Yhteys

Tito Colliander, Ristisaatto . Suomentanut Kyllikki Harkapaa. Weilin&Goos 1978 (1937), 334 s.

Tito Colliander oli suomenruotsalainen kirjailija ja ortodoksi, jonka muistelmateokset Kannakselta tunnetaan hyvin. Yllattaen tama nyt kasilla oleva, sangen mainittava kirja, joka ilmestyi ruotsiksi jo ennen sotia, kaannettiin suomeksi vasta vuonna 1978, taistolaisuuden ja kulttuurin murroksen Suomessa.

Venalaisyys oli tuohon aikaan toki suurta muotia, mutta se, mita tama kirja siita kertoo, lienee ollut vain harvojen omaksuttavissa. Silti pidan mahdollisena, etta taistolaisuuden muodikkuus saattoi edistaa ajatusta taman kirjan julkaisemisesta suomeksi -tavalla tai toisella.

Se omiin kokemuksiin perustuva kuva, jonka Colliander antaa Venajan vallankumouksen jalkeisesta Pietarista on ilmeisen realistinen. Kyseessa oli nalan ja kurjuuden helvetti, johon liittyi rehottava mielivalta, oklokratia sanan aidoimmassa merkityksessa.

Onneksi bol ? evikkien Venajalta saattoi hyvalla onnella paasta pujahtamaan pois. Siella vietettya aikaa kaikkine kauhuineen paluumuuttaja kuitenkin kantoi mukanaan. Taman kirjan sankarin omaatuntoa painoi taakka, jota mikaan oikeusistuin ei olisi noteerannut rangaistavaksi, mutta sen todellisuus oli sitakin suurempi.

Suomessa ei tarvinnut nalkaa nahda ja rakastava vaimokin loytyi, mutta syyllisyyden taakka sen kuin lisaantyi. Kun tavallinen porvarillinen elama tuntui sietamattomalta, sita paettiin viinanhoyryiseen tekotaivaaseen. Sita ei lopulta paassyt pakoon. Symbioottinen aviosuhde rappeutui ennen pitkaa tietylle taudinkuvalle tyypilliseksi intohimodraamaksi, joka johti myos vakivaltaan.

Kyse ei ollut tai tuskin oli vain ns. biletyksen jostakin muodosta, joskin ilmiot lienevat sukua. Paineet pakenemiseen synkasta arkitodellisuudesta iloon ja valoon olivat ennen pitkaa vastustamattomia. Ei siina enaa mies tehnyt mita halusi, vaan joutui tekemaan sita, mita ei oikeastaan halunnut. Jalki alkoi nayttaa pahalta.

Vanha Venaja loytyi sitten Pet ? erin luostarista ja sen ymparistosta, Virosta. Tuo alue kuului viela itsenaiseen Viroon ja sinne saattoi matkustaa osallistumaan ristisaattoon, joka kiersi maakuntaa useita paivia helatorstaista alkaen.

Olen kaynyt Pet ? erissa ja vaikuttunut sen intiimista kauneudesta ja luolahautojen juhlallisuudesta. Itse asiassa luostari teki minuun suuremman vaikutuksen kuin itse Kiovan luolaluostari.

Ristisaaton kuvaus on monessa suhteessa vaikuttava ja tuo mieleen Ilja Repinin kuuluisan maalauksen Ristisaatto Kurskin kuvernementissa . Tuossa taulussahan nayttaa vaeltavan koko oikeauskoinen Venaja kaikkine tyyppeineen ja ilmioineen. Itse ristisaaton hurskauteen keskittyvat vain muutamat. Lopuilla on kullakin omat huolensa ja askareensa, mutta kaikki he vaeltavat yhdessa eteenpain yhtena hyokyna.

Collianderin kuvaamassa ristisaatossa oli myos mukana koko arkielama ja lisaksi prosessiin kuuluivat railakkaat juhlat, joita jarjestettiin kaikkialla, minne ristisaatto saapui: siella tietenkin syotiin, ryypattiin, tanssittiin ja soitettiin haitaria. Miksei olisi? Saattueessa puuhattiin ja juteltiin kaikkea mahdollista, mutta myos kannettiin ikonia ja laulettiin.

Koko arkielama tuntui liikkuvan mukana tuhansien ihmisten kulkueessa, joka eteni hyokyna kylasta toiseen. Sen lisaksi siina kuitenkin oli lasna pyhyys, joka tunkeutui tajuntaan ilman mitaan teennaisia ponnisteluita tai tekopyhyytta. Jotkut liittyivat aamulla kulkueeseen ankarassa krapulassa. Ei siinakaan ollut mitaan erityista.

”Tomasta savahdytti huomio, ettei han ollut kuullut yhtaan ainokaista paheksumisen sanaa kenenkaan suusta, ei yolla eika nyt aamulla…”.

Joukkotunne, sen oivaltaminen, etta oli hyvaksyttyna yhta koko tuon vaeltavan massan kanssa, nayttaa olleen paahenkilolle kaikkein vaikuttavin asia. Kyse tuskin oli varsinaisesti sovituksesta, saati anteeksiannosta sinansa. Ehkapa kyse oli pikemmin uskonnollisesta kokemuksesta, joka liittyi olemassaolon luonteen oivaltamiseen.

En lainkaan kuvittele ymmartavani, mita kirjoittaja missakin kohtaa haluaa sanoa. Eihan mystista kokemusta edes voi pukea sanoihin, se on vain koettava. En myoskaan pyri rienaamaan, kun itse rinnastan tuota kuvattua kokemusta joihinkin muihin.

Joukkotunne, se mita ihmiset kokevat luopuessaan jarjestaan, nayttaa yleensakin aiheuttavan euforiaa ja tama tunne naytti olleen myos ns. taistolaispiireille keskeisen tarkea. Irtautuminen omasta erillisyydesta saattaa olla myos humalahakuisuuden taustalla. Bilettaminen, saavuttaessaan tuon niin sanoakseni korkeimman asteen, muuttuu kuitenkin helposti elaimelliseksi raakuudeksi -kuten myos tapahtuu aina kansanjoukon   muuttuessa roskajoukoksi.

Rukouksesta ei tassa kirjassa juuri puhuta. Muistaakseni William James (vai Aldous Huxley?) yritti selittaa rukouksessa saavutettavaa mystista kokemusta silla, etta kun lakkaamatta hopistaan joitakin sanoja, saattaa hengitysilman hiilidioksiditasapaino muuttua ja tuottaa jonkinlaisen huumauksen.

Tassa ei siis siita nakojaan ollut kysymys eika myoskaan siita pyhittymisen tunteesta, joka saavutetaan toistamalla lakkaamatta pyhien asioiden nimia. Ehka se sentaan oli jollakin tavoin taustalla, kun kulkueessa lakkaamatta kaikui tuo Gospodi pomilui -herra armahda. Kuten itsensa lakkaamaton ravitseminen henkisella saasteella ennen pitkaa madaltaa ja tuhrii mielikuvituksen, auttaa sinansa merkitykseton pyhyyteen liittyvien nimien toistaminen korottamaan sita, opetti muistaakseni ns. Valamon vanhus .

En ryhdy esittamaan alan asiantuntijaa, mutta totean, etta kirja tekee vilpittoman ja itse eletyn vaikutelman. Ennen sotia julkaistuna se epailematta luokiteltiin vasemmalla ns. neuvostovastaisen propagandan ja pappispimityksen kategoriaan. Ainakin ruotsinkielisella puolella silla nayttaa myos olleen vastaanottajakuntansa. Taytyneepa tarkistaa, millainen tuo vastaanotto oli.

Papiston metamorfoosi ylioppilaiden tasolla

Tarja-Liisa Luukkanen, Saaty-ylioppilaasta ensimmaisen polven sivistyneistoon. Jumaluusopin ylioppilaiden sukupolvikehitys ja poliittis-yhteiskunnallinen toiminta 1853-1918 . SKS 2005

Tama on vaitoskirja, jonka antia ja ansioita en tassa lainkaan yrita ruveta arvostelemaan. Blogin lajityypin mukaisesti kirjaan vain omia mieleen juolahduksiani, ettei kirjan lukeminen mene ihan hukkaan ja sen sisalto tyystin unohdu.

Jokainen vanhempaa suomalaista kirjallisuutta tunteva muistaa vanhojen pappiloiden luonteen paikallisina herrasvaen majataloina, jonne sivistyneet matkustavaiset aina saattoivat majoittua. Ne tunnettiin myos iloisten illanviettojen tyyssijoina, joissa viini ja toti eivat loppuneet. Pianoakin soiteltiin ja pelattiin seurapeleja.

Suomalainen papisto oli aikoinaan Euroopan sivistyneinta, muistelen Faddei Bulgarinin sanoneen. Sehan oli yliopistossa loppututkinnon suorittanutta ja pappi saattoi useinkin olla maisteri, joka tunsi erinomaisesti niin klassista kirjallisuutta kuin luonnontieteita.

Pappiloissa siis vaalittiin ajan kulttuuria ja siella tunsivat olonsa kotoisaksi muutkin kuin teologit. Pienessa yliopistossamme useimmat opiskelijat ja opettajat tunsivat toisensa ja olivat yhdessa viettaneet ylioppilaselamaa, joka ei ehka ollut niin huoletonta kuin olisi toivottu, mutta usein ainakin hilpeaa.

1800-luvun puolivalin paikkeilla ei kysymysta kulttuurin mahdollisesta syntisyydesta viela esitetty papistonkaan piirissa. Herannaispiirit olivat toista, mutta ne oivat talonpoikaisia ja yleensakin epailyttavia.

Mutta kehitys edistyi. 1880-luvulla kirkko ja koko kristillisyys joutuivat jo meillakin Mikko Juvan termia kayttaen rajuilman alle. Uskonto menetti sivistyneiston piirissa asemiaan ja arvovaltaansa ja taistelevaakin kirkonvastaisuutta alkoi esiintya myos meilla.   Darwinin, Straussin ja Feuerbachin ajatukset tulivat tutuiksi.

Modernisaatioksi kutsuttu ilmio, johon liittyy vanhan elamantavan ja traditionaalisen yhteiskunnan hierarkioiden murtuminen, on aina aiheuttanut fundamentalismin nousua kautta maailman. Myos meilla reaktio kulttuurisiin uutuuksiin aiheutti kulttuurisen uutuuden: uudesta pappispolvesta tuli tiukkapipoista, raittiutta ja hurskautta korostavaa, kirjallisuuden ja teatterin tapaiset ilmiot tuomitsevaa joukkoa.

Luukkanen on tutkinut teologian ylioppilaita, joiden aineyhdistys oli jo alkuvaiheessaan 1850-luvulla suomenmielinen, vaikka kaytannossa yha ruotsinkielinen, ruotsinkielisen koulun kasvattama ja kotoisin maaseudulta.

1880-luvulla jumaluusopin ylioppilas oli isanmaallinen, talonpoikaistaustainen, suomenkielisen koulun kaynyt ensimmaisen polven sivistyneiston edustaja, joka vastusti naisemansipaatiota, kristinuskosta irtautunutta kulttuurielamaa ja maallisia huveja. Sille sivistyneiston elamantapa oli vieras.

Vuosina 1870-1905 34% teologian ylioppilaista oli talonpoikaistaustaisia, kun taas akateemisesti koulutetuista perheista tulevia oli vain noin 10%. Tata voidaan viela tarkentaa toteamalla, etta esimerkiksi vuosina 1870-1875 teologian opiskelijoista talonpoikaistaustaisia oli 20%, kun luku oikeustieteellisessa tiedekunnassa oli 2,8, historiallis-filologisessa 7,4 ja fyysis-matemaattisessa tiedekunnassa 2,5%.

Suurlakon jalkeinen teologian ylioppilaiden sukupolvi koostui jo suomenkielisen koulun kayneista, usein myos tyolais- tai torpparitaustaisista nuorista, jotka kannattivat taysraittiutta. Sosialismin yhteiskunnalliset pyrinnot saivat talta ryhmalta osakseen ymmarrysta, mutta arvot nousivat talonpoikaisesta uskonnollisuudesta. Sosialistit taas omaksuivat jyrkasti kirkon- ja papistonvastaisen kannan, vaikka itse uskonnon arvostelua usein valtettiin.

Teologian ylioppilaat olivat selvasti alaluokkaisin ja suomenkielisin opiskelijaryhma, joka alkoi 1880-luvulla myos loitota muissa tiedekunnissa opiskelevien toveriensa harrastuspiirista. Tassa voinee nahda seka yhteiskuntaluokkaan ja kieleen etta myos maailmankatsomukseen liittyvia tekijoita.

Koulutus ymmarrettiin Suomessa tieksi sosiaaliseen nousuun ja ettei muutoinkin pienia tiloja ylen maarin pilkottaisi, pantiin poikia opintielle. Alkava teollistuminen ja puun kantohinnan synty tarjosivat mahdollisuuden kouluttaa poikia pois tilaa jakamasta. Metsaa siina samalla tietysti kaatui.

Kaksi kolmannesta teologian ylioppilaista kuului jo 1880-luvulta lahtien ensimmaisen polven sivistyneistoon ja suomesta tuli tahan aikaan jo taman ryhman normaali kayttokieli eika vain sellainen periaatteessa arvostettu kieli, jota kaytannossa osattiin huonosti, kuten se oli ollut 1850-70-luvuilla.

Naisasiaa teologit vastustivat, mika tuntuu ymmarrettavalta. Eihan raamatussakaan tunneta naispappeja, vaan puhutaan sen sijaan papittarista, jotka kuuluivat pakanauskontoihin.

Muodonmuutos joviaalista totiveikosta tiukkapipoiseksi syntien tuomitsijaksi tapahtui siis teologian opiskelijoiden tasolla 1800-luvun lopulla.   Samaan aikaan taisi papiston arvostus yleensakin laskea ainakin sivistyneiston ja radikalisoituvan tyovaen piirissa.

Vuosi 1918 oli sitten ilmio sinansa. Sodan aikana murhattiin kymmenen pappia ja valkoisten joukossa taistelevia teologeja kaatui myos kymmenkunta.

Punaisten puolella ei ilmeisestikaan kaatunut pappeja tai teologeja. Vastakkainasettelu sodassa oli ollut hyvin selvaa. Kuitenkin teologien piirissa herateltiin yha myos huolta siita, etta sodan jalkeen oli vaalittava sita, mika tyovaenliikkeen piirissa oli ollut oikeutettua ja arvokasta.

Kansalaissotaan joka tapauksessa paattyi se toiveikkuus, jota sosialismiin nahden oli suurlakosta lahtien elatelty myos teologien piirissa. Sen jalkeen nouseva papisto aktivoitui AKS:n kansalliseen ideologiaan.

Kovan miehen taistelu ja tuho

Hannu Raittila, Miesvahvuus . Proosaa. WSOY 1999, 246 s.

Raittilan kirjassa on muitakin novelleja, mutta Kotia pain tuntui erityisen kiinnostavalta. Siina mies painuu, muille asiasta pukahtamatta, suoraan teilta ja pelloilta pois, korpeen. Toki hanella on asianmukaiset selviytymisvarusteet mukanaan. Tiettomien taipaleiden kautta han palaa 50-luvun romahtaneeseen kotiinsa, josta loytyy viela puisia pyttyja, ruosteisia tyokaluja, huopikkaat ja monot seka perati salesukset -aikansa muotivehkeet.

Elama Suomen metsissa on hankalaa, vaikka mies olisi Tarzan, kuten Veikko Huovinenkin on ajatellut. On se sen verran vaativa ja vaikea ymparisto. Kalaa saa kylla jopa mukana kulkevilla pyydyksilla ja entisesta kodistakin loytyy sakillinen heinasuolaa. Haulikollakin saa yhta ja toista pienta ja tayteispanoksilla vahan isompaakin.

Sankari noudattaa taysin kestamatonta elamantapaa. Miten monelle perheelle suomalaisesta metsasta riittaisikaan riistan puolta, vaikkapa nyt metsakanalintuja? Eivat meidan jarvetkaan kovin monta ihmista jaksaisi elattaa saati nyt taata niin sanottua elintasoa edes nimeksi.

Mutta kylla sielta herkkujakin aina loytyy. Suolattua, savustettua ja kuivattua kalaa ja lihaa on vaikka lampaat soisi. Heikommin on leivan kanssa ja sita varmasti alkaa kaivata elainperaisen dieetin taydennykseksi. Onneksi naapurin erakolta saa perunaa, sipulia ja pontikkaa, joskus kahviakin.

Kotiinsa 50-luvulle palannut ja tietojenkasittelyn johtoryhman akillisesti taakseen hylannyt mies on aluksi tarkka kuin kamreeri. Kaikki merkitaan muistiin ja tarvittava kalorimaara arvioidaan, rasvakerrosta yritetaan ajoittain kasvattaa tositarkoituksella. Paino kuitenkin putoaa.

Sitten alkaa rappio. Naapurin erakko tekee tarpeensakin tuvan viereen, kun taas ATK-paallikko tai mikahan lienee, hyodyntaa ne rationaalisesti karikkeeseen sotkemalla, odottaen viljelyskautta.

Mutta rappio, kuten sanottu, tulee vaajaamatta. Miehella riittaa aluksi ilmeisen palkitsevaa harrastusta kaikenlaisissa henkiinjaamista palvelevissa kaden toissa. Mutta sitten iskee masennus. Vahingossa tai ei tulee lyotya kirveella jalkaan ja vain mukaan otettu penisilliinikuuri pelastaa haavakuumekuolemalta.

Mutta kun portaissa liukastuu ja sarkee selkansa, alkaa loppu haamottaa. Sita ei tarkemmin selosteta, mutta nakeehan sen muutenkin. Ei tainnut olla lopullista kotia maan paalla tallakaan miehella palattavaksi. Yritys toki oli jotenkin kiehtova ja taidot olivat miehella kylla hallussa.

Tulee mieleen, etten muista ulkomaisesta kirjallisuudesta -jota tunnen huonosti- paljoakaan vastaavia pakoja eramaahan. Jack Londonilla taitaa kylla joku sellainen olla ja tietenkin Daniel Defoella ja hanen jaljittelijoillaan.

Joka tapauksessa suomalaisillakin niita on paljon, Seitsemasta veljeksesta alkaen. Lisaksi tulee vaikkapa Arto Paasilinnan Ulvova myllari, jokunen Veikko Huovisen novelli ja onhan niita.

Robinsonilainen elama kiehtoo ja sen kuvitteleminen on kiinnostavaa. Mita tarvittaisiin eloonjaamiseen tassa maassa, sen talvessa ja tuiskussa, kun jarvi on jaassa eika puiden oksiltakaan ole hedelmia poimittavissa?

  Kova mies pystyy, kun on tarpeeksi erataitoja, kylla sinnittelemaan. Onhan sita ennenkin eletty, rintamalla ja kapykaartissakin vuosia korsuissa. Berliinilaiset sotilaat samaan aikaan Ita-Karjalan korvessa olivat saalittava naky ja perikadon partaalla.

Mutta kyllahan sodassa joukkoja aina sentaan huollettiin ja kapykaartilaisillakin oli aina joku muonittaja. Virossa ja Latviassa metsaveljet asuivat maakuopissaan monia vuosia, ruokaa omasta takaa kai hankkimatta. Leipaa ja laskia -soolapekk- heille kuitenkin taytyi tuoda melkoisia maaria.

Mutta entapa tuo henkinen puoli? Sotilailla on aina itsesailytysvaiston ohella keskinainen solidaarisuutensa, joka tekee elamasta mielekasta. Metsaveljia elahdytti myos kosto. Nykyaikaa paenneella uusrobinsonilla ei sen sijaan tainnut olla mitaan niin sanotusti positiivisia paamaaria. Oliko edes nostalgiaa? Taisi olla vain palaaminen luontoon viherhihhuleiden tapaan. Ero kulttuurista johti aika nopeasti rappioon ja tuhoon.

On kiinnostavaa havaita, etta vuonna 1999 olivat yhteiskunnassa jo kaikki ne asiat olemassa, joita meilla nytkin on ymparillamme. Vain sotahullut naapurit puuttuivat, mutta niitakin kuviteltiin kertausharjoituksissa, joissa Venaja muka oli vaatinut Suomea ottamaan Karjalan takaisin ja pitamaan hyvanaan. Sita piti jo vastustaa aseellisesti.

No, ei sellaista vakavissaan voinut ajatella. Uskallan nain sanoa, kun olin siihen aikaan Pietarissa ja tuttavapiirini oli hyvin laaja. Toki asiasta vitsailtiin ja joku haastateltava saattoi Venajan puolella sanoa, etta jos suomalaiset tulisivat ja valloittaisivat alueen, ei siihen olisi pahaa sanaa sanottavana. Mutta tokihan meilla olivat tuohon aikaan paattajat jarjissaan.

Joka tapauksessa siis tyoelama, johon tarjotaan vain nopea kurkistus, vaikuttaa taysin modernilta, kuten se on muistikuvissammekin. Loputtomat kehittamiset ja arvioinnit olivat alkaneet ja koneistot jauhoivat taydella teholla ns. hevonpaskaa (oikeastaan haran: siis bullshit ).

1950-luku oli jo toivottoman kaukana eika suurin osa enaa edes muistanut sita. Paluu oikean aidon elaman lahteille, jossa miehinen mies parjaa omalla voimallaan ja taidollaan, ei ollut mahdollista yhden miehen kapinassa eika tietysti muutenkaan. Yritysta voi toki pitaa urhoollisena.