Nuorgrammatismi (saks. Junggrammatiker ; nimityksella tarkoitettiin alkuaan pilkata edeltajiaan kohtaan ylimielisiksi ja toykeiksi koettuja nuoria tutkijoita ^{[1] [2]} ) oli saksalaislahtoinen kielihistorian koulukunta, joka keskittyi kielten aannehistorian selvittamiseen. Se syntyi 1870-luvulla ja oli vaikutusvaltaisin kielitieteen koulukunta aina strukturalismin nousuun asti 1920?30-luvuilla. ^[3] Sen merkittavimpia edustajia olivat Karl Brugmann , August Leskien ja Hermann Paul .

Nuorgrammatismin keskeinen teesi on August Leskienin ja Wilhelm Schererin esittama vaittama aannelakien poikkeuksettomuudesta analogioita (eli sita, etta sanat muuttuvat samankaltaisten sanojen mallin mukaisesti, esimerkiksi epasaannolliset verbien taivutukset muuttuvat saannollisiksi) lukuun ottamatta. ^[4] Periaatteella pyrittiin luomaan aannehistorian tutkimukseen luonnontieteellisen tarkka pohja. Paulin teoksesta Prinzipien der Sprachgeschichte (1880) muodostui nuorgrammaatikkojen magnum opus ja samalla yksi kielentutkimuksen klassikoista. ^[5] Siina nuorgrammaattinen teoria esitetaan ”tyypillisimmassa muodossaan”. ^[4]

Suomessa huomattavimpana nuorgrammaatikkona on pidetty E. N. Setalaa , ^[5] joka toi teorian Suomeen maisterinvaitoskirjassaan (1886). ^[6] Setala itse kuitenkin kuvaili nuorgrammaattisuutta tutkimukselleen vain ”hedelmalliseksi tyohypoteesiksi” ^[7] eika koskaan ottanut kantaa teoriaan kokonaisuutena ^[8] .