Shackletonin Etelamantereen ylitysretki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Shackletonin suunnittelema Etelamantereen ylitysretki, merkitty vaalean turkoosinsinisella, ei koskaan toteutunut. Endurance-laivan miehisto kulki reitin puna-kelta-vihrea-sininen. Aurora-laivaan liittyva merireitti on merkitty oranssi-violetilla. Aurora-laivan retkikunta teki mustalle merkityn retken Beardmoren jaatikon juurelle rakentaen varastoja jo peruuntunutta Shackletonin etelanavan ylitysta varten. Tieto ei tuohon aikaan kulkenut, koska vasta keksitty radio ei ollut yleistynyt.

Shackletonin Etelamantereen ylitysretki oli brittilaisen naparetkeilija Ernest Shackletonin vuosina 1914?1917 tekema yritys kulkea ensimmaisena Etelamantereen yli. [1] Se epaonnistui, kun kumpikaan matkaan lahtenyt retkikunta ei onnistunut tavoitteissaan.

Retkisuunnitelmat [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vuonna 1914 Shackleton lahti taas selvenna etelanapamatkalle onnistuttuaan saamaan rahoituksen. Retken tarkoitus oli ylittaa etelanapa koiravaljakoilla. Retkikunta kaytti kahta laivaa, Endurancea ja Auroraa . Endurance veisi paaryhman Weddellinmerelle ja Aurora toisen ryhman Etelamantereen lounaisosan McMurdon salmeen , johon se tunkeutuisi Rossinmeren kautta. Rossinmeren ryhman oli maara rakentaa tukikohta ja perustaa ruokavarastoja Rossin jaahyllyn yli Beardmoren jaatikon juureen. Ruokavarastot olisivat mantereen ylittavan joukon kannalta erittain tarkeita, silla heidan olisi mahdotonta kantaa riittavasti tarvikkeita edestakaiseen matkaan. [2]

Endurance [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Shackletonin retkikunnasta irtautui pieni venekunta halyttamaan apua paajoukolle. Matka vei Elefanttisaarelta yli myrskyavan aavan meren Etela-Georgiaan , missa jaisen vuoriston ylitys oli vaarallinen seikkailu.

Shackletonin laiva Endurance juuttui 21. helmikuuta Weddellinmerella jaihin. [3] Aluksi jaat kuljettivat alusta kohti jyrkkaa Filschnerin lauttajaan reunaa, jossa sijaitsi retkikunnan suunniteltu lahtopiste. Kulkusuunta kaantyi kuitenkin painvastaiseksi, eika laivaa saatu jaista irti. Jaiden paine alkoi lopulta puristaa alusta, ja alukseen virtasi vetta. [4] Jaat rikkoivat laivan ja se upposi, mutta siita ehdittiin pelastaa hengissa pysymisen kannalta valttamattomia tarvikkeita. [5] Shackleton miehineen joutui muuttamaan jaalle ja asumaan teltoissa. Retkikunta yritti vaeltaa pohjoiseen, mutta yrityksesta luovuttiin, koska veneita kiskoen paastiin parissa viikossa etenemaan vain 15 kilometria.

Kun Shackletonilla ja kirvesmies Harry McNishilla oli ankara riita siita, mita tulisi tehda, miehistossa herasi tyytymattomyytta, mutta riidat sovittiin. Merivirrat kuljettivat Shackletonia Antarktiksen niemimaan vierta pitkin kohti valtamerta. Miehet nalkiintyivat, ja lopulta he ampuivat pingviineja ruoaksi. Polttoaineiden loputtua pingviinin rasvasta saatiin kamiinaan polttoainetta. Sitten jaaalue, jolla Shackleton oli, irtosi omaksi jaalautakseen. [6] [7] Aikansa purjehdittuaan jaalautta alkoi repeilla ja miehet siirtyivat mukaan otettuihin veneisiin. Paleltumat ja merisairaus heikensivat miehia. [6] Veneet rantautuivat kylman purjehduksen jalkeen Elefanttisaarelle . Toistaiseksi ei yhtaan miesta ollut kuollut, vaikka vaaranpaikkoja oli tullut: kaksi miesta paleltunut ja yhdella oli ollut sydankohtaus. Elefanttisaarella rakennettiin kahdesta veneesta rantaan asumus, joka aikaa myoten osoittautui varsin mutaiseksi asuinpaikaksi, silla kamiina lammitti asunnon alla olleen maaperan.

Shackleton lahti muutaman miehen kanssa purjehtimaan kohti Etela-Georgiaa . [8] Purjehdus oli vaarallinen myrskyn takia, mutta katettu iso valasvene pysyi pinnalla. Miehet joutuivat raaputtamaan veneen rakenteista jaata pois ja jattiaalto oli vahalla upottaa aluksen. Shackleton saapui 8. toukokuuta miehineen Etela-Georgiaan, mutta valaanpyyntiasema, mista voitaisiin saada apua, oli vuoristoisen saaren toisella puolella. Shackletonin miesten oli kiipeiltava vuorien yli. [9] Kaksi miehista oli liian sairaita, ja he jaivat rannalle. Muut miehet ylittivat vuoret ja paasivat 36 tunnin kuluttua Strømnesin valaanpyyntiasemalle ja halyttivat apua. [10] Kaikki Shackletonin retkikunnan jasenet selvisivat matkasta hengissa.

Aurora-laiva [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kartta Aurora-laivasta lasketun ryhman tekemasta varastonrakennusretkesta.

Rossinmerella seilanneen toisen Shackletonin retkikuntaan liittyneen aluksen, Auroran , retkikunnan tarina oli traagisempi kuin Endurancen . Alus saapui McMurdon salmelle tammikuussa 1915, suunniteltua myohempaan. Yksi ryhma lahti 24. tammikuuta etenemaan kohti etelaa, mutta vaellus oli vaikeata pehmean lumen, lumimyrskyjen ja kurittomien koirien takia. Osa miehista kaantyi takaisin, ja loput kolme onnistuivat paleltuneista raajoista huolimatta perustamaan varaston 80 leveysasteelle. Silla valin Aurora oli lahtenyt ja jattanyt Hut Pointin tukikohtaan vain kolme miesta. Alus oli seilannut Cape Evansiin ja jattanyt sinne nelja miesta. Pian sen jalkeen Aurora oli juuttunut jaihin ja lopulta myrsky vei sen avomerelle. Kauimpana kayneet miehet palasivat retkelta vasta 25. maaliskuuta ja joutuivat lepaamaan Hut Pointissa Robert Falcon Scottin vuonna 1902 rakennuttamassa majassa. [11]

Aurora

Kesakuussa McMurdon salmen jaadyttya Hut Pointissa olleet miehet lahtivat ylittamaan sita ja paasivat Cape Evansiin. Aurora oli tassa vaiheessa jo ajautunut merelle. Heidan ruoka- ja vaatetilanteensa oli huono, mutta Shackletonin retkikuntaa varten tarvittavat ruokavarastot eivat olleet valmiina. He eivat tienneet siita, etta varastojen perustaminen oli kaynyt tarpeettomaksi Endurancen juututtua pysyvasti jaihin. Yhdeksan hengen ryhma lahti 26. lokakuuta Hut Pointista viemaan loppuja ruokavarastoja. Kolme miehista joutui palaamaan 4. tammikuuta, ja matkaa jatkoi enaa kaksi kolmen hengen ryhmaa. Toiseen kuului Aeneas Mackintosh , Ernest Wild , Arnold Spencer-Smith ja toiseen Ernest Joyce , Victor Hayward ja Richard W. Richards . [11]

Kuusikko karsi matkalla suurista vaikeuksista, ja Spencer-Smithin raajat olivat keripukin takia tammikuussa mustat lonkasta alaspain. Han jai yksin, kun muut lahtivat rakentamaan viimeisia muonavarastoja. Wild, Joyce ja Hayward onnistuivat luomaan varaston leveysasteelle 83°30′ asianmukaisesti. He palasivat Spencer-Smithin luo 28. tammikuuta. Hanen tilansa oli heikentynyt, eika Mackintoshkaan pystynyt enaa etenemaan, joten heidat laitettiin rekiin. Ryhman ruokavarat olivat loppumassa, kun Joyce, Richards ja Hayward lahtivat 22. helmikuuta hakemaan ruokaa varastosta ja jattivat sairaat Wildin hoitoon. [11] He palasivat ruokatarvikkeiden kanssa ja jatkoivat taman jalkeen matkaa takaisin tukikohtaan. Pian myos Haywardin kunto heikkeni eivatka viimeiset kolme miesta jaksaneet enaa vetaa uupuneita. Mackintosh ilmoitti 8. maaliskuuta olevansa vapaaehtoinen jaamaan telttaan, kun muut veisivat Spencer-Smithin ja Haywardin Hut Pointiin. Spencer-Smith kuoli seuraavana paivana, mutta muut paasivat tukikohtaan 11. maaliskuuta ja Mackintosh haettiin turvaan 16. maaliskuuta.

Kaksi miesta, johtaja Mackintosh ja Victor Hayward , kuolivat yllattavassa lumimyrskyssa lyhyella matkalla ohuesti jaatyneen meren yli Hut Pointista Cape Evansiin. [12] He lahtivat 8. maaliskuuta ylittamaan merta paremman tukikohdan toivossa, vaikka muut varoittivat olosuhteista. Viikon kuluttua etsintapartio havaitsi miesten jalkien loppuvan ohuen jaan reunaan. Jaan vahvistuttua tarpeeksi kolme jaljella jaanytta miesta palasivat Cape Evansiin, jossa heita odottivat retkikunnan loput nelja miesta. He joutuivat odottamaan pelastustaan tammikuulle 1917. [11]

Lahteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

  • Andersson, J. G.:  Etelanavan sankareita . Suomentanut Hieta, Irja. Helsinki: Tammi, 1948.
  • Herbert, Kari & Lewis-Jones, Huw:  Etelanapaa etsimassa . Suomentanut Kaipainen, Petri. Vantaa: Moreeni, 2012. ISBN 978-952-254-118-5 .
  • Imbert, Betrand:  Discoveries: North Pole, South Pole . Thames & Hudson Ltd, 1992.
  • Salovaara, Hannes:  Naparetkeilijoita . Helsinki: Otava, 1929.

Viitteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

  1. http://gdl.cdlr.strath.ac.uk/scotia/vserm/vserm0305.htm
  2. Herbert & Lewis-Jones, s. 130?131.
  3. Herbert & Lewis-Jones, s. 132.
  4. Imbert, s. 145.
  5. Andersson, s. 224.
  6. a b Andersson, s. 226.
  7. Imbert, s. 104.
  8. Salovaara, s. 90.
  9. Andersson, s. 231
  10. Herbert & Lewis-Jones, s. 133, 136.
  11. a b c d Tyler, Kelly: Shackleton's Lost Men NOVA Online . PBS. Viitattu 5.2.2013. (englanniksi)
  12. Andersson, s. 244.

Kirjallisuutta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Aiheesta muualla [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]