Suuri siirtomaasota
Osa seitsenvuotista sotaa
Kartta sodan kulusta.
Paivamaara: 1754?1763 Paikka: Pohjois-Amerikka Lopputulos: Pariisin rauha Ranskan tappio
Osapuolet
Ison-Britannian kuningaskunta	Ranskan kuningaskunta

Suuri siirtomaasota tai ranskalais- ja intiaanisota oli Ranskan ja Ison-Britannian valilla kayty sota Pohjois-Amerikassa vuosien 1754 ja 1763 valilla. Ohiojoen laakson hallinnasta alkanut sota levisi muutaman vuoden jalkeen myos mantereen ulkopuolelle ja Euroopassa alkanut sota tuli tunnetuksi seitsenvuotisena sotana . Sota paattyi Pariisin rauhansopimukseen , jolla Ranska menetti alueensa Pohjois-Amerikassa.

Seitsenvuotinen sota Pohjois-Amerikassa tunnetaan suuren siirtomaasodan nimella, mutta etenkin Yhdysvalloissa siita on kaytetty myos nimea ranskalais- ja intiaanisota. ^[1]

Tausta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Suuri siirtomaasota alkoi kiistasta Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan valilla Ohiojoen laakson hallinnasta ja laajemmassa mittakaavassa sodassa oli kyse kilpailusta vaikutusvallasta koko suuremmassa osassa Pohjois-Amerikkaa. ^[2] Turkiskauppa muodosti tarkean tekijan seka Ranskan hallitseman Uuden Ranskan , etta englantilaisten siirtokuntien asukkaille Amerikassa. Ranskalaiset olivat vuonna 1727 rakentaneet irokeesien luvalla Fort Niagaran tukikohdan Niagarajoen suulle, josta kasin he hallitsivat turkiskauppareittien alkupaata. Ranskalaisten hallussa oli ainakin periaatteessa myos Mississippijoen alue aina Suurilta jarvilta Louisianaan . Ohiojoen laakson runsasriistaista aluetta uhkasivat kuitenkin pensylvanialaiset ja virginialaiset siirtolaiset. Uhan hallitsemiseksi Detroitin ranskalaiskomentaja Pierre-Joseph de Celoron de Blainville ehdotti Eriejarvelta Ohiojoelle ulottuvan linnoitusketjun rakentamista. ^[1] Alueelle oli kuitenkin jo asettunut kauppiaita englantilaisista siirtokunnista. Virginian siirtokunta piti aluetta omanaan ja oli alkanut luovuttaa maata alueelta siirtolaisille vuodesta 1752 lahtien. ^[2] Lisaksi Itavallan perimyssodan aikana monet alueen intiaaniheimoista olivat alkaneet kayda kauppaa englantilaisten kanssa ranskalaisten sijaan. ^[1]

Ranskalaiset alkoivat karkottaa englantilaistaustaisia kauppiaita kiistellylta alueelta vakivalloin vuonna 1752 ja esimerkiksi tarkea Pickawillanyn kauppa-asema tuhottiin. Samalla ranskalaiset alkoivat rakentaa alueelle linnoituksia asemansa vahvistamiseksi. ^[2] Vuonna 1754 tuhottiin puolestaan Ohion kauppakomppanian kauppa-asema nykyisen Pittsburghin lahella. Sen paikalle perustettiin ranskalainen Fort Duquesne. ^[1] Vastauksena ranskalaisten toimille tuolloin nuori eversti George Washington perusti myohemmin Fort Necessity -nimen saaneen linnakkeen noin 60 kilometria ranskalaisten tukikohdasta etelaan. 28. toukokuuta Washingtonin joukot voittivat ranskalaisen tiedustelujoukon ja vastauksena ranskalaiset piirittivat Fort Necessityn 2. heinakuuta. Ranskalaisilla ja heidan intiaaniliittolaisillaan oli puolustajia suurempi joukko ja Washington paatyi luovuttamaan linnoituksen ranskalaisille poistuen itse joukkoineen takaisin Virginiaan. Virginian siirtokunta pyysi apua emamaastaan, jossa ajatukseen sodasta ranskalaisten kanssa suhtauduttiin aluksi kielteisesti. Kun kuitenkin kavi selvaksi, etta virginialaiset joukot eivat parjanneet Ranskan armeijan vakinaisia joukkoja vastaan, kuningas Yrjo II lahetti Virginiaan kenraalimajuri Edward Braddockin . Amiraali Edward Boscawen johti puolestaan laivasto-osastoa, jonka tarkoituksena oli estaa ranskalaisten vahvistusten saapuminen Kanadaan. Sota laajeni nain Ohiolaaksosta nopeasti laajemman mittakaavan sodaksi. ^[2]

Sota [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Sodan alkuvaihe [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Braddock johti hyokkaysta ranskalaisten Fort Duquesnea vastaan vuonna 1755. Kaydyssa taistelussa huomattavasti pienempi ranskalaisten ja heidan intiaaniliittolaistensa joukko otti kuitenkin voiton englantilaisista. ^[1] Braddockin joukot vaijytettiin ja Braddock itse sai surmansa. ^[2] Massachusettsin kuvernoori William Shirley oli samaan aikaan johtamassa joukkojaan Fort Niagaraa vastaan, mutta kuultuaan Braddockin tappiosta han jatti hyokkayksen sikseen. Brittien pohjoisten alueiden intiaaniasiamies William Johnson johti puolestaan rajaseutumiehista ja irokeeseista koottua joukkoa hyokkayksella Champlainjarvelle . Matkalla he kohtasivat kuitenkin ranskalaisen kenraali Jean-Armand Dieskaun johtamaan ranskalaisista ja heidan intiaaniliittolaisista koottuun joukkoon. Verinen taistelu ei johtanut selvaan lopputulokseen, mutta sen jalkeen kuvernoori Pierre Rigaud de Vaudreuil rakennutti Georgejarven pohjoispaahan Fort Carillonin linnoituksen. Sodan alkuvaiheen ainoan merkittavan voittonsa britit saavuttivat Chignectonissa Acadian pohjoisosassa, jossa eversti Robert Monctonin johtamat joukot valtasivat ranskalaisen Fort Beausejourin linnoituksen kevaalla 1755. Muuten sotaa hallitsivat selvasti ranskalaiset ja heidan intiaaniliittolaisensa. ^[1]

Huonon sotaonnen siivittamana Uuden Englannin siirtolaiset alkoivat vaatia ranskalaistaustaisten acadialaisten karkottamista. Acadialaiset olivat tehneet uskollisuudenvalan, mutta nyt brittilaisen Nova Scotian kuvernoori paatti karkottaa heidat. Tuhansia acadialaisia karkotettiin ja muita pakeni alueelta. Louisianaan paatyneet acadialaiset tulivat sittemmin tunnetuksi cajunilaisina . ^[1]

Ranskalaisten sotaonni kaantyy [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Pari vuotta sodan alkamisen jalkeen sota levisi Pohjois-Amerikasta Eurooppaan ja sota sai maailmansodan luonteen eri tahojen liittoutuessa keskenaan. Euroopassa sota tuli sittemmin tunnetuksi seitsenvuotisena sotana sen paatyttya vuonna 1763. Pohjois-Amerikassa ranskalaisten sotaonni jatkui viela vuonna 1756. Ranskalaiset joukot valtasivat ensin Fort Oswagon linnoituksen Ontariojarven kaakkoisrannalla, minka jalkeen he hallitsivat koko Suurten jarven aluetta. Kuvernoori Vaudreuil valtasi myos Fort William Henryn New Yorkin osavaltion pohjoisosassa, mutta han kieltaytyi etenemasta enaa hieman etelampana sijainnutta Fort Edwardia vastaan. Vaudreuil oli ajautunut riitoihin Ranskan Kanadan armeijan uuden komentajan Louis-Joseph de Montcalmin kanssa, minka lisaksi Uutta Ranskaa uhkasi viljapula ja nain joukkojen huoltovaikeudet. Ranskalaisten intendentti Francois Bigot loi puolestaan itselleen omaisuutta sodankayntiin varatuista varoista. Ranskalaiset olivat lisaksi ylipaatansa heikommassa asemassa Amerikassa. Ranskalaisia siirtolaisia oli alueella vain noin 60 000, kun taas englantilaisia oli lahes kaksi miljoonaa. Sodan kulku alkoi alkuvaiheen voitoista huolimatta kaantya ranskalaisia vastaan. ^[1]

Vuonna 1757 Ison-Britannian paaministeriksi noussut William Pitt alkoi tukea englantilaisia siirtokuntia entista tarmokkaammin. Siirtokunnissa oli puolestaan paatetty hankkiutua ranskalaisista lopullisesti eroon, jotta niiden levittaytyminen kohti lantta tehtaisiin mahdolliseksi. Brittien laivasto hallitsi Atlanttia ja vuodesta 1758 eteenpain ranskalaisten oli lahes mahdotonta tuoda Uuteen Ranskaan vahvistuksia. Ranskalaiset alkoivat menettaa myos intiaaniliittolaisiaan. Alkukesalla vuonna 1758 kenraalien James Wolfen ja Jeffrey Amherstin johtama 13 000:n miehen armeija valtasi 4 000:n ranskalaisen puolustaman Louisburgin linnoituksen seitseman viikon piirityksen jalkeen. Samaan aikaan toinen 15 000:n miehen armeija hyokkasi Fort Carillonia vastaan, mika olisi avannut tien Quebeciin . Ranskalaisen Montcalmin 3 500 miesta onnistuivat pysayttamaan paljon vahvemman hyokkaajan, mutta alueen puolustamiseksi ranskalaisia joukkoja oli vedetty pois lannesta. Taman jalkeen englantilaisten oli helppoa vallata Ohiojoen laakson alue. Britit uhkasivat nyt Uuden Ranskan ydinta. Vaikka Montcalmin onnistui kerata yhteen 15 000 sotilasta vuoteen 1759 mennessa, hanta vastassa oli moninkertainen joukko britteja. ^[1]

Quebecin valtaus [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vuonna 1759 James Wolfe johti 13 500:n miehen laivasto-osastoa merelta St. Lawrence -joelle , jossa britit hyokkasivat Quebecin kaupunkia vastaan. Kaupunki piiritettiin ja sen puolustajat karsivat tappioita piirittavien brittijoukkojen tykkitulessa Levis'n kukkuloilta. Piirityksen viela kuluessa britit valtasivat muualla Fort Oswegon ja irokeesien kanssa myos Fort Niagaran. Linnoitusten valtaus takasi brittien hallinnan koko Ontario- ja Eriejarvien alueella. Quebecia piirittavan Wolfen hyokkays Montcalmijn joukkoja vastaan voitettiin Montmorencyssa jonkin verran Quebecista alavirtaan, mutta tappion karsineet britit alkoivat ryostella alueen maalaistaloja tuhoten ainakin 1 400 kanadalaisasumusta. ^[1]

Syyskuussa 1759 britit keksivat reitin Quebecin selustaan. 13. syyskuuta he nousivat maihin Anse au Foulonin poukamassa, josta ranskalaiset eivat uskoneet hyokkaajan voivan kiiveta ylos paikan jyrkkaa rinnetta. Ranskalaisten luuloista huolimatta britit nousivat maihin ja miehittivat pian Abrahamin tasankoja Quebecin suojaamattomalla lansipuolella. Hataantynyt Montcalm paatti hyokata britteja vastaan ja alkanut Abrahamin tasankojen taistelu paattyi vain puolen tunnin kuluttua brittien voittoon. Quebec oli jaanyt ilman puolustajia ja se antautui briteille nelja paivaa taistelun jalkeen. ^[1]

Ranskalaisten tappiosta huolimatta he hallitsivat edelleen St. Lawrence -joen muuta aluetta. Varusteet ja ammukset olivat vahissa molemmilla osapuolilla ja vaikutti silta, etta lopullinen voitto lankeaisi sille osapuolelle, jonka laivat saapuisivat ensimmaisena jaiden sulettua vuonna 1760. Ranskalaisten uusi komentaja Chevalier de Levis johti viela ennen jaiden sulamista 7 000:n miehen joukon brittien valtaamaa Quebecia vastaan. Paikallinen brittivaruskunta oli tautien, talven ja keripukin jaljilta vain 4 000:n miehen vahvuinen. Ranskalaiset voittivat Ste-Foyn verisen taistelun ja alkoivat piirittaa kaupunkia odottaen ranskalaislaivoja. Laivoja ei kuitenkaan ollut tulossa. Britit olivat joen jaatyessa vetaytyneet pois St. Lawrencelta, mutta vuonna 1759 he olivat tuhonneet ranskalaisen laivasto-osaston Bretagnen edustalla Atlantilla. Vuonna 1760 ensimmaisina paikalle saapuivat ranskalaislaivojen sijaan brittilaivat, samalla kun aluetta lahestyi 17 000:n miehen armeija maata pitkin etelasta ja lannesta. Montreal kukistui syyskuussa 1760 ja Kanada oli nain lopullisesti brittien kasissa, vaikka viela vuonna 1762 ranskalaisten onnistui hetkellisesti vallata Newfoundlandin St. John'sin kaupungin. ^[1]

Seuraukset [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Seitsenvuotinen sota paattyi vuonna 1763 Pariisin rauhansopimukseen . Ranska joutui luopumaan kaikista alueistaan Pohjois-Amerikan mantereella. Maa sailytti vain kalastusoikeuden Newfoundlandin pohjoisrannikolla ja oikeuden takuuksi sille luovutettiin Saint-Pierre ja Miquelon . Montrealista, Quebecista ja Trois-Rivieresista tehtiin brittien alaisuudessa Quebecin siirtokunta, jonka rajat olivat paljon entista pienemmat. ^[1]

Ranskan kanssa aiemmin liittoutuneille intiaaneille Pariisin rauha tiesi tukalaa asemaa, mika johti osaltaan myohempaan Pontiacin kapinaan . ^[1] Sodan jalkeen Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti halusi kustantaa Pohjois-Amerikan puolustusta lisaamalla siirtokuntien verotusta, minka lisaksi siirtokunnat olivat nyt Ranskan uhan paatyttya vahemman riippuvaisia emamaastaan. Tilanne johti myohemmin Yhdysvaltain vapaussotaan siirtokuntien kapinoidessa emamaataan vastaan. ^[2]

Lahteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Aiheesta muualla [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suuri siirtomaasota Wikimedia Commonsissa