Saksankielinen kirjallisuus kasittaa kaiken saksan kielella julkaistun kirjallisuuden. Tassa aihe on rajattu koskemaan vain alkukielisena saksaksi julkaistuja kaunokirjallisia teoksia. Koska saksaa puhutaan usean valtion alueella, voidaan saksankielinen kirjallisuus edelleen jakaa kansallisiin kirjallisuusperinteisiin, merkittavimpina Saksan kirjallisuus , Itavallan kirjallisuus ja Sveitsin kirjallisuus . Historiallisista syista saksankielista kirjallisuutta nimitetaan usein myos Saksan kirjallisuudeksi .

Saksan alueen kansanrunous kehittyi varhaiskeskiajalla paaasiassa suullisena perinteena, silla kirjoitustaito ja kirjallisuuden kieli, latina , olivat kirkon ja luostarien hallussa, eika kirkko pitanyt maallista kirjallisuutta tarkeana. Ensimmaisia sailyneita saksankielisia teksteja on Kaarle Suuren valtakaudella noin vuonna 800 tallennettu sankaritarina Hildebrandslied ^[1] , suomeksi Hildebrandin laulu . Seuraava kuningas Ludvig Hurskas kaski uskonnollisista syista tuhoamaan muut 700-luvulla muistiin kirjoitetut sankarirunot. Talta ajalta sailyneita uskonnollisia runoja ovat Wessobrunner Gebet , Muspilli ja muinaissaksilainen Heliand , jotka on kirjoitettu alkusointuisilla sakeilla. ^[2]

Karolingien hallitsijoiden jalkeen Saksan alueella tuli valtaan saksilaisia kuninkaita ja he voimistivat latinan kayttoa niin paljon, etta saksankielinen kirjallisuus havisi 150 vuodeksi. Noin 1100-luvun puolivalissa tapahtui kirjallisuudessa merkittava muutos, kun Clunyn liikkeena tunnettu kirkollinen uudistusliike otti uudelleen kayttoon kansankieliset uskonnolliset tekstit. Samalla myos ranskan kielen vaikutus kasvoi. Vahitellen syntyi myos ensimmainen saksankielisen kirjallisuuden kukoistuskausi. Heinrich von Veldeke kirjoitti eepoksen Eneit (noin vuonna 1185), joka vakiinnutti eeppisen runomitan ja loppusoinnun . Talla aikakaudella syntyi ristiretkien heijastumana ympari Eurooppaa sankareita, rakkautta ja kuolemaa kasittelevia eeppisia runoelmia, joiden huomattavimmat tyot saksankielisilla alueella olivat Erec (noin vuonna 1185), Iwein (noin vuonna 1200), Tristan ja Isolde (noin vuonna 1210), Nibelungein laulu (noin vuonna 1200) ja Wolfram von Eschenbachin teos Parzival (noin vuonna 1200). ^[2] Minnerunous oli laji, jota esitettiin laulamalla yksiaanisesti harpun tai viulun saestyksella. Lauluja savellettiin 1400-luvun alussa myos moniaanisiksi , mutta ne olivat harvinaisia. Minnelaulua esiintyi 1100-luvun loppupuolelta 1400-luvulle asti, mutta suosituinta se oli 1200-luvun alkuvuosikymmenina. Se oli trubaduurirunouden saksalainen vastine, jonka vaiheet liittyvat 1300-luvulta alkaen myos mestarilauluun .

Sankarirunouden lyhyen kukoistuskauden jalkeen ritarit menettivat kultturisen johtoasemansa. Porvaristo ei heti kyennyt ottamaan johtoasemaa, vaan ajan teokset olivat ritarirunouden jaljittelya tai sen liioittelua. Mestarilaulu jatkoi minnelaulun muotoperinteita porvariston ja kasityolaisten keskuudessa. Mestarilaululle olivat ominaisia tiukat muotosaannot, jotka oli koottu kirjaksi, jota kutsuttiin tabulatuuriksi (tabulatur). Laulujen aihepiiri oli vaihteleva, mutta niiden savy oli yleensa didaktinen, erityisesti jos sisaltokin oli uskonnollinen. Esitystapa seka yksin- etta kuorolauluna oli yksiaaninen. Mestarilauluja esitettiin erityisesti etelaisen Saksan ja Reininmaan kaupunkien porvarikilloissa . Jarjestettiin myos keskinaisia laulukilpailuja. Mestarilaulajista kuuluisin on kaikkiaan 4 275 mestarilaulua kirjoittanut nurnbergilainen Hans Sachs (1494?1576), mutta maineikas on myos Hans Folz (noin 1450?1510). ^[3]

Opettavais-siveellinen runous tuli esille uutena kirjallisuuden lajina ja se huipentui Hugo von Trimbergin noin vuonna 1300 valmistuneeseen syntiluetteloon Der Renner .Toinen uusi laji oli hengellinen draama: alkun perin kirkoissa esitettyja kuvaelmia alettiin esittaa toreilla ja ne saivat uusia aiheita ja piirteita (joulu- ja paasiaisnaytelmat, legendat , profeettojen naytelmat).

Saksalainen kirjallisuus pyrki vuosina 1350?1600 viihdyttamaan ja opettamaan lukijoitaan. Tavoitteeseen pyrittiin monilla eri kirjallisuuden muodoilla, mutta tasoltaan ne eivat nousseet kiitettavalla tasolle, eika huomattavia teoksia syntynyt kuin muutama. Ensimmaisia saksalaisen proosan tuotteita oli boomilaisen Johannes von Teplin teos Der Ackermann aus Bohmen (noin vuodelta 1400). Siina leskeksi jaanyt paahenkilo kay vuoropuhelua kuoleman kanssa. Monenlaisia ihmisten paheita tarkasteleva Sebastian Brantin teos Das Narrenschiff (1494) teki suuren vaikutuksen lukijoihin ja sen suosio pysyi suurena jopa vuosisatojen ajan. Tahan aikaan alkoivat myos kansanomaiset pilanaytelmat ja muu pilakirjallisuus nousta suosituiksi. Niista tunnetuin on sveitsilaisen Heinrich Wittenweilerin satiirieepos Der Ring (noin vuodelta 1400). Viihteeksi tarkoitettuja olivat 1500-luvun niin sanotut kansankirjat , jotka olivat laajempien teosten proosaversioita, pilakertomuksia, historiallisten henkiloiden kuvauksia ( Till Eulenspiegel , Faust ) tai holmolaistarinoita . ^[2]

Johannes Gutenbergin kehittama painokone alkoi tuottaa saksankielista kirjallisuutta vuonna 1450 ja kirjojen hinta halpeni. Kirjallisuuden harrastusta lisasi myos humanismin aate, mutta se painotti latinankielisyytta ja muita klassisia kielia. Uskonpuhdistuksen aatteeseen kuului lukutaidon edistaminen ja kirkollisten tekstien kaantaminen kansankielelle. Niinpa Martti Luther alkoi vuonna 1522 tyon Raamatun saksantamiseksi, ja kaannos vaikutti merkittavasti saksan kirjakielen kehitykseen. Vanha testamentti ilmestyi saksaksi jo samana vuonna vuonna 1522 ja Uusi testamentti vuonna 1534. Uskonpuhdistus vaikutti voimakkaasti myos Sveitsissa. Liike lisasi virsien kayttoa ja luterilaiset virret olivat aikansa parasta lyriikkaa ^[2] . Humanisti Erasmus Rotterdamilainen toisaalta pelkasi, etta uskonpuhdistus saattaisi osoittautua vihamieliseksi taiteille ja kulttuurille ^[2] . Tama toteutui 1600-luvulla ainakin osittain, kun pietismi julisti pyrkimysta yksinkertaiseen elamantapaan ja vastusti muodikasta pukeutumista, tanssia ja teatteria.

Merkittavia 1500-luvun saksankielisia kirjailijoita olivat naytelmakirjailija Jorg Wickram (noin 1505?1562) ja satiirikko Johann Fischart (1546?1590).

Barokin ajan saksalaisen kirjallisuuden periaatteet kirjasi runoilija Martin Opitz teoksessa Buch von der Deutschen Poeterey (1624). Se korosti, etta kirjailijan oli otettava mallia antiikin ja oman aikansa lansieurooppalaisista esikuvista, noudatettava kielen puhtautta ja runomittoja. Opitz vakiinnutti sonetin , oodin ja epigrammin Saksan kirjallisuuteen. ^[2] Barokki oli teemallisesti ja rakenteellisesti monipuolista ja ulottui kansantarinoista lyriikkaan. Kirjallisuus-, runous- ja kieliyhdistyksia perustettiin runsaasti. Opitzin lisaksi ajan keskeisimpia kirjailijoita olivat Jakob Bohme , Hofmann von Hofmannswaldau ja Daniel Caspar von Lohenstein . Barokin aikana kehittyi myos saksankielinen draama, vaikka teatterikulttuurista merkittava osa olikin jesuiittojen yllapitamaa latinankielista naytelmaa. Naytelmakirjailijoista tarkein oli Andreas Gryphius . Romaanikirjallisuus nousi 1600-luvun lopussa ensimmaiseen kukoistuskauteensa. Ala jakautui paimenromaaneihin, sankariromaaneihin ja veijariromaaneihin. Paimenromaanit olivat pakoa kuviteltuun maalaisidylliin. Sankariromaaneista keskeisin oli 24-osainen ja 25 000-sivuinen Amadis . Tallaiset ritari- eli hoviromaanit olivat eparealistisia tarinoita mutkikkaista hovien tapahtumista. Yhteiskunnan toista laitaa kuvasivat veijariromaanit.

Valistusaate oli Euroopassa vuosina 1660-1770 vallinnut suuntaus, joka korosti rationalismia , tietoa ja halusi vapauttaa ihmiset ennakkoluuloistaan. Valistuksen ihanteita olivat selkeys, harmonia, sopusuhtaisuus ja tasapaino. Saksalaisen valistusfilosofian huomattavimmat nimet olivat filosofi Immanuel Kant , matemaatikko Gottfried Leibniz , Preussin kuningas Fredrik Suuri ja runoilija G. E. Lessing . ^[4] Kirjailija Johann Christoph Gottsched (1700?1766) pyrki siihen, etta lyriikkakin olisi valistavaa ja opettavaista. Hanen runoutensa on sittemmin painunut unohduksiin, mutta hanen tyonsa naytelmakirjallisuuden hyvaksi tuotti pysyvaa tulosta. ^[2]

Valistusajan luetuin kirjailija oli Christian Furchtegott Gellert (1715?1769), jonka hengellisia runoja savellettiin virsiksi. Hanen suosituin kirjansa Fabeln und Erzahlungen oli kansanomainen tarinakokoelma, joka kaannettiin lahes kaikille kulttuurikielille. ^[2] Merkittavimpia lyyrikoita olivat Johann Christian Gunther (1695?1723) ja Barthold Heinrich Brockes (1680?1747). Aikakauden huomattavimpia teoksia lienevat Friedrich Gottlieb Klopstockin (1724?1803) laaja uskonnollinen eepos Der Messias , Christoph Martin Wielandin (1733?1813) romaani Geschichte des Agathon (1766/67) seka Gotthold Ephraim Lessingin (1729?1781) taidehistoriallinen teos Laokoon 1766 ja naytelma Nathan Viisas . Klopstockin runokokoelmaa Oden (1771) pidetaan kaanteentekevana, silla se on ensimmainen runoteos, jota nykylukijakin ymmartaa, kun taas sita aikaisemmat kuuluvat historialliseen, vaikeasti avautuvaan kerrokseen ^[2] .

Saksan 1700-luvun kirjallisuuden kaksi voimahahmoa Johann Wolfgang von Goethe ja Friedrich Schiller synnyttivat kirjallisuuteen Sturm und Drang -nimisen virtauksen, ( suom. Myrsky ja kiihko ). Se oli ajanjakso, jolloin kirjallisuudessa korostuivat yksilon kokemukset ja tunteet. Aikakauden tunnetuin teos on Goethen Nuoren Wertherin karsimykset , mutta myos Schillerin naytelma Rauber (Rosvot, 1781) on huomattava kiihkean kauden tuotos. Kauden voi tulkita myos tekijoidensa nuoruuden kiihkoksi. Kauden kultturifilosofian muotoili filosofi Johann Gottfried von Herder . ^[2]

Goethen ja Schillerin toiminta kattoi kaikkiaan vuodet 1765?1830, jolloin saksankielinen kaunokirjallisuus eli suurinta kukoistuskauttaan. Sita on nimitetty myos Goethe-ajaksi, ja se koostui kolmesta jaksosta: Sturm und Drang (noin vuosina 1767?1785), Weimarin klassinen aika vuosina 1786?1805 ja romantiikan jakso noin vuosina 1795?1830. ^[2]

Weimarin klassisen ajan alkaminen yhdistetaan usein Goethen vuonna 1786 tekemaan Italian -matkaan ja sen paattyminen Friedrich Schillerin kuolemaan Weimarissa vuonna 1805. Yhteistyo Schillerin ja Goethen valilla oli erittain hedelmallista. Kumpikin heista otti paljon ideoita myos klassisesta antiikista. Goethen ajan henkista perintoa ovat valistusaate, pietismi seka myrskykauden irrationaaliset ainekset. Esikuvia ajan kirjailijoille olivat William Shakespeare , Ossianin laulut , Percyn kansanlaulukokoelma ja Jean-Jacques Rousseau . ^[2]

Aikakauden keskeisimpia teoksia ovat Goethen teokset kuten Ifigeneia Tauriissa ja Wilhelm Meisterin oppivuodet . Schiller taas kirjoitti lyriikkaa, balladeja (kuten Die Burgschaft ), lukuisia naytelmia seka teoreettista kirjallisuudentutkimusta.

Muita taman ajan kirjailijoita olivat Karl Philipp Moritz (1757?1793), Christoph Martin Wieland (1733?1813), Jean Paul (1763?1825) ja Johann Gottfried von Herder (1744?1803). Heista Paul oli korkealle arvostettu, toisinaan jopa Goethen ylapuolelle. Hanen laajoissa proosateksteissaan yhdistyivat vakavuus ja leikillisyys, tunteet ja kuvittelut. Han oli varhainen romantikko. ^[2] Moritzin omaelamakerrallista romaania Anton Reiser pidetaan ensimmaisena saksankielisena psykologisena romaanina.

Grimmin veljekset toivat satukirjoillaan esille Saksan kansanrunouden 1800-luvun ensimmaisina vuosina. Samaan aikaan alettiin kiinnostua keskiajasta, luonnosta ja tunteista. Filosofit Gottlieb Fichte ja Friedrich von Schelling muotoilivat naista romantiikan aatteen. Jenassa tyoskentelevat ja siella ystavystyneet kirjailijat August Wilhelm Schlegel (1767?1845), Friedrich Schlegel (1772?1829), Wilhelm Heinrich Wackenroder (1773?1798), Ludwig Tieck (1773?1853) ja Novalis (1772?1801) muodostivat Jenan piirin, joka toi useita uusia virtauksia kirjallisuuteen. He sekoittivat romaaneihinsa piirteita runoista, balladeista ja saduista. Heista Friedrich Schlegel kirjasi romantiikan kirjallisuuden ohjelman, jossa yhdistyvat tieto ja usko, tiede ja taide, filosofia ja uskonto. ^[2]

Muita keskeisia kirjailijoita olivat muusikko-kirjailija E. T. A. Hoffmann (1776?1822), runoilija Joseph von Eichendorff (1788?1857) ja Heinrich Heine (1797?1856).

Realismi syntyi 1800-luvun puolivalissa vastareaktiona romantiikan todellisuuspakoiselle asenteelle. Realistien mielesta kirjallisuuden piti kasitella oman ajan yhteiskunnallisia ongelmia rehellisesti ja kaunistelematta. Yksi realistisen kirjallisuuden saksalainen edellakavija oli runoilija Annette von Droste-Hulshoff . Sveitsin ja Itavallan keskeisia realismin kirjailijoita ja heidan teoksiaan:

• Conrad Ferdinand Meyer (1825?1898)
  • Das Amulett
• Theodor Stormin (1817?1888)
  • Der Schimmelreiter
• Gottfried Keller (1819?1890)
  • Der grune Heinrich
  • Zuricher Novellen , novellikokoelma
  • Die Leute von Seldwyla , novellikokoelma
• Theodor Fontane (1819?1898)
  • Frau Jenny Treibel
  • Effi Briest
• Marie von Ebner-Eschenbach (1830?1916)
• Ludwig Anzengruber (1839?1889)
• Peter Rosegger (1843?1918).

Naturalismi pyrki realismin tavoin kuvaamaan arkitodellisuutta, mutta yhteiskunnallisten vaaryyksien kuvaamisen sijaan naturalismi pyrki mahdollisimman tarkkaan ja kaunistelemattomaan kuvaukseen. Naturalistit halusivat soveltaa empiiristen tieteiden tuloksia kirjallisuuteen. ^[5] Suuntaus syntyi realismin haarautumana ja sita on pidetty realismin myohaisvaiheena tai pitkalle vietyna realismina. Naturalismin ja realismin ero oli, etta naturalistit pyrkivat luomaan todellisen kuvan usein ilman yhteiskunnallista sisaltoa.

Gerhart Hauptmannin (1862?1946) naturalistinen naytelma Die Weber (1892, suom. Kankurit ) sai laajaa kansainvalista huomiota. Naturalismia edusti omalla tavallaan myos Frank Wedekindin (1864?1918) naytelma Fruhlings Erwachen (1891). Siita arvosteltiin Vilhelmin-aikaisen Saksan ulkokultaista seksuaalimoraalia, joka koitui erityisesti murrosikaisten nuorten kohtaloksi.

Ranskasta alkanut symbolistinen virtaus, etupaassa Stephane Mallarmen , Charles Baudelairen ja Arthur Rimbaudin teoksissa vaikutti myos saksankielisella alueella. Merkittavimmat saksankielisen symbolismin edustajat ovat Stefan George (1868?1933), Hugo von Hofmannsthal (1874?1929) ja Rainer Maria Rilke (1875?1926). Keskeisimpia kirjallisuuskaupunkeja olivat Berliini ja Wien .

Taiteellisten suuntausten kehittyessa kohti modernismia syntyi saksankielisella kielialueella myos eeppisia ja laajoja, kokeilevia romaaneja, joista merkittavimpina Rainer Maria Rilke teoksellaan Die Aufzeichnungen des Malte Laurids Brigge (1910), Heinrich Mann (1871?1950), Thomas Mann (1875?1955), Hermann Broch (1886?1951), Robert Musil (1880?1942), Franz Kafka (1883?1924) ja Hermann Hesse (1877?1962).

Heimatkunst -niminen kansantaiteellinen taidesuunta nakyi kirjallisuudessa vuosina 1890-1910. Se oli modernismin vastainen ja konservatiivinen liike, jonka katsotaan luoneen pohjaa kansallissosialiselle Blut und Boden -liikkelle. Taidesuuntaa edustivat muiden muassa Julius Langbehn (1851?1907), Clara Viebig (1860?1952) ja Gustav Frenssen (1863?1945).

Ekspressionismia pidetaan viimeisena suurena kirjallisuusvirtauksena Saksassa. Alkusysays ekspressionistiselle lyriikalle tuli Jakob van Hoddisin runosta Weltende ^[6] ( suom. maailmanloppu ) vuonna 1911. Muita keskeisia ekspressionisteja olivat Gottfried Benn (1886?1956), Alfred Doblin (1878?1957), Albert Ehrenstein , Carl Einstein , Salomo Friedlaender , Walter Hasenclever , Georg Heym , Heinrich Eduard Jacob (1889?1967), Ludwig Rubiner , Else Lasker-Schuler (1869?1945), August Stramm , Ernst Toller (1893?1939), Georg Trakl (1887?1914) ja Alfred Wolfenstein .

Ekspressionismin jalkeen kirjallisuuteen palasi realistinen ote, jota kutsuttiin uusasiallisuudeksi ( Neue Sachlichkeit ). Teatterin alueella keskeisia kirjailijoita olivat Odon von Horvath (1901?1938), Bertolt Brecht (1898?1956) seka ohjaaja Erwin Piscator . Romaanitaiteessa vaikuttivat Erich Kastner (1899?1974), Anna Seghers (1900?1983), Erich Maria Remarque , Arnold Zweig , Marieluise Fleißer , Irmgard Keun ja Gabriele Tergit . Suomessa tunnetuin taman ajan tuote lienee Erich Maria Remarquen romaani Im Westen nichts Neues ( Lansirintamalta ei mitaan uutta ).

Kansalaissosialistien noustua valtaan vuonna 1933 rajoitettiin kirjailijoiden ilmaisunvapautta rajusti. Noin 1 500 kirjailijaa pakeni maasta, ja monet tekivat itsemurhan ( Stefan Zweig , Kurt Tucholsky ). Eri puolille maailmaa muodostui saksalaisten kirjailijoiden yhteisoja. Erityisesti Sveitsi oli tarkea saksankielisten naytelmakirjailijoiden keskus. Monilla kirjailijoilla, kuten esimerkiksi Alfred Doblinilla , Heinrich Eduard Jacobilla ja Joseph Rothilla , oli kuitenkin vaikeuksia tyoskennella maanpaossa tultuaan erotuiksi sosiaalisesta ja kulttuurisesta ymparistostaan. Ulkomailla tyotaan jatkoivat Thomas ja Heinrich Mann , Bertolt Brecht , Anna Seghers , Franz Werfel ja Hermann Broch . Lontooseen emigroitunut Elias Canetti palkittiin myohemmin Ison-Britannian kansalaisena tyostaan jopa Nobel-palkinnolla .

Monet maahan jaaneet kirjailijat vaiennettiin tai jopa surmattiin, kuten Jakob van Hoddis ja Carl von Ossietzky . Jotkut kirjailijat taas olivat kansalaissosialistien suosiossa. Naita olivat esimerkiksi Gottfried Benn , Ernst Junger , Erich Kastner , Gerhart Hauptmann , Heimito von Doderer ja Wolfgang Koeppen .

Toisen maailmansodan jalkeista tilannetta on usein kuvattu kirjalliseseksi nollapisteeksi. Keskeisiksi kirjallisiksi yhteisoiksi muodostuivat Wienin ryhma ja Ryhma 47 , jotka maarittelivat vahvasti sodanjalkeisen kirjallisuuden tilaa.

Uusien saksankielisten valtioiden synty merkitsi erilaisia ehtoja niissa ilmestyvalle kirjallisuudelle. Seuraavassa esitetaan Saksan liittotasavallan, Saksan demokraattisen tasavallan, Itavallan ja Sveitsin kirjallisuus erikseen. Mutta eroja ei pida korostaa liikaa. Kaikesta huolimatta on kyse samasta kielesta, ja ? DDR pois lukien ? yhteisesta markkina-alueesta.

Valittomasti sodan paatyttya alkoi ilmestya runsaasti sotaa ja kotiinpaluuta kasittelevia teoksia. Pienoisromaanit ja novellit olivat suosittuja. Keskeisia kirjailijoita olivat Heinrich Boll (1917?1985), Wolfgang Koeppen (1906?1996), Siegfried Lenz , Christine Bruckner (1921?1996) ja Martin Walser (synt. 1927). Gunter Grass (s. 1927) kirjoitti Peltirummun , joka kasitteli lahihistorian traumoja yksilon kautta ja joka usein mainitaan 1900-luvun jalkipuoliskon keskeisempana eurooppalaisena teoksena.

Vietnamin sodan ja muun poliittisen liikehdinnan myota poliittiset teemat nousivat vahvasti myos kirjallisuuteen. Syntyi runsaasti poliittista lyriikkaa ja draamaa.

Saksan demokraattinen tasavalta, DDR, maaritteli itsensa kirjallisuusyhteiskunnaksi (saks. Literaturgesellschaft ). Kasitteen on luonut kirjailija ja kulttuuriministeri Johannes R. Becher ), joka vastusti kovasti korkeakulttuurin marginalisoitumista vain rajoittuneen kansanosan nautittavaksi. Kuitenkin tama ajatus tuhoutui valtion pyrkiessa kayttamaan kirjallisuutta propagandan valineena ja valtion harjoittama sensuuri oli voimakasta.

Tunnettuja kirjailijoita olivat Hermann Kant (s. 1926) ja Johannes Bobrowski (1917?1965). Monet kirjailijat joutuivat jattamaan maansa, esimerkiksi Wolf Biermann (s. 1936), Sarah Kirsch (s. 1935) ja Uwe Johnson (1934-1984).

Muita keskeisia kirjailijoita olivat muun muassa Christa Wolf (s. 1929), Heiner Muller (1929?1995), Irmtraud Morgner (1933?1990), Stephan Hermlin (1915?1997), Stefan Heym (1913?2001), Jurek Becker (1937?1997).

Toisen maailmansodan jalkeen keskeisessa asemassa oli Wienin ryhma , keskushenkiloinaan Gerhard Ruhm (s.1930) ja H. C. Artmann (1921?2000). Myos Albert Paris Gutersloh (1887?1973), Heimito von Doderer (1896?1966), Ernst Jandl (1925?2000), Franzobel (s. 1967), Friederike Mayrocker (s. 1924) ja Christine Lavant (1915?1973) ovat itavaltalaisen kirjallisuuden tarkeita nimia.

Kirjallisuus nousi erityiseen kukoistukseen Itavallassa 1960- ja 1970-luvuilla Peter Handken (s.1942), Ingeborg Bachmannin (1926?1973) ja Thomas Bernhardin (1931?1989) ansiosta. Nykyajan keskeisimpia nimia ovat ainakin Norbert Gstrein , Elfriede Jelinek (s.1946), O. P. Zier (s. 1954), Sabine M. Gruber (s.1960) ja Ruth Aspock (s. 1947). Heita nuoremman sukupolven kirjailijoita on Cornelia Travnicek (s. 1987).

Naytelmakirjailijoista voidaan mainita muiden muassa Christoph Ransmayr (s. 1954) ja Werner Schwab (1958?1994).

Merkittavimmat sveitsilaiset kirjailijat ovat Max Frisch (1911?1991) ja Friedrich Durrenmatt (1921?1990), mutta myos Adolf Muschg (s. 1934), Peter Bichsel (s. 1935) ja Urs Widmer (s. 1938).

Keskeisia nykykirjallisuuden hahmoja ovat mm. Oswald Wiener , Hans Wollschlager , Christoph Ransmayr , Walter Moers ja Marlene Streeruwitz . Tunnetuin saksalainen tieteiskirjailija on Andreas Eschbach ja Peter Schmidt on tunnettu rikosromaaneistaan. Tunnetuimpia populaarikirjailijoita ovat mm. Christian Kracht , Benjamin von Stuckrad-Barre ja Rainald Goetz . Merkittavia nykylyyrikoita ovat mm. Marcel Beyer , Durs Grunbein , Uwe Kolbe seka Thomas Kling (1957?2005).

Myos Saksassa asuvien siirtolaisten tuottama kirjallisuus on kasvamassa. Tunnetuimpia nimia lienevat esimerkiksi Feridun Zaimoglu , Wladimir Kaminer ja Rafik Schami .

• Gunter E. Grimm und Frank Rainer Max (Hg.): Leben und Werk deutschsprachiger Autoren vom Mittelalter bis zur Gegenwart. Reclam 1993. ISBN 3-15-010388-6
• Martini, Fritz: Deutsche Literaturgeschichte. Von den Anfangen bis zur Gegenwart . 19., neu bearbeitete Auflage. Stuttgart: Kroner 1991. ISBN 3-520-19619-0
• Horst Dieter Schlosser: dtv-Atlas Deutsche Literatur. dtv 2002. ISBN 3-423-03219-7
• ?mega?, Viktor: Kleine Geschichte der deutschen Literatur. Von den Anfangen bis zur Gegenwart . Wiesbaden: Marix 2004. ISBN 3-937715-24-X

• Useita alkuperaisteksteja alkuperaiskielella Projekti Gutenbergissa
• Useita alkuperaisteksteja alkuperaiskielella
• Saksan kirjallisuusportaali