Tunnustuksia
En tosiaankaan aio tunnustaa
mitaan. Rupesin vain miettimaan sita, mita tunnustus tarkoittaa. Stalinin ja
hanen ”poliittisen hallintonsa” mielesta tunnustus oli todistelun kuningatar.
Niinpa kompetenttien orgaanien erityiseksi kunnianhimoksi tuli mahdollisimman
usein hankkia sellainen.
Myohempi tutkimus on osoittanut,
etta tunnustukset saatiin erilaisella painostuksella, houkuttelulla,
katteettomilla lupauksilla, ja muulla vilpilla, ”kolmannesta asteesta”
puhumatta. Kuningattarella ei ollutkaan vaatteita ja todellisuus osoittautui
aika rivoksi.
Vaikka asia saattaa nykyisen
televisionkatsojan yllattaa, tunnustaminen kasitteena ei kuitenkaan liity vain
rikostapauksiin. Itse asiassa sen uskonnollinen ulottuvuus on kerran ollut se
alkuperainen. Jokainen toki muistaakin apostoliset uskontunnustukset ja ehka
myos Englannin kuninkaan Edvard Tunnustajan.
Viimemainitusta tosin useimmille
voi tulla mieleen kysymys, mita pahaa han oikeastaan oli tehnyt ja miten
tunnustus oli hanelta saatu. Varmaankin barbaarisen ajan tapaan kiduttamalla,
mutta miten?
Juuri tuollaiset kysymykset
ovatkin itse asiassa niita, jotka pitavat ylla ihmisten kiinnostusta historiaan
ja siis yleensa yleissivistykseen ja hyva niin.
Venajassa on ortodoksisessa
uskonnossa myos varsin tarkea kasite, joka kuvaa yhta pyhan ihmisen lajia
tunnustaja
(
исповедник
). Se
viittaa henkiloon, joka vainojen aikana tunnusti uskonsa ja joutui sen vuoksi karsimaan.
Mita tulee tunnustuskirjoihin, ja
talla tarkoitan nyt muita kuin varsinaisesti uskonnon alaan kuuluvia, on niita
tassa maailmassa leegio. Pyhan Augustinuksen
Tunnustukset
ovat ehdoton klassikko ja myos perussisaltonsa takia
eras lansimaisen sivilisaation merkkiteoksista. Jean-Jacques Rousseaun
Tunnustukset
taas olivat alkusoitto
sille sivilisaatiomme kehityslinjalle, jonka alkutahteja voimme samaan aikaan
nahda jo markiisi de Sadella.
Tunnustuksia pidetaan usein
kiinnostavana luettavana ja totta onkin, etta erilaisten paheiden
juurtajaksainen esitteleminen tekee miltei jokaisesta normaalistakin ihmisolennosta
monien mielesta jollakin tavoin kiinnostavan ja olisi vaikea edes kuvitella,
mita koko sivilisaatiomme voisi olla ilman tata ns. tunnustuskirjallisuutta,
seiskalehtea ja niita niita nyt onkaan.
Tunnustus voi kuitenkin olla myos
muuta kuin ekshibitionismia ja enemman tai vahemman tunkkaisten viehtymysten ja
harrastusten vapaaehtoista esittelya. Sen muuan laji on
credo
(lat. mina uskon) ja itse katson tallaisten tilitysten
sijoittuvan alan kiinnostavimpaan paahan, ei aina, mutta usein. Olen toki
lukenut myos de Sadea mielenkiinnolla, ei silti, mutta vaihtelu virkistaa.
Leo Tolstoin pieni kirjanen
Tunnustuksia
(
Исповедь
) ilmestyi vuonna 1882. Se oli
alkua hanen uralleen radikaalina kuvainraastajana ja sorrettujen ja solvattujen
sankarina. Sen jalkeen seurasi
Mita
meidan siis on tekeminen
? jonka mielessaan heti sijoittaa samaan jatkumoon
T?erny?evskin ja Leninin
Mita on tehtava
?
–kirjojen kanssa. Niiden valiin jai yhden sukupolven mittainen aika, jolloin
Venajan intelligentsija keskittyi taman kysymyksen jauhamiseen. Tolstoin kirja
ilmestyi suomeksi Kasper Jarnefeltin kaantamana vuonna 1908.
Tassa
Tunnustuksia
- kirjasessa Tolstoi, jo tuolloin maailmankuulu
kirjailija, keskittyi pohtimaan elaman tarkoitusta. Hanta vaivasi masennus eika
han nahnyt elamalleen tarkoitusta. Raamatun
Saarnaajan,
eli kuningas Salomon sanat kaiken turhuudesta tuntuivat osuvilta, mutta eivat
tarjonneet mitaan ulospaasya. Kirjoittaja oli jo nahnyt ja kokenut kaiken,
hummailevasta sotilaselamasta rikkauteen ja kuuluisuuteen.
”Valhe, varastelu, kaikenlainen
huorinteko, juopottelu, vakivalta, tappaminen… Ei ollut rikosta, jota en olisi
tehnyt ja siita kaikesta ikatoverini kehuivat minua ja pitivat ja pitavat minua
verrattain siveana ihmisena…”. ”Kunnianhimo, vallanhimo, oman edun tavoittelu,
hekuma, ylpeys, viha, kosto –kaikkea tata arvostettiin. Antautuessani naiden
tunteiden valtaan minusta tuli suurempi ja tunsin, etta minuun oltiin
tyytyvaisia…”
Hurjan nuoruutensa jalkeen Tolstoi
myos saavutti kirjoittamalla valtavan menestyksen, mutta ymmarsi ettei
sillakaan ollut arvoa. Han liittyi siihen teoriaan, kuten sanoi, etta oli ”vain
kirjoitettava”. Ei tarvinnutkaan tietaa mita opetti ja miksi, silla taiteilija
ja runoilija tekivat tyotaan vaistonvaraisesti: ”Minulle maksettiin siita,
minulla oli hieno ruoka ja asunto, naisia, seurapiirit, minulla oli mainetta.
Nain ollen se, mita opetin, oli erittain hyvaa.”
Myohemmin han ymmarsi, etta
kirjallisuuden ”papit” olivat jopa huonompia ihmisia kuin ne hummailevat
sotilaat, joiden piirissa han joskus oli viihtynyt. Nama itseensa tyytyvaiset
ihmiset antoivat kirjoittajalle ylpeyden ja hullun varmuuden siita, etta hanen
kutsumuksensa oli opettaa ihmisille jotakin, mita han itsekaan ei tiennyt.
Tolstoita tama ”hullujenhuone” ei
pitemman paalle tyydyttanyt ja masennus vei hanet lahelle itsemurhaa. Ajatus
siita, ettei hanesta jaisi kuoleman jalkeen mitaan jaljelle, tuntui
sietamattomalta. Raamatun kuningas Salomo oli Saarnaajan kirjassa myos kuvannut
samat tuntemuksen kaiken turhuudesta, mutta tama viisaus ei Tolstoille antanut
mitaan uutta. Kylla maar hankin sen tiesi.
Edistyksen
aikakauden
tarkeileva tiede ei kyennyt eksistentiaalisiin kysymyksiin
vastaamaan senkaan vertaa kuin aikoinaan Salomo, joka ei osannut sanoa,
kuolevatko ihminen ja elain samalla tavoin ja jos kuolevat, niin entas sitten.
Ehkapa vain keskitytaan syomaan ja juomaan ja viihtymaan vaimon seurassa
maistellen iloja niin kauan kuin ne maistuvat?
Salomonin ja Schopenhauerin viisaus
opetti, etta elama oli ihmiselle tehty typera pila. Tata kielikuvaa oli muuten
kayttanyt jo vuosisadan alussa Lermontov, joka oli runoillut:
…и жизнь, как посмотришь
с холодным вниманьем вокруг,
такая пустая и глупая шутка…
Ja elos, kun sita kylmasti
tarkoin sa ympari katsot
on tylsaakin tyhjempi puujalkavitsi…
(kaannos T.V.)
Ja sita samaa siis jauhoi vuorollaan
Tolstoi, kuten jo aikoinaan kuningas Salomo ja hanen jalkeensa vuorollaan
Lermontov, Kierkegaard ja tuhannet ja taas tuhannet vaimosta syntyneiden ihmisten
paat, mika peruukissa, mika turbaanissa, mika karvahatussa, mika missakin,
kuten myos Heine tata tilannetta kuvaili:
»O lost mir das Ratsel,
Das qualvoll uralte Ratsel,
Woruber schon manche Haupter gegrubelt,
Haupter in Hieroglyphenmutzen,
Haupter in Turban und schwarzem Barett,
Peruckenhaupter und tausend andere
Arme schwitzende Menschenhaupter -
Sagt mir, was bedeutet der Mensch?
Woher ist er gekommen? Wo geht er hin?
Wer wohnt dort oben auf goldenen Sternen?«
Es murmeln die Wogen ihr ewges Gemurmel,
Es wehet der Wind, es fliehen die Wolken,
Es blinken die Sterne, gleichgultig und kalt,
Und ein Narr wartet auf Antwort.
Tatahan tama. Mitapa tassa uutta? Eiko
johtopaatoskin ollut selva?
Wer nicht
kennt Weib, Wein und Gesang, der bleibt ein Narr sein Leben lang,
runoili
apokryfisen tiedon mukaan itse Luther.
Itsemurha olisi tuntunut
loogiselta, mutta Tolstoi arveli jotenkin aavistaneensa, etta hanen logiikkansa
oli sittenkin virheellista ja jai henkiin.
Oliko elama niinkaan typeraa?
Entapa jos siita vain ei tiennyt tarpeeksi? ”Tietamattomyys sanoo aina samaa. Kun
se ei tieda jotakin, se sanoo, etta se mita se ei tieda, on typeraa…” Mutta
missa virhe oli, ei aluksi auennut.
Mutta sitten selvisi, etta elaman
tarkoitus loytyi uskosta, mutta ei kirkon uskosta, vaan tavallisen
kansanihmisen elamasta, jossa tama usko toteutui. Ja niinpa rikkaiden ja
oppineiden elama alkoi inhottaa Tolstoita ja ”elamaa luovan tyokansan teot taas
tuntuivat minusta ainoalta oikealta tyolta. Ja tajusin, etta tuolle elamalle
annettu tarkoitus oli totuus, ja omaksuin sen”.
Tassa kannattaa ehka hieman
pysahtya ajattelemaan sita, mika merkitys ruumiillisella tyolla oli 1800-luvun
herrasmiehelle. Itse asiassa tama tyo oli kaytannossa hanelta kiellettya. Han
pukeutui paivittain valkoiseen paitaan osoittaakseen, ettei ruumiillinen tyo
ollut hanta varten. Nykyaan on aivan luontevaa, mikali suuryrityksen johtaja
rentoutuu kaytellen moottorisahaa omassa metsassaan. Maailman mahtavat
esiintyvat nyt mielellaan kansan edustajina ja keikailevat osallistumalla
ruumiilliseen tyohon, urheiluun ja vastaavaan, kerran halpana pidettyyn
toimintaan.
1800-luvulla se ei kaynyt painsa.
Maksim Gorkin Foma Gordejev oli pelkka kauppias, mutta sukunimensa ilmaisevan
ylpeyden vanki. Hankin haluaisi olla yksi ruumiillista tyota tekevista ja
tuntea konkreettisen tyon tuottaman vasymyksen ja tyydytyksen, mutta se ei
olisi ollut saadynmukaista. Anna Karenina-romaanin Levin todella osallistui
maatilan toihin, kuten myos itse kirjoittava kreivi Tolstoi ja sai siita suurta
tyydytysta, mutta se oli vastoin kaikkia sovinnaisia tapoja. Se vaati luonnetta
ja henkista vapautta.
Tapana naet oli, etta kovaa tyota
tekivat vain sorretut ja solvatut, kun taas laiskat ja tyhmanylpeat halveksivat
heita sen johdosta ja riistivat heilta tyon hedelmat. Se piti oikein nayttaakin
pukeutumalla asuun, joka ei taatusti sopinut ruumiillisen tyon tekemiseen.
Elaman tarkoituksen Tolstoi sittenkin
oppi mielestaan
tuntemaan tarkkaillessaan Venajan
tavallista, vaatimatonta kansaa: ”Ihmisen tehtavana on elamassa pelastaa
sielunsa; pelastaakseen sielunsa hanen tulee elaa jumalisesti ja elaakseen
jumalisesti hanen tulee luopua kaikista elaman iloista, tehda tyota, noyrtya,
karsia ja olla armollinen”.
Tassa oli hyvin yksinkertainen totuuden
ydin, joka oli siivottava valheesta, ja valhetta levittivat niin kirkko kuin
valtio. Tolstoi tunsi suurta vastenmielisyytta osallistuessaan kasteeseen ja
ehtoolliseen. Ylosnousemukseen han ei uskonut ja uskonoppineiden jarkeilyt
tuntuivat hanesta kauhistavalta ulkokultaisuudelta. Opissa kylla oli totuus,
mutta siina oli myos valhe, ja jalkimmaisesta luopuminen oli Tolstoin mielesta
hanen olennainen tehtavansa. Tassa han seurasi Venajan intelligentsijan suurta
perinnetta ja osaltaan valitti sita myos kansalle.
(Tolstoi-sitaatit Eero Balkin
kaannoksesta ”Tunnustuksien” vuonna 2012 ilmestyneesta laitoksesta)