilla myos netissa (vrt. Vihavainen: Haun gildi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mika on uhrien kokonaismaara, on avoin kysymys. Toivotaan, etta Kansallisarkistossa meneillaan oleva suuri tutkimusprojekti tuo siihen selvyyden. Ei tunnu uskottavalta, etta ammuttuja voisi loytya monta kymmenta tuhatta, mutta kuten sanottu, vainota voidaan muutenkin kuin niskalaukauksia ampumalla. Maara on joka tapauksessa massiivinen ja kun siihen lisataan Reuterin arvioimat noin 130000 karkotettua, ollaan jo vahvasti vainojen maailmankartalla.

Suomalaisilla ja varmaan monilla muillakin on valitettavana tapana kasitella omaa kansaansa ikaan kuin maailman napana ja muusta maailmasta irrallaan. Talloin jaa ymmartamatta paljon olennaisia asioita.

Anni Reuterin kirja, joka ansiokkaasti tuo esille suomalaisvainojen arkipaivaa ja uhrien nakokulman, jattaa valitettavasti ottamatta huomioon sen kokonaisuuden, missa kaikki tapahtui ja sen kronologian, jonka mukaan kaikki tapahtui. Kokonaisuus jaa taman takia tarpeettoman epamaaraiseksi ja arvoitukselliseksi.

En tarkoita, etta Stalin ja hanen katyrinsa millaan tavalla ansaitsisivat ymmarrysta, saati anteeksiantoa siita, mita he tekivat viattomille ihmisille, muun muassa juuri suomalaisille. Yleinen ja vertaileva nakokulma olisi joka tapauksessa auttanut ymmartamaan myos itse jarjestelman pirullista logiikkaa. Mistaan oikuista ei ollut suomalaistenkaan kohdalla kysymys.

Suomalaisten tarina Venajalla huipentui vainovuosiin ja fyysiseen tuhoamiseen, johon liittyi myos kulttuurinen kansanmurha. Asiaa ei ole syyta kaunistella ja se on syyta tuntea myos meilla, jossa on vain ihmetellen katseltu Venajalla nyt tapahtuvaa suomalaisten demonisointiin tahtaavaa uudempaa mytologiaa, jossa venalaisten kansanmurhaa muka suorittikin pieni, mutta pirullinen kansamme.

Kirjoittaja katsoo, etta myos suomalaisten kansanmurhan uhrien muistopaivaa olisi syyta vuosittain kunnioittaa. Mahdollisia paivamaaria olisivat 27. tammikuuta ja 30. lokakuuta. Jalkimmainenhan huomioidaan Venajalla lukemalla silloin urien nimia.

  Idea ei ole hullumpi. Kysymyshan ei ole mistaan venalaisvastaisuudesta, vaan totalitarismin uhrien muistamisesta. Tuskinpa holokaustin uhreja kunnioittavatkaan tuntevat olevansa erityisesti saksalaisvastaisia. Naihin tilaisuuksiin olisi saatava mukaan erityisesti venajankielista vaestoamme, josta suuri osa on inkerilaista.

Venajan nykyisen johdon harjoittama historian profanaatio on valitettava asia, joka sumentaa ymmarrysta historiasta. Kannattaa kuitenkin muistaa, etta tosiasiat etteivat historiasta katoa minnekaan ja etta tunnolliset historiantutkijat niin meilla kuin Venajalla aina kunnioittavat niita (vrt. Vihavainen: Haun rgaspi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Juuri talla hetkella vallitsee naapurissa alyllinen pimennys, mutta siella se jarjen aanikin odottaa vuoroaan, joka ennen pitkaa taas tulee. Silloin ”suuren managerin” maine taas muuttuu hanen ansioidensa mukaiseksi ja suomalaistenkin kohtalosta Venajalla tulee osa yleista tietoisuutta niin meilla kuin siella.

Kansat ja valtiot vastakkain

Hallitus on paattanyt olla myontamatta Suomi-Venaja seuralle lainkaan rahoitusta ensi vuodelle. Paatos ei ollut aivan odottamaton ja nayttaa myos saaneen paljon aplodeja sosiaalisessa mediassa.

Typera tuo paatos silti oli ja sen mukaisia ovat myos sille innokkaasti taputtavien reaktiot. Erkki Tuomioja, joka arvosteli paatosta, sai heti melkoisen likasangon niskaansa ja nuo paatoksen kannattajat paljastivat yha uudelleen taydellisen tietamattomyytena siita, millaista tuon seuran toiminta on viime vuosina ja jopa vuosikymmenina ollut.

Toki voidaan sanoa, etta seuralla oli historiallisia rasitteita ja etta se symbolisoi historiamme sita kautta, jota varsin holmosti on meillakin kutsuttu suomettumiseksi. Pelkaan kuitenkin pahoin, etta nyt tehtiin virhe, joka olisi jollakin tavalla korjattava.

Venaja-seurahan ei enaa aikoihin ole ollut ystavyytta jonkin valtion kanssa ajava yhdistys. Sen sijaan se on keskittynyt kansaan ja seuran sivuilla on arvosteltu varsin karkevastikin Venajan valtion toimintaa, joka on ilmeisen vahingollista myos sen omille kansoille.

Seura on ollut Suomen ja Venajan kansojen ystavyyden seura ja tuohon joukkoon kuuluvat myos sukukansamme, joiden kanssa seuran puitteissa on tehty laajaa yhteistyota.

Tyrannien vanhoihin menetelmiin on toki aikojen saatossa kuulunut myos sellainen temppu, ettei ole tunnustettu epamieluisia hallituksia, vaan on kaannytty suoraan kansan puoleen . Nainhan selitti neuvostohallitus tekevansa talvisodassa, kun Suomen hallitus ei suostunut sen vaatimuksiin.

Niihin ei kylla suostunut sen enempaa Suomen kansakaan, joten neuvostohallitus joutui itse keksimaan tuollaisen haluamansa Suomen kansan ja lavastuksessaan kertoi sen muka nousseen kapinaan Helsingin hallitusta vastaan ja jopa perustaneen oman kansanarmeijansa.

Tama olisi voinut vedota Suomen kansan huumorintajuun, mutta asia oli niin vakava, etta se heratti sen sijaan kiivasta suuttumusta. Valhe oli liian taydellisesti todellisuudesta irrallaan.

Kuitenkaan kansan ja valtion erottaminen toisistaan ja kansan puoleen kaantyminen sita edustavan valtion asemesta saattaisi tapahtua myos rehellisesti ja demokratian periaatteita kunnioittaen.

Ikava tosiasia on, etta totaalisen sodan oloissa, mihin nytkin on jo lannen ja Venajan valilla ainakin henkisesti ajauduttu, on asioilla taipumus karjistya ja yksinkertaistua ja jopa meilla Suomessa, jossa ei pitaisi olla mitaan syyta alkaa vihata Venajan kansaa, tuollainen suhtautuminen nayttaa tulleen yha hyvaksytymmaksi valtavirran ilmioksi, josta poikkeaminenkin on epailyttavaa.

Nyt meneillaan olevan propagandasodan oloissa nollasummapeli koetaan yleensa ainoana mahdollisena suhteena ei ainoastaan sotivien osapuolten, vaan jopa hyokkayksen uhria tukevan Suomen ja aggressiivisen Venajan valilla. Eihan tasta enaa muuta puuttunutkaan kuin ystavyyden kriminalisointi ja kansojen julistaminen toistensa vihollisiksi.

Aina kannattaa tarkoin miettia, miten pitkalle vastakkainasettelua on jarkevaa vieda edes valtioiden tasolla, mutta sitakin hullumpaa olisi tuoda sita kansojen valiselle tasolle.

Nain on kuitenkin tehty ja erityisesti Venajan puolella. Onkin ilmeista, etta Venajan kansan keskuudessa on syntynyt parin viime vuoden aikana vihamielisyytta myos Suomea kohtaan. Samaa on tapahtunut myos meilla. Valitettavasti en ole viime aikoina nahnyt asiasta tutkimuksia.

Monet ovat taman sodan kestaessa elatelleet toiveita siita, etta Venaja voitaisiin taydellisesti lyoda ja noyryyttaa pelkilla Ukrainan voimilla lansimaisten aseiden tuella. Status quo ante 2014 ei nyt ole realistinen tavoite talla asetelmalla.

Avoin sota Naton ja Venajan valilla olisi painajainen, jonka riskit ovat mittaamattomat myos meille. Rauhan on tultava mielellaan ennemmin kuin myohemmin ja sen haasteisiin on oltava valmiina vastaamaan.

Sodan aikana meilla toimi niin sanottu rauhanoppositio, jonka toiminnan koko merkityksesta ei taida olla yksimielisyytta. Joka tapauksessa on tarkeaa, etta sellainen toimi ja myos saattoi toimia.

On todennakoista, etta sen olemassaolo hyodytti Suomea jo pelkastaan todisteena maan demokraattisuudesta ja sen kansan tavoitteista. Kyseessa ei ollut mikaan kuusislainen maanpetturien klubi, vaan ryhma vakavasti otettavia Suomen kansan edustajia.

Meilla ne voimat, jotka talla hetkella ovat ilmoittautuneet hallituksemme Venajan-politiikan kriitikoiksi, ovat sen sijaan tukeneet rikollista hyokkayssotaa kayvan Venajan valtion politiikkaa ja olleet jo siksi vailla poliittista uskottavuutta.

Olemme joutuneet omalaatuiseen tilanteeseen, kun maassamme on EU:n viralliselle politiikalle osattu vain taputtaa ja naiivisti yritetty viela rangaista Venajan kansalaisia heidan valtionsa politiikasta. Kanssakayminen kansalaisyhteiskunnan tasolla on seka valtion ja julkisyhteisojen etta monien yhdistysten toimesta jyrkasti katkaistu.

Asian voi ymmartaa sen sokkivaikutuksen taustaa vasten, joka yhtakkia naytti siirtavan koko maanosamme poliittisen kulttuurin sata vuotta taaksepain.

Sokin pitaisi kuitenkin jo olla ohi. Poikkeustila ei koskaan jatku ikuisesti ja kaikilla osapuolilla on yha enemman syyta huolehtia siita, etta se paattyy mahdollisimman pian. Siihen suuntaan on nyt pyrittava ja valmistettava edellytyksia sille, etta kaikki voivat palata normaaliin rauhanomaiseen yhteistyohon, joka on ainoa toimiva tapa edistaa tassa maailmassa niin kansojen kuin valtioidenkin todellisia etuja.

Kylla Venajan hallitus jo aivan varmasti kasittaa, ettei Suomi hyvaksy sen barbaarista hyokkaysta itsenaista naapurivaltiota vastaan. Sen todistamiseksi ei olisi tarvinnut lopettaa kaikkea liiketoimintaa Venajalla, kieltaa lahes ilman varoitusaikaa venalaisia saapumasta maahan omalla autollaan, katkaista valeja yliopistoihin tai lopettaa kansojen valista ystavyysseuraa.

On sanottu, etta sivistysmaissa teloituksetkin suoritetaan kohteliaiden tapojen mukaisesti, eihan se ainakaan maksa mitaan. Tuossa karkeassa esimerkissa saattaa olla annos sellaista alkeellista viisautta, jota mekin nyt tarvitsisimme. On oikein ja kohtuullista tuomita valtioiden valilla valtioiden sikamaisuudet, mutta kansojen valiset suhteet voi hoitaa myos kohteliaasti ja arvokkuutensa sailyttaen.