Sonderbundin sota
Sveitsin kartta, jossa Sonderbundiin kuuluneet kantonit violetilla, sodassa valtioliiton enemmiston puolella olleet kantonit vihrealla ja puolueettomat kantonit oranssilla.
Paivamaara: 3.?29. marraskuuta 1847 Paikka: Sveitsi Lopputulos: Valaliiton voitto Vaikutukset: Sveitsista tuli liittovaltio
Osapuolet
Sveitsin valaliitto	Sonderbund
Komentajat
Guillaume-Henri Dufour	Johann Ulrich von Salis-Soglio
Tappiot
60 miesta	33 miesta

Sonderbundin sota ( saks. Sonderbundskrieg ) oli Sveitsissa 3. ? 29. marraskuuta 1847 kayty sisallissota seitseman katolisen kantonin muodostaman Sonderbund -liiton ja valtioliiton enemmiston valilla. Sota paattyi enemmiston nopeaan ja taydelliseen voittoon, ja tappiot olivat vahaiset molemmin puolin. Sodan seurauksena saadettiin vuonna 1848 Sveitsin perustuslaki , joka teki maasta liittovaltion .

Sonderbundin perustivat 11. joulukuuta 1845 Luzernin , Urin , Schwyzin , Unterwaldenin , Zugin , Fribourgin ja Valais’n kantonit. Liitolla oli oma sotaneuvosto, johon kuului edustaja jokaisesta kantonista ja jolla oli oikeus kutsua koolle omat sotajoukot. Neuvoston puheenjohtajaksi valittiin Luzernia edustanut Constantin Siegwart-Muller . Vaikka liitto oli tarkoitettu puolustukselliseksi, sen sotaneuvostolle annetut valtaoikeudet rikkoivat Sveitsin liittosopimusta eli silloista perustuslakia. Sonderbund-liitto oli aluksi salainen, mutta sen olemassaolo tuli yleiseen tietoon kesakuussa 1846, mika poyristytti Sveitsin liberaalit ja auttoi heita saavuttamaan seuraavana vuonna enemmiston liittopaivilla. Liberaalienemmistoiset liittopaivat paattivat 20. heinakuuta 1847, etta Sonderbund oli lakkautettava. ^[1]

Sonderbundiin kuuluneilla kantoneilla ei kuitenkaan ollut aikomusta noudattaa paatosta. Liiton sotaneuvosto maarasi 16. lokakuuta miliisijoukkojensa liikekannallepanon. Taman jalkeen liittopaivien enemmisto hyvaksyi sotilaalliset vastatoimet, joita kannattivat kaikki liberaalien hallitsemat kantonit, myos katoliset Solothurn , Ticino ja St. Gallen . Viimeksi mainitussa paatos nostatti katolisten mellakoita, jotka kuitenkin tukahdutettiin pian. Konservatiivien hallitsemat kantonit eli protestanttiset Neuchatel ja Basel-Stadt seka katolinen Appenzell Innerrhoden jaivat puolueettomiksi. ^[1] Myohemmin myos Basel-Stadt liittyi enemmiston puolelle.

Sonderbundin joukkojen ylipaallikoksi tuli Johann Ulrich von Salis-Soglio , joka eparoi hyokkayksen aloittamista. Siegwart-Mullerin johtama sotaneuvosto maarasi kuitenkin Sonderbundin joukot hyokkaamaan Ticinoon, ja sotatoimet alkoivat 3. marraskuuta Sankt Gotthardin solan luona. Taman seurauksena Sonderbund menetti uskottavuutensa vain puolustukseen tarkoitettuna liittona. Sankt Gotthardin sola oli Sonderbundille tarkea, koska sita kautta olisi ollut mahdollista kuljettaa tarvikkeita tai apujoukkoja Itavallan hallitsemasta Pohjois-Italiasta . Hyokkays oli aluksi menestys mutta pysahtyi pian Biascaan . Sonderbundin joukot yrittivat viela taman jalkeen hyokkaysta Aargaun Freiamtiin , mika ei onnistunut sen paremmin. ^[1]

Valtioliiton yhteisten joukkojen kenraaliksi oli jo 21. lokakuuta valittu Guillaume-Henri Dufour , joka halusi varmistaa Sveitsin yhtenaisyyden sodan jalkeen. Sen vuoksi han tahtasi nopeaan voittoon siten, etta uhreja tulisi kummallakin puolella mahdollisimman vahan. Han paatti luottaa ylivoimaansa ja hyokkasi ensin Freiburgiin, joka oli muista Sonderbundin kantoneista eristyksissa. Freiburg antautui 14. marraskuuta ja seuraavana vuorossa ollut Zug 21. marraskuuta. Toinen hyokkays suunnattiin Luzernin kaupunkiin, joka haluttiin piirittaa mahdollisimman nopeasti. Dufaurin joukkojen lahestyessa kaupunkia Sonderbundin sotilasneuvosto ja Luzernin kantonin hallitus paattivat aamulla 23. marraskuuta peraytya Uriin. Samana paivana valtioliiton joukot voittivat Gisikonin ja Meierskappelin taistelut. Kenraali Salis-Soglio ei ollut saanut sotaneuvostolta selvia ohjeita, joten Luzernin kaupungin raati paatti luovuttaa kaupungin Dufaurin joukoille, jotka kavivat ryostelemaan sita. Sonderbundin sotaneuvosto lakkasi toimimasta ja hajautui 26. marraskuuta Fluelenissa . Urin, Schwyzin, Unterwaldenin ja Valais’n kantonit antautuivat kaikki 25.?29. marraskuuta, jolloin sota paattyi. ^[1]

Ulkovalloista Ranska ja Itavalta olivat tukeneet Sonderbundin tavoitteita, mutta eivat ehtineet tulla sen avuksi sodan lyhyyden vuoksi. ^[2] Ne jattivat tosin viela 18. tammikuuta 1848 yhdessa Preussin ja Venajan kanssa Sveitsille nootin, jossa uhattiin interventiolla, ellei kysymyksia Sonderbundin hajottamisesta ja jesuiittojen karkottamisesta otettaisi uudelleen kasiteltaviksi. Voittoisat liittopaivat protestoivat tata puuttumista Sveitsin sisaisiin asioihin. Ranskassa kaynnistynyt ja Itavaltaan levinnyt vallankumousliikehdinta antoi pian Euroopan suurvalloille suurempia huolia, ja ne jattivat Sveitsin asian sikseen. ^[1]

Sonderbundin sodassa kuoli viimeisimpien laskelmien mukaan 93 henkea, joista 60 valtioliiton ja 33 Sonderbundin armeijasta. Haavoittuneita oli vastaavasti 386 ja 124 eli yhteensa 510. ^[1]

Sodan seurauksena Sonderbund lakkautettiin, jesuiitat karkotettiin Sveitsista, ja vuonna 1848 hyvaksyttiin uusi valtiosaanto, joka muutti Sveitsin kiinteammaksi liittovaltioksi aiemman valtioliiton sijaan. ^[2] Perustuslakia muotoiltaessa huomioitiin osin myos havinneen osapuolen toiveet, erityisesti kantonien itsehallinnon turvaamisen osalta. ^[1]

Vuonna 1848 toteutetun rauhanjarjestelyn mukaan Sonderbundiin kuuluneet kantonit joutuivat maksamaan yhteensa 6 miljoonaa Sveitsin frangia korvauksia sodan tuhoista. Lisaksi Neuchatel joutui maksamaan 300 000 frangia ja Appenzell Innerrhoden 15 000 frangia, koska ne olivat jaaneet puolueettomiksi eivatka asettuneet valtioliiton joukkojen tueksi. ^[3] Korvauksia maksettiin 2,2 miljoonaa frangia vuoteen 1852 mennessa, jolloin korvausvelvollisuudesta luovuttiin. Sonderbundin johtajia syytettiin maanpetoksesta, mutta useimmat olivat paenneet ulkomaille. Oikeudessa ei voitu nayttaa toteen, etta kukaan sotaneuvoston johtajista olisi suunnitellut ulkomaisten sotavoimien hankkimista maahan, tarvikkeita lukuun ottamatta. Oikeusprosessi jatkui vuoteen 1855. ^[1]

Sonderbundin sodan lopputulos eli liberaalien voitto vanhoillisista katolisista innosti merkittavasti Ranskan, Pohjois-Italian ja Reininmaan liberaaleja, ja myotavaikutti siten suurten vallankumousten puhkeamiseen seuraavana kevaana. ^[4]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sonderbundin sota Wikimedia Commonsissa