Venalainen ideologia

 

Putin riisui jo naamionsa, mutta kauan se olikin kaytossa vain puolittain, niita varten, jotka halusivat uskoa rationaalisen ajattelun ohjaavan myos Venajan johtoa.

Nyt voimme todeta, etta kansan uudelleenkasvattaminen informaatiohegemonian avulla on tuottanut yllattavan hyvia tuloksia. Viela 2000-luvun alussa demokraattiset arvot olivat kyselytutkimusten mukaan kunniassa, mutta nyt on toisin.

Sita, etta kasakat ja muut enemman tai vahemman tarahtaneet sovinistipiirit kannattavat Putinin politiikkaa, ei kukaan ihmettele. Jonkin verran oudompaa on, etta ortodoksisiin, kristillisiin arvoihin nakyvasti sitoutunut Putin on varvannyt t ?et?eenikaartin, aikamme SS-joukot avustamaan hyokkayksessa ortodoksisia uskonveljia vastaan.

Ortodoksinen kirkko on perinteisesti kannattanut ajatusta siita, etta se on vallalle alamainen, vaikka myos sen historiasta loytyy kylla uljaan vastarinnan sivuja.

Kun Putin nyt rehentelee edustavansa todellisia, ikuisia arvoja ortodoksisen kristillisyyden julistamassa muodossa, on kirkko temppelin harjalla: hyvaksyyko se hallituksen vakivaltapolitiikan vai ei? Toimivatko kirkon johtajat nyt omantuntonsa mukaan siunatessaan tuon rosvopolitiikan?

Tahan liittyy saumattomasti kysymys Venajan nykyisesta ideologiasta. Milla tavalla tuo rosvojen ja varkaiden valtaa edustava yhteiskuntajarjestelma muka toteuttaa kristillisia arvoja? Jos se on niin mainio, sen kaiketi kannattaisi julistaa rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatetta ja odottaa, miten lannen henkisesti ja aineellisesti riistetyt massat kaantyvat sen puoleen ja hylkaavat kurjat johtajansa.

Kirjoitin seuraavan blogin vuonna 2014 ja samasta aihepiirista olen kirjoittanut jo aiemmin. Luulen, etta sen kertaaminen juuri nyt saattaa olla hyodyllista.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Projekti Venaja

 

 

 

"Projekti Venaja". Muuan kirjasarja

 

 

Ennen duuman vaaleja vuonna 2008 koristivat Venajan kaupunkien keskustoja valtavat mainoslakanat, joissa julistettiin, etta ”Putinin suunnitelma on Venajan voitto!”.   ”Kansalliseksi johtajaksi” asettunut Putin saikin vaaleissa vakuuttavan valtakirjan kansalta, joka ei tosin nayta olleen juuri selvilla siita, millainen suunnitelma Putinilla oikein oli, puhumattakaan siita, kenet Venajan oikein oli maara voittaa.

Vaikka vaaleissa epailematta fuskattiin, ei se asiantuntijoiden mukaan selittanyt kuin korkeintaan parikymmenta prosenttia aanisaaliista. Venajan kansa oli tehnyt jotakin, jota tulevaisuudessa saatetaan nimittaa sen historialliseksi valinnaksi. Tietamatta miten ”kansallinen johtaja” valtaansa aikoo toteuttaa, se on ilmoitti selkeasti antipatiansa niita poliitikkoja kohtaan, jotka liputtivat lansimaisen demokratian ja liberalismin tunnuksin. Paradoksaalista tai ei, demokratian ja oikeusvaltion arvot kelpasivat tutkimusten mukaan kylla venalaisille, mutta niiden nimiin vannovat poliitikot eivat. Korruptoituneen ja varastelevan herralauman ylapuolelle naytti nousevan vain yksi hahmo, joka edusti oikeudenmukaisuutta ja jarjestysta. 

Kun Suomessakin on taas uudelleen nostettu esille nuo muutaman vuoden takaiset asiat, voinee niihin tasskin taas viitata, vaikka olen saattanut tamankin teksti jo ainakin paaoiirteissaan julkaista.

Mika sitten on ”Putinin suunnitelma”? On vaitetty ettei sellaista ole, mutta ennen vaaleja ilmestyi kylla parikin tuon nimista kirjaa presidentin hallintoa lahella olevan ”Jevropa”-kustantamon toimesta. Suppeampi esitys keskittyi esittelemaan Putinin duumalle lahivuosiksi antamaa taloussuunnitelmaa, jossa ei ole mitaan kovin raflaavaa. Laajempi esitys puolestaan etsi piilevia viisauksia ja yhtenaista suunnitelmaa Putinin seitseman vuoden aikana pitamista puheista ja vakuutti, etta kaiken takaa loytyy yhtenainen suunnitelma, jota Venajan tulevien presidenttien on syyta noudattaa. Kokoelmassa oli ohjelmallisiksi ja yleispateviksi katsotut kohdat paksunnettu ja teos on varustettu hakemistolla. Niinpa itse kunkin pienemman johtajan oli helppo etsia tarvittaessa aatteellista tukea kansalliselta johtajalta tai muutoin puhua suulla suuremmalla. Kokoelman ongelma on kuitenkin sama kuin Stalinin aikoinaan julkaisemalla vastaavalla opuksella, jonka nimena oli ”Leninismin kysymyksia”. Toki nuo puheet on pidetty aina tietyissa konkreettisissa tilanteissa eivatka ne valttamatta lainkaan vastaa presidentin kantaa joissakin toisissa yhteyksissa. Stalinin aikana saattoi olla vaarallista kovin rohkeasti vedota hanen omiin kirjoituksiinsa, eika maailma tassa suhteessa liene olennaisesti muuttunut.

Enta kenet Venajan olikaan maara voittaa? Samainen Jevropa-kustantamo julkaisi teoksen ”Putinin viholliset”, jossa nimekkaimmat Putinin vastustajat kuvattiin kukin tietyn kuolemansynnin edustajina: Berezovski edusti vihaa, Kasparov ylpeytta, Limonov himokkuutta, Kasjanov ahneutta, Hodorkovski kateutta, Illarionov laiskuutta ja Gusinski massailya. Lisaksi esiteltiin lauma vahaisempia tekijoita eli ”pikkupiruja”. Omituisen teoksen silmiinpistavimpia piirteita on sen kvasiuskonnollinen paatos. Viimemainittu ei kuitenkaan ole Venajan nykyisessa poliittisessa ilmapiirissa poikkeuksellista, painvastoin.

Moni varmaankin huomasi, etta Venajan ortodoksinen kirkko kiirehti tuolloin hyvaksymaan Putinin politiikan, mika kuulostaa hiukan oudolta ottaen huomioon kirkon ikimuistoisen pyrkimyksen pysya poissa maallisia asioita koskevasta paatoksenteosta. Toisaalta siina tietenkin ilmeni samaisen kirkon vanha rooli korkeimman vallan siunaajana ja myotailijana. Niin tai nain, vaalien liepeilla ilmestyi useitakin huomiota herattaneita kirjoja, joissa ortodoksian merkitys tulevalle Venajalle nahdaan aivan keskeisena. Niista kummallisimpia oli kaksiosainen ”Projekt Rossija” –Venajan projekti.

Kirjan tekijat olivat katkeytyneet nimettomyyteen ja julistavat mahtipontisesti ”Alkaa uskoko ketaan! Meilla ei ole kasvoja. Se joka sanoo, ”Olen kirjan tekija” tai ”Olen projektin johtaja” on huijari ja provokaattori… vihollinen on vahva ja viekas. Mutta me kestamme, silla meita ei ole. Siksi etta musiikki ja sanat tulevat kansalta”. Kansiteksti vakuutti, etta kirjoittajien henkilollisyys on kuin onkin suuri mysteeri: Kreml ei tunnista heita eika lansi liioin. Sama koskee tunnettuja kolumnisteja. ”Analyytikot riitelevat, mutta joutuvat lopulta tunnustamaa, etteivat tieda.” Kustantamo hehkutti tilanteen merkillisyytta kehottamalla kirjoittajia ottamaan yhteytta, koska tiedossa ovat mehukkaat tekijanoikeuskorvaukset valtavina painoksina julkaistuista kahdesta teoksesta. Kolmannenkin kirjan tiedotettiin viela tulevan. Syysta tai toisesta presidentin hallinnon kerrottiin suositelleen jo teoksen ”erikoispainosta”, joka ilmestyi ennen nykyista opusta, joka oli heti suurten kirjakauppojen myyntilistojen karjessa.

Mita tama mystinen opus sitten oikein piti sisallaan? Millaista ”projektia” Venajalle tuolloin tarjottiin ja miten sen kuviteltiin toteutettavan?

Ensinnakin voi todeta kirjalle olevan ominaista tietty uskonnollinen –ehka voisi sanoa ”kvasiuskonnollinen” paatos. Siina viljellaan runsaasti raamatunlauseita ja kaikenlaisia vertauksia, vahemman sen sijaan viitataan tutkimuksiin. Tyylia ja vakuuttelun metodeja voisi verrata Hitlerin Mein Kampfiin , joka myos oli luonteeltaan kansanomainen ja helppotajuinen, paradokseja ja vertauksia viljeleva. Valilla aforismit kuulostavat koomisilta ja tuovat mieleen kaikkien grafomaanien suojelijan, Kozma Prutkovin. Kirja ei kuitenkaan keskity pohdiskeluun, vaan suuntautuu selvastikin kaytannon toimintaohjeen etsimiseen. Siinakin suhteessa se muistuttaa pikemminkin Mein Kampfia kuin saapasnahkatornistaan kurkistavan venalaisen slavofiilin paivakirjaa. Kirjoittajien tarkoituksena ei ole, he tahdentavat, valmistella menestysta vaaleissa, vaan luoda uusi sivilisaatio. Tahan tarkoitukseen he etsivat ihmisia, jotka kykenevat ajattelemaan suuria ja tyoskentelemaan systemaattisesti.

Mika sitten on Venajan ongelma ja miten se on ratkaistavissa? Kirjassa hahmotellaan viholliseksi kasvoton, mutta maaratietoinen ja amerikkalaista alkuperaa oleva kulutusideologia, mammonismi , joka pyrkii tuhoamaan traditionaaliset sivilisaatiot sisalta pain, informaatiosodan asein. Amerikkalaisperaisen epakulttuurin olemusta ruotiessaan teos noudattelee polkuja, jotka ovat venalaiselle kulttuurikritiikille jo tavanomaisia. Kaiken pahan juureksi paljastuu kapitalismin henki, joka sai alkunsa protestantismista.

  Informaatiohyokkayksen tarkein kohde ja suurin este maailmanvalloituksen tiella on ortodoksia ja venalainen ihminen, joka on yha sailyttanyt sielunsa ideologisesta rumputulesta huolimatta. Venalainen sielu on pohjimmiltaan yha turmeltumaton ja bol?evikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta.

Venaja voi yha voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittain ortodoksialle. Kirjoittajat katsovat, etta ortodoksialla on mahdollisuutensa ja tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siina kuin islamillakin.Tekijat hehkuttavat slavofiilisia myytteja ortodoksian erityisesta humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sita kapitalismin protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi neekeriorjuuden.

Ortodoksisen paratiisin todellisuus hahmotellaan hamarasti, mutta mammonistisen tuhoamistaistelun tavoitellut seuraukset sitakin selkeammin: kyseessa on kaikkien todellisten arvojen alistaminen loputtomasti kasvavalle kulutukselle, mista seuraa yleinen moraalittomuus ja lopulta myos kansojen fyysinen tuho. Uhkakuva on sinansa perusteltu ja osittain vakuuttavastikin esitetty. Keskeista teoksessa kuitenkin on sen kaytannollinen puoli: milla tavalla hyokkays pysaytetaan ja miten Venaja lopulta voittaa vihollisensa?

Ensisijaiseksi tehtavaksi esitettiin uuden eliitin luominen, mika muuten oli myos ollut paaideologi Surkovin keskeisia huolenaiheita. Uuden eliitin taytyy olla kykeneva suurimittaiseen ajatteluun, toisin kuin nykyiset rikkauksia haalineet poroporvarit, joiden unelmien huipentumana ovat kultaiset vessanpytyt . Uudella eliitilla taytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta tyoskennella uhrautuvasti aatteen puolesta. Kun se on koossa, se muodostaa tulevan vallankumouksen selkarangan. Vallankumouksen tavoitteena on ortodoksinen valtakunta ( pravoslavnoje tsarstvo ), jonka johto on luonteeltaan pysyva ja siksi kykeneva strategiseen toimintaan. Paivalainen , vremen?t?ik ei pysty rakentamaan mitaan pysymaa. Pysyvyyden hankkiminen merkitsee irtisanoutumista demokratiasta, jonka takaama johdon vaihtuvuus on vain vihollisen keino Venajan ja muidenkin maiden pitamiseksi voimattomina. Koska demokratialla on informaatiosodan nykyisessa vaiheessa myonteinen lataus, ei sen kukistamista saa viela avoimesti propagoida. Kiila voidaan lyoda pois vain toisella kiilalla ja samoin informaatiota on torjuttava vastainformaatiolla. Jossakin maarin on turvauduttava myos sensuurin eri muotoihin. Kysymyksessa ei ole taistelu kansaa vastaan vaan sen puolesta. Kansa ei missaan oloissa kykene hallitsemaan suurta valtakuntaa, kuten jo antiikin auktorit tiesivat. Tuleva valtakunta rakentuu ortodoksian ja itsevaltiuden pohjalle, mutta se on myos kansanomainen, kuten jo Nikolai I:n aikaisessa doktriinissa hahmoteltiin.

Suunnitelman toteuttamisen ensimmaisena askeleena on estaa vallan vaihtuminen. Ne, jotka ovat kiinnostuneita aatetta kannattamaan ja pyrkimaan uuden eliitin jaseniksi voivat ottaa yhteytta osoitteella project2008@mail.ru. Teoksesta luvattiin kolmas osa ja sittenhan siita tuli viela neljaskin. Olen niista aikoinaan kirjoittanut ja niihin taitaa olla viela syyta palata. Sattuneesta syysta.

 

 

Hulluja on monenlaisia

 

Isoisani kuulemma sanoi joskus, etta hulluja on monenlaisia, taisi olla perati 100 eri lajia, joista han viela erotteli erikseen mehtahullut eli metsastykseen hurahtaneen nuorison.

Vanhan 1800-luvun opit sisaistaneen talonpojan nakokulma oli aivan ymmarrettava. Saihan sielta metsasta vahan vaihtelua ruokapoytaan, mutta kylla se oli tyon ja touhun takana. Toiminta siis oli kaiketi aika eparationaalista ja ehka vahan rienaavaakin. Olisivat vain pyhana levanneet ja arkena tehneet oikeita toita, kuten Luoja oli maarannyt.

Itse en yhdy ukko-Kustin nakemyksiin monessa asiassa, mutta kylla se on ilmeista, etta hulluja on monta eri lajia ja itse sana tarkoittaa monenlaista ja usein keskenaan aivan erilaista asiaa.

Vanhassa J.A. Hollon suomentamassa Russellin Lansimaisen filosofian historiassa on muistaakseni kohta, jossa kirjoittaja selittaa tietynlaisen ajattelun olevan yksi hulluuden muoto . Ehka alkuteksti kayttaa sanoja variety of folly , en ole tarkistanut. Joka tapauksessa kaannos hieman huvitti minua, suomeksi kylla kuulostaisi ainakin paremmalta puhua tassa yhteydessa hullutuksesta , silla hulluus viittaa sentaan ensi sijassa psykopatologiseen tilaan, joka tuskin koskaan on loogisen paattelyn seuraus.

Hulluteenkin voidaan viitata monilla sanoilla ja se onkin tarpeen, ottaen huomioon itse ilmion moninaisuuden ja etenkin sen, millainen savy sanan kaytolle halutaan.

Englannissa madman tai madcap on yleissana, joka sopii vaikkapa aitobrittilaisten eksentrikkojen kohdalla kaytettavaksi. Fool taas viittaa selvemmin huonosti orientoituvaan, alentuneesta suorituskyvysta karsivaan tai esim. herkkauskoiseen. Lunatic on ennen muuta sekopaa, jollaisista taas naina aikoina on ollut paljon puhetta.

Meilla Suomessa on runsaasti hulluja, nykyaan monet ylpeilevatkin tasta arvonimesta (vrt. luova hulluus). Sen lisaksi on sellaisiakin ihmisia, joita sanomme hassuiksi , myos positiivisessa mielessa. Sanalla hassahtava taas on hieman erilainen kaiku eika se suinkaan valttamatta tarkoita mitaan lievennysta edelliseen.

Viela minun lapsuudessani kaytettiin laajasti sanaa hurja , jolla ei tosiaankaan ollut mitaan positiivista kaikua. Siina ainakin minusta tuntui olevan viittaus pidakkeettomyyteen, edesvastuuttomuuteen.

Kun historiassa kaannamme ilmauksen Das tolle Jahr hulluksi vuodeksi , kuten tapana on, jaa huomaamatta, etta saksassa toll tarkoittaa myos ja jopa ennen muuta hurjaa , myos merkityksessa makee/mahtava jne.

Toista on verr u ckt tai wahnsinnig . Jalkimmaisessa on ajatus harhoissa elamiselle (vrt. Grossenwahn )

Kuten tunnettua, venajaksi hullu on yleensa durak/dura . Suomessakin kaytettiin ennen aika usein sanaa turakka , joka viittaa alyllisilta kyvyiltaan rajoittuneeseen henkiloon. Myos sen niminen korttipeli oli ja oli tietenkin hapeallista jaada turakaksi , kukas moista olisi halunnut.

Durak on kuitenkin ennen muuta hullu merkityksessa holmo . Mita luonteeseen tulee, han saattaa olla oikein mukava ja sympaattinen, kuten holmolaistarinoidemme sankarit . Ivan Durak on sympaattinen, mutta yksinkertainen venalainen sankari.

Mutta sitten on sita lajia hulluutta, joka panee pelkaamaan. Se on arvaamattoman ja edesvastuuttoman henkilon ominaisuus. Jotakin sellaista yleensa on niissa kansoissa, jotka arvostavat verikostoa ja ovat kovin herkkia kunniansa peraan.   Sellainen hullu on mieleton, jarkensa menettanyt: sumas ? ed ? i ( сумасшедший ), hulluuden puuskassaan han on be ? eni ( бешеный ). Myos hullut koirat kuuluvat tahan luokkaan.

Viime aikoinahan on puhuttu paljon sellaisestakin asiasta kuin hullun miehen taktiikka : kun tekeytyy edesvastuuttomaksi ja arvaamattomaksi, saa toiset varomaan itseaan ja sen takia saattaa kuvitella jopa tulleensa kunnioitetuksi. Olihan meillakin nuo puukkojunkkarit, joita muuten erailla seuduilla taidetaan vielakin ylistaa…

Hullu ei tietenkaan merkitse samaa kuin edesvastuuton tai roisto. Muistan, miten muuan ranskalainen psykiatri loukkaantui siita, kun joitakin terroristeja nimitettiin hulluiksi: hanen potilaansa olivat kylla hulluja ( fou ) eli karsivat hulluudesta ( folie ), mutta eivat olleet roistoja.

Meilla suomessa on mielenkiintoisia epiteetteja hulluja varten. Yksi sellainen on aalio . Kyseessa on ilmeisesti merkittavan kognitiivisen kyvyttomyyden ja itsetietoisen arroganssin yhdistelma. Pelkka tollo tai tolvana (ks. myos ven . bolvan , vrt. bulvaani ) ei viela ole aalio eika myoskaan pelkka hulluus riita siihen.

Aalio tuntuu, ainakin minusta, sopivan erityisen hyvin sellaiseen henkiloon, joka on henkisen kyvyttomyytensa takia innostunut kritiikittomasti palvomaan jotakin itse asiassa hyvin noloa aatetta tai henkiloa ja johon eivat minkaanlaiset argumentit tehoa.

Juuri naina paivina on helppo havaita, etta maailmassa ovat suuresti aktivoituneen ja nousseet esille henkilot, joita voimme kutsua aalioiksi. Yleensa he juoksevat sellaisten johtajien perassa, joita on syyta kutsua lahinna hulluiksi mielettoman, jarkensa menettaneen( сумасшедший ) merkityksessa.

Toki hullun miehen taktiikkaa on mahdollista pelata myos paa kylmana, vetaen roolia, jota pitaa uskottavana. Nayttaa kuitenkin silta, etta myos talla hasardipelilla tavoitellut paamaarat ovat itse asiassa aivan arvottomia samaan aikaan kun saavutettavat vahingot eivat ole vain todennakoisia, vaan myos varmoja.

Tallaisen hulluuden kohdalla kyseessa on kai ennen kaikkea moraalinen vajavaisuus, persoonallisuuden kieroutuminen, johon liittyy usko omiin kuvitelmiin. Sellaista henkiloa ehka parhaiten voitaisiin luonnehtia englannin termilla lunatic tai saksaksi wahnsinnig .   Entas suomeksi? Hairiintynyt mulkku sanoisi kai hyvin itse asian, mutta siita puuttuu nasevuutta.

Vai mita mielta lukijat ovat?

 

Kansat, valtiot ja taistelijat

 

Sergei Lavrov, jos nyt henkilon oikein muistan, sanoi pari paivaa sitten, etta nyt ruvetaan sitten puhumaan Ukrainan kansan kanssa, kun ei valtion kanssa asioista tule mitaan.

Juuri sama asia sanottiin Moskovasta kasin myos hiukan ennen talvisotaa, ja kas ihmetta: Suomen kiusattu kansa nousi kuin nousikin kapinaan ja karisti harteiltaan Cajanderien ja Tannerien ikeen. Fasistisen tyrannian sijaan Suomen kansalle koitti autuas elo omassa kansantasavallassa , johon viela liitettiin Ita-Karjaan varsinaisesti karjalaiset alueet. Luotiin siis Suur-Suomi. Kyseessa ei ollut mikaan lupaus, vaan taysivaltaisten elinten solmima sopimus, joka astui voimaan heti allekirjoituspaivasta eli 2.12.1939 lahtien.

Kaantyminen kansan puoleen kuulosti komealta ja oli tavallaan vakuuttavaa: Suomen hallitusmuodonkin mukaan valta maassa kuului nimenomaan kansalle. Istuva, juuri syksylla vuonna 1939 valittu eduskunta oli asettanut valtaan Cajanderin kansanvastaisen hallituksen, mutta aivan pian pantaisiin toimeen uudet, todella vapaat vaalit, joissa valittu uusi eduskunta toteuttaisi todellisen kansan tahdon.

Tama kaikki oli siis Stalinin fantasiaa, jonka toteutumisen takasi maailman vahvin armeija. Voiko mikaan menna pieleen?

Mahdistaan sokaistunut Stalin kuvitteli, ettei hanen tarvinnut ottaa huomioon sita, etta se kansa oli ihan oikeastikin olemassa ja tietyissa olosuhteissa se saattoi kieltaytya mukautumasta sille annettuun rooliin ja lakata pelkaamasta niita seurauksia, joilla suuret ohjaajat sita pelottelevat.

No, vuonna 1939 koko homma meni surkeasti pieleen ja aiheutti Stalinille hanen elamansa suurimman nolauksen. Kuusisen hallitus ei saanut alamaisia eika se koskaan saapunut Helsinkiin. Jopa rauhansopimus tehtiin kuin tehtiinkin Ryti-Tannerin hallituksen kanssa, jonka viela hiljattain oli selitetty olevan vain vailla kansan kannatusta ja kuvattu pelkaksi rikollisjoukkioksi, jonka pyssymiehista voittamaton puna-armeija oli puhdistamassa maata -kansanhallituksen pyynnosta. Sotaa ei siis kayty.

Suomen armeijan vastarinta, joka oli alusta lahtien tuomittu ennen pitkaa epaonnistumaan, sai kuin saikin aikaan niin suuren viivastyksen puna-armeijan etenemisessa, etta Stalinin luoma skenaario Suomen ”vallankumouksesta” ja sen pyytamasta avusta menetti kaiken uskottavuutensa, eika sita lopulta enaa kannattanut jatkaa.

Sita paitsi hyokkaaja menetti valtavasti miehia. Tappiot olivat hyvinkin verrattavissa maailmansodan suurimpiin taisteluihin. Lyhyessa ajassa maailman voimakkain sotakoneisto joutui ennenkokemattoman harvennuksen kohteeksi ja, kuten mielipideraportit todistavat, seka armeijassa etta omassa selustassa syntyi huolestuttavassa maarin sekasortoa ja tyytymattomyytta.

Satojen tuhansien miesten menettaminen kaatuneina ja haavoittuneina ei ollut edes Neuvostoliitolle mikaan pikkujuttu. Suomen tappiot olivat toki pienemmat, mutta ne olivat suhteellisesti hirvittavat. Molemmat osapuolet, myos Suomi, kestivat kuitenkin suoneniskun, mika varmasti oli yllatys kaikille tarkkailijoille. Totalitarismin oloissakaan ei Neuvostoliiton tappioiden suuruutta voinut pitaa taysin salassa. Huhut jopa suurentelivat niita.

Talvisodan tulosta voi pitaa lahes ainutlaatuisena: suurvalta ei kyennyt lannistamaan pienta naapuriaan asein. Pelin ratkaisivat toki viimein suurpoliittiset tekijat, joista ei tassa sen enempaa. Itse tosiasia, valtavalla vyorytyksella julistettujen hyokkaajan paamaarien vetaminen takaisin ja aivan toisenlaisen rauhan solmiminen jo voitetuksi julistetun ”kansanvihollisten” hallituksen kanssa on tassa se kiinnostava lopputulos. Itse kansahan se tassa meni sotkemaan selvat suunnitelmat.

Normaalitapaus tietenkin on, etta ylivoimainen hyokkaaja tekee selvaa alivoimaisen vihollisen armeijasta ja maaraa sen jalkeen valloitetun maan oloista. Se voidaan liittaa omaan maahan tai orjuuttaa muuten. Valloituksen jalkeen miehitetylla maalla ovat yleensa konstit vahissa. Silloin vallanpitajat kirjoittavat myos historian ja kertovat oman versionsa siita, mita kansa haluaa ja on halunnut.

Kansa ei kuitenkaan ole valttamatta ihan hampaaton. Sissisota ( guerilla -pikkusota) on ikivanha keksinto, joka suosii alivoimaista. Siina kaytetaan hyvaksi niin sanotusti epareiluja menetelmia, jotka ovat vahintaankin sukua terrorismille.

Espanjalaiset ja myos venalaiset kayttivat sissisotaa hyvalla menestyksella Napoleonin joukkoja vastaan ja myos Suomessa alettiin vuonna 1808 hyokata venalaisten huoltokuljetuksia ja pienia osastoja vastaan. Se huolestutti hyokkaajaa kovin ja syystakin.

Kuitenkaan venalaiset eivat vuonna 1808 ryhtyneet taistelemaan sisseja vastaan terrorilla, toisin kuin Isonvihan aikana. Siihen ei ollut varaa, koska Suomi haluttiin liittaa Venajaan ja pyrittiin saamaan mahdollisimman myotamieliseksi asialle -mika itse asiassa onnistuikin.

Ennen ensimmaista maailmansotaa kirjoittamassaan muistiossa muuan venalainen kenraalimajuri analysoi Suomen kansan harjoittaman vastarinnan merkitysta ja mahdollisuuksia ja otti esimerkeiksi seka Suomen sodan ajan etta ns. passiivisen vastarinnan ja aktivistien terroriteot.

Everstin mielesta vastarinta oli potentiaalisesti hyvin vaarallista ja siihen oli suhtauduttu liian hyvanahkaisesti. Suomalaista ”laillisuutta” oli kumarreltu kohtuuttomasti ja annettu terroristien lahes rauhassa tehda ja suunnitella tihutoitaan.

  Suuren sodan vallitessa kansan vastarinta Suomen kaltaisessa maassa, jossa venalaisten maara oli vahainen, saattaisi olla erittain vakava asia liittyneena esimerkiksi Ruotsin hyokkaykseen. Niinpa oli omaksuttava uusi linja ja kukistettava kapinoitsijat ja separatistit brutaalisti, laillisuuteen tuijottamatta. Eihan sodassa lakia lueta.

Suunnitelmat suomalaisten vastarinnan kukistamiseksi olivat olemassa, mutta ensimmaisen maailmansodan aikana niita ei kaytetty. Kokonaisuutena ottaen suomalaiset pysyivatkin emamaalle hyvin lojaaleina. Jaakariliike oli poikkeus, mutta sitakin kohdeltiin lahes silkkihansikkain ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=luntinen ).

Vain nelja suomalaista hirtettiin, heista kaksi varvaria ja kaksi viipurilaista huligaania. Mikali hirtettyja olisikin ollut vaikkapa neljasataa, olisi reaktio varmasti ollut aivan toisenlainen ja venalaisten kannalta paljon ikavampi. Suomalaisilla kavi todella hyva tuuri ensimmaisen maailmansodan aikana.

  Lojalisteilla, valinpitamattomilla ja Venajan armeijaan menneilla ”Mannerheimin jaakareilla” oli kaikilla luultavasti osuutensa asiassa. Sankarillisten jaakarien ja kellarijaakarien aika tuli sitten myohemmin. Heilla oli omat ansionsa omalla sarallaan.

Kansan mahdollisuudet vastustaa valtion vakivaltakoneistoa ovat historian kuluessa vaihdelleet. Jopa Nuijasodan aikana ne osoittautuivat hyvin huonoiksi.

Myohemmin Euroopassa vallankumoukset kuitenkin menestyivat 1700-1800-luvuilla yllattavan hyvin. Paljon riippui kansan motivaatiosta ja kyvysta ja halusta karsia myos menetyksia. Aseistetun kansan idea oli lahella kaikenlaisten utopistien sydanta ja vallankumoussodissa, esimerkiksi Amerikassa ja Ranskassa se osoittautuikin kykenevaksi lyomaan jopa ammattisotilaat. Samaahan tapahtui esimerkiksi Italiassa.

Aseet kehittyivat kuitenkin yha tehokkaammiksi etenkin 1800-luvun lopulta lahtien ja oli odotettavissa, ettei aseistetulla kansalla olisi enaa mitaan sanomista konetuliaseita, panssareita ja lentokoneita vastaan.

Indokiinassa havaittiin sitten yllattaen, ettei hyvin motivoituneen kansan sissisotaa ollut mahdollista voittaa edes nykytekniikalla. Viesti ei mennyt ensi yrittamalla perille ja lisaa opetusta saatiin sitten muun muassa Afganistanissa. Noissa sodissa oli kuitenkin mukana sellaisia tekijoita, joita ei juuri kannattanut etsia Euroopasta, alkaen uskonnollisesta fanatismista ja paatyen kulkukelvottomaan maastoon, joka toimi sissien hyvaksi.

Toki Euroopassakin sissisota oli merkittava ilmio seka toisessa maailmansodassa etta sen jalkeen. Seka Baltiassa etta Ukrainassa miehittaja sai monen vuoden ajan tuntea olevansa alituisessa hengenvaarassa. Kovin moni ei kuollut, mutta sitakin useampi pelkasi.

Mikali nyt historian kokemusten perusteella spekuloimme sissisodan mahdollisuudella Euroopassa, voinemme lahtea siita, etta tarvitaan muutama edellytys sen muodostumiseksi tehokkaaksi pelotteeksi.

Ensinnakin kansan taytyy omata kylliksi henkista kanttia asettuakseen kohtuullisen usein alttiiksi hengenmenolle ja muulle terrorille. Ellei tama edellytys tayty, ei mikaan voi sita korvata. Toiseksi kansalla on oltava tarpeeksi ja kyllin tehokkaita aseita ja kolmanneksi on oltava sopivaa maastoa ja myotamielista vaestoa, jonka keskuudessa voi toimia.

Ukrainassa sopivaa maastoa, aseita ja motivoituutta vaestoa on kasittaakseni erityisesti Lansi-Ukrainassa, jossa myos on alan perinteita. En kadehdi lainkaan niita miehitysjoukkoja tai kollaboraattoreita, jotka saavat tehtavakseen toimia siella.

Tietenkin miehitysvalta ensi toikseen takavarikoi kaikki mahdolliset aseet, mutta on selvaa, etta rekisteroinnin ulkopuolelle jaa aina melkoinen prosentti koko maarasta. Jopa Suomessakin on noin puolitoista miljoonaa luvallista asetta ja joitakin kymmenia/satoja tuhansia luvattomia. Joukossa on paljon sissien toiveaseita, tehokkaita kiikarikivaareita.

Halukkaat terroristit loytavat varmasti useimmissa muissakin maissa riittavan maaran aseita ja elleivat muuten loyda, niin ainahan jokin ulkopuolinen valta on valmis auttamaan, jos tallaista apua tarvitaan.

Sissisota on sotimisen muodista raakalaismaisimpia. Siina ei oteta vankeja eika kayda oikeutta. Todelliset ja kuvitellut vihollisen katyrit ja kollaboraattorit surmataan muitta mutkitta ja syntyva koston kierre ruokkii itseaan, kun miehitysvalta yrittaa tukahduttaa toiminnan ylimitoitetulla terrorilla. Tastahan on kokemuksia kaikista miehitetyista maista.

Terrorin ja vastaterrorin kierteessa kehitellaan myos yha sadistisempia kidutustapoja ja kostoa sovelletaan yha kauemmas varsinaisten toimijoiden piirista. Sanalla sanoen, normaali rauhanaikainen inhimillisyys jaa kauas taa ja ihmisen petomainen luonto nousee etualalle. Tama ilmio tunnetaan kaikista vastarintaliikkeista, vaikka sita ei jalkikateen mainostetakaan.

Sissisota, jota muistan joskus 1960-70-luvuilla nuorison piirissa naiivisti ihannoidun, on suurimpia onnettomuuksia, mita kansakunnalle voi sattua. Se myos jakaa kansan kahtia. Silti se on heikon viimeinen keino ja tuottaa korskealle hyokkaajalle aina menetyksia. Baltian maat, jotka eivat aluksi tehneet vastarintaa miehittajille, joutuivat sittemmin kokemaan sissitoiminnan kirot. Nyt metsaveljien perinnosta ylpeillaan.

Joka tapauksessa poyhkeat suurvallat, jotka kerskuvat armeijoillaan, ovat viimeisen puolen vuosisadan mittaan yha uudelleen saaneet kantapaan kautta oppia kunnioittamaan tuota paljon puhuttua ja puheissa ylistettya kansaa , jonka roolia ei kannata yrittaa kirjoittaa valmiiksi, kun laaditaan skenaario hyokkayksesta.

  Lahes aina kansalle joka tapauksessa viela jaa viela se viimeinen keino, mikali vastarinta saannollisen armeijan toimesta kay mahdottomaksi. Tama merkitsee henkista siirtymaa yha lahemmas apinan tasoa, mutta sehan lieneekin joka tapauksessa aikamme megatrendi.

Jarkensa sailyttaneen valloittajan onkin aina syyta viimeisen saakka valttaa menemasta liian pitkalle -mutta juuri siihen saattaa sissiliike sen halutakin provosoida. Vakivalloin hallussa pidetysta maasta saattaa kehittya sellainen avoin haava, etta sen hallussa pitaminen on valloittajalle pitkan paalle vain taakka ja kansallinen onnettomuus. Jopa Stalin ja Molotov nayttavat aikoinaan ymmartaneen taman asian riittavasti havainto-opetusta saatuaan.