Hurraa!

Niin sanottu hurraaisanmaallisuus on tassa maassa ollut suhteellisen harvinaista sielunsairautta.

Sen piiriin on joka tapauksessa kai laskettava muuan laulu, jonka kertosakeessa lauletaan: ”Hurraa, hurraa, hurraa!”

Kyseessahan on tietenkin se Oolannin sota , jonka sanoja pohtiessa tulee pian siihen tulokseen, ettei niissa ole totta yhtaan ainoata lausetta, ellei sellaiseksi lasketa ”Oolannin rannat ne raikuivat ja fastningin muurit ne kaikuivat”. Sen informaatioarvo on kuitenkin vahintaankin vaatimaton.

Toisin kuin laulussa sanotaan tai annetaan ymmartaa, ei engelsmannilla ollut viittasataa laivaa tai kolmeakaan sataa. Vihollisen meininki oli ampua se fastninki murskaksi ja sen he myos tekivat, ottaen asianmukaisesti sotavaen fangeiksi .

Suomen poikien kerrotaan kuitenkin ampuneen, mika ei ole ihan valettakaan, mutta lahinnahan ne olivat noita Venajan poikia, jotka ampuivat. Omaa vakea toki.

Mutta mitapa merkitseekaan historiallisen todellisuuden banaalisuus silloin, kun paatarkoituksena on paasta laulamaan ”hurraa, hurraa, hurraa!”

Kylla kai terve sielu aina valilla pienta hurrausta kaipaa. Sana lienee vanha janitsaarien sotahuuto, joka tarkoittaa ”tappakaa ne!”, mutta ei sita kukaan enaa kirjaimellisesti ymmarra. Kukapa sita paitsi ei olisi laulanut alle kaksikymppisena juovuspaissaan Kauhavan rumasta vallesmannista ja sen tappamisesta, vaikka ei olisi Kauhavalla edes kaynyt, saati etta oikeasti hautoisi jotakin kataluutta silla suunnalla?

En ymmarra lainkaan niita, joiden mielesta isanmaallisuus olisi paha asia sinansa. Toki se helposti saa vahintaankin holmoja muotoja, mutta sellainenhan on epataydellisessa maailmassamme vaistamatonta. Patriotismi on kuin onkin jo iat ja ajat ollut elamisen arvoisen elaman tukipylvas tassa maailmassa. Bertrand Russellin vaihtoehdoksi lanseeraaman matriotismin sisallosta en tieda mitaan konkreettista ja se on tainnut jaada vain luonnoksen asteelle.

Selvaa joka tapauksessa on, tai on tahan mennessa ollut, etta jokainen kansakunta tarvitsee oman historian ja myos sellaiset symbolit, joita voi kayttaa, kun tekee mieli hurrata. Meille suomalaisille tama oli polttavan ajankohtainen kysymys 1800-luvulla ja kun kiire oli, riensivat apuun ensimmaisina kirjailijat ja onneksi jopa suuret kirjailijat.

Topeliuksen Valskarit ovat suurta kirjallisuutta ja aikoinaan hyvin ajan hermolla. Koko Eurooppa heratteli tuolloin kansallista menneisyyttaan ja kirjailijat ja maalarit loivat kuvia sankariajoista.

Runeberg ei ollut sen huonompi ja mika parasta, hanen parhaat runonsa eivat olleet onton pateettisia eivatka edes hurraaisanmaallisia muutamaa merkittavaa poikkeusta lukuun ottamatta. Epailematta sodan todellisuus jai Vanrikeista puuttumaan ja enemman tai vahemman falskit ylaluokkaiset kunniakasitykset projisioitiin myos sinne, missa niita tuskin oikeasti oli.

Mutta runouden tehtavana ei olekaan varsinaisen banaalin todellisuuden kuvaaminen. Isanmaallisuus tarvitsi symbolinsa ja kansakunta historiansa. Siina sita nyt sitten oli.

Kaikella on aikansa ja niin Runeberg kuin Topelius ovat nyt jo jaaneet varsin pienen piirin harrastukseksi. Vaino Linna antoi Runebergille hirmuisen iskun ja Topeliuksen hahmot kuuluvat nykyaan jo sellaiseen todellisuuteen, jota suuri yleiso ei ymmarra ja josta se ei viitsi kiinnostua.

Mutta toki meilla yha on kansallinen kirjallisuutemme. Se, joka ei tunne Vaino Linnan teoksia, ei yksinkertaisesti ymmarra suomalaista kulttuuria sellaisena kuin se oli 1950-luvulta 1990-luvulle. Luulenpa, etta tuota porukkaa alkaakin jo olla enemmisto.

Kyllahan Tuntematonta tarjotaan katsottavaksi yha joka itsenaisyyspaiva, mutta mahtaako se nykynuorisolle merkita sen enempaa kuin tuo lapeensa ontto ”Oolannin sota” sille, joka nousuhumalassa tarvitsee jotain tunnelmaan sopivaa laulua? Se jannite matalan katseen ja virallisen isanmaallisuuden valilla, joka kerran oli Tuntemattoman keskeinen elementti, tuskin siita enaa valittyy uusille sukupolville.

Eipa kai tasta suurtakaan vahinkoa koidu. Tulee kuitenkin miettineeksi, millaista isanmaallisuutta uusi polvi mielessaan rakentaa ja mihin se sita tarvitsee, jos tarvitsee.

Jo 1960-luvun radikaalit selittivat, etteivat he sellaista tarvitse yhtaan mihinkaan. Kansainvalisyys oli paivan sana, vaikka oli tuskin kayty Tukholmaa kauempana ja vaikka suurin osa ei esimerkiksi ollut koskaan nahnyt elavaa neekeria , kuten silloin sanottiin. Mutta olihan niita elokuvia ja kirjojakin. Kuviteltu yhteiso se oli tuo kansainvalisyyskin ja se sita vasta olikin.

Kuvitelmat nationalismin vanhanaikaistumisesta alkoivat kuitenkin nayttaa ennenaikaisilta, kun seurasi urheiluyleisoa, jonka kiljunnassa oli helppo havaita psykopatologisia piirteita. Asiaa kylla mutkistaa se, etta reaktiot ovat suunnilleen samanlaisia olipa kyseessa oman maan tai oman kaupungin joukkue ja kuuluipa tuhon joukkueeseen keta tahansa. Kaiken takana on ilmeisesti jonkinlainen tarve paasta hurraamaan jostakin, vaikkapa sitten aivan kuvitellusta syysta.

Nykyaan, kuten myos Rooman rappion aikana, sirkuksesta on tullut jonkinlainen omaa elamaa suurempi asia joukoille, jotka elamystaan varten jakaantuvat kannattajaryhmiin ja yha useammin hyokkaavat myos toisiaan vastaan. Tama on aivan ilmeista paluuta primitiivisten kulttuurien kaikkein alkeellisimpiin muotoihin.

EU:n laajetessa pohdiskeltiin viela taannoin, onko nyt kaymassa niin, etta kansallisvaltioihin kohdistuva patriotismi antaa tilaa eurooppalaisuudelle ja ihmiset alkavat sen sijaan etsia ensisijaista identiteettiaan eli pienta kotimaataan lahempaa, maakunnista ja alueilta.

Ei tama nyt enaa oikein silta nayta. Ensinnakin Euroopan ulkopuolelle jai Venaja ja Lissabonista Vladivostokiin ulottuvan Euroopan sijasta olemme saaneet krooniseen vastakkainasetteluun perustuvan maantieteen, jonka suurempi ja mahtavampi osapuoli on osoittautunut niin lapeensa lahjattomaksi ja kyvyttomaksi, ettei siihen identifioituminen houkuttele edes tyhmimpia.

Euroopan hymnissa puhutaan paljon sankaruudesta ja muusta komeasta. Se on kuitenkin lapeensa falski. Millaista olisi eurooppalainen patriotismi tai vaikkapa matriotismi ? Mika yhdistaa EU:n kansalaisia lukuun ottamatta pakko noudattaa yhteisia, vaha-alyisia maarayksia? Asiaa sita paitsi pahentaa, ettei niiden merkitys ole kaikille laheskaan sama eivatka niita kaikki edes noudata.

Euroopan yhteiso ei takaa eika tietysti voikaan taata kaikille kansallisuuksille tasavertaista asemaa. Voisiko se sen sijaan tarjota edes hurraa-patriotismin korviketta sita kaipaaville?

Tama on kiinnostava kysymys. Ranskalaisissa kouluissa lienee yha kaytossa oppikirja, joka kertoo ranskalaisten esi-isien olleen muinaisia galleja . Tata on ankarasti vastustettu sen perusteella, etta yha suuremman joukon juuret juontuvatkin nyt Afrikasta.

Tuon joukon kerrotaan myos urheilukilpailuissa saannollisesti ”kannustavan” omien esi-isiensa jalkelaisia eli hurraavan kotimaansa vastustajille. Vastaava ilmio on havaittavissa muissakin Euroopan maissa.

Voidaanko tuota ilmiota pitaa merkityksettomana, on kiinnostava kysymys. Itse asiassa nayttaa silta, etta joukkueurheilu on sellainen mielettomyyden laji, johon valtiot sijoittavat yha kasittamattomampia summia. Menneet aikakaudet rakensivat kuka pyramideja, kuka katedraaleja. Nyt rakennetaan stadioneja. Ilmeisesti siina on asia, joka paremman puutteessa koetaan maailman tarkeimmaksi.

Ehkapa avainkysymys ei kuulukaan: mika on Euroopan yhteinen romaani tai runoelma? Ehkapa myoskaan ei kannata pitaa ”Oodia ilolle” Euroopan yhteisena tunnussavelena ainakaan niin kauan kuin se ei ole voittanut euroviisuissa? Eurooppalaista patriotismia ei voine olla ennen kuin on olemassa yhteinen Euroopan potkupallojoukkue, jota kaikki kansat kannustavat.

Huxleyn maailma

Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ilmestyi vuonna 1932. Silloin maailmassa oli paljon uutta ja uljasta alkaen liukuhihnatuotannosta ja paatyen aina missikisoihin ja alastomuuden ja seksin aivan uudenlaiseen lasnaoloon ihmisten arjessa. Myos musiikin alalla muotiuutuuksia piisasi, saksofonijatsista neekerirummutukseen.

Tietenkin myos ajan suuret yhteiskunnalliset ongelmat, liikavaesto, massatyottomyys ja utopistiset yhteiskuntakokeilut, tassa vaiheessa lahinna kommunismi ja fasismi, antoivat taustansa kirjoitusajankohdalle. Hiljattain kayty suursota ja kirjoittajan omat kokemukset tajuntaa laajentavien kemikaalien parissa kuuluivat myos kontekstiin.

Puuttumatta Uljaan uuden maailman varsinaiseen utopistiseen sisaltoon ihmishautomoineen ja olouttamisineen , voi myos olla kiinnostavaa vilkaista, mita muuta uutta muutaman sadan vuoden kehityksen oletetaan tuoneen mukanaan.

Seksi normaalina hyodykkeena on yksi uutuus, jonka kehitys on vuonna 1932 vasta nupulla. Tunnuslause ”kaikki kuuluvat kaikille” vastaa ajan humaania henkea ja lienee saanut ainakin osan innoituksestaan niista uutisista, jotka kertoivat seksielaman kommunistisella Neuvosto-Venajalla olevan vapaata siina mielessa, etta ”yksityisomistus” naisiin ja siis myos miehiin nahden on poistettu. Eivathan ne ihan totta olleet. Mutta perheen havittaminen sanan vanhassa mielessa ja seksi hyodykkeena kuuluvat toki aikamme kulttuurin ytimeen.

Automatisointi nayttaa kirjassa olevan lapsenkengissaan ja sen sijaan, etta edes yksinkertaisen tyon tekisivat robotit, sita tehda puurtavat alempien kastien edustajat –toki myos alfat ja alfaplussat tekevat omia tyotehtaviaan. Alfojen oma valtio sen sijaan paattyi veriloylyyn ja niinpa palattiin vanhaan, hieman Platonin valtiota muistuttavaan systeemiin.

Huvittelu nayttaa primitiiviselta. Liukuporrastennis, sahkomagneettinen golf ja vastaavat typeran oloiset pelit ja leikit kelpaavat ajankuluksi myos alfoille, samoin kuin vaikkapa naisten raskaan sarjan painiottelut. Gammoilla , semi-moroneilla ja vastaavilla ryhmilla ilmeisesti pallopelit ovat yha vain samassa suosiossa kuten ne olivat vuonna 1932. Fanittajien tappeluista ei kerrota. Ilmeisesti sellaisia ei osattu ennakoida.

Tyon ainoa funktio ei toki ole tuotanto. Oli kokeiltu rajusti lyhennettya tyopaivaa, mutta se johti vain soman eli mielihyvalaakkeen kysynnan valtavaan kasvuun. Parasta oli edelleenkin tayttaa ihmisten tajunta jonkinlaisella enimmakseen joutavalla askartelulla.   Niinpa automaatteja ei ole eika tarvita. Mutta eipa ole tyottomyyttakaan.

Vanhuus taas taytetaan erilaisilla onnellistamisen konsteilla ja lopputuloksena on aikanaan siirtyminen polttolaitoksiin ilman sen kummempia emootioita tai seremonioita, kun se aika koittaa. Fosfori kerataan tarkoin talteen.

Yhteiskunnassa ei ollut lainkaan perhetta, koska kaikki monistettiin (kloonauksen vastine) ja haudottiin ja sen jalkeen oloutettiin eli hypnotekniikoilla ennaltamaarattiin sosiaalisesti ja saatiin omaksumaan tietyn kastin identiteetti.

Uskontoa ei tarvittu, koska ihmisten nuoruutta jatkettiin aivan samanlaisena kuuteenkymmeneen (?)ikavuoteen, jonka jalkeen rats -tuli loppu ja yksittainen kastinsa tapaus siirrettiin taas raaka-aineeksi edesauttamaan uusien sukupolvien kasvua lannoitteena.

Suuret yksilolliset kriisit ja onnettomuudet puuttuivat tasta maailmasta, mukaan lukien intohimot, kuten rakkaus ja myos kuolemaan liittyva mystiikka ja vanhuuden seesteisyys. Nautintoja oli kullekin riittavasti ja mielialaa muutettiin tarpeen tullen somalla . Kerran kuussa saatettiin antaa tarvitseville RIK -rajuin intohimon korvike.

Ihmisten tajunnan taytti jokatuntinen radio kaiketi alyttomalla jumputuksella, vaikka kirjassa ei kerrotakaan ihmisten pitavan joka hetki korvillaan kuulokkeita ja apinamaiset (minun tulkintani) journalistit kilpailivat parhaista luontokuvista, esimerkiksi villin alkukantaisista hourailuista, joita voitiin esittaa yleisolle tuntokuvina .

Villihan , sivumennen sanoen, oli luonnollista tieta syntynyt ihminen, joka jossakin reservaatissa oli onnistunut hankkimaan Shakespearen kootut ja koetti niiden avulla orientoitua uljaassa uudessa maailmassa (termi naytelmasta Myrsky ).

Uskontojen tutkimus oli laheista Huxleylle, joka hyvin tunsi myos huumeiden maailman ja oli kirjoittanut mm. teoksen Doors of Perception (siita sitten tuli eraan yhtyeen nimi).

Villi eli luonnollinen ihminen kapinoi kirjassa keinotekoisia paratiiseja ja korvikekokemuksia vastaan, mika minusta tuntuu hieman oudolta, mutta lienee tarpeen kirjan juonen takia.

Yhta kaikki. Sangen monet nykyajan asiat ja suuntaukset nakyvat Huxleyn visiossa. Ajatelkaamme nyt vaikkapa sita, missa maarin promiskuiteetissa elavat naiset huolehtivat kimmoisuudestaan. Kirja ei kuitenkaan tunne kimmoisuus (ja muhkuraisuus)laitosten valtavaa verkostoa eli kuntosaleja. Kummallista kylla, itse kukin nayttaa vain hyvaksyvan niin sanoakseni synnyinlahjana saamansa kimmoisuuden.

Ihmisten kastit on ilmeisesti mahdollista erottaa ulkoisten tunnusten perusteella, mutta Huxleyn mieleen ei juolahtanut ennustaa valtavaa tatuointibisnesta, jonka avulla erilaiset moronit haluavat tehda kastinsa julkiseksi ja kaikille nakyvaksi.

Aika erikoinen on tuon varhaisen aikakauden nakemys tulevaisuuden huiipputekniikasta. Radioreportteri pyytaa villilta anteeksi, ettei voi tervehtiessaan ottaa paasta alumiinista tehtya silinterihattuaan, koska se on kovin painava. Siina joka tapauksessa sijaitsee mahtava tekniikka:

  ” han kehitti auki kaksi johdinta, jotka oli kytketty hanen uumilleen kytkettyyn kannettavaan paristoon, kiinnitti ne pistokytkimilla alumiinihattunsa sivuihin, kosketti hatun kuvussa olevaa joustinta ja siita loikkasi esiin mikrofoni, kuin vieteriukko ja vaappui varisten viidentoista sentin paassa hanen nenastaan, laski kuulutorvet korvilleen, painoi hatun vasemmalla sivulla olevaa katkaisinta ”.   (Suom. I.H. Orras)

Sen jalkeen seurasi putkiradion lammitys ja kalibrointi: ” Hatusta alkoi kuulua heikkoa ampiaisensurinaa. Sitten han kaansi hatun oikealla sivulla olevaa nappia, ja surinan keskeytti stetoskooppinen laahatys ja ratina, nikotus ja akilliset vingahdukset. ’Halloo’, han sanoi mikrofoniin, ’halloo, halloo’. Akkia hanen hatussaan kilahti kello… ”

Fantastinen vehje tuo lahetin, epailematta, mutta ei tasta meidan maailmastamme ja tuskin myoskaan muutaman sadan vuoden paassa odottavasta tulevaisuudesta.

Huxley itse arvioi myohemmin ennustuksiaan ja huomasi hyvin pian, ettei tekniikan osalta ennustanut oikein. Se ei kuitenkaan ole tarkeaa. Kun atomipommit oli rajaytetty, han sen sijaan oli yhakin vakuuttuneempi tulevan totalitarismin mahdollisuudesta ja katsoi, ettei sellaista tarvinnut odottaa puolen vuosituhannen ajan, vaan se voisi koittaa jo sadan vuoden kuluttua.

Nyt tuon vaadittavan vuosisadan jalkipuolisko sitten on jo hyvassa vauhdissa. Eivat mitkaan ennusteet voi kovin tarkkoja olla, mutta jotakin tuttua on tuossa Huxleyn kuvittelemassa maailmassa nakevinaan, vaikka esimerkiksi taystyollisyys ja yleinen tyytyvaisyys antavat yha odottaa itseaan.

Terveen jarjen puolustus

Suomen kielessa kaytetaan aina silloin talloin kasitteita terve jarki , maalaisjarki tai lautamiesjarki . Ne viittaavat yleisesti tunnettuihin ja hyvaksyttyihin paattelytapoihin ja totuuksiin.

Filosofien piirissa terve jarki on harvoin saanut osakseen suurta suosiota. Lahinna se on liitetty ns. naiiviin realismiin , tai dogmaattiseen horrokseen , mitka eivat ole kehuja. Tama on ymmarrettavaa, silla muussa tapauksessa suuri osa ammattikunnan tyosta alkaisi nayttaa pelkalta pelleilylta, mita se ei toki ole.

Joskus sentaan ovat merkittavat ajattelijat muistaneet myonteisessa hengessa myos tervetta jarkea, merkityksessa common sense , mika viittaa kaikille yhteiseen ymmarrykseen, arkikokemukseen.

G.E. Moore julkaisi 1920-luvulla jopa tutkielman Terveen jarjen puolustus ( A Defence of Common Sense ), jossa han paatyi olettamukseen, etta hanella on tietoa esimerkiksi sellaisista asioista kuin etta han on ihminen, etta han on ollut eilen olemassa ja niin edelleen. Tavoitteena oli torjua aarimmaista skeptisismia, joka on aina silloin talloin vaivannut filosofista ajattelua.

Toinen merkittava terveen jarjen puolustaja oli Bertrand Russell, jonka populaarit kirjat kuten Unpopular Essays (suom. Filosofiaa jokamiehelle , WSOY 1951) usein keskittyivat tahan tehtavaan, jossa on aina tyosarkaa riittanyt.

Mieleeni on jaanyt Russellin vaite, etta mikali hanella olisi kaskettavinaan uskolliset virkamiehet ja opettajat, han pystyisi muutamassa vuodessa uskottelemaan kansalle, etta vesi kiehuu kylmassa ja jaatyy kuumassa.

Ihmiset eivat tietenkaan alkaisi keittaa kahviaan pakastimessa tai panisi pakasteitaan uuniin jaatymaan. Tuo uusi totuus palvelisi eraanlaisena pyhatotuutena . Siihen uskomisesta tulisi eraanlainen riitti, joka palvelisi todistuksena ihmisten intellektuaalisesta kelpoisuudesta ja kuulumisesta sivistyneeseen joukkoon.

Arkielamassa toki jatkettaisiin vanhaan tapaan eli keitettaisiin perunat hellalla ja sailytettaisiin pakasteet pakastimessa. Mutta sehan on epakiinnostavaa ja banaalia toimintaa. Vaativan ajattelun sfaareissa sellainen sopii jattaa huomiotta.

Russell ei tainnut puhua mitaan tiedotusvalineita, mutta toki niiden rooli on tarkea. Hanen aikanaan informaatiota ei ollut yhta ylenpalttisesti tarjolla kuin nykyaan, mutta silloin ei myoskaan viela puhuttu informaatiokuplista. Outoa sinansa, mutta vapaassa yhteiskunnassa kai oletettiin erilaisten nakemysten esiintyminen normaaliksi asiaksi.

Totalitarismin uhka kylla ymmarrettiin ja sen vaikutuksia kuvittelivat niin Orwell kuin jo ennen hanta Aldous Huxley.

Muuan Huxleyn oivalluksia oli, etta totalitaarinen yhteiskunta (Uljas uusi maailma ehka joskus 500 vuoden kuluttua) voisi pakottaa alamaisensa uskomaan jotakin haluttua sepitysta siita, mita todellisuus on. Terveella jarjella ei olisi mahdollisuuksia kilpailussa koneistoa vastaan.

Uuden maailman luomiseen tarvittiin siis arkistenkin kasitteiden hallintaa, mutta myos menneisyyden hallintaa. Koska perhetta ei enaa ollut eika siis enempaa aitia (aitien sijasta oli hautomoita, joissa ihmiset kehittyivat pulloissa) tai isia, ei sellaisista puhuminen tai niiden ajatteleminenkaan ollut saadyllista, siis poliittisesti korrektia.

Niinpa koko vanha kulttuuri, mukaan lukien sen kirjallisuus, oli kielletty. Kirjallisuus oli tietenkin sita vaarallisempaa, mita totuudellisempaa se oli. Sehan saattaisi heti paljastaa virallisen historiakuvan valheellisuuden.

Vallankumouksellista eli siis vastavallankumouksellista ainesta, mika on sama asia, olivat esimerkiksi Shakespearen teokset. Toisin kuin bol ? evikkien Venajalla, valta ei tehnyt enaa sita virhetta, etta olisi vain tyytynyt julistamaan menneiden sukupolvien suuria kulttuurisaavutuksia ja bol ? evismia saman jatkumon osaksi ja antanut ihmisten lukea yhta hyvin Pu ? kinia kuin Gorkia.

Niinpa suuret klassikot piilotettiin Uljaassa uudessa maailmassa huolellisesti yleisolta, mutta kun niita ei kokonaan havitetty, sailyi joillakin harvoilla rikollinen mahdollisuus lukea todellisuudesta, jossa kaikki inhimillinen yha oli omalla paikallaan, eika vallitsevan poliittisen korrektiuden mukaan jarjestettya.

Yleisen valheen aikana totuuden sanominen on vallankumouksellinen teko, on joku sanonut. Kuka se oikeastaan oli, siita voidaan kiistella. Paaasia on, etta monet ovat oivaltaneet itse asian.

Mutta yhta selvaa on, ettei tavallinen, terveen jarjen mukainen maailmankuva kelpaa niille, jotka ovat sitoutuneet johonkin muuhun. Se, joka on yrittanyt kayttaa terveen jarjen argumentteja puhuessaan Jehovan todistajien, feministien tai kommunistien kanssa, ymmartaa taman. Myos monet skitsofreenikot kuuluvat samaan seuraan.

Terveen jarjen viholliset ovat toki usein alykkaita ja tama auttaa heita pysymaan uskossaan vakaina. Skitsofreenikkojen logiikka on yleensa aivan aukotonta ja aivan mahdotonta on horjuttaa tiettyjen uskomusten perusteina olevia ns. fikseja ideoita ( idees fixes ), joita niiden kehittajat aivan erityisesti ihailevat ja rakastavat. Jos ne romahtaisivat, romahtaisi kaikki.

Paranooikoilla kyse saattaa olla uskosta hampaaseen katketysta radiolahettimesta tai sateilysta, jota uhrille annetaan eri tavoin. Feministit saattavat uskoa maailmanlaajuiseen naisvastaiseen salaliittoon ja kommunistit miltei mihin tahansa ns. edistyksen leimalla varustettuun asiaan.

Sivumennen sanoen, Kauko Kare julkaisi aikoinaan Nootti -nimista pikku lehtea. Sen alaotsikkona oli Terveen jarjen puolustus.

Sattuneesta syysta Nootti sai niin vahan lukijoita ja sen uskottavuus oli niin heikko, ettei sita viitsitty mitenkaan edes vainota. Olihan siina toki faktoja, kuten jokainen ymmarsi, mutta siina oli myos sellaista poliittista julistusta, johon uskomalla koko maamme ulkopolitiikka ja sen mukana kaikki olisi voinut vaarantua. Nyt Noottiin voitiin viitata todisteena ”tietyista piireista”, joita vastaan oli pakko taistella.

Miksipa siis keskiverolukija olisi tuolloin ottanut vakavasti sellaisia faktoja, jotka ainoastaan haittasivat normaalia elamanmenoa ja yhteiskunnan suotuisaa kehitysta? Nootti jai kuin jaikin alaviitteeksi aikakauden historiassa ja sen tehtava oli kuin kauneuspilkun: se vain korosti ymparistonsa taydellisyytta ja osoitti sanan olevan vapaata.

Tanaan luin Helsingin Sanomista jutun siita, miten muuan nuorehko naisihminen oli tehnyt dokumentin prostituoiduista ja antanut heidan puhua ihan omalla aanellaan.

Osoittautui, ettei homma sen harjoittajista ollut yhtaan sen kummallisempaa kuin terveen jarjen perusteella voisi arvellakin. Kyseessa oli sangen helppo, erittain tuottava ja usein miellyttavakin palvelujen tuottaminen, mika ei ollut mitaan tekemista ”itsensa” myymisen kanssa.

Lukija, joka on tottunut ajattelemaan tallaisiakin asioita oilla aivoillaan, saattaisi kysya, etta mitapa sitten? Oliko tassa jotakin yllattavaa?

Vastaus kuuluu, etta olipa hyvinkin. Kun samaa teemaa on jo muutaman vuosikymmenen ajan mystifioitu toinen toistaan tolkuttomammilla tavoilla ja julistettu palvelujen ostajat ihmiskunnan vihollisiksi ja niiden myyjat sukupuolijarjestelman marttyyreiksi, on yksinkertaisen ja konstailemattoman totuuden kertominen todellakin vallankumouksellinen teko.

Jos ja kun nain on, tulee tietenkin heti kysyneeksi, milloin vallankumous alkaa vai onko jo alkanut.

Tulevaisuudesta en toki tieda mitaan, mutta veikkaan, etta tassakin on kyseessa vain kauneuspilkku. Totuuden kertominen osoittaa, etta sen saa tehda. Asian jattaminen huomiotta taas osoittaa, ettei terveella jarjella meidan aikanamme ole mitaan mahdollisuuksia.

Jo huomenna jatketaan taas entiseen tapaan, ikaan kuin mitaan dokumenttia ei olisi ollutkaan tai kuin se olisi vain yksi kuriositeetti muiden joukossa ja aivan irrelevantti tunnetun yleisen totuuden kannalta.

Vastaavaahan tapahtuu muissakin asioissa. Moni lienee huomannut, ettei ns. ”naisten euro” suinkaan ole 80 senttia, vaan koko laskelma perustuu eparehellisiin ja tarkoitushakuisiin menetelmiin.

Tamakin myytti on julkisuudessa yha uudelleen kumottu kai parinkymmenen vuoden ajan, mutta mita siita onkaan seurannut?

Vastaus kuuluu: ei yhtaan mitaan. Saikkymattomat sisaret julistavat sita yha uudelleen kuin suurta ja lahjomatonta totuutta ja juhlivat syksyisin sita paivaa, jolloin heidan vuosipalkkansa muka paattyy…

Suurin ongelma terveen jarjen kannalta ei ole informaation saanti eika kenties edes sen levittaminen. Terveen jarjen viholliset tarvitsevat omaa mantraansa muista syista.