Intelligentsija rulettaa

Suuren laatulehden kulttuuriosaston se juttu oli tassa eilen muuan kolmikko, josta kerrottiin otsikolla Painava sana .

Porukka rappaa kuulemma naisten oikeuksista ja turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksista . Samalla he haluavat jarjestaa hyvat bileet, kertoo lehti. Paaministeri halutaan lahettaa johonkin kaukaiseen maahan, jaadakseen. Kaikille pitaisi saada jotakin, valtiolta kai.

Yritan loytaa jutusta vihjeita siita, mahtaako talla porukalla olla jotakin alyllista toimintaa, mutta loydan vain viittauksen siihen, etta hekin haluavat murtaa myytteja ja aivan erityisesti sellaisen myytin, jonka mukaan jazz on jotakin vaikeaselkoista ja mita lie, hienoa.

Eihan se ole. Se on juuri yhta tyhjanpaivaista ja jonninjoutavaa, kuin on porukan muukin sanoma, ymmarran. Sehan komppaa metoo -kampanjaa ja paljastaa myos vitsien kertomisen todellisen olemuksen, joka on kiellettyjen mielipiteiden esittaminen.

Itseaan viela nuorempaa sukupolvea joku sankareista kertoo kasvattavansa lukemalla tyttarelleen iltaisin kirjaa Iltasatuja kapinallisille tytoille (sellainen kirja on oikeasti olemassa).

Kuten Orwellin Oseanian virallisessa historiankirjassa kerrottiin porvarisvallan aikaisista kauhuista, tuossa sadussa kerrotaan myos huikeita tarinoita. Muun muassa siita, miten italialaista pyorailijaa tultiin repimaan hiuksista, kun han osallistui naisena kilpailuihin.

Pieni lapsi sitten ajattelee, etta hitto, onko tallainen maailma joskus ollut.

No, ihan yhta suuressa maarinhan se on ollut olemassa kuin tuo Orwellin kirjassa kuvattu Oseanian virallisen historian mukainen menneisyys. Siis hieman sinnepain ja itse asiassa ihan toisin. Mutta siina sita sitten on historiankuvaa, tarpeeseen.

Jutun mukaan nama miehet sanoutuvat topakasti irti setailysta , minka ilman selityksia ymmarran olevan kiitettava asia. Yhta varmaa on, etta he ovat kaulaansa myoten mukana tateilyssa , mita kaiketi pidetaan ilman muuta kiitettavana. Ehka se onkin?

Jos nain on, ei ulkopuolinen voi kuin kumartaa, mitaan alyllisia argumentteja, joihin voisi vastata, ei ole nakyvissa ja tuskin koskaan mietittykaan.

Naiden kolmen yhteiskuva on symbolisesti tarkea. Siinahan ovat kuin ovatkin, kuten muuan sankari toteaa, aikakautemme Lenin, Marx ja Engel…

Niin.

No, tama kulttuuriplajays nyt loytyy paikasta, josta ei enaa aikoihin ole tottunut sen kummempia odottamaankaan.

Mutta taytyyhan tassa maassa viela alymystoakin olla, sanan vanhassa merkityksessa. Siis sellaisia ihmisia, joiden ajattelu nojaa argumentteihin ja jotka siis kykenevat itse muodostamaan mielipiteen ja sita myos muuttamaan, mikali paremmat argumentit siihen velvoittavat.

Rappaaminenhan ei kai ainakaan valttamatta vaadi enempaa musikaalisuutta kuin ajattelua, joten sen voi kuitata intelligentsijan slummiosastoksi. Mutta miten on sanan ammattilaisten kanssa? Ehkapa aikamme jarki, kunnia ja omatunto loytyvat silta suunnalta?

Toivoa taynna kaannan katseeni toimittajakuntaan. Havaitsen, etta Toimittajat ilman rajoja -niminen jarjesto on vaatinut aarimmaista vihapuhetta rangaistavaksi.

Kuulostaa hienolta: sehan on melkein kuin entisaikaista vannomista: pudotkoon taivas niskaani, jos valehtelen, viekoon minut piru, jos en maksa velkojani, annettakoon minulle potkut, jos vahankaan toheloin tyossani ja niin edelleen.

Samaan tapaanhan tassa sitoudutaan hyvaan ja manataan pahuutta pois pahoilla seurauksilla uhkaamalla. Ja samaan tapaan nayttaa oleellista olevan, milta asia kuulostaa ja millaisia asenteita sen voi arvella heijastavan.

Mutta mikapa on tassakaan tapauksessa koko asian varsinainen eli siis empiirisessa maailmassa kohdattava sisalto? Julkilausumassahan suorastaan pyydetaan luomaan lakipykala, jolla voidaan rangaista julkista sanaa tarvittaessa.

Mutta tuollaisia pykaliahan laissa jo onkin. Mikali julkisesti herjataan tai solvataan jotakuta tai kiihotetaan ihmisia jotakin kansanryhmaa vastaan, voidaan moisesta teosta maarata rangaistukseen. On itse asiassa osoittautunut, etta kovia rangaistuksia on maaratty jopa sangen tulkinnanvaraisissa tapauksissa. Niissa ei ole ollut kantajaa eika hyvitysta vaativia tahoja, eli kyse on ollut uhrittomista rikoksista.

On syystakin huomautettu, etta tallainen on epaterve tilanne ja etta lakitekstia olisi muutettava konkreettisemmaksi, ettei sananvapautta vaarannettaisi mielivaltaisilla tulkinnoilla.

Ammatikseen kirjoittavien luulisi olevan sananvapauden asialla ja tiukasti vaativan tai vahintaankin lampimasti kannattavan juuri tallaista muutosta lakiin.

Mutta mita tekevatkaan Toimittajat ilman rajoja . He esittavat, etta julkisen vallan puuttuminen kirjoitteluun tehtaisiin taysin mielivaltaisesti tulkinnanvaraiseksi. Tama nayttaisi ainakin koskevan tapauksia, joissa kirjoittajan emootiot ja asenteet ovat toisenlaisia kuin jotkut toivovat.

Vihapuheen kriminalisointi merkitsee yksinkertaisesti avoimen valtakirjan antamista sille, jonka mielesta jokin mielipide loukkaa hanta. Enemmankin, se antaa taman valtakirjan jopa sille, joka haluaa tulkita tallaisen loukkaantumisen olevan tietyssa tapauksessa mahdollista.

Puoli vuosisataa sitten puuhattiin niin sanottua rauhanlakia . Rauhan vastustaminen oli ja on tietenkin niin torkea asia, etta sen kriminalisointi kuulostaa saadyllisen ihmisen korvaan prima facie aivan oikealta ja kohtuulliselta.

Mutta mitapa asia olisi merkinnyt kaytannossa? Sita emme tieda, koska tuota lakia ei koskaan saadetty. On kuitenkin perustellusti arveltu, etta rapsuja olisi tullut Neuvostoliiton rauhanpolitiikkaa epaileville tai rienaaville, YYA:n halventajille ja monolle, monille muille, aina rauhankasvatuksen epailijoita myoten.

Pelkka uhka olisi tehokkaasti suitsinut kriittista kirjoittelua aivan tietyista asioista. Sellaistahan nimittain oli ja aika paljonkin.

Nyt sattuu olemaan niin, etta tuo tana paivana esille nostettu vihapuhe on sisalloltaan vahintaankin yhta epamaarainen ja tulkinnanvarainen kuin rauhan/rauhanajatuksen loukkaaminen.

Vihapuheen kieltamista perustellaan tuossa johtavien intellektuellien tuottamassa dokumentissa silla, etta toimittajiin kohdistuvat kampanjat saattaisivat aiheuttaa heissa taipumusta varoa sanojaan. Asialla on jopa ihan oikea englanninkielinen nimi: chilling effect .

Suomeksi tama tietenkin   tarkoittaa vain sita, etta uutta sensuurilakia kaivataan siis siksi, ettei toimittajien tarvitsisi karsia negatiivisesta palautteesta…

Enpa muista moisia argumentteja esitetyn edes missaan diktatuurivaltiossa. On taysin kasittamatonta, etta ammatikseen kirjoittavat ryhtyvat vaatimaan aivan koykaisin ammattikuntaperustein sellaista sensuurilakia, jota minka tahansa diktatuurin tai suvaitsemattoman hallinnon on helppo sitten kayttaa mielensa mukaan.

Typeryys pysyy typeryytena huolimatta siita, ovatko asenteet kaiken sallivia vai kaiken kieltavia ja tuodaanko niita julki runomuodossa tai suorasanaisesti.

Ilkeat kriitikot sanoivat aikoinaan Venajan 1800-luvun intelligentsijasta, ettei se osannut mitaan eika tiennyt mitaan, mutta ihaili kylla sen sijaan rajattomasti omia asenteitaan.

Tama saattaa olla karjistys, silla jokin tolkkuhan se sillakin porukalla oli. Ei se ainakaan huutanut julkista valtaa apuun kieltamaan omien mielipiteidensa arvostelemista.

Kenraalit kirjoittavat

P.N. Wrangel, Kenraali Wrangelin muistelmat . Karisto 1989 (1. painos 1930), 344 s. P.N. Krasnov, Kaksoiskotkasta punalippuun I , Otava 1924, 379 s.

Yleensa kenraalit eivat sodissa kaadu, vaan vetaytyvat niiden jalkeen elakkeelle ja alkavat kirjoittaa. Usein nuo kirjat ovat jasentenvalisia selvityksia, joissa menetetyt voitot ja tohelointien syypaat kerrataan ja unohdetut saavutukset nostetaan niille kuuluvaan arvoon.

Jokainen kenraali sentaan kantaa mielessaan vastuuta tuhansien miesten kuolemasta ja rampautumisesta, joten onhan asiat syyta perustella niin itselle kuin muille.

Pjotr Nikolajevit ? Wrangel oli ansioituneen monitoimimiehen ja muistelijan Nikolai Jegorovit ? in poika ja siis hankin kenraali Hannibalista juontuvaa murjaanisukuakin, osittain.

Wrangelin komea kuva t ? erkessilaistakissa ja papaha paassaan on kaikille Venajan kansalaissotaa edes jotenkin tuntevalle tuttu. Vaikka ei kasakoihin kuulunutkaan, komensi Pjotr usein kasakkajoukkoja, muun muassa siperialaista Nert ? inskin rykmenttia.

Siella han tutustui myos sellaisiin sangen kiinnostaviin hahmoihin kuin ”hullu paroni” Ungern-Sternberg ja atamaani Semjonov, jotka myohemmin johtivat paikallista kapinaliiketta bol ? evikkeja vastaan. Valitettavasti naita kuvataan vain pikaisesti.

Maailmansota, jossa Venajan armeija kayttaytyi urhoollisesti, vallankumous, jossa tolkuttomuus sai vallan ja joka ennen pitkaa johti koko maan tuhoavaan oklokratiaan, kuvataan kovan ja maaratietoisen, mutta oikeudenmukaisen ja karismaattisen johtajan nakokulmasta.

  Tama ainakin on lukijalle valittyva vaikutelma ja asianmukaisesti muistelija jatkaa jasentenvalisia selvittelyja ja kertoo, kenen olivat ne ratkaisevat virheet, joiden takia sota havittiin.

Sivumennen sanoen, se oli hirmuista sotaa, jossa oman maan alueet ja kansalaiset joutuivat vuorotellen paikalle vyoryvien armeijoiden jyraamaksi.

Kymmenien tuhansien miesten ja hevosten yllapito riitti jo sinansa raunioittamaan maan, mutta lisaksi tuli viela pidattelematon ryosto ja terrori, joihin jotkut komentajat suhtautuivat kuin valttamattomaan pahaan: nain tekevat bol ? evikitkin ja hehan ovat nyt voittamassa, vai mita?

Sita paitsi armeija sai aina tuhansia vankeja. Mitahan niille oikein mahdettiin tehda? Vangittuna pitaminen ainakin oli ylivoimainen tehtava.

Kun vapaaehtoisarmeija vetaantyi Krimille, oli se tuskin enaa edes armeija. Pikemmin se oli ryysylaisjoukko vailla huoltoa, toivoa ja taistelutahtoa.

Wrangel otti vastaan taman joukon johdon elattelematta turhia kuvitelmia voitosta. Sen sijaan oli kyettava tuhoutumaan kunnialla.

Ihme kuitenkin tapahtui. Wrangel sai jarkevilla uudistuksillaan paikallisen vaeston puolelleen ja valoi intoa armeijaansa, joka pystyikin huomattaviin suorituksiin. Bol ? evikit joutuivat ahtaalle ja heidan tunnuksikseen tuli ”Kaikki Wrangelia vastaan!” ja ”Wrangel on yha elossa, lopettakaa hanet armotta!” Plakaatit laati alan klassikko Dmitri Moor.

Epailematta Wrangelin armeija sailytti kunniansa ja puolentoistasataa tuhatta henkea peraantyi sitten Krimilta Konstantinopoliin ja sielta edelleen eri maihin.

Wrangelin laivaston aluksia joutui muun muassa Tunisian Bizertaan, josta Suomen armeija osti muutaman sille kuuluneen jarean tykin, jotka lienevat yha jossakin rannikollamme, en nyt muista missa.

Wrangel on kirjoittavaksi kenraaliksi melko tavanomainen ja harrastaa muun muassa aika lailla lahteiden selostamista, mika on toki myonteista taman genren kohdalla.

Wrangelin maine lienee ainakin nyt kaikkialla voittopuolisesti myonteinen. Samaa ei voi sanoa hanen kaimastaan, Donin kasakka Pjotr Nikolajevit ? Krasnovista.

Krasnov kasakkajoukkoineen oli ensimmaisia niista, jotka yrittivat panna kampoihin sille bol ? evikkiklikille, joka oli kaapannut vallan Pietarissa. Hanen pieni osastonsa onnistuttiin kuitenkin likvidoimaan ja han jai itse vangiksi, mutta vapautettiin kunniasanaa vastaan.

Bol ? evikeille annettua kunniasanaa ei kai kuitenkaan pidetty kunniassa ja kenraali matkusti kotitanhuvilleen Donille ja aloitti siella bol ? evisminvastaisen taistelun, joka tuli kuuluisaksi saalimattomyydestaan. Krasnov tukeutui sittemmin saksalaisiin ja siirtyi myohemmin itsekin Saksaan riitaannuttuaan vapaaehtoisarmeijan komentajan Denikinin kanssa.

Saksassa Krasnov siirtyi kannattamaan Hitleria ja jopa taman hyokkaysta Neuvostoliittoon. Kenraali uskoi, etta Hitler voisi nyt vastavuoroisesti toimia Venajan pelastajan roolissa, kuten Aleksanteri I oli aikoinaan pelastanut Preussin.

Liittoutuneiden voitettua luovuttivat valapattoiset englantilaiset Krasnovin ja muut kasakat Neuvostoliitolle (operaatio Keelhaul ). Krasnov hirtettiin maanpetturina.

Tama tarina lienee yleisestikin tunnettu. Ainakin minulle sen sijaan oli yllatys, etta kenraali kunnostautui myos kaunokirjailijana, joka kirjoitti perati 41 teosta.

Kolmiosainen Kaksoiskotkasta punalippuun kuvaa nuoren sotilaan kehitysta ihanteellisesta ja naiivista kornetista kenraaliksi, joka lopulta tapetaan t ? ekan kellareissa.

Olen ehtinyt lukea kirjan ensimmaista osaa vasta puoleen valiin, mutta olen taysin hammastynyt. Enpa odottanut, etta kovassa maineessa oleva kasakkakenraali kirjoittaa niin herkan elaytyvasti ja alykkaasti venalaisen yhteiskunnan eri piireihin kuuluvista ihmisista ja heidan sielunelamastaan.

Mutta Krasnoville ehdotettiinkin aikoinaan jopa Nobelin palkintoa. Olisikohan sellainen mahtanut pelastaa hanet teloitukselta? Ehka tama kunnianosoitus ainakin auttoi Knut Hamsunia?

Lehdet valvovat

Hataran muistini mukaan se oli Pontus Artti, Suomen lahettilas Moskovassa 1920-luvulla, joka jattaessaan asemapaikkansa pohdiskeli yleisen ilmapiirin merkitysta maiden valisille suhteille ja tassa tapauksessa nimenomaan Suomen ja Neuvostoliiton valisille.

Muistiossa joka tapauksessa korostettiin, etta nykyaikainen sota ei ala tuosta vaan, yhdella kaskylla kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan sita taytyy ensin valmistella, jopa vuosia. Valmius sotaan on hankittava muokkaamalla yleista mielipidetta ja rakentamalla infrastruktuuria, aina strategisista teista ja rautateista lahtien.

Muistion kirjoittaja joka tapauksessa suositteli, ettei pitaisi edesauttaa tallaisen prosessin kehittymista. Sodanvaaran vatkaaminen julkisuudessa saattaa tosiaan edesauttaa sellaisen syntymista.

Sitten kun paastiin puhumaan jalkiviisaudella, saattoivat jotkut sanoa, etta nainhan siina sitten kavi, kun sita asiaa jatkuvasti hoettiin ja toiset taas, etta enkoma sita sanonu . Mina sita viisas olin ja muut tyhmia, totesivat molemmat.

Munan ja kanan ongelma on ikituore eika sita liene syyta tassakaan yrittaa ratkaista. Olennaista kai on, etta mielialojen suotuisa tai epasuotuisa kehittyminen on prosessi, jossa osapuolet voivat ruokkia toisiaan. Fiksumpi lienee se, joka koettaa epatervetta menoa hillita.

1920-luvulla harjoitettiin Suomessa laajaa sotilasvakoilua ja maanalaista toimintaa, jonka tarkoituksena oli aseellinen toiminta maahan hyokkaavan vihollisen saapuessa. Tasta olisi halukkaille paljon uutta materiaalia tarjolla siina aineistossa, jota Venajalta on hiljattain saatu Kansallisarkistoon. Lehdetkin tiesivat asioista aikoinaan hiukkasen.

1930-luvulla taas riitti lehdissa juttua kummituslennoista ja punalaivaston harjoituksista. Vuonna 1938 iski jo Helsinkiin suoranainen paniikki, kun kaikki saivat paahansa, etta nyt ne sitten tulevat.

Tulivathan ne sitten, myohemmin, tai oikeastaan vain yrittivat tulla. Jalkeenpain tietenkin on aina loytynyt joku, joka vaittaa, ettei sellaista edes yritetty ja muuan pelle jopa vaittaa, etta valtava lentoarmada saapui kevaalla 1944 Helsinkiin varta vasten pudottaakseen pomminsa mereen…

Mutta tama vie jo sivupoluille. Joka tapauksessa sota sitten syttyikin, eika suomalaisille jaanyt muuta mahdollisuutta kuin taistella tai antautua. Jalkimmaista ei tapahtunut ja on toki mahdollista, etta asiassa oli osansa juuri silla moraalisella varustautumisella, jota meilla harjoitettiin. Ehkapa siis annetaan sille plusmerkki, eika valiteta?

Historiassa syiden ja seurausten loytaminen on useinkin jopa mahdotonta. Erityisesti asia koskee tapauksia, joissa yhden riittavan syyn toteaminen ei ole mahdollista. Varautuminen sotiin erilaisissa tapauksissa on jokaisen yleisesikunnan arkipaivaa ja tuskin erityisesti Suomen suunnalla selitettavissa minkaan lehtikirjoittelun avulla.

Mutta kyllahan sita kirjoiteltiinkin, puolin ja toisin.

On kuitenkin otettava huomioon, etta meilla tuolloin suuret ja vakavasti otettavat lehdet kayttivat varsin saadyllista puheenpartta. Varsinainen haukkuminen, johon sivumennen sanoen naapuri antoi yllin kyllin aihetta, tapahtui pienten poliittisten ryhmakuntien pienten aviisien toimesta.

Naapurissa Suomi-kuvaa taas kehiteltiin tavalla, josta antavat riittavan kasityksen jo ne pilakuvat, joita silloin talloin julkaistiin, ihan hauska kirjan aihe, muuten.

Mutta kaikki tama kuuluu aikakauteen, joka itse asiassa oli yhden pitkan eurooppalaisen sisallissodan kahden kauden valinen tauko. Neuvostoliitto oli avoimesti terrorivaltio ja samanlaiseksi kehittyi myos Saksa. Ei niilta kannattanut odottaa mitaan saadyllisyytta ja jo pelkastaan tama tosiseikka antoi oman savynsa aikakaudelle ja sen odotuksille.

Odotukset tayttyivat runsain mitoin ja se sota, jonka oletettiin tulevan, oli ihan yhta paha kuin oli pelattykin. Asiaa ei suinkaan parantanut se, etta siihen oli niin hyvin valmistauduttu. Jotkut tosin muistavat aina valittaa, etta olisi pitanyt sijoittaa asian valmisteluun paljon enemman, mutta olihan sille rahalle muutakin kayttoa.

Nykyisia lehtia lukiessa tulee aina silloin talloin mieleen, etta kovasti nayttavat monet uskovan sotien merkitykseen myos nykymaailman ongelmien ratkaisijana. Rahaakin tarvittaisiin jo nyt, ja paljon.

Toki Venaja on ollut asiassa edellakavija ja joistakin ehka nayttaa, etta se on saanut sen vaarallisen kasityksen, etta vakivalta kannattaa.

Itse rohkenen asiaa epailla. Venaja on niin perusteellisesti ryypannyt fataalinsa , kuten Paasikivi sanoisi, etta se tuskin pystyy korvaamaan itselleen aiheuttamaansa vahinkoa koskaan eli siis yhden sukupolven mittaan.

Sen sijaan, etta Euraasian unioni olisi EU:n kaltainen tai mieluummin jonkin verran parempi ja jasenilleen turvallinen yhteiso, jolla on tassa maailmassa myos taloudellista ja sivistyksellista merkitysta, on Venajan naapureina vain joukko kyrailevia ja epaluuloisia naapureita, jotka kynsin hampain varjelevat itsenaisyyttaan.

Russofobinen hysteria, josta mielestani voi puhua, on tietenkin ensi sijassa Venajan johdon omasta typeryydesta aiheutunut tila. Vanhaan venalaiseen tapaan siina on haluttu saada tulosta aikaan komentamalla ja lyomalla ja paasty juuri vastakkaiseen tulokseen.

Muistakaamme nyt vaikkapa Venaja-suuntauksen mennytta suurta kannatusta sen naapurimaissa, Ukraina ja Georgia raikeimpina esimerkkeina.

Mutta olipa syy kenen tahansa, ikavaa ja vaarallista jannityksen kiristamisen prosessia ei pida ruokkia. Meidan nykyinen lehdistomme on nostanut valtavan haloon siita, etta venalaiset ostajat ovat hankkineet nimiinsa tontteja Turun saaristosta. Niiden kautta kulkee perati 7.9 prosenttia maamme ulkomaankaupasta…

Mieleen tulee, etta luojan kiitos, noita tontteja ei ole valtateiden varsilla. Voin vain kuvitella, miten vaikkapa nelostie voitaisiin katkaista piikkimatoilla, joita pikkuhiljaa kasattaisiin johonkin venalaisten hallitsemaan latoon.

Mutta en viitsi maalata enempaa uhkakuvia, muut ovat sita tehneet jo aivan riittavasti.

Kun taman asian vatkaaminen muutama vuosi sitten alkoi, suosittelin, etta poliisi menee ja tekee kotietsinnan. Mikali miinoja, raketteja ja tykistoa loytyy, on se takavarikoitava ja julistettava valtiolle menetetyksi. Sita paitsi lienee hyvin helppoa tarvittaessa tuhota nama kohteet tulella ja mie… anteeksi puskutraktoreilla, mikali kansallinen turvallisuus niin vaatii.

Nyt kuuluu loydetyn kolme esinetta, joita epaillaan kerailyaseiksi.

Mainitsemalla taman en toki halua vahatella koko asian potentiaalista vaarallisuutta koko kansalliselle olemassaolollemme ja tulevien sukupolvienkin turvallisuudelle.

Se nyt kuitenkin tekisi mieleni sanoa, etta valtavan metelin nostaminen asiasta toki palvelee roskalehdistoa, joka on aina rahastanut sensaatiolle.

Se, etta nuo synnyttavat vuoret saavat aikaan vain naurettavan hiiren, on taas tallaisissa yhteyksissa se tavallinen tarina, joka ei edes naurata ketaan. Onhan itse ihanan karmaiseva sensaation nautinto juuri se asia, jota lukijat lehdista haluavat.

Ja ketapa lehdisto palvelisi, ellei lukijoitaan?

Siinapa kysymys. Ei se nyt havaintojeni mukaan ainakaan normaalia, rauhallista kehitysta palvele.