Alykko ja patriootti

George Orwell, Sina ja atomipommi. Kirjoituksia 1940-luvulta . Suomentanut Timo Hannikainen. Kiuas 2021, 244 s.

George Orwellin ansiot totalitaarisen ajattelun armottomana kriitikkona tunnetaan ja tunnustetaan. Meillakin ns. alymysto pian Neuvostoliiton romahdettua ja taistolaishuuman haihduttua totesi, etta Orwell oli tietenkin oikeassa. Jokainenhan tuon ymmarsi, eika siina mitaan erityisia lahjoja tarvittu.

  Hieman myohemmin joku yritti joka tapauksessa vaittaa, etteivat Orwellin teokset olleet kirjallisesti minkaan arvoisia. En ihan paassyt perille siita, mika niissa tuota makutuomaria kaihersi, mutta ymmarran, etta jonkinlainen kosto oli kyseessa. Tuo mies sanoi ainakin sanottavansa vaaraan aikaan.

Itse asiassa Orwell ei ole mikaan helppojen latteuksien saarnaaja eika koskaan ryhtynyt kylman sodan sotilaaksi millekaan rintamalle. Han on intohimoinen totuuden ja selkeyden rakastaja, joka voi yllattaen potkaista myos pahaa-aavistamatonta aatetoveria tai sellaista, joka luulee taistelevansa hanen kanssaan samalla rintamalla.

Orwell ei nimittain ollut innostunut mistaan rintamista ja niiden yhteishengesta, ainakaan Katalonian sotakokemustensa jalkeen. Totuus kiinnosti hanta sellaisenaan ja niinpa han oli yhtaikaa patriootti, sodan vastustaja, brittilaisen typeryyden halveksija ja englantilaisen elamantavan ihailija, joka rakasti jopa englantilaista keittiota ja ylisti sita eraassa muistettavassa esseessaan.

Ennen muuta Orwell kuitenkin rakasti ja kunnioitti totuutta ja ruoski armottomasti sen halveksijoita ja erilaisia intellektuaalisia ketkuja, jotka kayttivat kykyjaan valheen puolustamiseksi. Hyvin vihainen Orwell oli myos englannin kielen runtelijoille ja fraasinikkareille, jotka yrittivat korvata ajattelua ontoilla sanoilla.

Vaikuttaa silta, etta Orwell aina sailytti kunnioituksensa sosialismin periaatteita kohtaan, kenties aina kuolemaansa saakka. Han kuitenkin inhosi sita, mita tuon nimikkeen alla todellisuudessa tarjoiltiin eika suostunut puolustelemaan huonoja asioita niiden muka hyvalla tarkoituksella.

Totalitarismi on tamankin kokoelman esseissa usein se vihollinen, jonka kirjoittaja haluaa paljastaa ja havittaa. Han uskoi, etta kaikkea kirjallisuutta uhkasi modernin valtion pyrkimys hallita yksilon tunne-elamaa.

Kyseessa ei siis ollut vain sellainen mahtivaltio, joka kaytti kaikkia keinoja sensuurista vankileireihin ja kuolemantuomioihin, vaan myos tavallinen, pehmeana esiintyva valta. Myos yhteiskunnan yleinen virta seka monopolit ja byrokratia olivat Orwellin mielesta vapaan ajattelun suuria vihollisia. Tana bannaysten ja wokeilun aikana asiaa tuskin tarvitsee erityisesti todistella.

Jo Orwellin aikana saattoi havaita, etta totalitaarisen nakemyksen mukaan historiaa pikemmin luotiin kuin tutkittiin. Nykyaan tama suuntaus on jo hallitseva myos niin sanotuissa liberaaleissa valtioissa ja asia nayttaa liittyvan siihen, etta itse liberalismin nimikkeen alla tarjotaan nyt tietynlaista totalitarismia.

Intellektuellien vapaudenkaipuu oli Orwellin havaintojen mukaan jo 1940-luvulla heikentynyt eivatka kirjailijat saaneet tukea toisiltaan joutuessaan totalitaarisen paineen alaisiksi.

Englannin kielen turmeltuminen harmitti suuresti totuuden ystavaa. Asian taustalla oli ilmeisesti se, etta vain selkeasti sanottu on selkeasti ajateltu. Ajattelun puuttumisen ja taman seikan katkemisen tai asioiden yleisen hamartamisen tarkoituksella kaytettiin tuohonkin aikaan paljon lainasanoja. Englannissa ne olivat lahinna latinasta ja kreikasta lainattuja.

Fraasit nayttavat Orwellin mielesta olleen lahinna rikokseen verrattavissa. Suuri kielen turmelija oli politiikka, joka koostui valheista, vaistoliikkeista, holmoydesta, vihasta ja jakomielisyydesta.

Huono ajattelu tuottaa aina huonoa kielta, mutta huono kieli voi myos turmella ajattelun. Orwell vihaa erityisesti fraaseja, jotka ovat aina vierella vaanimassa ja helppoja sijoittaa tekstiin, jonka kanssa niilla ei itse asiassa ole mitaan tekemista. Hanen mielestaan oli hylattava kaikki fraasit, jotka olivat kuluneet loppuun. Esimerkkejakin toki oli.

Esimerkkina havitettavista kielen sairauksista Orwell ottaa esille kaksinkertaisen kiellon ja uskoo, etta sen kayttamisesta voi parantua yksinkertaisesti muistamalla seuraavan varssyn: A not unblack dog was chasing a not unsmall rabbitt across a not ungreen field.

Eraassa taman kirjan esseessa kirjoittaja kasittelee Leo Tolstoita ja taman suhdetta Shakespeareen. Orwell osoittaa, etta Shakespearea kiivaasti vihanneen Tolstoin argumentit ovat hataria. Ovatko ne suorastaan valheellisia? Tama olisi kirjailijalle kuolemansynti eika Orwell mene ihan niin pitkalle. Joka tapauksessa Tolstoi on vaarassa ja tama juontuu hanen omasta maailmankatsomuksestaan, jonka epaonnistuminen nayttaa paljastuvan Shakespearen edessa.

Tolstoi oli aristokraattinen anarkisti, joka vanhoilla paivillaan halusi kieltaytya maallisista iloista ja tulla pyhimykseksi, mutta tormasi asian mahdottomuuteen, tilannettaan kuitenkaan tunnustamatta. Orwellin mielesta han oli Swiftin kaltainen ihmisvihaaja. Molemmat olivat suuria kirjailijoita, mutta, sanoisinko, omalla tavallaan vinksahtaneita.

Orwell mainitsee, ettei Tolstoi pitanyt taidetta itsessaan syntisena, mika minusta on omituinen vaite. Kylla hanen pamflettinsa Mita taide on? antaa juuri sen kasityksen asiasta. Sita paitsi tuo sama nakemys loytyy hanen Tunnustuksistaan . Hanen omakin tuotantonsa oli arvotonta…

Jotkut ovat havainneet vanhan Tolstoin ajattelussa nimenomaan totalitaarista henkea. Han vaati ihmisilta mahdottomia, selibaatista altruismiin ja kielsi kaiken jarjestyneen yhteiskunnan arvon. Jos pahalle ei saanut tehda vastarintaa, merkitsi se kaytannossa avointa valtakirjaa kaikille roistoille ja lurjuksille. Eipa ihme, etta myos Lenin arvosti suuresti Tolstoin toiminnan merkitysta tsaarinvallan murentajana.

Kiitoksia taas pienelle kustantamolle kulttuuriteosta. Orwellin esseet ovat klassikkoja ja niiden kasittelema problematiikka on yha taysin ajankohtaista.