Kumpujen yosta

Harry Halen, Vieraan vaen organisaatioita, hallintokuntia, joukko-osastoja, yhdistyksia, yrityksia, kouluja ja omistuksia Helsingissa ja Viaporissa 1808-1918 . Koonnut ja toimittanut Harry Halen. Unholan aitta 57 , Helsinki 2022, 148 s.

Harry Halenin julkaisuista on talla palstalla ollut aihetta kirjoittaa jo useasti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=unholan+aitta ).

Uupumaton tutkija on yha uudelleen kattanut lukijalle herkkupoydan, jonka antimista kelpaa itse kunkin poimia sita, mita sattuu tarvitsemaan. Nyt, kun sukututkimuksesta on tullut miljoonien harrastus ja historian elavoittaminen kiinnostaa yha useampia, on tullut yha tarpeellisemmaksi ottaa selville, missa konkreettisesti vaikutti tuo tai tama organisaatio tai ihminen ja ketka hoitelivat mitakin virkaa tai tointa.

Vaivalloisen tutkimustyon voi talta osin valttaa, kun Halen on tehnyt sen toisten puolesta. Unholan aitan keltakantisissa kirjoissa on valtavasti sellaista tietoa, jota wikipedia ei tarjoa -tai ainakaan tahan saakka ei ole tarjonnut.

Useinkaan ei tule ajatelleeksi, etta Helsingin suomalaisuus on aivan tuore ilmio. Kaupunkihan sijaitsee vanhalla ruotsinkielisella alueella ja vuodesta 1808 lahtien sen vieressa sijaitseva Viaporikin oli puhtaasti venalainen linnoitus. Suomalaiset suonenkieliset olivat aluksi viela pieni vahemmisto.

Viela vuonna 1870 olivat Helsingin kieliryhmat seuraavanlaiset: ruotsi 18,304, suomi 8,298, venaja 3,901, saksa 562, puola 288, latti/liettua 153, t ? eremissi/t ? uvassi/syrjaani/votjakki 139, viro 82, tataari 47, tanska/norja 25, englanti 24, ranska 16, muu romaaninen kieli 3, unkari 1, saame 1, romani 1. Lisaksi 239 juutalaista ilmoitti aidinkielekseen heprean eika siis jiddi ? ia.

Venalaiset hiipuivat sitten nopeasti yha pienemmaksi vahemmistoksi, kun kaupunki kasvoi etenkin suomalaisen muuttovirran takia ja vakiluku tavoitti 100 000 jo vuosisadan vaihteessa. Sivumennen sanoen, venalaiset ankyrapatriootit vihoittelivat Helsingin venalaisille kauppiassuvuille siita, etta nama yha enemman integroituivat ruotsinkieliseen ymparistoonsa.

Kirjassa luetellaan virastojen ja laitosten sijainnit, paallikot ja yleensa jokunen vanhempi upseeri tai johtaja, joskus paljon enemmankin. Mukana on myos muun muassa luettelo Helsingin merikalmistoon 1831-1852 haudatuista. Kyseessa on todennakoisesti Vallisaaressa sijainnut venalainen hautausmaa.

Myos Taivallahdessa oli hautausmaa, jonka sijaintiakaan on enaa vaikea huomata. Kuitenkin haudattujen maarat olivat joskus suuria, vuonna 1812 sotilassairaaloissa kuoli jopa yli 700 henkea.

Venalaiset virastot ja instituutiot nayttaisivat akkia katsoen keskittyneen muutamaan, usein Venajan valtion omistamaan paikkaan. Niinpa Kruununhaassa ja etenkin Liisankadun-Maneesikadun tuntumassa oli seka monenmoista uskonnollista ja sotilaallista toimintaa. Esplanadilla oli Apollo-teatteri, johon Helmikuun vallankumouksen jalkeen sijoittuivat Matruusiklubi ja Matruusiyliopisto. Kaartinkaupungissa asettui Punanotkonkadulle useammassakin paikassa jo vaellellut Ohrana ja Antinkadun-Arkadiankadun suunnalla olivat Turun kasarmi, Aleksanterin lyseo (nykyinen elainmuseo) ja paljon muuta.

Tietenkin sotilaskohteet olivat keskeisia ja nakyvia venalaisia laitoksia, Liisankadun kasarmi, Maneesikadun santarmimaneesi, Kasarmitorin kasarmi, joka aluksi oli Keisarillisen henkikaartin suomalaisen tarkk’ampujapataljoonan kaytossa, Heikinkadun Turun kasarmi ja niin edelleen. Sotilassairaala eli nykyinen yliopiston Topelia toimi aikoinaan myos junkkarikouluna (myos junkkerikoulu, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=unholasta+nostetut ).

Rakennuksilla on kohtalonsa ja tuskin mikaan niista palveli ajan mittaan vain yhta kayttajaa. Jotkut kayttajatkin saattoivat kadota jo ennen vallankumousta ja Suomen itsenaistymista kuten kantonistikoulu ja junkkarikoulu.

Lyhytaikaisia olivat yleensa ne Helmikuun vallankumouksen tuotteet, joissa ajan vapaushenki, tai sanoisiko svaboodahenki ilmeni. Sellaisia olivat esimerkiksi monet vahemmistokansallisuuksien muodostamat yhdistykset. Myos uusia joukko-osastoja koottiin keraamalla samaa kansallisuutta tai uskontoa edustavat samaan yhteyteen.

Ukrainalaisuutta edustivat muun muassa Helsingin ukrainalainen hromada, Helsingin ukrainalainen organisaatio, (jarjesto), Helsingin ukrainalainen keskus-rada ja pieni rada, Helsingin ukrainalainen toverikunta Prosvita ynna muuta.

Ukrainalainen joukko-osasto oli ainakin vuonna 1917 koottu Viaporin innoitustykiston erillinen ukrainalainen komppania. Vastaavalla tavalla oli muodostettu myos Puolalainen raskas tykistoosasto. Oli myos Helsingin puolalainen yhdistys. Helsingin puolalainen koulukin perustettiin vuonna 1917 ja katosi sen jalkeen.

Myos valkovenalaisilla oli oma jarjestonsa ja t ? uvasseillakin oma jarjestelykomitea. Muslimeilla oli Helsingin islamilainen sotilaskomitea ja Helsingin muslimien toimeenpaneva komitea.

Tietyissa taloissa, kuten Bulevardi21/Albertinkatu 25 oli paljonkin erilaista venalaista toimintaa insinooriklubista ja Volna-lehden toimituksesta Itameren laivaston vastavakoiluosastoon. Taman talonhan Neuvostoliiton ilmavoimat sitten vuonna 1939 tuhosivat voro ? ilovilaisella iskulla.

Kenraalikuvernoorinvirasto sijaitsi nykyisessa ”Smolnassa”, mutta sen kanslia nayttaa vaellelleen aika lailla. Kuten monessa muussakin kohden, tekija tarjoa pitkan luettelon virastojen tyontekijoista.

Niita pintapuolisesti silmaillessa nayttaa silta, etta ns. suomenmaalaisissa linjarykmenteissa oli kuin olikin aika lailla suomalaisperaisia upseereita, vaikka nuo joukko-osastot olivat muuten aivan venalaisia.

Saksalaisuus on toinen asia, joka pistaa silmaan. Tunnettua on, etta korkeammassa upseeristossa ja virkakunnassa heita oli suhteettoman paljon. Kuitenkaan oli tuskin sattuma, ettei esimerkiksi Suomeen, jossa kenraalikuvernoorit asuivat vuodesta 1855 lahtien, lahetetty juuri ketaan venalaisnimista kenraalikuvernooria. Eivathan suomalaiset olisi osanneet ummikkovenalaisten kanssa edes keskustella, kuten sitten Bobrikov sai huomata.

Aiemmistakin kenraalikuvernooreista tosivenalaiseksi usein mainittu Zakrevski oli puolalainen eika osannut puolan ja venajan lisaksi muita kielia.

Oma lukunsa ovat vuoden 1917 tapahtumiin liittyvat instituutiot, joiden nimissakin haisee jo aikakauden henki. Ajatelkaamme vaikkapa anarkistiklubia, joka majoittui Katajanokan kasinolle tai Helsingin tyotatekevan intelligentsijan yhdistysta. Myos sellainen lafka kuin Helsingin vallankumouksellinen terroristijoukkko (Kalliolinnantie 16) kertoo jotakin ajasta, jolloin kymmenia upseereita teurastettiin Helsingin kaduille ja laivoihin.

Toki vakivaltaa pyrittiin myos saantelemaan. Samassa Kalliolinnantien osoitteessa oli myos Helsingin kansantuomioistuin ja muitakin oikeusistuimia loytyi.

Luettelo venalaisista kadunnimista on hyodyllinen, silla aina ei suinkaan tyydytty pelkkaan translitterointiin tai kaantamiseen. Sita paitsi nimet ovat usein muuttuneet: entinen Kulnevinkatu on nykyinen Dunckerinkatu ja Nakinkuja taas oli aikoinaan venajaksi Nekkinski pereulok.

Keisarillisten majesteettien ja korkeuksien kadunnimien muuttuminenhan onkin yleista tietoa. Elisabetista (Jelizaveta) tuli herttaisen kotoinen Liisa, Mihailista Mikko ja niin edelleen.

Tassapa aineistoa sille, joka haluaa jarjestaa vaikkapa opaskierroksen venalaiseen Helsinkiin. Juuri talla hetkella asia ei tunnut erityisen kiehtovalta.

Kieli ja mieli

Pertti Torstila mainitsee kirjassaan Komennus Budapestiin, etta unkarilaisten oli vaikea kasittaa sita, etteivat suomenruotsalaiset ole ”ruotsalaisia” samassa mielessa, kuin he ajattelevat naapurimaissa olevien unkarilaisten olevan. He eivat toisin sanoen ole maassamme kansallinen vahemmisto, vaan suomalaisia, joiden aidinkielen asema toisena kansalliskielena on turvattu perustuslaissa.

Ei tama asia olekaan helppo kasittaa, ja sita voi pitaa yhtena maamme erikoisuutena, jota ei voi ymmartaa ilman historiallisen taustan tuntemista. Ei se valttamatta myoskaan ilman muuta pade ajasta aikaan.

Myos Venajalla kieltaydytaan itsepintaisesti tunnustamasta sellaista mahdollisuutta, etta aidinkieleltaan ruotsalainen maamme kansalainen ei olisikaan ”ruotsalainen” vaan ruotsinkielinen suomalainen.

Venajalla, joka on jo kauan ollut monikansallinen valtio, многонациональная страна eli Vielvokerreich, on tapana ryhmitella toiskieliset ( inorodtsy , oikeastaan toisrotuiset) kukin omaan kansallisuuteensa kielen perusteella ja samaa ajattelua noudatetaan myos muista maista puhuttaessa.

Niinpa saamme lukea, etta esimerkiksi Mannerheim oli ruotsalainen ( ? ved, tai mahdollisesti suomalainen ruotsalainen, finski ? ved ), mutta suomalaisena hanta ei pideta. Toki myos Suomen ruotsalaisilla ajatellaan olevan Suomen kansalaisuus, mutta suomalaiseen kansakuntaan нация he eivat kuulu.

Suomenruotsalaiset tai siis Suomen ruotsinkieliset identifioituvat kuitenkin talla hetkella -kuten aiemminkin- nimenomaan Suomen valtioon ja sen historiaan eivatka suinkaan katso kaipaavansa Ruotsin suojelusta diasporaryhmana.

Mutta ei tamakaan mikaan itsestaanselvyys ole enempaa, kuin se valttamatta on ikuinen tosiasia. Krimin sodan aikana Ruotsi tai ainakin sen kuningas oli varsin kiinnostunut ajatuksesta saada ruotsinkielinen Suomi takaisin ja kieliriitojen aikana Ruotsi osoitti myos merkittavaa kiinnostusta suomenruotsalaisten kohtelua kohtaan. Mikali sitten ajatellaan erikseen Ahvenanmaata, ei sen suomalainen identiteetti ainakaan vahva ole, mikali siita yleensa voi puhua.

Mutta nimenomaan Suomen ruotsinkielinen sivistyneisto oli myos avainasemassa silloin, kun alettiin puuhata suomenkielisyydelle ja suomenkielisille oikeuksia yhteiskunnassa. Kansallisrunoilijamme Runeberg kirjoitti kansallisiksi symboleiksi nousseet runonsa ruotsiksi, Snellman perusteli Suomalaisen kulttuurin ja valtion tarpeellisuuden ruotsiksi ja niin edelleen ja niin edelleen.

1800-luvulla tulikin tavaksi erottaa toisistaan r uotsinkielisyys ja ruotsinmielisyys . Jalkimmainen tarkoitti omien ryhmaetujen ajamista enemmiston kustannuksella ja valinpitamattomyytta suuren suomalaisen enemmiston asemasta, edellinen taas korosti kansakunnan valtaenemmiston oikeuksia ja pyrki sen aseman parantamiseen, seka kielellisessa suhteessa etta muuten. Molemmat ryhmat olivat aluksi enimmakseen ruotsinkielisia.

Kuten tunnettua, venalainen valtiovalta asettui tukemaan suomalaisuusliiketta ja teki sen sangen tehokkaasti. Vuoden 1863 kielimanifesti oli mahtava keisarillinen armonosoitus suomenkieliselle suomalaisuudelle ja lisaa seurasi matkan varrella.

Ideana oli tietenkin ruotsalaisuuden ja siis Ruotsin vaikutuksen eliminointi suomalaisuuden avulla. Viime kadessa voiton perisi venalaisyys.

Slavofiilien piirissa pohdittiin Venajan vahemmistokansojen asemaa ja merkitysta. Tunnettu slavofiili Nikolai Danilevski katsoi, etta vain muutamat kansat, kuten venalaiset, kykenivat muodostamaan omia kulttuurihistoriallisia tyyppeja. Toiset taas eivat siihen kyenneet, mutta saattoivat kylla palvella venalaisyyden asiaa historiassa ns. etnografisena materiaalina.

Tallaisiin aineksiin kuuluivat suomalaiset kansat. Nehan eivat koskaan olleet muodostaneet valtioita, mika osoitti, ettei niilla ollut siihen tarvittavaa kykya. Niinpa niiden kohtalona oli palvella jotakin toista kansallisuutta, suomalaisten kohdalla siis joko Venajaa tai Ruotsia. He toimivat kulttuuria luovan kansan etnografisena materiaalina.

Pienena maana Ruotsi ei olisi voinut sallia suomalaisuuden kehittyvan vapaasti, vaan olisi pyrkinyt pakkoruotsalaistamaan suomalaisensa. Jattimaisella Venajalla oli sen sijaan varaa sallia suomalaisilleen ns. etnografinen itsenaisyys. Valtiollista itsenaisyytta he eivat tietenkaan edes tarvinneet, koska heilla ei ollut siihen edellytyksia.

Danilevskin ajatuksia myotaili tunnettu toinen slavofiili, Gilferding, joka saksalaisesta nimestaan huolimatta oli aito suurvenalainen sovinisti.

Ajatukset suomalaisten kyvyttomyydesta muodostaa valtiota on nahtava oman aikansa taustaa vasten. Eivat ne olleet poikkeuksellisen radikaaleja tai vihamielisia. Argumentit, joille nyt voimme nauraa, olivat tuolloisessa ymparistossa paljon vakuuttavampia.

Mutta mielipiteista ja teorioista viis. Kaytannon politiikka oli se, jolla oli todellista merkitysta kansojen kohtaloille. Venaja on tarjonnut aikoinaan elinmahdollisuudet miljoonille saksalaisille, naista suuri osa kuului balttilaiseen aateliin ja kohosi monikansallisen valtakunnan huippupaikoille. Esimerkiksi armeijassa saksalaisuus oli hyvin laajasti edustettuna.

Monessa tapauksessa noista ”keisarin uskollisista saksalaisista” olisi voinut puhua saksankielisina venalaisina, mutta huolimatta heidan usein jopa taydellisesta kielitaidostaan he jaivat venalaisten silmissa aina ”saksalaisiksi”. Kun Saksa sitten vuonna 1871 yhdistyi, tuli Venajalla tavaksi puhua siita, etta saksalaisten ”suuri isanmaa” oli Saksa, Das grosse Vaterland , eika Venaja.

Epaluulo kaikkia toissukuisia (inorodtsy) kohtaan kasvoi Venajalla 1800-luvun lopulla. Ensimmaisen maailmansodan alkaessa nahtiin Pietarissa saksalaisvastaisia mellakoita ja vandalismia. Kun sodassa tuli tappioita, loytyi saksalaisuus helposti selittajaksi.

  Toisen maailmansodan aikana saksalaisia -ja suomalaisia- kohdeltiin jo sitten suorastaan a priori vihollisina. Jo ennen sotaa oli tehty suomalaistenkin keskuudessa laajaa etnista puhdistusta, jonka uhreja muuan tunnettu suuri projekti parhaillaan tutkii.

Paradoksaalisesti se oppi, joka selitti ihmisen luokka-aseman olevan primaarinen asia ja kansallisuuden, rodun ja vastaavien seikkojen olevan aivan toissijaisia, toimeenpani historian suurimpiin kuuluvia terrorikampanjoita juuri kansallisuuden perusteella, Kaukoidasta Ukrainaan ja Jaameren rannalta Mustalle merelle.

Myos toisen maailmansodan jalkeen tehdyt etniset puhdistukset olivat aivan summittaisia ja tehtiin henkiloiden todelliseen identiteettiin katsomatta aidinkielen perusteella. Puhdistusten vaikutusta ovat tavallaan viimeistelleet ns. paluumuutot Venajalta, josta takaisin ”kotiin” on saapunut jopa vuosisatoja tuossa maassa asuneiden sukujen vesoja.

Myos Venajalle on Neuvostoliiton hajottua saapunut miljoonittain entisissa neuvostotasavalloissa asuneita. Tallainen kieleen pohjautuva kansallisuusajattelu nayttaa olevan saantona useimmissa maissa ja sellaista on noudatettu myos ns. etnisissa puhdistuksissa ja se taitaakin yleisesti ottaen perustua realismiin, ei kuitenkaan valttamatta yksiloiden kohdalla.

Venalaiset vahemmistot nayttavat useinkin olevan taipuvaisia ajattelemaan olevansa ennen muuta venalaisia ja sen vuoksi myos tuon ”suuren isanmaan” ainakin henkisia kansalaisia ja siten myos usein sen noudattaman politiikan kannattajia.

Kansallisuuden poliittisen merkityksen kuviteltiin 1900-luvun lopun Lansi-Euroopassa jo olevan hiipumassa ja nain asia olikin hyvinvoivissa maissa. Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajoamisen jalkeiset tapahtumat osoittivat sitten yllattaen jotakin muuta.

Meilla Suomessa oli kieliriitaa viela ennen sotia, mutta niiden jalkeen on kielirauha vallinnut eika kenellekaan palkahtaisi mieleen ajatella esim. suomen ruotsinkielisten paluumuuttoa Ruotsiin.

  Kaytannossa ruotsinkielisten kulttuuriset oikeudet ovat niin suuret, etta moni pitaa niita epaoikeudenmukaisina. Kannattaa kuitenkin miettia, mika arvo on kansallisuussovulla tassa maailmassa, jossa juuri tama kysymys on jalleen kerran johtanut mielettomiin seurauksiin.

Ukrainassakin kysymys ukrainankielisyydesta ja -mielisyydesta on hyvin kiinnostava. Kuten tunnettua, itsenaisen Ukrainan alkuaikoina ei edes maan paamies (Leonid Kut ? ma) osannut puhua kunnolla ukrainaa. Kielta tarkeampaa oli kuitenkin varmasti ”mieli”. Jako meikalaisiin ja heikalaisiin aidinkielen perusteella olisi ollut   yhta absurdia kuin aikoinaan Suomessakin.

Nyt nayttaa Ukrainassa niin ukrainankielisyys kuin myos -mielisyys valtavasti lisaantyneen. Yha useammat ilmoittavat sen aidinkielekseen venajan sijasta. Osaavatko he sita todella, on kysymys erikseen. Putinin karkea vakivaltapolitiikka on tuottanut vastavaikutuksen.

Meneillaan olevan sodan paattamiseksi pitaisi kansallisuuskysymys saada hoidettua tavalla, joka tyydyttaa useimpia niita ihmisia, joiden elamaa se suoranaisesti koskee. Ensimmaisen maailmansodan paatteeksi solmituissa rauhoissa loukattiin kansallisuusperiaatetta poikkeuksellisen torkeasti, vaikka oli luvattu nimenomaan sen kunnioittamista.

Se tie vei uuteen sotaa, jonka paatteeksi kansallisuusongelmat hoidettiin valtavilla etnisilla puhdistuksilla. Sellaisia nayttaa moni haluavan myos Ukrainaan. Silloin on joka tapauksessa otettava huomioon, etteivat venajankielisyys ja Venajan-mielisyys useinkaan ole samoja asioita.

Asioiden hoitaminen oikeutta ja kohtuutta loukkaamatta ei ole helppoa. Siihen kuitenkin olisi pyrittava. Suomen kokemuksia kansallisuuskysymyksen ratkaisemisesta ei voi suoraan siirtaa Ukrainaan, mutta kukaties niista jotakin opiksi otettavaa voisi olla myos siella.

Kriittisyyden vaikeus

Kriittisyys on sivistyneelle ihmiselle valttamaton ominaisuus. Se ei kuitenkaan ole niin helppo asia, kuin kriittisyyttaan toitottavista tiedotusvalineista voisi paatella.

Kriittisyys ei tarkoita jonkin asian vieroksumista, vihaamista tai parjaamista tai naiden yhdistelmaa. Se tarkoittaa tutkivaa suhtautumista asiaan, sen pohdiskelemista, onko kyseessa oleva asiain tila hyva vai vahemman hyva, onko se kukaties joissakin oloissa paras mahdollinen tai perati ainoa mahdollinen ja mita ja millaisia vaihtoehtoja silla voisi olla.  

Asioiden suhteuttaminen on kaiken Α ja Ω . Ilman sita paastaan helposti aivan mielettomiin johtopaatoksiin. Tama kyvyttomyys saattaa ilmeta nykyisyydessa, kun vaikkapa uskotaan Suomen hiilidioksidipaastojen rajoittamisella saatavan jotakin merkittavaa aikaan ilmaston lampenemisen estamiseksi. Prosentit ja promilletkin menevat tassa iloisesti sekaisin. Historiankasityksissa tolkuttomuudet ovat sitakin suurempia.

Kun asioita ei aseteta yhteyksiinsa, saadaan eteva valtioviisaus nayttamaan rikokselta, suhteellinen hyvinvointi kurjalta orjuudelta ja tasa-arvo ankealta sortojarjestelmalta.

Aikoinaan ns. kulttuurivallankumouksen vuosina muotiin tuli nimittaa kriittisyydeksi kaikkea negatiivista suhtautumista oleviin oloihin, noudatettuun politiikkaan, herroihin, rouviin, valkoisiin miehiin ja niin edelleen. Samaan aikaan tuota negatiivisuutta alettiin pitaa huomattavana alyllisena suorituksena ainakin omissa piireissa. Asiaa kuvaa mainiosti Simo Salmisen Rotestilaulu :

  Se se vaan on silla lailla

etta tassakin maassa on niin paljon malsaa,

ei sita edes tartte kavereilta kysella,

kun vaan viittii vahankin tsiikata ymparilleen…

Kuten huomamme, Simo halusi tassa riisua gloorian niilta ns. alykoilta, jotka esittivat suurena intellektuaalisena saavutuksenaan sen, etta pitivat taman maan oloja ihan p*skoina. Kylla han sen asian ihan itsekin ymmarsi. Liksatkin olivat nyt sellaiset, etta nalka oli vieraana joka paiva, aina muutaman tunnin valein. Mikseivat asiat voisi olla paremmin esim. muijan tyotilaisuuksien kannalta?

No, tata samaa rotestilauluahan me nyt saamme joka paiva kuulla taas tuutin taydelta ja aanessa ovat yleensa sellaiset tahot, joiden mielesta koko maamme historia on kunniaton, sen nykyisyys surkea ja tulevaisuuden kauhujen tarkastelu olisi niin ankeaa, etteivat siihen enaa normaalit kiroukset ja inhon osoitukset riita.

Tamahan on toki aivan sallittu, joskaan ei mitenkaan fiksu lahtokohta. Se on luonteva ihmiselle, jonka sisaista maailmaa hallitsevat suuri ankeus, kauna ja viha ja niiden ohella taipumus historiattomuuteen eli radikalismiin.

Yleensa nama alykot jollakin tavoin perustelevatkin nakemyksiaan ja vertailua varten heilla on etenkin takavuosina ollut kaytossaan mielikuvituskuva jonkinlaisesta anti-Suomesta eli maasta, jossa asiat ovat ihan oikeasti aivan painvastoin ja siis mita jarjellisimmin jarjestettyja ja loistavaa tulevaisuutta valmistelevia.

Tallainen anti-Suomi oli aikoinaan monelle Neuvostoliitto. Sen hilliton omakehu ja haikailematon valehtelu otettiin tietyilla tahoilla aivan taydesta. Siina se oli maa, jota meidan k*sipaiset herramme olivat aina kohdelleet vaarin, siita valehdelleet ja sortaneet sen puolustajia.

Moni uskoi aikoinaan Petroskoin radion valheita ja houkutuksia ja suorastaan matkusti ihannemaahan kokemaan sen oloja kaytannossa. Niskalaukaus tuli useamman kuin kymmentuhannen osaksi.

Juuri nyt on tai ainakin oli Suomeenkin saapumassa ns. woketus, jota typeriston eturintama heti sen synnyttya kiiruhti kannattamaan ja ilmoittautui siihen Senaatintorilla makaamalla rahmallaan kylmalla kiveyksella. Siita ei sen enempaa.

Mutta nuo makailijat ovat vain osa sita niin sanoakseni tosiasiakriittista joukkoa, joka pitaa tarkeana myos hyokata maamme -ja jokaisen muunkin eurooppalaisen maan- historiaa vastaan aivan tietyssa hengessa.

Historiaa voidaan aina haluttaessa tarkastella myos sorron ja alistamisen historiana. Ei ole koskaan ollut sellaista maailmanhallitusta ja yhteiskuntajarjestelmaa, joka olisi toiminut absoluuttisen oikeudenmukaisuuden normien mukaisesti. Itse asiassa riisto on joskus ollut hyvinkin kovaa ja ihmisia on jopa uhrattu jarjettomasti ja epaoikeudenmukaisesti, etenkin utopiaan pyrittaessa.

Kun me vertaamme tuota puutteellista menneisyytta kehittelemaamme ihannekuvaan, tekee tietenkin mieli tuomita moinen sikamaisuus. Kriittisyys eli jarki, mikali sita on kaytettavissa, pakottaa kuitenkin kysymaan, millaisia vaihtoehtoja oli joskus todella ollut olemassa ja mita niiden noudattamisesta olisi voinut seurata.

Toimivan maailmanhallituksen puuttuessa useimpien ihmisten on ollut pakko kuulua jonkin valtion, siis esivallan alaisuuteen. Sellaiset taas ovat kansojen konsertissa yleensa tavoitelleet kuviteltua etuaan ja maksattaneet kunnianhimonsa kansalaisillaan. Elama on ollut kovaa, eika vain tuon tai taman valtion politiikan takia. Koko vallitseva systeemi jatti vahan vaihtoehtoja. Toinen ja ehka viela paljon pahempi herruus oli eteismatoksi heittaytyvan valtion kohtalona.

Miten kauheaa olikaan kuulua Ruotsin valtakuntaan ja menettaa valtava maara miehia sen suurvaltasodissa! Naistenkaan olot eivat olleet haappoiset ja rikkaudet keraantyivat muutamien mahtisukujen rosvottaviksi.

Eiko meidan ole syyta kirota tuo kausi historiassamme ja puhua hurrista vain hammasta purren? Kuka korvaa kansallemme sen uhraukset ja karsimykset?

Kriittinen, siis oikeasti kriittinen tarkastelija joutuu kuitenkin pakosta tekemaan vastakysymyksen: mika olisi ollut, siis voinut olla vaihtoehto? Vastaus on tietenkin selva: Venaja.

Vanhana russofiilina ymmarran Venajan kansan ja venalaisen kulttuurin hyvia puolia, joista todella pidan. Suomen kansan suuri enemmisto oli kuitenkin aikoinaan talonpoikia, joille Venajan valta ei mitaan hyvaa tarjonnut. Se olisi merkinnyt useinkin alentamista lahes elukan asemaan.

Oikeusvaltio oli myos meilla Ruotsin valtakunnassa viela kauan kovin kehittymaton, ainakin nykyajan mittapuiden mukaan, mutta Venajalla siita ei voinut 1700-luvulla edes puhua. Tilanherran mielivalta ja rajoittamaton jopa 35 vuoden palvelus armeijassa oli laadullisesti toista kuin kotiolot Suomessa, jotka olivat niukat ja ankarat, mutta sentaan omat ja siedettavammat. Myos lain mukaan pyrittiin meilla elamaan.

Toki Venajan vallan kausi sitten toteuduttuaan 1800-luvulla oli Suomessa itse asiassa paljonkin parempi talonpojan nakokulmasta kuin se entinen Ruotsin vallan kausi (ja yhteisen kansan elama oli yleensa parempaa, kuin muualla Venajan valtakunnassa), mutta se selittyy silla, ettei Suomea liitettykaan Venajan provinssiksi. Siita taas oli paljolta kiittaminen sita vastarintaa, jota suomalaiset, eika vahiten talonpojat tekivat valloitussodan aikana. Lepyttelypolitiikka ostettiin osittain myos yhteisen kansan uhrauksilla.

Mutta kukaties me olimmekin riistajia joka sorkka? Tervaa ja puuta myytiin imperialismia ja kolonialismia toteuttavien laivastojen tarpeisiin, muutama miesoletettu toimi myos konemestarina tai kipparina perati Kongo-joella. Ambomaalla maanmiehemme opettivat alkuasukkaita lukemaan ja siten osallistuivat heidan perinteisen kulttuurinsa tuhoamiseen…

Mutta tama on jo liian primitiivista, etta siita viitsisi enaa sanoa mitaan. Olemme tainneet siirtya aikakauteen, jossa valitsevana ei enaa ole edes normaali alyllinen vetelyys, vaan suorastaan taisteleva epakriittisyys, joka ylpeilee julistamiensa tolkuttomuuksien asteella. Se on tila, jolle ei enaa paase normaalilla tyhmyydella, paradoksaalisesti nayttaa silta, etta siihen vaaditaan korkeakoulutusta.