Maan tapa on toissijainen oikeuslahde , jota sovelletaan silloin kun ensisijaista oikeuslahdetta eli kirjoitettua lainsaadantoa ei ole kaytettavissa. Jatkuvasti kaytossa oleva ja vakiintunut maan tapa saattaa muodostua tapaoikeudeksi ja se saatetaan omaksua oikeudellisten ratkaisujen perustaksi. Maan tavan tulee olla kauan noudatettu ja yleisesti velvoittavaksi koettu kaytanto, joka koetaan asianosaisia kohtaan kohtuulliseksi . Vaikka jokin toiminta olisi yhteiskunnassa yleinen kaytanto, ei se kuitenkaan muutu sallituksi, jos se on lainsaadannolla kielletty. ^{[1] [2] [3]}

Prosessioikeudessa maan tavan kaytto oikeuslahteena on kehittynyt erityisesti tuomioistuinkaytannon perusteella. ^[4] Olaus Petrin tuomarinohjeiden mukaan maan tapaa oli pidettava lakina, jos se ei ollut kohtuuton. Vuoden 1734 lain oikeudenkaymiskaaren 1 luvun 11 pykala antaa maan tavan tuomitsemisohjeeksi, jos se ei ole kohtuuton ja jos saadettya lakia ei ole. Ruotsalainen 1700-luvun oikeuslahdeoppi piti tapaoikeutta vahaarvoisena ja asetti tiukat ehdot maan tavan kaytolle. Sita oli pitanyt noudattaa pitkan ajan, sille vaadittiin lainsaatajan hiljainen hyvaksynta, eika se saanut olla lain tai luonnonoikeuden vastainen. Oikeuskirjallisuudessa tapaoikeuden katsottiin kuitenkin voivan muuttaa kirjoitettua lakia. ^[5]

Yleiskielessa maan tapa tarkoittaa usein laajasti hyvaksyttya menettelytapaa, joka kuitenkin on lain tai moraalin kannalta arveluttava. ^[6]