한자로

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Venaja ja typera yleinen mielipiteemme

Venaja ja typera yleinen mielipiteemme

Suomen ja Venajan suhteilla menee hyvin. Tanne tulee tana vuonna yli kaksi miljoonaa venalaista turistia. Kaikkien ulkomaiden joukossa Suomi on venalaisten suosituin turistikohde. Kauppakumppanina Venaja on tasavahvojen Saksan ja Ruotsin rinnalla myos meille ykkosluokkaa. Helsingin Sanomien taannoisen gallupin mukaan suomalaiset myos pitavat venalaisista. Yli puolet ilmoitti pitavansa venalaisista ja kolmekymmentakaksi prosenttia suhtautui heihin neutraalisti. Vain kolme prosenttia suomalaista suhtautui venalaisiin hyvin epasuopeasti ja lisaksi yksitoista prosenttia jossakin maarin kielteisesti. Tuskinpa vapaassa maassa on lupa edes odottaa kovin paljon parempia tuloksia, vaikka lehti jostakin syysta esitti ne osoituksena rasismin halyttavasta noususta.

Olemme siis ilmeisesti viimeinkin saavuttaneet itaisen naapurimme kanssa normaalit suhteet. Kanssakayminen suomalaisten ja venalaisten valilla on luontevaa ja mutkatonta, pohjoisina kansoina, joille talonpoikainen menneisyys on laheinen, loydamme helposti yhteisen pohjan keskinaiselle sympatialle. Niin sanotut uusrikkaat ovat meista ehka vahemman sympaattisia, mutta ei heita Venajallakaan kukaan voi sietaa. Yhta kaikki, tulokset todistavat, etta melkein kaikki suomalaiset ovat ymmartaneet, etta sota loppui jo. Sama koskee venalaisia, joista monet eivat kylla tieda, etta sellaista on meidan valillamme ollutkaan. ”Karjalan kysymys” on jaanyt pienen friikkijoukon harrastukseksi, mutta vapaassa maassahan tallainen toiminta on toki luvallista ja varmaan vaistamatontakin.

Kuitenkin jokin naissa suhteissa nayttaa nyt tokkivan. Presidenttiehdokkaat arvelevat Venajan olevan Suomelle ainakin jonkinmoinen turvallisuusriski. Puolustuspoliittiset auguurit ovat keksineet huolestua siita, etta Venajan uudistaessa armeijaansa, sen iskuvoima lahialueille tulee suuremmaksi kuin Suomen. Tulkoon sivumennen mainituksi, etta uusimmassa Foreign Policy-aikakauslehdessa amerikkalainen tarkkailija pitaa Venajan sotilaallista voimaa melko surkeana ja arvioi, etta erityisesti negatiivinen vaestokehitys heikentaa sita entisestaan. ”Venaja, Venaja ja Venaja” nayttaa kuitenkin juuri Suomen kannalta olevan niin huolestuttava turvallisuuspoliittinen riski, etta maan suurimman sanomalehden mielesta sen torjumiseksi olisi valttamatonta liittoutua sotilaallisesti.

Se, etta Venajan asevoimat ovat vahvemmat kuin Suomen, ei ole mikaan uusi ja kammottava vaaratilanne. Sitahan ne ovat olleet melkeinpa aina, lyhyita naapurin sekasorron kausia lukuun ottamatta. Jos Venaja, joka kommunismin romahdettua oli syvassa heikkouden tilassa, nyt saavuttaa normaaliolot myos sotilaallisessa suhteessa, ei asia pitkalla aikajanteella ole mitenkaan uusi eika jarkyttava. Maidemme valilla ei ole minkaanlaisia vakavia erimielisyyksia, puhumattakaan sen laatuisista, etta minkaan taysijarkisen valtiomiehen paahan voisi palkahtaa niiden ratkaiseminen aseellisesti. Mikali vallan kahvaan kuitenkin paasisi varsinaisesti hullu henkilo, saattaisi kansainvalinen reaktio hanet varmaan talta osin pian jarkiinsa. Venaja on siina maarin riippuvainen muusta sivistyneesta maailmasta, ettei silla enaa olisi Euroopassa varaa sotilaalliseen voimapolitiikkaan, vaikka haluakin olisi. Tallaisesta mahdollisuudesta kuitenkin puhuvat yha uudelleen paitsi geopoliittiset haihattelijat ja armeijan lobbaajat, myos erinaiset friikit, jotka toistelevat salaliittoteorioita kuin ennen kommunistit ikaan. Entisia ja nykyisiakin kommunisteja nayttaa todella tuohon joukkoon kuuluvan. Tama on kieltamatta kummallista, silla he ilmoittavat myos tukevansa nykyista Venajaa, joka on jo parantunut kommunismista. Sen kokeileminen uudelleen ei todellakaan viehata niita, jotka muistavat.

Tama monelta taholta kaikuva Venajan aggressiivisuutta koskeva vihjailu ja joskus jopa suora uhkailu ei ole jaanyt vaikutusta vaille. Hiljattain ilmestyneen Nain naapurista. median ja kansalaisten Venaja-kuvat –teoksen mukaan vuonna 1988 kertoi neljakymmentayhdeksan prosenttia suomalaisista pitavansa Neuvostoliittoa rauhantahtoisena valtiona. Tana vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan vain kahdeksan prosenttia suomalaisista on itaisesta naapurista tata mielta. Suoranaisesti uhkaavana piti Neuvostoliittoa vuonna 1988 vain yksi prosentti suomalaisista, nyt sentaan kolme prosenttia. ”Jonkin kriisin aikana” uhka olisi saattanut tulla todelliseksi 43 prosentin mielesta vuonna 1988. Nyt samaa mielta oli 59 prosenttia.

Vuonna 1988 perestroika ja aseriisunta olivat hyvassa vauhdissa, mutta itainen naapuri oli yha selvasti totalitaarinen diktatuuri. Nyt se on resursseiltaan puolta pienempi demokraattinen maa, jossa ainakin kansalaisvapauksia verrattain hyvin kunnioitetaan. Vaikka itse jarjestelman ”demokraattisuudesta” ei annettaisikaan paljon pisteita, on muutos aiempaan verrattuna laadullinen. Miten siis selitamme itaisen naapurin imagon muuttumisen? Suhteemme venalaisiin on nyt hyva ja muuttunut suorastaan tuttavalliseksi, mitaan poliittisia kiistakysymyksia ei ole, yhteiskuntajarjestelmaamme kohdistuvasta uhasta puhumatta, omat puolustusvoimamme ovat hyvaa kansainvalista tasoa ja kaikkien kehittyneiden maiden, myos Venajan keskinainen riippuvuus on verrattomasti suurempi kuin neljannesvuosisata sitten. Miten on mahdollista, etta Venajaa siita huolimatta pidetaan paljon uhkaavampana kuin Neuvostoliittoa aikanaan?

No, ehka ainakin olimme joskus hyvauskoisia holmoja ja Neuvostoliiton propagandan otti vakavasti paljon useampi kuin nykyisin kehdataan tunnustaakaan. Luultavasti tuon hyvauskoisen naapurikuvan takana oli kuitenkin myos kansallinen kokemus. Paasikivelainen ajatus siita, ettei naapurilla ollut meihin nahden muuta kuin omat turvallisuusintressinsa, oli toki vain rohkea hypoteesi. Sen varassa oli kuitenkin parjatty muutama vuosikymmen ja vielapa ilman kilpavarustelua. Vierasta sotavakea ei maahamme koskaan edes yrittanyt tulla, vaikka pystykorvilla varustettu kansanarmeijamme oli pelottava vain puolustustahtonsa suhteen. Se todennakoisesti painoikin vaa’assa, vaikka tuskin ratkaisevasti.

Tuolloin taisimme ottaa vakavasti myos sen Snellmanin ajatuksen, ettei Suomi voi mitaan vakivalloin vaan etta sivistys on sen ainoa mahdollisuus. Nykyisin nayttaa moni kuvittelevan, etta elimme pelkkien illuusioiden varassa ja etta koko tuonaikainen ulkopolitiikkamme oli niin perinjuurin vaaraa, etta siita vastuussa olleet pitaisi panna viimeinkin tilille tekosistaan. Viimeistaan nyt olisi aika aloittaa uudenlainen ulkopolitiikka, joka asettaisi meidat vihdoin tasa-arvoisiksi muiden lansieurooppalaisten Venajaa pelkaavien sivistyskansojen joukkoon. Me kuulumme niihin harvoihin maihin, jotka eivat saa NATO:lta monia tarkeita tiedustelupalveluita, ilmatukea ynna muuta. Nyt kun meilla ei enaa ole Kekkosta takuumiehena, on ainoa toivomme sotilaallisessa pelotteessa, mihin rahamme eivat enaa riita. Muuten saattaa jostakin syysta tapahtua jotakin hirveaa.

Kaikki kenraalit ovat kautta aikojen yrittaneet tehda itsensa tarkeiksi ja vaatineet enemman rahaa kuin kukaan on suostunut antamaan. Tama on lainomaisuus, jonka ei pitaisi ketaan huolestuttaa sen enempaa kuin muukaan julkisen sektorin loputon resurssien jano. Mielipidetutkimukset taitavatkin loppujen lopuksi osoittaa, etta kansan enemmisto suhtautuu varusteluhehkutukseen aika leppoisasti. Huolimatta paniikin lietsonnasta tai ehka jopa siita’ johtuen NATO:n kannatus on itse asiassa romahtanut. Joulukuussa 2011 tehdyn gallupin mukaan kaksi kolmasosaa suomalaisista vastustaa NATO:on liittymista ja vain kuudesosa kannattaa sita. Maamme suurin sanomalehti onkin joutunut taas masentuneena kysymaan paakirjoituksessaan ”Mika NATO:ssa oikein arveluttaa?” Lehden mielesta kysymys on suomalaisten onnettomasta taipumuksesta ”kapertya sisaanpain”, vaikka ainoa oikea politiikka olisi kaikinpuolinen avautuminen, kuten toimittajat tietavat.

Mita siis tehda, kun meilla on maassa demokratia ja kansan mielipide on vaara? Pelottelua, puolitotuuksia ja suoranaista valehtelua on jo kokeiltu laihoin tuloksin. Elamme pirullista aikaa. Ehkapa voitaisiin masinoida ulkomainen mielipide saattamaan kansamme jarkiinsa? Nain vaikeaa on lehdistollamme ollut kai viimeksi 1970-luvun taistolaisaikana, kun tyhma kansa ei millaan suostunut omaksumaan toimittajien sille syottamaa totuudenmukaista tietoa.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Arvojen maailmankartta ja edistyksen voittokulku

Arvojen maailmankartta, uskonnot ja edistyksen voittokulku

World Values Survey on instituutio, joka on jo muutaman vuosikymmenen ajan suorittanut ihmiselamaan liittyvien arvojen mittausta yli 80 eri yhteiskunnassa. On todettu, etta kymmenet erilaiset arvovaittamat ihmiselaman eri aloilta ryhmittyvat suhteellisen koherenteiksi arvojarjestelmiksi, joissa kaksi ulottuvuutta riittaa selittamaan 70 prosenttia hajonnasta. Ulottuvuudet liikkuvat toisaalta asteikolla eloonjaamisarvot vs. itsetoteutus, jota lyhyyden vuoksi nimitan hedonismiksi ja toisaalta asteikolla traditionaalisuus vs. rationaalinen sekulaarisuus. Tata voi nimittaa lyhyesti rationaalisuudeksi.

Kun yhteiskunnat sijoitetaan koordinaatistoon, jonka pystysuora (y) akseli kuvaa rationaalisuuden suhteellista maaraa ja vaakasuora (x) akseli hedonismin edistyneisyytta, voidaan todeta, etta kartta yllattaen muodostaa eraanlaisen uskontokuntien tilkkutakin. Nimenomaan uskontokunta nayttaa maaraavan yhteiskunnan aseman talla kartalla. Lahella toisiaan arvojen asteikolla sijaitsevat toisaalta Pohjois-Euroopan protestanttiset maat (oikeassa ylakulmassa). Ne ovat siis edenneet kauimmas molempien ulottuvuuksien suhteen. Maksimaalisen kaukana naista eli lahimpana vasenta alakulmaa sijaitsevat taas islamilaiset maat. Tama lienee sinansa melko yllatykseton tulos. ”Arvojen maailmankartan” kiinnostavuus ei kuitenkaan lopu tahan. Koordinaatiston oikeassa laidassa, mutta pohjoismaiden alapuolella sijaitsee anglosaksinen perhe. Maantieteellisesti Englanti, Yhdysvallat ja Australia ovat kaukana toisistaan, mutta arvojen suhteen ne kuuluvat yhteen. Hedonismin voidaan siis todeta olevan niissa varsin kehittynytta, vaikka rationaalisuus jaakin jalkeen pohjoismaista ja esimerkiksi konfutselaisesta maailmasta. Jalkimmaiseen kuuluvat Japani ja Kiina ovat rationaalisuuden suhteen huipulla, mutta hedonismin suhteen ”jalkeenjaaneita”. Nain on siis asia, mikali luulemme, etta ihmiskunnan kohtalona on siirtya aikanaan koordinaatiston vasemmasta alakulmasta sen oikeaan ylakulmaan. Jos nain on, loistaa koko maailman johtotahtena Ruotsi, joka pohjantahden lailla viittoo tieta koko maailmalle. Hedonismin suhteen se on maailman ykkonen ja rationaalisuudeltaankin vain aivan hiukan Japania jaljessa, ainakin ”uusimman aallon” eli 2005-2008 mittauksissa. Viela uudempi paivitys on pian tulossa, ja sita voimme vain jannityksella odottaa.

On suorastaan hatkahdyttavaa, miten suuressa maarin taman sosiologisen mittauksen tulos vastaa Samuel Huntingtonin nakemyksia maailman jakaantumisesta eri kulttuureihin uskonnollisten rajalinjojen pohjalta. WVS:n maailmankartalla sijoittuvat niin katolinen Eurooppa kuin ortodoksinen maailmakin omiksi alueikseen, niita edustavat yhteiskunnat ovat keskenaan lahella toisiaan. Katolinen Latinalainen Amerikka tosin eroaa katolisesta Euroopasta ja sijaitsee sen alapuolella eli suunnilleen yhta kaukana hedonismiakselilla, mutta alempana rationaalisuuden suhteen. Yhdysvaltojen sijainti on erikoislaatuinen. Hedonismiakselilla se on edennyt kehityksessa kauas, mutta rationaalisuudessa jaanyt Turkin ja Sambian tasolle. Mita Suomeen tulee, emme ole kovin pohjoismaalaisia, mikali Ruotsi asetetaan normiksi ja normihan se haluaa olla koko maailmalle. Rationaalisuuden suhteen olemme Kiinan ja Valkovenajan sinansa ”hyvalla” tasolla, seka rationaalisuuden etta hedonismin suhteen olemme hyvin lahella Ranskaa ja Belgiaa, siis nykypaivan eurooppalaisia katolisia. Ilmankos kirkossa nykyaan on huomaavinaan yha enemman katolisia piirteita, ristinmerkista lahtien.

Yhta kaikki, on kiinnostavaa, etta huntingtonilainen kulttuurinakemys saa vahvistusta myos empiirisista mittauksista, sehan on ollut poliittisesti epakorrekti vastustaessaan jenkkien sekaantumista vieraiden kulttuurien arvomaailmaan niiden ydinalueilla, sita on myos kaytetty multikulturalismin vasta-argumenttina. WVS:n tuloksia analysoineet tutkijat vaittavat kuitenkin, etta Huntington haukkui vaaraa puuta sikali, etta han korosti kulttuurien valisten perustavien erojen loytyvan suhtautumisessa politiikkaan ja nimenomaan demokraattiseen jarjestelmaan. Tama ei kuulemma olekaan suuri erottava tekija, toisin kuin poliittisten jarjestelmien tarkkailija voisi luulla. Demokratian poliittiset arvot voidaan maailmassa hyvaksya hyvin laajasti, mutta perhearvojen laita on toisin. Seksuaalisuus, suku, sukupuolten suhteet, tabut, suhde lapsiin ovat asioita, jotka jakavat maailmaa tehokkaammin kuin mitkaan muut arvot. Ehkapa Huntingtonin varoitusta pitaisi hieman muokata ja varoittaa ketaan tyrkyttamasta toiselle kulttuuripiirille omia seksuaali- ja perhe-elaman arvojaan?

Valitettavasti tama taitaa olla turhaa tyota. Demokratian esitaistelijat tassa maailmassa, Yhdysvaltojen ulkoministeri Clinton etunenassa, nayttavat luulevan, etta tama poliittinen jarjestelma implikoi ilman muuta myos monia yhteiskunnallisia arvoja, naisten tasa-arvon, homojen oikeudet, lasten tasa-arvoisuuden vanhempien rinnalla ja niin edelleen, siis juuri ne asiat, jotka edistyneimpina tunnemme Ruotsista ja joita meilla ei viela nakojaan ole samassa maarin sisaistetty. Tulee olemaan kiinnostavaa nahda, millaisia tuloksia voidaan saavuttaa, kun kulttuurin kartalla kaukana toisistaan sijaitsevat yhteiskunnat ryhtyvat pakottamaan toisia noudattamaan omia arvojaan. Suuttumus ja vastarinta ovat ainakin varmoja tuloksia.

Vaistamaton kulttuurien konflikti syntyy myos silloin, kun ihminen muuttaa kulttuurisen kartan aaripaasta toiseen. Tamanhan terve jarki sanookin. Lantisessa naapurimaassamme tama ilmio on saavuttanut jo melko suuret mittasuhteet. Tulee olemaan kiinnostavaa nahda, jatkuuko Ruotsin johtoasema ja sen edistyva kehitys talla arvojen maailmankartalla viela montakin vuosikymmenta ja miten kauas on ylipaataan mahdollista edeta ennen kuin absoluuttinen nollapiste saavutetaan (tassa tapauksessa sita kylla merkitaan kasvavalla luvulla). Nykyinen kulttuurinen kirjavuus on jo Ruotsissa tuottanut huomattavan maaran kulttuurista pahoinvointia, mista hatkahdyttavat rikostilastot ja lehtiuutiset yha uudelleen todistavat. Mikali poikkeavien kulttuurienklaavien kasvu jatkuu ja kantavaeston osuus kutistuu, tulee Ruotsi ilmeisestikin siirtymaan takaisin kohti lahtoruutua, ehkapa suoraan alaspain kohti Yhdysvaltoja. Jos ja kun nain tapahtuu, voimme ehka ajatella saaneemme todistaa yhden maailmankauden suuren kehitystrendin kulminoitumista.

No, tama on viela spekulaatiota. Valitettavan todellista sen sijaan on se inhimillinen karsimys, jota piittaamattomuus kulttuurierojen merkityksesta tuo tullessaan kaikille osapuolille. Varmuuden vuoksi totean, etta olen aina suuresti pitanyt Ruotsista ja arvostanut sen moninaisia saavutuksia. Siksi myos saalin sita, minka oletan heita harmittavan.

Mutta miten kauas ihmiskunta voi kehittya rationaalisuuden ja hedonismin tiella ennen kuin raja tulee vastaan? Onko olemassa vain yksi suunta? Luultavasti ei ole. Muuan merkittava poikkeus Ruotsin tielta on ainakin USA. Rationaalisuuden akselilla se ei ole viimeisten kymmenen vuoden aikana edistynyt, vaan taantunut, vaikka onkin saavuttanut hienoista edistysta hedonismin alalla. Ilkeamielinen tarkkailija voisi sanoa, etta on siis syntynyt merkillinen synkretistinen obskurantismin ja hedonismin sekoitus, jonka rajat maaraa poliittinen korrektius ja jossa ollaan painumassa yha syvemmalle irrationaalisuuden syovereihin.

Tassa vaiheessa kriittinen lukija saattaa jo narkastyneena todeta, etta luen tilastoja kuin Helsingin Sanomien toimittaja. WVS sisaltaa valtavan maaran tietoa monilta inhimillisen elaman eri aloilta. Jo pelkka koko tuon tietomassan tislaaminen yhdeksi pisteeksi kahden muuttujan koordinaatistossa havittaa suurimman osan sen sisaltamasta informaatiosta. Toiseksi myos muuttujien nimittaminen yksioikoisesti rationaalisuudeksi ja hedonismiksi tekee vakivaltaa ihmiselaman koko kirjolle.

Nainhan se on. Analyytikot loytavat tietomassoista ilahduttavaa kehitysta kohti suvaitsevaisuutta, luottamusta ja solidaarisuutta ja paljon muuta miellyttavaa. Myos inhimillinen onnellisuus kasvaa, kun paastaan vapaaksi taikauskon ja tiukkojen saantojen kahleista ja edetaan itsetoteutuksen tiella. Taman osoittaa kehitys monissa maissa. Vaurauden lisaantyminen ei tunnetusti takaa onnellisuutta, mutta liittyessaan vapautumiseen se saattaa nostaa sen kokemista nopeasti ja paljon.

Onnellisuustutkimusta onkin tehty osana WVS-tutkimusta ja osittain tietenkin myos sen ulkopuolella. Onnellisuuden voi todeta yleensa kasvaneen niissa yhteiskunnissa, jotka, kuten useimmat, ovat edenneet tuolla edella mainitulla Ruotsin tiella. Joissakin maissa, kuten Etela-Koreassa kehityskayra osoittaa suorastaan jyrkasti ylospain. Myos Suomi on onnellisuusasteikolla maailman karkikaartia ja edistyminenkin on talla alalla ollut tasaista. Ruotsi ja Tanska ovat kuitenkin meita pykalan verran ylempana. Siis jalleen kerran! Ehka meidan on sittenkin seurattava johtajaa?

Mutta onnellisuuden tiet ovat tutkimattomat tai ainakin vaikeasti tulkittavat. Norja, jossa yhteiskunnallinen kehitys ja samaan aikaan etenkin taloudellinen hyvinvointi ovat sodan jalkeen suorastaan mullistuneet, on onnellisuus pysynyt samalla, suhteellisen matalalla tasolla koko ajan. Nyt Norja on jo jaanyt meista jalkeen. Mita heidan siis olisi tehtava vai eiko mitaan?

USA:ssa onnellisuus taas suorastaan laski tasaisesti sodan jalkeen aina 1980-luvulle saakka. Tama on merkille pantavaa kun muistellaan 1950-luvun Amerikan itsevarmaa nousukiitoa ja amerikkalaisen unelman toteutumista. Sen jalkeen tilanne on tasaisesti hiukan kohentunut. Kokonaisuutena ottaen onnellisuus on USA:ssa kuudenkymmenen vuoden aikana pysynyt samalla tasolla, mikali trendivaihtelu myos pitkalla aikavalilla havitetaan. Tulosta voi pitaa kiinnostavana sikali, etta tassa lantisen sivilisaation johtomaassa on kyseisena aikana sentaan tapahtunut yhta ja toista. Erikoinen ilmio on, etta Vietnamin sodan ensi puolisko sattui yhteen onnellisuustason merkittavan hetkellisen kohoamisen kanssa, kun taas sen jalkimmaisella puoliskolla se romahti. Ehkapa voimme tulkita taman uusvasemmistolaisuuden saavutukseksi?

No, riittakoon tilastollinen puoskarointi talla eraa. WVS:n kiinnostavien tutkimustulosten pinnallinen analyysi osoittaa ainakin sen, ettei nykymaailman kulttuurisia kehitystrendeja kannata luulla ymmartavansa liian helposti. Mieleen tulee vanhan venalaisen neropatin Kozma Prutkovin kiteytys: ”On opiskeltava koko elamansa, jotta saisi oikeuden sanoa, ettei ymmarra mitaan”.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Oliko Shakespearella rotan hanta? Eli pelastaako Ruotsi maailman?

Venajan asemaa moraalisena jattilaisena ja maailman mahdollisena pelastajana on sikalaisten patrioottien taholta jo niin pitkaan toitotettu, etta asialta alkaa menna uskottavuus, kun kaikessa ylivertainen neuvostovaltakin sitten romahti eika voi toimia nuorisomme moraalisena majakkana.

Venajan tilalle on jo vuosikymmenia pinnistellyt ja sen nyttemmin ohittanut Ruotsi, joka on tuominnut milloin Vietnamin sotaa ja milloin Neuvostoliiton sukellusveneprovokaatioita. Sotavuosina sikalainen lehdisto aluksi tuki innokkaasti suomalaisten sodankayntia, mutta tilanteen muututtua vaaralliseksi vaati Suomea solmimaan oitis ja viivyttelematta erillisrauhan.

Sotavuosina Ruotsin malmi ja kuulalaakerit olivat Saksan sotaponnistuksille niin tarkeita, etta liittoutuneet olivat valmiita niiden viennin katkaisemiseksi lahettamaan maahan siirtoarmeijan Suomen auttamisen verukkeella. Saksalaisten sotateollisuus olisi jumiutunut muutamassa viikossa.

Mutta Ruotsi piti tiukasti ylla puolueettomuusvalvontaansa eika Suomi pyytanyt liittoutuneiden apua. Ruotsin johto piti jostakin syysta suorastaan fanaattisesti silmamaaranaan oman maansa eika esimerkiksi maailman juutalaisten etua ja niinpa kansankoti selvisi maailmansodista ei ainoastaan vahin vaurioin, vaan jopa muhkean tilipussin kera. Suoritusta voi pitaa sinansa hyvana, mutta ei juuri moraalisena urotekona. Niinpa Ruotsissa havahduttiin sellaisten suorittamiseen vasta sodan jalkeen. Metodina on moraaalinen kauhistelu. Ruotsalainen toimittaja Arnstad on hiljattain loytanyt Suomen sotavuosien historiasta aivan tavattomasti kauhistelun aihetta. Hanen naiiviutensa on suomalaisia vain naurattanut, mika saattaa olla merkki siita, etta uusi kulttuurinen kuilu on kasvamassa maidemme valille, tanne vanhaan vapaaseen Pohjolaan.

Viime vuosina on holokaustin kauhistelusta kehitetty Ruotsissa kansallinen rituaali, johon myos kaikkien koululaisten on osallistuttava. Niista, joiden mielesta joukkomurhat ovat ilman muuta iljettavia, on ollut vaikea kasittaa, miksi asiaa on niin tavattomasti korostettava ja alleviivattava. Ei sen paheksuminen mitaan erityista harjoitusta tai argumentointia kaipaa ainakaan normaalin terveen ihmisen kohdalla. Tuntuukin silta, etta asialla on lausumaton, salattu ja ehka tiedostamatonkin taustansa. Se kytkeytyy nykyhetken tarpeisiin ja sen puitteissa on luotu historiallinen myytti, Hitler-kortti, jota voidaan kayttaa ei-toivottavien mielipiteiden vaientamiseen tassa ja nyt. Holokaustista on kehitetty jonkinlainen suuri saatana, joka vaanii rauhallista kansankotia tanaankin joka paiva ja hellittamatta. Sen pyrkimyksena on luoda psykologisia edellytyksia uudelle massamurhalle esittamatta Ruotsiin saapuneita uusia maahanmuuttajia epaedullisessa valossa. Nainhan Hitlerkin esitti juutalaiset. Kuten penni on miljoonan alku, niin on epasuopea ajatuskin kansanmurhan alku. Kansankodissa tama naytaan tiedostettavan. Vastaus suvaitsemattomuuden muodostamaan vaaraan on nollatoleranssi.

Helsingin yliopistossa kavi hiljattain esitelmoimassa Ruotsissa vaikuttava, mutta Suomesta muuttanut Ann-Cathrine Jungar, joka kertoi, etta Suomi on ajautumassa erilleen muusta Pohjolasta. Joku Teuvo Hakkaraisen kaltainen henkiko olisi Ruotsissa saanut aivan toisenlaisen kohtelun kuin Suomessa.

Kuten tunnetaan, Hakkarainen lausui julkisesti tietyn n-sanan, mista seurasi Suomen syyskauden merkittavin poliittinen sensaatio. Taman johdosta kansanedustaja erotettiin eduskuntaryhmastaan maaraajaksi, lehdisto tuomitsi Hakkaraisen barbaarisuuden yksimielisesti ja valtava paheksumisen myrsky naytti pyyhkaisevan yli Suomen. Tata taustaa vasten voi vain ihmeissaan kuvitella, mita Ruotsissa olisi vastaavassa tilanteessa voinut tapahtua. Mahdollisesti siella olisi asia viety oikeuteen ja kansanedustaja istuisi nyt tyrmassa miettimassa tekosiaan tai kahleilla kytkettyna Kaknasin torniin ihmisten pilkattavana ja piinattavana.

Hiljattain julkaisi ruotsalainen lehti pilakuvan, jossa Suomen eduskuntataloon hiippailee muumia muistuttavan hahmon rinnalla naamioitunut olio, jolla on Timo Soinin kasvonpiirteet ja muumihannan sijasta rotanhanta. Koska vihjetta voi pitaa melko voimakkaana ja tavallisia kunnon kansalaisia loukkaavana, tarkoittanee sanoma sita, etta Suomen eduskunnassa itse asiassa onkin tyyppeja, jotka moraalisessa suhteessa eivat ole ihmisia lainkaan, vaan edustavat rikollista ideologiaa, jonka paamaarana mahdollisesti on holokausti tai jokin muu pirullinen rikos.

Koska Suomi on siis ilmeisessa vaarassa pudota yhteispohjoismaisesta kelkasta, kuten meille on osoitettu, meilla onkin otettu jareat aseet kayttoon. Kansanedustaja James Hirvisaari kuvaili jokunen aika sitten blogissaan, etta muslimien maahanmuutosta seuraa erilaisten ongelmien kasvu, mita sinansa lienee mahdotonta osoittaa vaaraksi. Yleinen syyttaja naki asiassa kiihotuksen kansanryhmaa vastaan. Karajaoikeuden vapauttava tuomio muuttui hovioikeudessa langettavaksi. Koska Hirvisaari ei kehottanut minkaanlaisiin toimiin ketaan vastaan ja kertoi vastustavansa vakivaltaa, on maallikon logiikalla vaikea ymmartaa hovioikeuden ratkaisua. Se saattanee liittya pyrkinykseen hakea pohjoismaista hovikelpoisuutta. Piirtakootpa sitten meille rotan hantaa!

Yhta kaikki, kyse on erittain arveluttavasta laintulkinnasta, jossa tosiasiavaittamien esittaminen tulkitaan laissa rangaistavaksi ”kiihotukseksi”. Aikanaan meilla kiellettiin julkaisemasta tekstia, joka saattoi vaikeuttaa maamme suhteita ulkovaltoihin. Sita ei tarvinnut soveltaa juuri koskaan, koska sen pelotusvaikutus riitti. Mihin pelottelua tarvitaan nyt? On todennakoista, etta kiellot ja rangaistukset eivat ratkaise mitaan. Olennaista on saada ihmiset sensuroimaan itseaan. Nain on tehty ennenkin ja nain tehdaan nytkin. Tuloksena on vaaristynyt kuva maailmasta, mutta se saattaa samalla tuottaa moraalisen palkinnon sille, joka sita kaipaa. Ruotsi valtiona on jo ylentanyt itsensa niin korkealle, etta muiden on ehka mahdotonta sita ainakaan ohittaa, mutta jos teemme parhaamme, voi meista tulla tallakin alalla kakkosluokan suurvalta Ruotsin peesaajaksi.

Ruotsalaistyyppinen vaarinajattelun kauhistelu ja sen harjoittajien diabolisointi on saanut yha enemman jalansijaa Suomessakin. Hiljattain ilmestyi Kirkko ja kaupunki-lehdessa pilakuva, jossa perussuomalaisten puheenjohtaja toivotti naamion takaa hyvaa joulua vain omalle viiteryhmalleen eli lihaa syoville heteroseksuaaleille. Muille taas saman puolueen porukka toivotti ”paskaa joulua” ja puhui ampumisesta ja karkottamisesta. Asian huumoripuolta ymmartamattoman huomio kiintyy hurjaan kielenkayttoon ja ilmeiseen holokaustiassosiaatioon. Kaytetyt toivotukset ovat tietenkin kyseisen humoristin omaa keksintoa ja mikali niissa on jonkinlaisia yhtymakohtia todellisuuteen, ne lienee loydettavissa vain kayttamalla ajatusketjua, jonka mukaan kaikki epasuopeus sallivaa maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan liittyy pahantahtoisuuteen ja jopa murhanhimoisuuteen. Perin erikoista logiikkaa, mutta toleranssin olemattomuus ansaitsee varmaankin kiitoksen.

Mutta kaiken takana nayttaa olevan usko poliittisen korrektiuden suureen vapahtavaan sanomaan ja absoluuttiseen totuusarvoon, jonka rinnalla kaikki muu kalpenee ja vaistyy kuin aikoinaan pappispimitys kommunistipuolueen paalinjan edessa. On yha huvittavampaa lukea historiantutkimuksen uusista voitoista, joissa nuoret uurastajat onnistuvat todistamaan, etta ihmisten poliittisen korrektiuden kanssa oli menneina aikoina vahan niin ja nain tai vielakin pahemmin.

Uusimmassa New York Review’ssa on arvostelu muutamasta uusimmasta Shakespeare-kirjasta. Shakespearen yksityiselama on aina kiinnostanut tukijoita, mutta aiemmin tyydyttiin siihen, ettei siita voi saada tietoa. Shakespearen voi todeta ”melkein varmasti olleen homoseksuelli, biseksuelli tai heteroseksuaali” kuten muuan tutkija kiteytti. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Tutkijoita kiinnostaa yha entiseen tapaan Shakespearen yksityiselama ja hanen persoonansa, mutta. uutta on, etta jokainen katsoo oikeudekseen esittaa niista arvionsa, olivatpa perusteet miten heiveroiset tahansa. Ehka tarkeita koko asiassa on arvioitsijan oma poliittinen korrektius, joka auttaa asettamaan hanet poloisen kirjailijan ylapuolelle. Niinpa nyt onkin ilmestynyt opuksia, joissa kirjailija on paljastettu misogyyniksi, vahvojen miesten ihailijaksi ja monessa muussakin suhteessa ennakkoluuloiseksi, jopa rasistiksi ja antisemiitiksi.

No, mitapa sanoakaan. Jos 1600-luvun ihmisella oli vanhanaikaisia asenteita, sellainen oli viela hiljattain tapana ymmartaa ja kenties jopa antaa anteeksi. Taidamme olla siirtymassa entista hurjempaan aikaan, jolloin kaiken kattaa nollatoleranssi. Anteeksiantoa ihmisen heikkouksille ei ole, ei tassa elamassa eika tulevassa, Poliittisen korrektiuden tulipatsas nayttaa tieta kaikille aikakausille ja sen valossa tuomitaan elavia ja kuolleita. Ja nain kai sitten tapahtunee ajasta aikaan ja myos tulevaisuuteen nohden, kun kerran tiedamme, etta nykyinen viisautemme patee myos menneisiin aikoihin nahden Onko Tuhatvuotinen valtakunta sitten alkanut? Elamaa jo hiukan nahneena uskallan kuitenkin viela kainosti arvella, etta totuus saattaa olla monimutkaisempi kuin edes Ruotsin yleinen mielipide ymmartaa ja etta poyhkeys tulee saamaan viela ansaitun loppunsa lahjomattoman totuuden hiljaisen tyoskentelyn tuloksena.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Tanssiaisista tansseihin

Tanssiaisista tansseihin

Tanssiaiset kuuluivat ranskalaisperaisen hovikulttuurin tuottamiin uutuuksiin. Porvarilliseen maailmaan ne tunkeutuivat taydella voimalla 1800-luvulla ja jatkoivat voittokulkuaan viela 20. vuosisadalla. Niihin osallistuminen oli mahdollista vain pienelle joukolle ihmisia. Sulava kaytos ja komea univormu eivat yksin riittaneet, vaikka niidenkin hankkiminen oli kaytannossa mahdollista yleensa vain parin sukupolven sosiaalisen nousun kautta ja edellytti myos poikkeuksellisia aineellisia resursseja. Kielitaidon ja ”oikean” aksentin lisaksi oli erityisesti naisten, mutta myos miesten hallittava ”todellisen viehattamisen taito” ja tunnettava koko instituutioon liittyva sopivaisuussaannosto, siella kun aina liikuttiin vaarallisella raja-alueella ja oli yhta torkeaa olla liian galantti kuin liian valinpitamaton.

Naisten viehatysvoima merkitsi noissa oloissa valtavaa, ja potentiaalisesti rahallistakin paaomaa, mika tietenkin ymmarrettiin eika ollut kummallista, etta uuden tanssiaisten valtiattaren ilmaantuminen voitiin rinnastaa merkittavimpiin luonnonilmioihin tai kansainvalisen politiikan tapahtumiin. Sijoittaminen nuorten naisten pukemiseen oli hyvin jarkevaa liiketoimintaa.

Tanssiaispuvut kehittyivat jo varhain mahdollisimman vaikuttaviksi ja lienee luonnon laki, etta naiselliset sulot tuotiin niissa mahdollisimman edullisesti esille. Alastomuutta taydensi luontoa parantava niukka valikoitujen ruumiinosien peittaminen.

Euroopan ulkopuolelta tuleville tanssiaiset olivat sokki. Leo Tolstoi kuvaa, miten kaukasialainen ruhtinas tunsi olonsa ahdistuneeksi puolialastomien naisten keskella, naisten, jotka tosiasiassa hallitsivat hapeamattomalla seksuaalisuudellaan ymparillaan pyorivaa sirkusta, jossa jarjen sanan kuuleminen teennaisen ja tyhjan lirkuttelun sijasta oli tuskin edes kuviteltavissa. Se olisi ollut tassa tilanteessa taysin sopimatonta. Mutta ehkapa Tolstoin jalo villi oli vain hanen oman yliminansa luoma aivokummitus.

Toki alemmatkin kansanluokat omaksuivat ryhmatanssien ja sittemmin kahden tanssittavien salonkitanssien perusideat. Tanssiaisten rahvaanomainen muoto olivat tanssit, joissa pariutumiseen pyrittiin melko suorasukaisesti. Tansseihin kuten tanssiaisiinkin liittyi paihteiden kaytto ja sellaiset konfliktit, jotka tanssiaisissa saattoivat johtaa kaksintaisteluihin, ratkaistiin tansseissa nurkan takana nyrkeilla tai puukolla.

Esivalta kiinnostui syystakin jarjestyshairioita tuottavasta alempien kansanluokkien instituutiosta ja esimerkiksi Suomessa alettiin tanssien jarjestajilta peria huviveroa, minka saattoi kiertaa tekemasta tilaisuudesta sivistavan eli jarjestamalla ensin ohjelmaa, jonka paatteeksi sai puolitoista tuntia tanssia ilman lisakustannuksia.

Tanssien ja tanssiaisten ero sailyi sitkeasti kautta 1900-luvun, vaikka ajan sosiaalinen vallankumous havittikin luokkaeroja hyvin tehokkaasti. Kaytannossa tapahtui usein niin, etta sosiaalisesti nousevat alaluokkien jasenet omaksuivat parhaansa mukaan ylaluokkien tapoja ja pyrkivat erottautumaan entisesta taustastaan.

Varsinainen kulttuurin nivelloituminen ja ”laajan kulttuurikasityksen” lapilyonti lienee sijoitettava 1960-lukuun. Sen jalkeen tanssiaisista tuli harvinaisuus ja tanssejakin lakattiin verottamasta. Kylma sosiologinen mielikuvitus ei nahnyt enaa olennaista eroa kiljua lappavan tanssiyleison ja samppanjaa sarpivan tanssiaisvaen kesken.

Toki tanssiaisissa, sikali kuin niita yha pidettiin, yha kartettiin kaikkein rahvaanomaisimpia muotoja. Tanssiaiset alkoivat menettaa pariutumismarkkinoihin liittynytta luonnettaan ja muuttuivat enemman rituaalisiksi, tiettyjen kerhojen erottautumistilaisuuksiksi. Niinpa myos musiikki oli sen mukaisesti rauhallisempaa ja arvokkaampaa kuin tansseissa, joissa oli myos yritetty etsia vulgaariudelle rajoja, siina kuitenkaan onnistumatta, kehityksen kulkiessa painvastaiseen suuntaan. Hyvantekevaisyystanssiaiset tarjosivat myos egalitaarisille amerikkalaisille hyvan tekosyyn sijoittaa tolkuttomia ominaisuuksia yhden illan pukuihin ja esitella rikkaita perijattaria sopiville ylkaehdokkaille. Tama instituutio on saattanut jo hiipua, mutta kaikenkarvaiset Oscar-gaalat muistuttavat siita yha.

Kehitys on myos tuottanut kiinnostavia sekamuotoja. Tasavallan presidentin itsenaisyyspaivan kutsut ovat muodoltaan tanssiaiset, joissa pukeudutaan pariutumisrituaalin teemoja noudatteleviin asuihin. Se, etta naisista runsaasti yli puolet on jo ohittanut hedelmallisyysian ja myos aikoinaan pariutunut, ikaan kuin unohdetaan kokonaan. Rahvaan tansseista muistuttavat taalla paritanssit, jotka ovat yksinomaisesti vallitsevina. Tanssimusiikkina soitetaan ja lauletaan pariutumismusiikkia. Sanat ovat usein naiivin sentimentaalisia ja savel ja rytmi simppeleita, suoraan tansseista lainattuja.

Euroopan ulkopuolelta saapuvasta tarkkailijasta taytyy nayttaa hullunkuriselta ja tolkuttomalta, etta tanssin pyorteissa kirmaa in corpore tasavallan korkea-arvoisin eliitti yhdessa kultaisen nuorison kanssa. Elakkeella olevat valtionpaamiehet, ministerit ja muu korkein johto ovat runsaasti edustettuina.

Symbolisesti taman varttuneen joukon pyoriminen nuorekkaan seksuaaliteeman ymparilla on tietenkin paljonpuhuvaa. Mikaan ei voisi selkeammin luonnehtia nykyista lansimaista kulttuuria ja erityisesti sen suomalaista varianttia. Mita muutakaan siella voitaisiin tehda? Kansakunnan eliitti ei tassa julkisessa tilaisuudessa esiinny arvokkaasti edustaen omia vakavia valtiollisia tehtaviaan, vaan karnevalistisesti pariutumisleikin osallistujina, vaareina ja muoreina, jotka ovat vaaraan aikaan ja hullunkurisesti liittyneet mukaan palvomaan kulttuurimme keskeista arvoa, joka ei ole lisaantyminen vaan seksuaalisuus siita koituvan huvin vuoksi.

Valtakunnan makutuomarit antavat kullekin eliitin jasenelle julkisia pisteita heidan kantamiensa tanssiaishoyhenten mukaan, mika tietenkin on ainoa asia, johon heilla voi kuvitella olevan jonkinlaista patevyytta. Tosin olisi kiinnostavaa kuulla myos vaihtoehtoista selostusta, jossa arvioitaisiin kunkin kutsutun todellista patevyytta hanen edustamaansa rankiin nahden ja muistutettaisiin mieleen hanen uransa nousu- ja laskukausia ja nykyista tilaa. Mutta se menisi jo yli taman leikin raamien. Pitaa sita saada juhliakin.

Taytyy varmuuden vuoksi sanoa, ettei itse asiassa eli valtakunnan eliitin tansseissa mitaan vikaa ole ja on taysin ymmarrettavaa, etta seksi kiinnostaa myos vanhuksia. Pitaisiko siella sitten mieluummin rukoilla ja lausua Runebergia? Joka tapauksessa on merkille pantavaa, etta tasavallan merkkipaivan tanssit nostavat keskipisteeseen pariutumisian muotovaliot eika niita hengen jattilaisia, joita maan johdossa aiemmin ajateltiin olevan. Tama on aikakaudelle tyypillista ja tuntuu meista vaistamattomalta. Kuvien kumartelu ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin, mutta kaunista naista on pakko ihailla. Juuri tallaiset tanssit olemme varmaan ansainneetkin.