Vapaakauppa tarkoittaa yleensa ihmisten ja yritysten oikeutta kayda kauppaa keskenaan vapaasti myos valtakunnanrajojen yli. Se siis tarkoittaa rajoitusten, kuten tullien ja tuontirajoitusten puuttumista kahden tai useamman valtion valilla. Vapaakauppa on siis markkinatalouden rajoittamattomin ja kansainvalisin muoto, jossa ihmisten keskinaiselle kanssakaymiselle, kaupankaynnille ja sopimuksille asetetaan mahdollisimman vahan rajoituksia. Vapaakauppasopimuksissa pyritaan yleensa myos yhdenmukaistamaan tai poistamaan markkinoita saatelevia saantoja.

Vapaakauppa-alueita on maailmassa useita, suurimman niista muodostaa talla hetkella Euroopan talousalue . Muita vapaakauppa-alueita ovat muun muassa Pohjois-Amerikan NAFTA ja Aasiassa AFTA seka SAFTA . Maailman kauppajarjesto WTO on maailmanlaajuinen jarjesto, jonka tehtava on kaupan esteiden keskinainen vapauttaminen.

Historia [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Ulkomaisen kaupan oppijarjestelmat kehittyivat 1400-luvulla. Merkantilismi oli vallitseva talouspolitiikka Lansi-Euroopassa 1500-1800-luvuilla. Merkantilistit tavoittelivat kansallista yhtenaisyytta ja vahvistivat kansallisvaltiota. Heidan mukaansa vauraus oli valtatekija, joka edellytti kulta- ja hopeakolikoiden kertymista. Maat ilman omia kaivoksia hankkivat varoja yllapitamalla vientia tuontia suurempana valtion tiukan kauppavalvonnan avulla. ^[1]

Ranskassa syntyi vastareaktio tahan kontrolliin 1700-luvulla. Talousfilosofit, nimeltaan fysiokraatit, kehittivat ensimmaisen vapaakauppateorian. Vaikka heidan ajatuksillaan oli vahan vaikutusta Ranskassa, ne inspiroivat skotlantilaista taloustieteilijaa Adam Smithia, jonka vapaakauppateoriat vaikuttivat myohemmin Britannian kauppapolitiikan kehitykseen. ^[1]

Smith haastoi merkantilismin suojelulliset paatelmat. Han korosti, etta vauraus ei riippunut rahasta sinansa, vaan siita, mita silla voitiin ostaa. Hallituksen saantely itse asiassa vahensi kansakuntien vaurautta, koska se esti niita hankkimasta eniten hyodykkeita halvimmalla hinnalla. Vapaakaupan avulla jokainen maa voisi lisata vaurauttaan viemalla tuotteita, joita se pystyi tuottamaan halvimmalla, ja tuomalla halvemmalla tuotettuja tavaroita muualta. ^[1]

Smithin mukaan kukin maa erikoistuisi tuottamaan ja viemaan niita tavaroita, joissa silla oli absoluuttinen etu. Toisin sanoen, se pystyi tuottamaan niita halvemmalla kuin kauppakumppanimaat. David Ricardo laajensi tata ajatusta 1800-luvulla vertailevan edun periaatteella. Han totesi, etta vaikka jotkut maat eivat saavuta absoluuttista etua minkaan hyodykkeen tuotannossa, ne voisivat hyotya vapaakaupasta keskittymalla tuottamaan niita hyodykkeita, joissa niilla oli pienin haitta. Tama mahdollistaa vaihdon helpoiten tuotettavien tavaroiden ja vaikeammin tuotettavien tavaroiden valilla. Vertailevan edun periaate muodostaa teoreettisen perustan vapaakaupan puolustukselle. ^[1]

Ricardon mukaan kaikki maat hyotyvat vapaakaupasta, mutta brittilainen filosofi ja taloustieteilija John Stuart Mill osoitti myohemmin, etta hyoty riippuu tuontien ja vientien vastavuoroisesta kysynnasta. Mita enemman kysyntaa maalla on viennilleen suhteessa tuontikysyntaan, sita suurempi hyoty se saa vapaakaupasta. Tama heijastuu maan kansainvalisten kaupan ehtojen parantumisena, kuvastuen vientihintojen ja tuontihintojen suhteena. ^[1]

Kaupan esteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kaupan esteiksi yleensa lasketaan tullien ja tuontikiintioiden lisaksi myos kaikki kansalliseen talouteen kohdistuvat tukiaiset (esimerkiksi Suomen maataloustuet vaikuttavat kaytannossa suunnilleen samalla tavoin kuten tullit muiden maiden tuotteille) ja saantely (esimerkiksi Ranska on tukenut juustonvalmistajiaan asettamalla maassa myytavan juuston valmistukselle teknisia ”turvallisuusvaatimuksia”, joita kehitysmaiden juustontuottajien on vaikea toteuttaa; myos ”ymparistovaatimuksia” kaytetaan usein tahan tapaan). ^lahde? Saantelyn kohdalla on usein vaikea vetaa rajaa, missa maarin lausuttu ja todellinen tavoite yhtyvat.

Vaikka tullit ja tuontikiintiot poistetaan jaa jaljelle erilaisia kaupan teknisia esteita. Eri maiden toisistaan poikkeavilla standardeilla voidaan suojata oman maan tuotantoa. EU:ssa ja Eftassa naita esteita on poistettu 1980-luvun puolivalista eurooppalaisilla standardeilla, jotka jarjestojen saantojen mukaan on vahvistettava kansallisiksi standardeiksi kaikissa jasenmaissa, Suomessa SFS- standardeiksi. Kehityksen seurauksena EU- ja Efta-maiden standardit ovat valtaosin samoja eurooppalaisia standardeja. Standardeista on nain tullut protektionismin tyokalusta markkinoillepaasyn apuri.    

Kaupan vapautumisen vaikutus kehitysmaihin [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Taloustieteilija Paul Krugman on sanonut: ” Jokainen 1900-luvun onnistunut esimerkki taloudellisesta kehityksesta - joka tapaus, jossa koyha valtio on tyostanyt tiensa kohtuulliseen tai ainakin dramaattisesti parempaan elintasoon - on tapahtunut globalisaation kautta, tuottamalla maailmanmarkkinoille pikemmin kuin pyrkimalla omavaraisuuteen ”. ^[2] .

Kaupan vapautuminen toi hyvinvointia kehitysmaihin [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

YK :n UNDP :n raportti kertoi inhimillisen kehityksen mittareiden osoittavan huomattavaa paranemista 2000-luvulla. Syyna tahan on kaupan kasvu. Globalisaatio on vahentanyt kaupan esteita ja levittanyt tuotantoketjuja valtionrajojen yli. Tama on kiihdyttanyt koyhien maiden talouskasvua. Niiden osuus maailmankaupasta kolminkertaistui 1980 - 2011. ^[3]

Vapaan kaupan kehitysmaat ottavat kiinni teollisuusmaita, suljetut jaavat jalkeen [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Professori Jeffrey Sachsin mukaan syy siihen, etta osa kehitysmaista on ottanut teollisuusmaita kiinni mutta osa jaa jalkeen, on se, etta vapaampaa kauppapolitiikkaa harjoittavat koyhat maat kasvavat tuplasti niin nopeasti kuin teollisuusmaat (”catch-up effect” eli kiinniottajan etu ) mutta suljetut taloudet jaavat jalkeen.

111 maata vuosina 1970 - 1989 kattaneessa tutkimuksessaan Sachs ja Andrew Warner totesivat, etta teollisuusmaiden talouskasvu oli 2,3; %/vuosi/henkilo, avoimen talouden kehitysmaiden 4,5; % ja suljetun talouden kehitysmaiden vain 2; %. ^[4]

Sopimuksia vapaakaupasta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

WTO :n vuonna 2013 aikaansaama kaupan helpottamista koskeva sopimus tuottaa arviolta 700 miljardia euroa ja 21 miljoonaa uutta tyopaikkaa. Kansainvalisen kaupan professori Pertti Haaparanta arvioi, etta vaikutus voi olla hyvin suuri, koska ”kaupan esteet ovat paljon suurempia kuin tullit.” Hanen mukaansa sopimus on merkittava ja eri toimialat ja kehitysmaiden vientihyodykkeet hyotyvat siita yhta lailla. Se auttaa kehitysmaita paasemaan rikkaiden maiden markkinoille. Haaparanta toivoo, etta sopimus poistaa EU:n turhat kansalliset ja hallinnolliset saannot. Haaparannan mukaan valtiot suostuivat sopimukseen parantaakseen talouskasvua. ^[5]

Euroopan unionin ja Etela-Korean vapaakauppasopimus [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vapaakauppasopimus Euroopan unionin ja Etela-Korean valille allekirjoitettiin 15 lokakuuta 2009. Sita aloitettiin soveltaa vuodesta 2011 lahtien. Sopimus astui virallisesti voimaan 2015, kun se ratifioitiin. ^[6] Vapaakauppasopimuksista kyseinen sopimus on maailman toiseksi suurin NAFTA:n (North American Free Trade Agreement) jalkeen. Sopimus on myos kunnianhimoisin sopimus jonka Euroopan unioni on vienyt loppuun asti. Sopimus on myos toistaiseksi ainoa EU:n vapaakauppasopimus aasialaisen maan kanssa. Sopimuksessa suurin osa tulleista on purettu ja palvelu-ala on vapautettu kokonaan. Sopimuksen ansiosta Euroopan unionin vienti kasvoi 55; % Etela-Koreaan. Eurooppalaiset yritykset saastivat yhteensa 2,8 miljardia euroa. Vuonna 2015 Euroopan unionin ja Etela-Korea saavuttivat kahden valisessa kaupassaan uuden ennatyksen. Kauppojen arvo oli yhteensa 90 miljardia euroa. ^[7]

Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimusneuvottelut [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Transatlanttiseen vapaakauppasopimukseen tahtaavissa neuvotteluissa on vuonna 2014 kaynnissa niin sanottu neljas kierros. Sopimusta on erityisesti kokoomuksessa kannatettu Suomen kannalta silla, etta se voi avata vientimarkkinoita Yhdysvaltoihin.

Toisaalta enemmisto suomalaisista EU-parlamentin jasenista on arvostellut sopimusta siita, etta siihen sisaltyva investointisuoja seka suuryritysten ja valtioiden valinen valimieskasittely uhkaavat kansallista demokratiaa ja saattavat tulla erittain kaliiksi veronmaksajille. ^[8] On olemassa todellinen riski, etta sopimuksia kaytetaan haikailematta hyvaksi kriisitilanteissa. Sen sijaan, etta ne edistaisivat sopimusmaiden talouskasvua, jolla argumentilla sopimukset oikeutettiin, ne suojaavatkin vain yksityisen paaoman etua, valtiota ja veronmaksajia vastaan.

Sopimukseen sisaltyva investointisuoja tarkoittaa kaytannossa sita, etta monikansallisille yhtioille annetaan valta riitauttaa mika tahansa vapaakauppasopimusmaassa tehty poliittinen ja demokraattinen paatos, esimerkiksi laki, jos yritys katsoo paatoksen loukkaavan yhtion oikeutta voittoihin. Toisin sanoen monikansallinen yhtio voi haastaa minka tahansa valtion oikeuteen ja vaatia korvauksia, jos kyseisen maan kaytanteet ja paatokset rajoittavat yhtion voitontavoittelua.

Seuraamuksista on maailmalla jo kokemuksia, jopa valtioiden tasolla. Ruotsalainen energiayritys Vattenfall vaatii Saksalta satojen miljoonien eurojen korvauksia, koska Saksa on paattanyt luopua ydinvoimasta. Kanadalainen Gabriel Resources -yhtio on esittanyt Romanian valtiolle 1,4 miljardin euron korvausvaatimuksen, mikali valtio ei myonna toimilupaa kultakaivoshankkeelle, joka maan viranomaisten kasityksen mukaan asettaisi Romanian alttiiksi ymparistokatastrofille. Tupakkayhtio Phillip Morris vaatii Uruguaylta ja Australialta oikeudessa korvauksia varoitustekstien lisaamisesta tupakka-askeihin. ^[9] , ^[10]

Argentiinassa ulkomaalaiset sijoittajat haastoivat valtion 40 kertaa oikeuteen vain, koska se oli joutunut tekemaan sijoittajien intressien vastaisia taloudellisia uudistuksia maassa pelastaakseen kansantaloutensa. Argentiinan valtio joutui maksamaan miljoonien oikeudenkayntikulujen lisaksi 980 miljoonan dollarin korvaukset sijoittajille. Kaikki tama raha oli veronmaksajien rahaa joka virtasi yrityksille, tai ennemminkin niille kansainvalisille lakitoimistoille, jotka hoitivat prosessia yritysen ja valtion valilla. ^[9]

Sopimus nykyisessa muodossaan voi siis tulla erittain kalliiksi veronmaksajille ja johtaa huomattaviin varojen siirtoihin kansantaloudesta yksityisille yrityksille ilman sita taloudellista vauhditusta, jota ulkomaisilla sijoituksilla yleensa pyritaan saavuttamaan.

Myos geenimanipulaation leviaminen ja pakkoyksityistaminen ovat huolestuttaneet. ^{[11] [12]}

Myos itse sopimusta koskeva neuvottelu- ja paatoksentekoprosessia on pidetty huolestuttavana demokraattisen paatannan kannalta. On kysytty, miksi sopimukset neuvotellaan salassa ainoastaan yksityisen sektorin eturyhmia konsultoiden. Samoin on kysytty, ajaako EU:n Komissio aanestajien vai eturyhmien agendaa rajoittaessaan sopimuskasittelyn avoimuutta ja sopimuksiin kohdistuvaa arvostelua.

Nakemyksia vapaakaupasta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vapaakaupan puolesta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vapaakaupan hyodyt ovat paljon haittoja suurempia [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Taloustieteilijoiden kesken on laaja konsensus siita, etta vapaakauppa tuottaa yhteiskunnalle kiistatta paljon enemman hyotya kuin haittaa. ^{[13] [14]}

Vuonna 2006 tutkittiin yhdysvaltalaisten taloustieteilijoiden nakemyksia (83 vastaajaa), ja heista 87,5; % oli sita mielta, etta ”Yhdysvaltain tulee poistaa tullit ja muut kaupan esteet” ja 90,1; % vastusti nakemysta ”Yhdysvaltain pitaa rajoittaa tyonantajien mahdollisuutta ulkoistaa tyota ulkomaille”. ^[15] Harvardin taloustieteen professori N. Gregory Mankiw on sanout: ”Harva vaite keraa taloustieteilijoilta niin laajan yksimielisyyden kuin se, etta avoin maailmankauppa parantaa talouskasvua ja nostaa elintasoa.” ^[16]

Vuonna 2012 IGM:n taloustieteilijapaneelissa vain 5; % taloustieteilijoista oli epavarma vaitteesta: ”Vapaampi kauppa lisaa tuotannon tehokkuutta ja tarjoaa kuluttajille parempia vaihtoehtoja, ja ajan mittaan nama hyodyt ovat paljon suurempia kuin mitkaan vaikutukset tyollisyyteen.” Kukaan ei ollut eri mielta. Sama koski vaitetta ”Keskimaarin Yhdysvaltojen kansalaiset ovat voineet paremmin NAFTA -sopimuksen aikana kuin olisivat voineet, jos Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon kaupan aiemmat saannot olisivat olleet voimassa.” ^[17]

Myos Nobel-palkittu keynesilainen taloustieteilija James Tobin kannatti vapaakauppaa. ^[18]

Marx ja Engels vapaakaupan puolesta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Marx ja Engels kehuivat Kommunistisessa manifestissa, etta vapaakauppa ”pakottaa barbaarien piintyneimmankin muukalaisvihan antautumaan”. ^[19]

Valistusfilosofit [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Jo 1700-luvun filosofit puolustivat vapaan vaihdon vahentavan ihmisten vihamielisyytta, koska myos vieraista ja vastenmielisista ihmisista saattoi hyotya kaymalla kauppaa heidan kanssaan. Tama kannustaa olemaan kaymatta heidan kimppuunsa. Nain sodat vahenisivat. Nyt kauppa onkin ehka vapainta ikina ja sotia on vahemman kuin koskaan ennen. ^[19]

Myos Montesquieu ja Voltaire ylistivat kaupan ja porssin tuomaa sopua ja Thomas Paine korosti maailmankaupan toimivan ”ihmissuvun sdamellistamisen puolesta”. ^[19]

Yleista keskustelua [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Useimmat uusklassista taloustiedetta , eli vallitsevaa koulukuntaa, edustavat taloustieteilijat pitavat paasaantoisesti vapaakauppaa hyodyllisena kaikille siihen osallistuville valtioille, joskin myos uusklassisen taloustieteen edustajien parissakin on pari tunnettua poikkeustakin. Nakemysta vapaakaupan hyodyllisyydesta on pyritty todistamaan empiirisen evidenssin avulla, jossa etsitaan tilastollisia korrelaatioita vapaakaupan ja talouskasvun valilta. Toisissa tutkimuksissa on taas seurattu kunkin maan kauppapolitiikan muutosten vaikutuksia talouskasvuun.

Hyotyjen syyna nahdaan kilpailun ja taloudellisen tehokkuuden lisaantyminen, skaalaedut (kustannukset yhta tuotettua hyodyketta kohden laskevat monilla tuotannonaloilla tuotannon maaran kasvaessa) ja ennen kaikkea erilaiset suhteelliset edut . Yksi merkittava ongelma kaupan esteista muodostuu tilanteessa, jossa kansalliset tuottajat tarvitsevat tuotantoonsa valittavaa paaomaa (koneita tai komponentteja) ulkomailta, ja sen hankkiminen kallistuu kaupan esteiden vuoksi. Suhteellisen edun teorian mukaan valtion kannattaa erikoistua siihen tuotannonalaan, missa se on tehokkain ja ostaa ulkomailta ne tuotteet, mita muut tekevat tehokkaammin. Nain kokonaistehokkuus kasvaisi ja tuotantokustannukset pienenisivat. Teorian oppi-isa on 1800-luvulla elanyt David Ricardo . Monet taloustieteilijat nakevat, etta valtioiden valisen vapaakaupan hyodyt ovat samat kuin kaupan hyodyt yleensakin, ja rajoille asetetut kaupan esteet haittaavat siina missa maan sisaisetkin kaupan esteet.

Taloustieteilijoiden enemmiston keskuudessa erimielisyytta on lahinna siita, pitaisiko maiden luopua kaupan esteista yksipuolisesti vai kayttaa niita neuvotteluaseena painostaakseen myos toisia maita luopumaan kaupan esteista. Samoin on erimielisyyksia vapauttamisen nopeuden suhteen. Toiset vapaakaupan kannattajat nakevat parhaaksi poistaa kaupan esteet mahdollisimman nopeasti. Toiset taas korostavat hitaan ja asteittaisen tavan tarkeytta. Hidasta vapauttamista perustellaan silla, etta talloin on helpompi huolehtia prosessissa tappiolle jaavien ihmisten tappioiden kompensaatiosta. Kaupan vapauttaminen johtaa usein suuriin muutoksiin maan tuotantorakenteessa ja hitaampi muutos voidaan nahda kivuttomampana.

Esimerkiksi maataloustuotteiden kaupan vapauttamisen seurauksena saataisiin vahemmilla resursseilla tuotettua tarvittava maara ruokaa. Ihmiskunta kokonaisuutena voittaisi, mutta rikkaiden ja maatalouteen huonosti sopivien maiden viljelijat saattaisivat havita, kun taas takalaiset kuluttajat ja kehitysmaiden viljelijat - joita maailman koyhien enemmisto on - voittaisivat sitakin enemman. Osa taloustieteilijoista kannattaa sita, etta rikkaiden maiden viljelijoita autettaisiin ylimaaraisilla, tuotantoon sitomattomilla tuilla siirtymakauden ajan.

Eraat vapaakaupan kannattajat painottavat sita, etta suurin ongelma eivat ole kaupan esteet sinansa vaan se, etta ne on rakennettu rikkaiden maiden ehdoilla. Esimerkiksi Euroopassa raaka-aineiden tullit ovat usein alhaisempia kuin jalostettujen tuotteiden, mika pakottaa kehitysmaat viemaan lahinna raaka-aineita, kun vapaakaupassa tai edes vahemman syrjivien tullien maailmassa kehitysmaat jalostaisivat tuotteitaan pidemmalle ja nain pystyisivat tehokkaammin vaurastumaan kaupalla. Toiset tahot taas saattavat painottaa siita, etta naista tulleista huolimattakin vapaakauppaan vahvimmin suuntautuneet kehitysmaat ovat vaurastuneet nopeimmin ja etta kehitysmaiden pahin ongelma ovat toisten kehitysmaiden asettamat vapaakaupan esteet.

Vapaakaupan kannattajien mukaan vapaakauppa on luonnollisesti hyodyllisinta pienille ja taloudeltaan poikkeaville valtioille. USA:n kaltainen suuri ja monipuolisen talouden valtio parjaa paljon paremmin maan sisaisen vapaakaupan turvin eika siis karsisi yhta pahasti maailmankaupan paattymisestakaan - aivan samoin kuin suuri maa parjaisi omavaraistaloudessa paremmin kuin pieni kunta.

Vapaakaupan kannattajien mukaan kuljetusten ymparistovaikutukset ovat minimaalisia verrattuna tuotannon ymparistovaikutuksiin ja taman takia kaupan lisaantyminen ei juuri rasita ymparistoa. Vapaakaupassa tuotanto sijoittuu sinne, missa se vaatii vahiten resursseja, mika keskimaarin tarkoittaa vahemman ympariston kulutusta. Esimerkiksi osa Suomen maataloustuotannosta vaatii hyvin raskaita energia- ja muita panoksia, kun taas lampimammissa maissa sama tuotanto voitaisiin hoitaa ymparistoystavallisemmin.

Kaupan vapauttamisen on myos vaitetty vahentavan sotia, koska toisistaan taloudellisesti riippuvaiset maat eivat taman argumentin mukaan sodi niin helposti keskenaan.

Vapaakauppaa vastaan [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vapaakauppaa vastustetaan esimerkiksi siita syysta, etta protektionismia saatetaan pitaa tarkeana kehitys- ja teollistamispolitiikan kannalta. Lahes kaikki rikkaat maat ovat kayttaneet enemman tai vahemman oman taloutensa suojaamista kehittyessaan ( Sveitsi ja Hongkong ovat tassa suhteessa poikkeuksia, myos muita maita kehityksessa edella ollut Iso-Britannia oli 1800-luvun jalkipuoliskolla pitkalti vapaakaupassa). Esimerkiksi vapaakauppaa retoriikassaan kannattanut Yhdysvaltain presidentti George W. Bush asetti edelleen uusia kaupan esteita suojellakseen tiettyja Yhdysvaltojen talouden aloja. Kaupan esteiden tarkoitus teollisuuspolitiikassa on suojella kansallista teollisuutta.

Yksi perinteinen argumentti on ollut, etta oman teollisuuden kehittyminen on monilla aloilla vaikeaa tai mahdotonta ilman jonkinlaista suojelua. Argumentin mukaan kehitysmaa jaa vapaakaupan oloissa vahemman jalostettujen tuotteiden tuottajaksi, koska sen on mahdoton kilpailla monimutkaisempia tuotantoprosesseja vaativilla aloilla kehittyneita maita vastaan ilman tuotantonsa suojelua (1800-luvulla USA:n Alexander Hamilton ja Saksan Friedrich List kehittelivat tata ajattelutapaa). Tama keskustelu liittyy laajemmin siihen, kuinka pitkalle maan talouskehitys ja teollistuminen voi tapahtua pelkan hintamekanismin ohjaamana, ja missa maarin taas tarvitaan valtion interventiota. Kaupan suojelussa on kuitenkin usein harkitun talouspolitiikan sijasta kyse kansallista tuotantoa edustavien eturyhmien itselleen hankkimista eduista.

Vanhojen protektionististen oppien lisaksi on taloustieteessa 1980-luvulta alkaen noussut strategic trade theory -niminen suuntaus, jossa huomioidaan epataydellinen kilpailu, skaalaedut, tekemalla oppiminen, tuotekehittelyn merkitys, kumulatiiviset prosessit seka teknologian vuodot. Teoria oikeuttaa jotain protektionismin muotoja kuten tukiaisia kansallisille yrityksille. Erityiskohtelua saava yritys voi teorian mukaan hyotya skaalaetujen myota kasvavista voitoista ja kumulatiivisista prosesseista maailmanmarkkinoilla selviytyakseen. Teoriassa keskeista on maailmanmarkkinoiden nakeminen monilla aloilla oligopolistisena . Talloin perinteisen teorian oletus taydellisesta kilpailusta ei pade.

Vapaakauppaa vastustetaan myos sen aiheuttamien suurten tuotantorakenteen muutosten takia. Usein varsinkin maanviljely eri maissa tulee vapaakaupan myota kannattamattomaksi. Omavarainen tuotanto nahdaan varsinkin maatalouden osalta tarkeana turvallisuuspoliittisena tekijana, silla mahdollisessa kriisitilanteessa voidaan talloin turvata elintarvikkeiden saanti. Suomi on esimerkkina maasta, jossa maanviljely jaisi vapaakaupan olosuhteissa hyvin vahiin.

Vapaakaupan myota tapahtuvat ulkomaankaupan kasvun vaikutus ymparistoon on oma keskustelunsa. Monet ovat sita mielta, etta globaalin kaupan kasvu lisaa kuljetuksia ja nain ollen myos ympariston kuormitusta.

Vapaakaupan vastustus voi liittya myos yleisempaan modernisaation tai kehityksen vastustamiseen. Kehitysmaissa elaa edelleen kulttuureja, joiden ihmiset haluavat elaa virallisen talouden ulkopuolella, eika heidan paataan voida kaantaa puhumalla inhimillisen kehityksen indekseista tai muista lansimaisten ihmisten kehittamista elintason mittareista. Yksi vapaakaupan tunnettuja vastustajia on taloustieteilija Michel Chossudovsky . Myos Noam Chomsky on kritisoinut vapaakauppaa siita, etta kehittyneisiin maihin sovelletaan saantoja joustavasti niiden etujen mukaan, kun taas kehitysmaille saarnataan tiukkaa markkinakuria.

Vapaakauppaa laajalti tutkinut kuuluisa intialaissyntyinen professori Jagdish Bhagwati kay artikkelissaan ^[20] professori T. N. Srinivasanin kanssa lapi useita vapaakaupanvastaisia argumentteja ja osoittaa ne vaariksi tai vaikutuksiltaan suhteellisen vahaisiksi. Vastaavaa tekee myos Martin Wolfin kirja Why Globalization Works .

Katso myos [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Norberg, Johan: Globaalin kapitalismin puolustus
• SFS: Avain standardien maailmaan
• Korporatokratia

Lahteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Tama artikkeli tai sen osa on kaannetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperainen artikkeli: en:Free trade