Sananvapauden sankarit

Sananvapauden sankarit olivat aikoinaan niita, jotka uhmasivat sita mahtavaa valtiokoneistoa, joka halusi pimittaa totuuden. Siina oli riskinsa, mika tiedettiin.

Venajalla levisivat samizdat ja tamizdat . Ne, jotka kunnioittivat totuutta enemman kuin pelkasivat systeemin ja sita nuoleskelevien kostoa, ottivat riskin ja lukivat ja levittivat totuutta sen itsensa vuoksi. Eihan siita kukaan palkkaa maksanut.

Sananvapauden ehdoton arvo vapauden yhtena tunnusmerkkina oli tuohon aikaan niin itsestaan selva, ettei sen kiistamiseen ollut halukas edes Neuvostoliiton virallinen taho.

Koska silla ei ollut varaa sallia itse asiaa, se todisteli falskisti juuri itse harjoittavansa suurinta mahdollista sananvapautta. Tuota nimiketta muka kuitenkin myos vaarinkaytettiin ja sen varjolla pyrittiin esimerkiksi mustamaalaamaan sosialismin todellisuutta, joka objektiivisesti juuri edusti suurinta mahdollista vapautta.

Sellainen myyrantyo ei tietenkaan kuulunut sananvapauden piiriin ja siksi kaikki maailman rehelliset ihmiset (eras suosittu neuvostolainen ilmaus) ilmaisivat syvan halveksuntansa niille, jotka sananvapauden valheellisten tunnusten alla parjasivat kaikkien tyolaisten isanmaata.

Journalistin ammatti ei Neuvostoliitossa ollut rehelliselle ihmiselle kaikkein helpoimpia. Vaarana olikin tilanne, etta siihen valikoituisivat vain kaikkein kyynisimmat lurjukset, holmojen ohella tietysti.

Nain ei kuitenkaan kaynyt. Tutustuin itsekin, neuvostosysteemin ollessa viela maineensa huipulla, pariin journalistiin, jotka ymmarsivat, mista on kysymys ja pyrkivat tuomaan kehiin rehellisyytta niin paljon kuin se niissa oloissa oli mahdollista. Muistan, etta eras tuttavani jopa kertoi, ettei edes kaynyt aanestamassa, koska ei halunnut tukea valhetta.

Se oli jo vaarallista leikkia. Eihan sen takia enaa leirille lahetetty, mutta systeemi ei edes peitellyt sita, etta mielipiteidensa takia ihmisia kohdeltiin eri tavoin. Luikurit ja holmot olivat erityisessa suosiossa.

Ne, jotka taman koulun kavivat, osasivat arvostaa perinteista lansimaista vapautta, jonka ydin kiteytyi Voltairen tunnetussa lausahduksessa, jonka mukaan asiasta voitiin olla eri mielta, mutta mielipiteen ilmaisemisen oikeutuksesta ei. Sananvapaus oli pyha.

Tuntuu kuin tasta olisi kulunut kokonainen aikakausi. Nyt ollaan Suomessa vaatimassa sananvapausrikoksista ehdotonta vankeutta ja eturiveissa ovat journalistit…

Koska ehdoton vankeus meilla on nykyaan varsin poikkeuksellinen menettely, jollaista ei hevin haluta tuomita edes torkeille vakivaltarikollisille, on sitakin kiinnostavampaa, etta sita vaaditaan henkilolle, joka on todellakin vain kirjoittanut jotakin tai ainakin sallinut kirjoitettavan.

Asiaa on varmaankin -nain luulen- motivoitu silla, etta mahdollinen kova tuomio antaa riittavan pelotusvaikutuksen myos niille, jotka joskus tulevaisuudessa mahdollisesti haluaisivat tehda jotakin samanlaista. Vankeushan tunnetusti ei paranna rikollisia ja on sita paitsi valtiolle kovin kallista.

Miten sananvapautta sitten oli vaarinkaytetty? Kyseinen henkilo oli ainakin julkaissut luvatta Sanoma Oy:n laatimaa aineistoa (mahdollisesti jopa kommentoiden, en tieda) seka julkistanut jonkun itseaan koskevan salaiseksi luokitellun dokumentin. Sita paitsi teot oli tehty pyrkien taloudelliseen hyotyyn.

Kun mainittu Sanoma Oy on itse tehnyt tasmalleen samaa, kysyy jokainen jarkensa sailyttanyt lukija, mita niin kauheaa tuo sananvapausrikollinen oli tehnyt, etta juuri hanet pitaa vangita, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien toimitusta ei?

Itse asiassa tuo hirmuinen syyte sisaltaa muitakin kohtia. Niita ovat laittomat rahankeraykset (pikkusummista) ja sitten viela laiton uhkaus, jota ei suinkaan tehnyt syytettyna ollut henkilo, vaan hanen keskustelupalstallaan jokin ulkopuolinen taho, jostakin syysta ja kukaties johonkin aivan tiettyyn paamaaraan pyrkien.

Puolustuksen mukaan kyseessa ei ollut perinteinen lehti, vaan uusi ja moderni sananvapauden instituutio, jolla ei ollut vastaavaa paatoimittajaa (onko sita internetilla?), vaan jokaisella oli ihan oikea vapaus tehda mielensa mukaan ja sitten kai myos tarvittaessa kantaa itse se vastuu. Yleensahan kommentoijien henkilollisyys selviaa, jos niin halutaan.

Syytteeseen kuuluu myos tuo politiikan saralla kuuluisaksi tullut kiihottaminen kansanryhmaa vastaan ja olihan siella myos torkea kunnianloukkaus. Nama ovat kovin venyvia ja tulkinnanvaraisia kasitteita, kuten on saatu todeta parissa oikeudenkaynnissa, jotka eivat taida jaada oikeuslaitosemme historiaan sen loistavimpina sivuina.

En puutu tassa sen enempaa tuohon oikeusjuttuun, joka valitettavasti uhkaa muodostua ikavaksi farssiksi ja halyttavaksi yritykseksi kuristaa sananvapautta. Ratkaisuahan emme viela voi tietaa, mutta huomiota herattaa, etta syytetty ei paase edes vastaamaan vapaalta jalalta.

Totean vain, etta surkeaksipa on toimittajakunnan moraali mennyt, kun sen piirista ei nayta kuuluvan mitaan aania sananvapauden puolesta. Toki tassa nyt hyokataan juuri sita vastaan. Tuleepa hauskasti mieleen 1970-luvun mielenosoitusten termi ”sananvapauden monopoli”. Siihenhan sita nakojaan pyritaan.

Hurjimpia aloitteita, joita olen talla alalla koskaan kuullut, on journalistipiireista esitetty lisatty suoja toimittajalle vihapuhetta vastaan.

Toimittaja halutaan siis rinnastaa virkamieheen, jonka virkatoimien tukena on koko valtion (ei siis puolueen…) arvovalta. Toimittaja nostettaisiin tassa siis tavallisen kansalaisen ylapuolelle ja hanella olisi ex cathedra puhuessaan ainakin jonkinlainen koskemattomuus…

Ensimmainen reaktio ikapolveni edustajalta on epausko: milta vuosisadalta nama puheet oikein ovat? Vastaus kuuluu, etta ne edustavat nimenomaan 2010-lukua ja poikkeavat rajusti siita, mika olisi ollut mahdollista viela viime vuosituhannen lopulla. Orwellin vuosi 2050 lahestyy.

Ymmarran mainiosti, etta itse kukin haluaa pitaa tyonsa ja pitaa sen takia niin sanotusti molyt mahassaan, mikali hanen oikeudentajuaan loukkaa moinen ilveilyoikeudenkaynti.

Nainhan suurin osa toimittajista toimi myos 1970-luvun Neuvostoliitossa. Ei kai se muuta olisikaan voinut tehda. Mutta sikalainen systeemi nyt oli mita oli ja jokainen tiesi mita se oli.

Sodoma ja Gomorra havitettiin sen takia, ettei sielta loytynyt riittavasti hurskaita eli oikeamielisia ihmisia. Neuvostoliitto taas tuhoutui sen takia, etta heita sittenkin lopulta loytyi riittavasti. Kaiketi oikeus tapahtui molemmissa tapauksissa.

On pakko sanoa, etta olen kovin imponoitu toimittajakunnan nykyisesta asenteesta, joka ilmenee suurena vaitiolona.

  Haluaisin todella tietaa, miten monet toimittajat todella ja ihan oikeasti pitavat tuota mainitsemaani taman hetken suurta sananvapausjuttua aitona taisteluna aidon sananvapauden puolesta ja yhteiskuntaa turmelevaa valhemediaa vastaan ja miten monet taas ovat sita mielta, etta kyseessa on falski ja lapinakyva hyokkays kilpailijaa vastaan, vielapa itse sananvapauden periaatetta torkeasti loukaten.

Holmoja ja opportunistejahan maailmassa on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ei siina mitaan uutta tai jarkyttavaa ole. Mutta onko tuo oikeamielisten eli hurskaiden maara nykyisissa oloissa kaynyt yha pienemmaksi?

Joskus ennen meilla oli median piirissa aina vaihtoehtoja. Jos niin sanottu edistysvaki hehkutti sosialistisen vapauden onnea, oli silla aina myos vastavoimansa. Onko sellaista nyt?

Ehkapa me tosiaan elamme parhaassa mahdollisessa maailmassa, kuten niin moni ajattelija on yha uudelleen paatellyt. Tasta ei kuitenkaan seuraa, etta me itse edustamme myos suurinta mahdollista hyvetta. Meidan aikamme on tainnut jopa oppia sita halveksumaan ja eihan se oikein taidakaan elattaa, saati kannattaa.

Kelpo mies paikallaan

Nikolai Gerard. Suomen unohdettu kenraalikuvernoori/ Н . Н . Герард . Забытый генерал - губернатор Финляндии . Toimittaneet Arja Rantanen & Olga Sendhardt & Paivi Happonen & Jussi Nuorteva. Kansallisarkisto 2017. 434 s.

Kansallisarkisto on tehnyt kulttuurityon julkaisemalla vuosina 1906-1908 Suomen kenraalikuvernoorina toimineen Nikolai Gerardin muistelmista Suomea koskevan osuuden ja hieman muutakin, hyvin kiinnostavaa materiaalia.

Kirjaan liittyy myos huolellisesti tehty johdanto ja erinomainen kuvitus ja komeahan se on muutenkin. Harvinainen ratkaisu on panna suomalainen ja venalainen teksti vierekkain, mika muistuttaa lahinna kielten oppimateriaaleista, mutta eipa tuo haittaakaan.

Ainakin siina on nyt erinomainen lahja historiasta kiinnostuneille venalaisille ystaville.

Nikolai Gerardin kanssa suomalaiset tulivat hyvin toimeen. Hanen uransa Suomessa alkoi mahdollisimman miellyttavissa merkeissa eli marraskuun manifestin toimeenpanolla. Ihmiset tervehtivat uutta kenraalikuvernooria riemulla, josta tama oli liikuttunut.

Gerardin kauteen liittyi myos koko maailmassa ainutlaatuisen aanioikeusreformin toimeenpano. Muistelmissaan Gerard kuvailee myos sita, miten tama asia, johon liittyi myos naisten taydet poliittiset oikeudet, esiteltiin keisarille. Kaikessa karuudessaan kohtaus on herkullinen.

Monta muutakin herkullista kuvausta ajan suurista ja pienista hahmoista muistelmiin sisaltyy. Keisarin aiti, Maria Fjodorovna alias Dagmar oli tunnetusti varsin aktiivinen Suomen puolustaja, kun taas hanen miniansa Aleksandra suhtautui maamme oikeuksiin varsin kylmasti.

Itsevaltiuden ilmapiirissa henkilokohtaiset suhteet ja juonittelut olivat keskeinen osa politiikkaa ja Gerard kertoo, miten hanen politiikalleen pantiin koko ajan kapuloita rattaisiin ns, vanhojen bobrikovilaisten toimesta. Niiden takapiruna hovissa toimi ilmeisesti muun muassa keisarin suosiossa oleva palatsikomendantti Dmitri Trepov.

Gerard kuvaa yhteistyotaan suomalaisten kanssa suurelta osalta erinomaiseksi ja hanen luotettavana aisaparinaan tassa oli, yllatys, yllatys, Leo Mechelin ja yleensakin perustuslailliset voimat. Vanhasuomalaisista ei Gerard puhukaan oikeastaan mitaan.

Toki Mechelinia, joka oli julkaissut kirjan Suomen perustuslaeista, pidettiin Suomen-syojien piirissa itse paapiruna, joka oli keksinyt koko tarinan Suomen valtiosta. Han oli kuitenkin periaatteen mies, jolla oli rajoitetut paamaarat, ei seikkailija eika vehkeilija.

Kun myrskyista aikaa elettiin, joutuivat suomalais-venalaiset suhteet monta kertaa koetukselle. Viaporin kapina, Viipurin manifesti, pommitehtailu Kannaksella, ns. Voima-liiton paljastuminen ja muut vastaavat hyvin vakavat asiat aiheuttivat ongelmia suuriruhtinaskunnan ja valtakunnan yhteistyolle.

? ovinistiselle lehdistolle ne olivat, kuten sanotaan tai sanottiin, gefundenes Fressen ja etenkin Novoje Vremja oli ehtimiseen niin Suomen kuin uuden kenraalikuvernoorin kimpussa.

Gerardin muistelmat todistavat kirjoittajan intelligenttiydesta. Han ei yksioikoisesti maarittele ihmisia hyviksi tai huonoiksi eika varsinkaan silla perusteella, kannattivatko he hanen kanssaan samoja nakemyksia vai ei. Jokaisesta merkittavasta henkilosta loytyy hyveiden ohella myos paheita.

Stolypin teki aluksi myonteisen vaikutuksen, mutta paljastui pikkusieluiseksi pyrkyriksi. Witte oli suurempi mies, mutta nayttaa jotenkin romahtaneen duumakaudella, jolloin olisi voinut olla hanen suuri hetkensa.

Keisari oli uskomattoman heikko ja ujo, mutta omalla tavallaan valloittava. Han olisi ilmeisesti mieluummin ollut jossakin muualla kuin vallassa. Jopa tyttojen kutsuminen tanssiin oli nuorelle Nikolaille hirmuinen haaste. Hanen aitinsa, entinen Tanskan prinsessa Dagmar oli taas hurmaava persoona ja luotettava ystava, mutta kiinnostunut etupaassa seurapiirielamasta.

Gerardin ura tarjosi paljon tilaisuuksia tarkkailla Pietarin suurmaailmaa, jota jokaisen korkeassa virassa olevan taytyikin tarkkailla. Myos silta osin kirja on aarreaitta. Suomalaisista Pietarissa pyrki ja paasikin korkealle Konstantin Linder, jonka kirjoittaja leimaa tyhjanpaivaiseksi tuulenpieksajaksi.

Suomessa han ihaili ja kunnioitti Mechelinin valtiomiestaitoja ja moraalisia ominaisuuksia, jotka kylla joskus hieman lipsuivat. Kaiken kaikkiaan Gerardin kertomasta tulee se vaikutelma, etta Suomessa olisi ilmeisesti kyetty saamaan aikaan toimiva suhde Venajaan, mikali liikkeella ei olisi ollut tiettyja hairikoita.

Ennen muuta naihin vastuuttomiin aineksiin kuuluivat Voima-liiton ymparille kokoontuneet vehkeilijat. Tuo aseiden kalistelu nayttaakin olleen aivan olennainen syy siihen suomalaisvastaisuuteen, jota lehdet sitten hehkuttivat ja joka paasi myohemmin vaikuttamaan valtakunnanduumassa.

Vanhojen bobrikovilaisten kiukkuinen Suomen-vastaisuus on tunnettua, mutta vahemman tunnettua on niiden Suomelle lojaalien henkiloiden vaikutus ja ajattelu, joihin myos Gerard kuului. Ei ole ihme, etta Ohrana valvoi myos Gerardin toimia.

Oli oikein ja kohtuullista, etta itsenainen Suomen valtio myonsi sitten 1920-luvulla Gerardille ja hanen puolisolleen elakkeen ja paikan Halilan parantolassa, jonne muutti Pietarista myos toinen kenraalikuvernoori, Boeckman.

Gerardia tapaamassa kavi myos toinen lakimies, K.J. Stahlberg ja molemmilla lienee ollut melko samanlaisia nakemyksia Suomen ja Venajan suhteista ainakin siihen saakka, kun Suomi sitten joutui itsenaistymaan.

Nythan me jo katselemme noitakin asioita aivan eri perspektiivista kuin kerran aikalaiset. Gerardin aikana joka tapauksessa maidemme suhteet (niin, Suomi oli oma valtionsa, vaikka ei itsenainen) hoidettiin niin hyvin kuin se tuossa hairikoiden, provokaattorien ja demagogien ilmapiirissa oli mahdollista, joutuu lukija paattelemaan.

No, muistelmat ovat muistelmia, kuten jokainen ymmartaa ja joutuu lahdekritiikkia harjoittaessaan ottamaan huomioon. Kiitoksia joka tapauksessa kirjan julkaisijoille, se tayttaa kylla merkittavan tyhjaksi jaaneen tilan!

Vaikka kirja on niin hyva ja kiintoisa, on pakko hieman tukistaa toimittajaa. Huolimattomuusvirheisiin kuuluu, etta on sekoitettu ruhtinas ja suuriruhtinas , keisarillinen korkeus ja majesteetti, lokakuun vallankumous ja lokakuun suurlakko tai vaitetty perustuslaillisten olleen bobrikovin myotailijoita.

Sattuuhan naita tekevalle. Yhta asiaa en kuitenkaan sulata. Juutalaisille maaratty asuinalue eli черта оседлости on kylla englanniksi Pale of Settlement . Kun nyt kuitenkaan englanti ei ole maamme virallinen kieli, pidan sallimattomana tuon alueen kutsumista nimella Pale .

Eihan silla lyhytta suomalaista nimea toki ole, mutta eikohan sovita siita, etta nimitetaan sita sitten vain juutalaisten asuinalueeksi tai lyhyesti juutalaisalueeksi .

Villakoiran ydin

Richard Vinen, The Long ’68. Radical Protest and Its Enemies . Allen Lane 2018, 446 s.

Nuori englantilainen historian professori on ryhtynyt tutkimaan yhta uudemman historian mysteerioista, hullua vuotta 1968.

Ymmarran kiinnostuksen tahan aiheeseen. Kirjoja onkin jo ilmestynyt aikamoinen liuta, Saksassakin maara lienee kymmenissa, pikaisen kirjakaupan selailun perusteella. Das Tolle Jahr oli aikamoinen Tollhaus siellakin, siis Lanti-Saksassa.

Vinenin kirjan lopussa on muuan huvittava ja paljonpuhuva kuva, ehka kirjan dramaattisin. Siina nuori mies heittaa hattunsa palavan auton paalle ja vieressa oleva tytto valmistautuu tekemaan saman rituaalisen uhrauksen.

Kuva on vappuriehasta Jyvaskylassa ja siina poltetaan omia ylioppilaslakkeja. Auto on opiskelijoiden ostama romu ja sytytetty poliisin luvalla. Heittaja kuvassa on Mikko Pyhala, myohempi suurlahettilas.

Myohemmin sama seremonia toistui Mikkelissa, jossa hattunsa poltti Erkki Liikanen, myohemmin merkittava yhteiskunnallinen toimihenkilo.

Kirjoittaja toteaa kuvan osoittavan, etta protestiaalto ulottui Euroopan joka kulmalle. Suomalaisia erikoisuuksia han ei ryhdy selostamaan, vaikka ne tutkijalle voisivatkin antaa kiinnostava nakokulman koko asiaan yleensakin. Tehtava on kuitenkin vaativa, kuten voi ymmartaa.

Vinenin tarkoittama pitka ’68 tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ranskalaisten kayttama termi Les annees soixante-huit, jotka ulottuvat vuodesta 1962 (Algerian sodan paattyminen) vuoteen 1981 (Mitterrandin ensimmaisen hallituksen virkaan astuminen).

Kirja on ihan nuhteeton kokoelma Euroopan ja Amerikan tapahtumia ja prosesseja noilta vuosilta. Siina on pohdintaa ja analyysia ja kirjoittaja nayttaa kunnioittavan kohdettaan asianmukaisesti, valttaen liian helppoja selityksia.

Silti kirjasta mielestani puuttuu jotakin oleellista. Mista tuossa hullussa vuodessa oikein oli kyse? Kirjoittaja esittaa, etta siina olivat mukana hyvinvoivat maat, joissa radikaali protesti suuntautui valittuja hallituksia vastaan.

Toisaalla han luettelee sen komponentteja: nuorten kapina vanhoja vastaan, poliittinen kapina militarismia, kapitalismia ja poliittisia vallanpitajia vastaan ja kulttuurinen kapina, joka pyori rock-musiikin ja elamantyylin ymparilla

Totta joka sana. Pelkaan kuitenkin, etta kaytetty lahestymistapa ei riita ilmion syvempaan ymmartamiseen. On toki sinansa tarkeaa tietaa, mita tapahtui, millaisia syita asioille esitettiin ja millaisia taustatekijoita voidaan loytaa. On niin ikaan syyta tietaa, mita tuosta kaikesta jai jaljelle ja miten nuo aikansa kapinalliset sijoittuivat myohemmin yhteiskuntaan.

Asian syvempi ymmartaminen vaatii kuitenkin enemman. Goethen Faustia lainatakseni, taytyy loytaa villakoiran ydin, des Pudels Kern . Siis se paholainen, joka kaikkea liikutti.

Itse muistan yhta ja toista noista ajoista, kuten moni muukin. Muistin varaan ei kuitenkaan herra viela huonetta rakenna. Se on petollinen ja hatara. Silti minusta tuntuu, etta Vinen, nuori mies, on ollut kirjaa kirjoittaessaan liian rationaalinen, lukemistaan dokumenteista huolimatta han ei ole edes uskonut tai kyennyt kuvittelemaan, miten syvaa jarjettomyys saattoi aikanaan olla.

Kirjan teemana on siis protesti ja sellainenhan on yleensa pohjimmiltaan rationaalista toimintaa, reagointia johonkin. Toki se tassa tapauksessa suuntautui kansan itse demokraattisesti valitsemia hallituksia vastaan, mika asettaa sen outoon valoon. Silti lukijalle jaa kasitys, etta kysymys oli vain jyrkemmista poliittisista vaatimuksista kuin mita vakiintunut poliittinen jarjestelma oli tottunut asettamaan tai valmis hyvaksymaan.

Kun tuloksia ei syntynyt, siirryttiin sitten siella taalla jopa terroriin ja tietenkin taas petyttiin. Mutta ihmisethan oppivat erehdyksistaan. Ehkapa 1968 oli vain groteskin liioittelun ja katteettoman optimismin vuosi poliittisessa toiminnassa. Ja sehan sentaan jatti jalkeensa myos paljon pysyvaa ja myonteista, vai kuinka?

Voihan sen niinkin nahda. Mielestani aikakauden todellinen luonne ei kuitenkaan tata tieta kulkien viela paljastu. 1968 oli aito hulluuden hetki, jota kuvaamaan tarvittaisiin uusi Egon Friedell, joka kukaties oli itsekin sopivasti hullu voidakseen ymmartaa kaltaisiaan.

Mielestani kohtaamme tassa saman ongelman, kuin kuvatessamme ns. poliittisia pyhiinvaeltajia. Heidan mielettomat ihastumisensa omiin ideoihinsa ovat selvapaisen ihmisen mielesta koomisia ja tulkitsemme ne helposti tyhmyyden hedelmiksi, mita ne sanan jossakin mielessa tietysti ovatkin. Mutta se ei ole koko tarina.

Kummassakin tapauksessa, seka vuoden 1968 kiliasteilla etta Neuvostoliittoa ja Kiinaa ylistaneilla pyhiinvaeltajilla on tiettya psyykkista samanlaisuutta. Tervejarkista ja tasapainoista ihmista molempien touhut naurattavat ja han tulee ajatelleeksi, etta hanen edessaan on alykaapioita.

Nain ei toki ole. Vuonna 1968 voimme kylla nahda uskomatonta logiikan uhmaamista ja aivan lapsentasoista hyvauskoisuutta, mutta usein niita osoittavat hyvin alykkaat henkilot.   Viisaita he kylla eivat ole.

Vinen itse kysyy, mika oli vuonna 1968 se juttu , the Thing . Asia kiinnosti aidosti myos Enoch Powellia, josta tuli 68-joukon inhokki hanen pidettyaan kuuluisan maahanmuuttopuheensa. Se ansaitsee kunniapaikan aikakauden poliittisessa historiassa, mutta tulkittiin aikoinaan juuri siten kuin vastaanottajien valmiudet edellyttivat.

Se minuakin kiinnostaisi, tuo itse asia .

Luulen, etta villakoiran ytimen loytaminen on hyvin haastava tehtava. Nyt jo aikuisiksi varttuneet ja vanhuksiksi muuttuneet nuoret eivat useinkaan edes pysty muistamaan niita asioita, jotka heita todella aikoinaan liikuttivat ja joihin he hartaasti uskoivat. Ne on aktiivisesti unohdettu.

Tietysti liikkeella oli myos tuohon aikaan monenmoisia ohjelmia ja uskomuksia ja eri ryhmilla oli kullakin omansa. Yhta tai kahta yleisavainta koko aikakauteen saattaa olla mahdoton loytaa muuten kuin aivan banaalilta tasolta, tilastoista.

Sekin on epailematta tarkeaa. Mutta tarkeaa voisi olla myos tutkia sita ajattelun ja kayttaytymisen akillista muutosta, jossa irtauduttiin niin nopeasti ja taydellisesti menneesta.

Ehkapa juuri tuo suhteen katkaiseminen menneeseen voisikin olla yksi noista avaimista? Siihen liittyi luontevasti eraanlainen ajattelun oikosulku, joka ilmeni rationalisaation ja samalla koko jarjen auktoriteetin hylkaamisena yleensakin.

Muutoksen ymmarramme vertaamalla historiallista ja sosiologista esitysta. Historioitsija ymmartaa ja pitaa tarkeina niita perusteluja, jotka ovat, sanokaamme, tasa-arvon puuttumisella siina tai tuossa asiassa.

Sosiologi, ainakin 60-luvun sosiologi sen sijaan esittaa ja myos nakee vain vallitsevan tilanteen, jonka helposti havaitaan tai ainakin katsotaan sisaltavan vaaryyden. Se on korjattava, ja piste!

Tama on epailematta primitiivista, mutta menee hyvin kaupaksi niille, jotka jostakin syyta haluavat tallaista tavaraa ostaa. Nykyinen feminismihan noudattaa tata samaa ajattelutapaa yha.

En kuvittele sanovani mitaan erityisen uutta ja tuoretta, kun totean, etta sosiologialla oli 60-luvun radikalismille valtava merkitys. Siita tuli sen metodologia, jonka avulla sivuutettiin historia ja samalla koko se porvarillinen ideologia eli marxilaisessa merkityksessa vaara tietoisuus , joka oli ihmisen ja hanen onnensa valissa.

Tama on vain yksi puoli aikakauden uudesta psykologiasta. Joka tapauksessa Vinen mielestani jattaa suotta huomiotta sen uuden ajattelun ja uuden psykologian merkityksen joka innoitti hullun vuoden hulluutta ja vasta teki sen mahdolliseksi.

Kun nuoret haastoivat vanhempansa, oppilaat opettajansa ja alaiset esimiehensa, kyseessa oli mielettomyyden voitto, stultitia triumphans .

Aivan vastaavaa oli tapahtunut myos Neuvostoliitossa ensimmaisen viisivuotissuunnitelman aikana ja samaa tapahtui vuonna 1968 myos Kiinassa. Naissa tapauksissa koko kampanja oli maaratietoisesti ylhaalta kasin jarjestetty. Tyhmille annettiin lupa astua viisaampiensa paikalle.

Euroopassa tapahtui samaa, mutta spontaanimmin. Olennainen kysymys kuuluukin: mista nuoriso sai paahansa, etta se oli patevampaa arvostelemaan asioita kuin ne, jotka olivat hankkineet tietoja ja kokemusta?

Jarjen hylkaaminen on tassa avainasia. Puheet vuoden 1968 suurista ideologeista ovat tyhjia. Hyvin harva luki noiden kaapin paalle korotettujen kamarioppineiden munkkilatinaa eika kukaan luultavasti saanut siita mitaan tolkkua, koska sellaista ei ollutkaan.

Sen sijaan noihin oppineisiin voitiin kylla viitata, mikali olisi pitanyt vastata hankaliin kysymyksiin. Olennainen ydin uudessa opissa oli kuitenkin yksinkertainen: vaatikaa mahdottomia, silla se on upeaa ja sallittua ja kertoo teista hyvaa.

Aitoa uskoa utopiaan oli varmasti liikkeella ja paljonkin. Jan Myrdalin Raportti kiinalaisesta kylasta on taman asenteen monumentti. Tokihan uskoakin tarvittiin hulluuden nostamiseksi puujaloilleen.

Suuri kynnyskysymys saattoi sittenkin olla tarvittavan royhkeyden loytaminen. Nuorisohan normaalisti ymmartaa tietyn kognitiivisen epataydellisyytensa ja juuri sen vuoksi janoaa lisaa viisautta ja kuluttaa sen hankkimiseen tyota ja vaivaa. Vuonna 1968 oli toisin. Se katsoi olevansa jo ilman muuta valmis ja oikeutettu opettamaan hulluutta kaikille muillekin.

Kysymys kuuluu, miten tahan tultiin psykologisesti? Kun asia selvitetaan, niin saattaa olla, etta juuri sielta loytyy ajan henki, se villakoiran ydin, joka elahdytti sita mielettomyytta, joka kerran, akkia ja yllattaen sai uuden nuorisokulttuurin joukot valtaansa koko lantisessa maailmassa.

Muuten, vuoden 1968 symbolisoima kulttuurivallankumous oli luultavasti kaannekohta myos koko lansimaiden psykologiassa.

Sen jalkeen suhde muuhun maailmaan ei enaa ole ollut entisensa. Se imperialistinen ylemmyydentunto ja sivilisaatiomissio, joka oli liittynyt eurooppalaisuuteen, sai antaa tilaa anteeksipyytelylle ja itseinholle. Euroopan ja yleisemminkin lannen degradaatio oli siirtynyt uudelle tasolle ja tullut tiedostetuksi.

En puhu siita, oliko kyseessa hyva vai huono asia. Ehkapa se on sivuseikka. Rappio nyt vain kuuluu kaikkeen kehitykseen sen yhtena vaiheena. Vuosi 1968 on tassa suhteessa merkittava virstanpylvas.