Pyha hullu

Dmitri ?ostakovit?in muistelmat . Koonnut Solomon Volkov. Suomentanut Seppo Heikinheimo. Otava 1980, 361 s.

Venajassa on kasite jurodivyi ( юродвый , paino toisella tavulla), joka viittaa ns. Kristuksen tahden houkkiin eli sellaisiin ihmisiin, joiden sallittiin sanoa mita tahansa, koska heita ei voinut punnita tavallisen kansalaisen mittapuilla. Sellainenhan oli muun muassa Vasili Autuas , jonka nimea kantaa kaikkien tuntema katedraali Punaisella torilla. Nykyinen sanakirja antaa myos arkisemmat merkitykset hoyrahtanyt, kaheli (t?udakovatyi, nenormalnyi).

No, tassa kirjassa nimitetaan saveltaja Dmitri ?ostakovit?ia tuolla epiteetilla, enka olisi ihan valmis kaantamaan sita suomeksi millaan sanalla, en ainakaan noilla viimeksi mainituilla. Tuolla venalaisella sanalla kun joka tapauksessa nyt on myos se pyha vivahde ja assosiaatio.

Sanokaamme nyt vaikka sitten, etta tama saveltaja oli erikoinen persoona . Han paasteli joskus kaikenlaista neuvostojargongia suustaan tai ainakin nyt allekirjoitti sellaista, ehka katsomatta, mita oli kirjoitettu, koska ymmarsi sen joka tapauksessa olevan roskaa. Mutta kertoiko han Stalinille vasten naamaa epamiellyttavia totuuksia, kuten Vasili Autuas aikoinaan Iivana Julmalle?

Eihan tama oikein silta nayta, mutta haastattelija Solomon Volkoville han kylla puhui asiat halki. Siina saavat kuulla kunniansa niin Stalin kuin musiikin byrokraatit, mutta myos suurin osa koko Venajan saveltajia ja orkesterinjohtajia.

Muistelija on ennen muuta po?lostin vihollinen. Tama Vladimir Nabokovin lannessa kuuluisaksi tekema kasite tarkoittaa esimerkiksi tekosyvallisyytta, katteetonta paatosta he helppohintaista ylevyyden tavoittelua. Sellaista ?ostakovit? nakee kaikkialla, paitsi Neuvostoliitossa, minka hyvin ymmartaa, myos jonkin verran vanhalla Venajalla.

Taman sukulaisilmio on snobbailu. Muistelija ei voinut sietaa sita, miten joku kollega teatraalisesti muka voi pahoin kuullessaan mustalaisromansseja. Niita lauloi myos hanen isansa ja niista minakin voin sanoa rehellisesti nauttivani. Neuvostoaikana niihin liimattiin nimilappu: pikkuporvarillisuus.

Kun en itse ymmarra orkestroinneista enka paljon muustakaan sinfoniaorkesterin tyoskentelysta mitaan, en yritakaan selostaa, mita muistelija niista kertoo. Minulle on myos jaanyt salaisuudeksi, mista ihmeesta kuulijat niin tarkoin tietavat, millaisia asioita sinfonian musiikki kulloinkin kertoo.

Ainakin tama anti voi olla hyvin riidanalaista, kuten eraiden ?o?takovit?in teosten kohdalla. Vaikka ne oli savelletty Stalinin uhrien muistolle, niista vaannettiin vaen vangalla muistomerkki neuvostokansan urheudelle sen taistelussa saksalaisia vastaan.

?ostakovit? nostettiin 1930-luvulla tunnetusti tikun nokkaan itsensa Stalinin toimesta eraassa Pravdan artikkelissa Sekasotkua musiikin asemesta .(Sumbur vmesto muzyki).

Tama ei merkinnyt kuolemantuomiota sanan konkreettisessa merkityksessa eika lopulta muutenkaan, mutta sen psykologinen merkitys oli sanoin kuvaamaton. Damokleen miekka roikkui saveltajan ylla hanen elamansa loppuun asti.

?ostakovit? kuvaa elamaansa onnettomaksi, mutta oli hanella myos ystavia ja jopa toinen toistaan merkillisempia. Marsalkka Tuhat?evski, monen taiteilijan ystava ja viulunsoiton harrastaja kuului niihin, mutta se ei vetanyt saveltajaa mukanaan hautaan. Marsalkan hetkihan koitti vuonna 1937.

Muistan, miten hurjaa polemiikkia myos Suomessa kaytiin aikoinaan taman teoksen autenttisuudesta. Sellainen se ei sanan varsinaisessa merkityksessa olekaan. Kuten niin monet muutkin muistelmat, se on haamukirjoittajan kokoon parsima, tassa tapauksessa siis Volkovin.

Tahan, kuten kaikkiin vastaaviin muistelmiin sopii siis suhtautua hyvinkin varovasti, mutta ainakin se tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan eraaseen maailmaan, joka useimmille on muuten aivan tuntematon. Matamuna Heikinheimo lienee nauttinut saadessaan suomentaa sellaisen miehen tekstia, joka oli selvasti hanen sukulaissielunsa.

Sivumennen sanoen, jain ihmettelemaan erasta Sollertinskin (vanhemman) suuhun pantua lausahdusta, jonka mukaan venajassa ei ole sanaa, joka rimmaisi sanan totuus ( pravda ) kanssa. Mika vika sitten on sanalla krivda (vaaristely, sanasta krivoi , vino, kayra)?

Pelkkaa krivdaahan nuo viralliset musiikkielaman byrokraatit nayttivat paivasta toiseen suoltavan. Jurodivyillle riitti toita. Tai olisi riittanyt, jos han olisi suunsa aukaissut muillekin kuin haastattelijalle. Mutta enpa asiaa ihmettele enka sitakaan, etta nuo haastattelut maarattiin julkaisukieltoon saveltajan kuolemaan saakka.

Ihme, salaisuus ja auktoriteetti

Dostojevski pohdiskeli aikoinaan, etta kolme voimaa pystyi kahlitsemaan heikkotahtoiset kapinoitsijat: ihme, salaisuus ja auktoriteetti. Ne yhdessa muodostivat ns. suurinkvisiittorin kolminaisuuden ( триада великого инквизитора ).

Suurinkvisiittori oli ideologian palvelija, joka ei uskonut ideologiaan, mutta kylla sen palvelemiseen. Valhe, sen palvelemisen hyodyllisyys, oli siis hanen uskonsa kohteena.

Todellisuudessa tallainen henkilo kukaties oli todellinen 1400-luvun suurinkvisiittori Tomas de Torquemada tai sitten ei ollut. Dostojevskin omana aikana tata hahmoa tarjottiin myos Pyhan synodin yliprokuraattori Pobedonostseville. Historioitsija Mihail Hellerin mielesta se sopi erinomaisesti Stalinille.

Tuosta Karamazovien episodista on kirjoitettu paljon viisasta ja vahemman viisasta. Vaan lieneeko siina kyse tosiaankin ikuisesta ihmisluontoon kuuluvasta ilmiosta? Dostojevskille kyse oli jonkinlaisesta uskon korvikkeesta, joka itse asiassa oli saatanasta.

Mikahan nykyaan voisi edustaa tuota samaa voimaa, argumenttia, joka masentaa yritykset henkiseen vapauteen? Nykyaan ei liiemmin ole havaittavissa uskoa ylipaataan ja lieneeko sitten sen korvikkeitakaan. Ehka parjataan mainiosti ilmankin?

Usko, toivo ja rakkaus niita koskevan vaarennoksen eli ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin tilalla kuulostavat kovin utopistisilta paamaarilta, eivat ainakaan taida onnistua poliittisena ohjelmana. Mutta kukaties ihmisilla on kuin onkin joka tapauksessa taipumusta jonkinlaisen kvasiuskon omaksumiseen tanakin paivana? Ja ehkapa on niinkin, etta se monille on asia, joka mainiosti riittaakin.

Saattaa olla, etta woke-liike nostetaan arvoon ansaitsemattomaan, mikali sita verrataan uskontoon. ehka se sentaan on vain vahalahjaisimpien piirien molyava protesti, joka viime kadessa vain haluaa herattaa muutkin huomaamaan olemassaolonsa ja yrittaa esiintya tarkeana, vaikka silla ei ole siihen edellytyksia.

Dostojevski ajatteli, etta kauneus pelastaa maailman, kun rumuus taas sen tuhoaa. Armottomasti han otti rumuudesta esimerkeiksi kerjalaisakka Smerdja ?t?ajan ja taman pojan, Smerdjakovin. Jalkimmaisessa oli sangen pitkalle kehittynyt henkinen rumuus: alymysto oli tuhonnut hanelta uskon, mutta ei antanut mitaan tilalle.

Nyt sattuu tietenkin olemaan siten, etta intersektionaalisesta nakokulmasta katsoen nimenomaan nama henkilot olivat kaikkein kunnioitettavimpia ja moninkertaisesti sorronalaisina kenties juuri he ansaitsivat suurimman auktoriteettiaseman? Rumuus, tyhmyys ja raakuus olivat ja ovat vakavia asioita ja hyvin todellisia.

Toki Dostojevski ei viela kayttanyt intersektionaalisuuden kasitetta, vaan lienee lahtenyt siita, etta vain kristilliset usko, toivo ja rakkaus kykenivat ratkaisemaan myos smerdjakovilaisuuden ongelman, sikali kuin se oli ratkaistavissa.

Nykyaan kehitys joka tapauksessa on edistynyt ja edistyksellisin osa ihmiskuntaa lahtee aivan eri pohjalta kuin Dostojevski yrittaessaan ratkaista maailman pahuuden ongelmia.

Ajatelkaamme nyt sellaistakin asiaa kuin ihme, miraakkeli. Jo ennen Dostojevskin aikoja saatettiin todeta, ettei maailmassa enaa tarvinnut ajatella olevan ihmeita. Kaikella oli selityksensa, joten esimerkiksi maailman syntyminen ei periaatteessa ollut sen kummallisempi asia kuin, sanokaamme, omenamunkin keittaminen.

Ihmeina saattoi siis pitaa vain poikkeamista luonnonlaeista, ei niiden mukaan tapahtumista. Tallainen kuviteltu poikkeama olisi ollut vaikkapa ihmislapsen partenogeneettinen sikiaminen, joten oli lupa lahtea siita, ettei moista voisi ollenkaan tapahtua. Sita paitsi, jos nyt kuitenkin voisi, niin neitsyt voisi synnyttaa vain pojan. Tama siis ihmeista.

Mita salaisuuksiin, tulee, ne katosivat maailmasta ainakin periaatteessa jo ukko Freudin myota. Kaikki oppivat ymmartamaan asuvansa tunkion paalla ja kysymys oli enaa vain siita, viitsiko noita jatoksia tonkia vai ei. Monet ns. taiteilijat ainakin innostuivat asiasta ja yrittavat yhakin sinnikkaasti pelastaa maailmaa juuri tuota kautta, kaivaen, aina kaivaen syvemmalle.

Auktoriteetin oli ihminen ottanut Jumalalta jo 1700-luvulla ja julistanut omaavansa rajattoman vallan tutkia kaikkea maan paalla, alla ja ylla.

Sana Ihminen alkoi siis kuulostaa ylpealta, kuten voimme havaita vanhoista kirjoituksista. Kuka muistaa viela sellaisenkin kasitteen kuin luomakunnan kruunu ?

Mutta nyt ei ole enaa luomakuntaa eika varsinkaan kruunua, mika merkitsisi erivoisuutta, hierarkiaa. Ei muuten ole enaa yleista Ihmistakaan, vaan sen sijaan erilaisia kategorioita, joille yhteista on vain pyrkimys libidon tyydyttamiseen. Toisiaan ne eivat voi ymmartaa lainkaan, mutta sen sijaan ne kilpailevat siita, kenen ymmarrysta toistenkin tulisi totella.

Ihmeita tapahtuu jalleen. Koiraan poikiminen on yksi taman kategorian kirkkaimpia tai, sanoisinko raikeimpia esimerkkeja. Oikeastaan me kaikki ymmarramme, ettei sellaista tapahdu. mutta uusi uskonto velvoittaa meidan kuvittelemaan, etta kylla sita sentaan tapahtuu. Siina sita on kilvoittelemista, kun   uskoaan tahankin asiaan yllapitaa.

Entapa sitten salaisuus? Haluaako tama ymparillamme kukoistava Devotio moderna salata jotakin? Ei kai nyt enaa sentaan, talla vuosituhannella?

Itse asiassa historiassa on tuskin koskaan esiintynyt yhta laajaa ja voimakasta pyrkimysta pimittaa koko ihmiskunnan kehitykseen maaraavasti vaikuttanut lansimainen kulttuuri sellaisena kuin se oli kaksisataa-, sata- tai vain viisikymmenta vuotta sitten. Myos ”vaaria” tuloksia antavat tutkimukset leimataan suorastaan rikollisiksi.

Salaisuuden verhoa vedetaan yha enemman menneen ja myos nykyisen todellisuutemme eteen ja otetaan maailmaamme selittajiksi simppeleita vaitteita, joita ei saa julkisesti epailla, vaikka vain tyhmimmat voivat niihin varauksetta uskoa. Mutta saadyllisyys vaatii, etta on oltava uskovinaan. Nainhan se oli ennekin.

Entapa auktoriteetti? Nyt eivat enaa paavit eivatka keisarit maaraa, eika tutkimusta rajoita enaa edes tutkijoiden oma uskalluksen puute, silla kollegat nauravat, ellei viimeisiakin kysymyksia uskalla esittaa.   Vai kuinka se on? Kaikkea on uskallettu kysya jo ainakin pari vuosisataa. Yliopistot ovat pyhakkoja, jonne mikaan ulkopuolinen voima ei saa menna maarailemaan tieteen kysymyksista ja vastauksista.

Vai kuinka se taas onkaan? Voimme vain vilkaista amerikkalaisten kampusten historiaa parin viime vuoden ajalta voidaksemme vakuuttua siita, etta tieteen jumalat ovat vaihtuneet. Totuuden etsimisesta voidaan antaa rangaistuksia, myos yliopistoissa.

Taitaapa olla niin, etta uusi pseudouskonto alkaa jo olla vallassa lansimaisen sivistyksen sydamessa. Dostojevski nimitti aikoinaan Eurooppaa pyhien ihmeiden maaksi . Nyt han kukaties voisi todeta sen muuttuneen suurinkvisiittorin perintomaaksi, jossa ihme, salaisuus ja auktoriteetti vallitsevat sisallon tyhjyytta peittamassa ja pyrkimys yha syvemmalle rumuuteen, pahuuteen ja valheellisuuteen on korvannut vanhat totuuden, kauneuden ja hyvyyden ihanteet, jotka kulttuurin paamaaraksi asetettiin.

Terava ase

Keijo K. Kulha, Sotapropagandan valiojoukko 1941-1944 . Minerva 2021, 245 s.

Vuonna 1939 julkaisi Jaakko Leppo kirjan nimelta Propaganda. Ratkaiseva ase . Ensimmaisen maailmansodan kokemukset olivat osoittaneet, etta siella, missa tulirintama kesti tuhansien ja taas tuhansien miesten tapattamisen, saattoikin hyvin tahdatty poliittinen isku kotirintamalle romahduttaa koko sotakoneiston.

Venaja oli malliesimerkki tasta ja Saksassa nousi Dolchstoss-teoria eli vaite tikariniskusta taistelevan armeijan selkaan suureksi myytiksi, joka hyvin tehokkaasti siivitti Hitlerin tieta valtaan.

Propagandaa myos tutkittiin ahkerasti sodan jalkeen ja kaikkialla valmistauduttiin uuteen totaaliseen sotaan, jossa propagandarintama olisi ensiarvoisen tarkea. Radion aikakaudella sen torjuminen pelkan sensuurin avulla olisi erityisen vaikeaa. Oli myos opittava hoitamaan mielialoja ja torjumaan huhuja. Kaikki tama vaati laajaa koneistoa ja ymmarrysta siita, miten sita kaytetaan.

Sana propaganda tulee latinan sanasta propago , lisata, jatkaa, laajentaa, levittaa. Katolisen kirkon vuonna 1622 perustettu ja jesuiittojen hoitama Sacra Congregatio de Propaganda Fide tarkoittaa siis pyhaa uskon levittamisen laitosta, kollegiota. Saksaksi nimi on Kongregation f u r die Evangelisierung der Volker , espanjaksi voi kayttaa kahta muotoa: Congregacion para la Difusion de la Fe tai Congregacion para la Evangelizacion de los Pueblos. Uskoa ja hyvaa sanomaa (evankeliumia) kaytetaan siis tassa synonyymeina.

Sotapropagandassakin usko oli tarkea vaikuttamisen kohde ja valine. Hyvaa sanomaa voitiin tarvittaessa vuorotella pahan kanssa. Tarkeinta oli, etta oma sanoma kesti ja vaikutti ja vihamielinen vaikutus torjuttiin.

Jatkosodassa Suomi oli propagandarintamalla kahden tulen valissa, etten sanoisi taydellisessa motissa. Neuvostoliittohan tunki radioaalloillemme omaa propagandaansa, joka nyt ei yleensa ollut kovin tehokasta, mutta sen lisaksi oli samalla asialla Englanti, jonka kanssa myos olimme sodassa. Sen propagandaa ohjasi tarkoin pieni toimisto, Political Warfare Executive , joka maarasi mita suomalaisille oli milloinkin tarjottava ja miten, ja mista taas ei saanut puhua.

Myos Ruotsissa hermostuttiin perin juurin suomalaisten sodan pitkittymiseen ja yritettiin propagoida mahdollisimman nopeaa rauhaa, maamme omista nakokohdista valittamatta. Amerikassakin oltiin selvasti samalla kannalla.

Kun tahan viela lisataan, etta saksalaisetkin tarjoilivat meille hyvin epasuotavaa propagandakeitostaan, voidaan ymmartaa, etta toita propagandamiehille riitti. Mainittakoon, ettei vihollisen propagandan kuuntelu meilla ollut kiellettya, kuten Saksassa, jossa siita sai kuolemanrangaistuksen eika yksityisia radioita keratty pois kuten Neuvostoliitossa. Tassa oli omat riskinsa, mutta arvatenkin se lisasi oman evankeliumin uskottavuutta.

Valtion tiedotuslaitos eli VTL (Vetela) teki monipuolista tyota ja muun muassa tarkkaili mielialojen kehitysta erityisen organisaation (SAT-VIA) avulla ja pyrki myos hoitamaan niita saman verkoston kautta.

Mukana tassa tyossa olivat sangen suurella panoksella myos sosialidemokraatit, joiden taholta korostettiin, ettei suomalainen tyomies halua osallistua valloitussotaan ja pitaa kynsin hampain kiinni saavuttamastaan demokratiasta. Mikaan saksalainen tai venalainen systeemi ei ole Suomessa hyvaksyttava. Taman mukaisesti propagandaa myos suunnattiin.

Kun propagandan perusteita pohdiskeltiin, tuli esille sekin nakokanta, etta nimenomaan demokraattinen jarjestelma tarvitsi sita tukevaa propagandaa. Kommunistit ja natsit olivat kautta 1930-luvun ratsastaneet huimilla saavutuksillaan, jotka loivat maailman allikalla. Niinpa Suomessa moni kuvitteli, etta vain noissa maissa tehtiin kansan hyvaksi paljon ja meilla taas ei mitaan. Naiden harhaluulojen torjuminen oli haastava tehtava.

Vihollisella oli toki myos heikkoja kohtia ja meilla vahvoja. Neuvostoliiton leireista ja teloituksista meilla saatiin kuulla ensi kaden lahteista, kun vankeja aina silloin talloin pelastautui itarajamme yli tanne turvaan. Sellainen komento houkutteli vain kaikkein tyhmimpia ja katkeroituneimpia.

Englannin imperialistinen historia taas oli taynna vakivaltaa ja vaaryyksia. Puhuminen demokraattisten maiden rintamasta, jossa olivat mukana Neuvostoliitto ja Englanti, oli lopultakin pelkka kehno vitsi, vaikka englantilaisella kulttuurilla oli Suomessa myos ihailijansa ja syystakin.

Me suomalaiset sen sijaan olimme todellisia syntymademokraatteja, joiden kansanvaltainen mielenlaatu ulottui kauas historian hamaraan ja suomalaisen kylayhteison kaytantoihin. Meilla eivat feodaaliherrat kukkoilleet kansan niskoilla, vaan olivat saman lain alaisia kuin vapaat talonpoikammekin. Lailla oli maa rakennettu eika vakivallalla.

Tahan tapaan esitettiin propagandassa tilanteemme ja taustalla mestarina haari nuori historiantutkija Eino Jutikkala, joka oli myos VTL:n tuotantotoimiston paallikko. Tassa toimistossa maamme parhaat kyvyt laativat artikkeleita lehdistolle ja radiolle. Epailematta asioista annettu kuva muodostui yksipuoliseksi, mutta mika muukaan oli mahdollista aarimmaisen poleemisessa tilanteessa, jossa joka puolelta karjistettiin ja vaaristettiin asioita meidan vahingoksemme.

Keijo K. Kulha tunnetaan lukuisista sodan aikaan sijoittuvista kirjoistaan ja tama opus keskittyy nimenomaan VTL:n tuotantotoimiston ja sen tyontekijoiden historiaan. Se oli pieni piiri, mutta suorastaan hammastyttavan kyvykas, paatellen siita, etta sen piirista nousi perati kymmenen akateemikkoa, viisi ns. vanhamuotoiseen akatemiaan ja viisi uuteen.

Imponoiva tosiasia on sekin, etta sodan jalkeen perustetun Akatemian jasenista enemmisto kuului aluksi ns. ensimmaisen polven sivistyneistoon. Se siis koostui ruumiillisen tyon tekijoiden lapsista, joiden vanhemmat eivat olleet kayneet oppikoulua.

  Tarvinneeko sanoa, etta tassa oli taas vahva argumentti Jutikkalan suomalaista kansanvaltaisuutta korostavan nakemyksen puolesta. Akatemiaa perustettaessa oli Kalevalan julkaisemisesta kulunut sata vuotta eika noina Lonnrotin aikoina voinut viela lainkaan puhua suomalaisesta kansanopetuksesta tai edes suomesta sivistyskielena. Nyt sitten kansainvalista tasoa edustava akatemia oli todellisuutta…

Suomessa oli siis toteutunut yksi Ranskan suuren vallankumouksen tarkeimmista tasa-arvon ihanteista: carriere ouverte aux talents – kyvyt valtaan kantakirjavaen sijasta!

Tuotantotoimiston piirissa tyoskennelleita propagandisteja, joista tuli akateemikkoja, olivat Eino Jutikkala, Martti Haavio, Lauri Posti, Heikki Waris, Kustaa Vilkuna, G.H. von Wright, Toivo Pekkanen, Mika Waltari, Tauno Nurmela ja Matti Kuusi.

Kirjoittaja selostaa kiintoisasti naiden urakehitysta ja tyota VTL:ssa, taustoittaen valilla sota-ajan yleisempaakin kehitysta. Vaikka tamakin sodan rintama on hyvin tutkittu, taitaa se olla yleisessa tietoisuudessa varsin tuntematon, onhan se paljon vahemman dramaattinen kuin tulirintama, jolla veri vuoti ja hurme huppelehti. Silti se saattoi olla jopa ratkaiseva.

Yksi kiinnostava, mutta vahan julkisuudessa nakynyt instituutio, jonka merkitys suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan kehityksessa on ollut suuri, oli ns. Kesayliopisto . Se oli lahinna keskustelukerho, jonka piirissa kokoontui kansallisesti ajattelevia, paaasiassa liberaaleja voimia eri puolueista.

Kesayliopistoon kuuluivat mm. Vilkuna, Posti, Haavio, Nurmela ja Kuusi. Lisaksi sen kantavia voimia olivat aikoinaan U.K. Kekkonen ja L.A. Puntila. Sivumennen sanoen, olen ymmartanyt, etta instituutio toimii vielakin ja etta Kulha on sen keskeisia vaikuttajia.

Tallaisista yhteyksista ei kannata ruveta salaliittoteorioita rakentelemaan. Lienee ymmarrettavaa, etta urospuoliset lajitoverimme ovat aina tunteneet viehtymysta erilaisiin klubeihin ja tuntevat vastakin. Kuten Kulhan kirja mielestani vakuuttavasti osoittaa, kansallisesti ajattelevalla, maltillisella alymystolla oli sodan aikana suuri hetkensa isanmaan palveluksessa ja se kykeni hoitamaan velvollisuutensa hyvin.