Keijo Korhonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tama artikkeli kertoo poliittisen historian tutkijasta. Samannimisesta makihyppaajasta kertoo artikkeli Keijo Korhonen (urheilija) .
Keijo Korhonen
Korhonen vuonna 1993
Korhonen vuonna 1993
Suomen ulkoasiainministeri
Miettusen III hallitus
29.9.1976?15.5.1977
Edeltaja Kalevi Sorsa
Seuraaja Paavo Vayrynen
Henkilotiedot
Syntynyt 23. helmikuuta 1934
Paltamo
Kuollut 6. kesakuuta 2022  (88 vuotta)
Tucson , Arizona , Yhdysvallat
Puoliso Anneli Torkkila ( vih.  1958; ero  1989) [1]
Anita Rothovius ( vih.  1990)
Tiedot
Puolue Suomen Keskusta

Keijo Tero Korhonen ( 23. helmikuuta 1934 Paltamo ? 6. kesakuuta 2022 Tucson , Arizona , Yhdysvallat [2] [3] ) oli suomalainen poliittisen historian tutkija, virkamies , poliitikko , ja Suomen Keskustan pitkaaikainen ulkopoliittinen vaikuttaja. [4] Korhonen oli presidenttiehdokkaana vuoden 1994 presidentinvaalissa . Han toimi Helsingin yliopiston poliittisen historian professorina ja Arizonan yliopiston vierailevana professorina.

Korhonen edusti ulkopolitiikan realistista koulukuntaa, joka korostaa kaytannon politiikan merkitysta pienille maille. Kriitikot ovat nimittaneet nakemysta myos inhorealismiksi . lahde? Korhosen ajatteluun vaikutti sosiobiologia . lahde? Esikuvakseen Korhonen mainitsi yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottaneen Mikko Juvan , joka aloitti Turun yliopiston Suomen historian professorina samaan aikaan kun Korhonen aloitti opiskelun yliopistossa. [5]

Ura

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Idansuhteiden tutkija

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Korhonen oli jo 1960-luvulla Suomen itasuhteiden historian tutkija, joka kohosi idansuhteiden hoitajaksi. Korhonen vaitteli historian tohtoriksi vuonna 1963 Turun yliopistosta ja siirtyi ulkoministerioon vuonna 1967. [6] 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa Korhonen puolusti Suomen puolueettomuuspolitiikkaa ulkomailla esitettya kritiikkia vastaan.

Yksi esimerkki tasta on vuoden 1972 tapahtuma, jolloin Korhonen vastasi ulkomaisten toimittajien kysymyksiin Konigstedtin kartanossa Seutulassa . Saksalaisen Die Weltin toimittaja kysyi Korhoselta suomettumisesta kriittiseen savyyn. Korhonen vastasi jokaisen maan valitsevan mieluummin suomettumisen ( finlandization ) kuin saksoittumisen ( germanization ). Toimittajan kysyessa, mita saksoittuminen tarkoitti, Korhonen vastasi sen tarkoittavan maan miehittamista ja kahtiajakoa. Tama oli hiljentanyt toimittajan. [6]

Korhosen akateeminen ura huipentui nimitykseen Helsingin yliopiston poliittisen historian professorin virkaan vuonna 1974. [7] Korhonen ehti hoitaa professuuria vain pari vuotta ennen kuin hanet hieman yllattaen nimitettiin ulkoasiainministeriksi. Myohemmin Korhonen toimi alivaltiosihteerina ulkoasiainministeriossa aikana, jolloin Suomen puolueettomuutta maariteltiin valtiovierailuiden jalkeisten kommunikeoiden muodossa . Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kansainvalisella osastolla oli pyrkimys maaritella Suomen ulkopoliittinen suhde YYA-sopimuksen perusteella laheisemmaksi liittolaisuudeksi, kun taas suomalainen osapuoli pyrki muotoilemaan julkilausumat Suomen puolueettomuutta YYA-sopimuksen perusteella korostaviksi. Syyna tahan Neuvostoliiton tarpeeseen oli Suomen aseman muuttuminen ja lahentyminen lantisiin organisaatioihin kauppapolitiikan kautta, joka heratti Neuvostoliitossa tarpeen jalleenvakuuttaa Suomen puolueettomuus YYA-sopimusta tulkitsevilla valtiovierailujen loppujulkilausumilla, kommunikeoilla . lahde?

Ulkopolitiikan huipulla

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Korhosesta tuli vuonna 1976 ulkoasiainministeri Martti Miettusen III hallitukseen . Presidentti Kekkonen nimitti Korhosen hieman yllattaen Miettusen virkamieshallitukseen. Korhonen kuvailee ministerikauttaan muun muassa muistelmateoksessa Sattumakorpraali . Hallituksen erottua 1977 presidentti Urho Kekkonen ei enaa nimittanyt Korhosta ministeriksi. Korhonen on muistelmissaan epaillyt, etta hanen syrjayttamisensa taustalla oli hanen seuraajansa Paavo Vayrysen, presidentin kansliapaallikon Juhani Perttusen , Eino Uusitalon ja Neuvostoliiton silloisen Helsingin-suurlahettilaan Vladimir Stepanovin yhteinen juoni. [8] Korhonen on nimittanyt Stepanovia avoimesti lahes kenraalikuvernoori Nikolai Bobrikovin veroiseksi ”Tehtaankadun Suomen-syojaksi ”, joka olisi pyrkinyt romuttamaan Suomen puolueettomuuspolitiikan. [9]

Kekkonen tarjosi Korhoselle paikkaa Suomen Washingtonin -suurlahettilaana, mista tama kuitenkin kieltaytyi. Sen sijaan Korhonen nimitettiin ulkoasiainministerion alivaltiosihteeriksi. Ulkoministeriosta han siirtyi 1982 Suomen YK-suurlahettilaaksi. Suomen Keskustan oppositiokautena Harri Holkerin hallituksen aikana Korhonen toimi 1987?1989 paaministerin ulkopoliittisena asiantuntijana. [3] [4]

Korhosen, valtiosihteeri Risto Hyvarisen , Max Jakobsonin , Aimo Pajusen ja Ilkka Pastisen muodostamaa ulkoasiainministeriossa kommunikeamuotoiluun osallistunutta ryhmaa kutsuttiin tohtorikoplaksi tai everstijuntaksi sen vuoksi, etta sotilasuransa jattanyt Hyvarinen oli sotilasarvoltaan everstiluutnantti ja Kreikassa 1967 oli tapahtunut sotilashallitukseen johtanut everstien johtama vallankaappaus . [10] [11] Molemmat nimitykset keksi Korhosen mukaan silloinen SDP:n kansainvalisten asioiden sihteeri Paavo Lipponen . [12] Vuonna 1977 Kekkonen olikin ohjeistanut Korhosta taman noustua alivaltiosihteeriksi toteamalla: ”Sina johdat ulkoministeriota.” Samalla tama tarkoitti Korhosen saaneen toimintavaltuudet, jotka ylittivat silloisen ulkoministeri Paavo Vayrysen valtuudet. [6]

Korhonen joutui Neuvostoliiton epasuosioon muistutettuaan oppikirjaseminaarissa 1974 Molotov?Ribbentrop-sopimuksen lisapoytakirjasta, jolla Neuvostoliitto ja Saksa jakoivat Euroopan etupiireihin. Dokumenttia pidettiin neuvostoaikana piilossa julkisuudelta. [13]

Syksylla 1981 ilmestyneessa Tamminiemen pesanjakajat -kirjassa Korhosta kutsuttiin ”Tamminiemen Kissingeriksi” viittauksena Yhdysvaltain entiseen vaikutusvaltaiseen ulkoministeriin Henry Kissingeriin ja vaitettiin, etta Urho Kekkosen poliittiseksi testamentiksi kutsutun Tamminiemi -kirjan olisi tosiasiassa kirjoittanut Korhonen. [14] Muistelmissaan Korhonen ei ole vahvistanut vaitetta, vaan hanen mukaansa presidentti kirjoitti kirjan itse. [15] Juhani Suomi kuitenkin paljasti myohemmin, etta han ja Korhonen laativat teoksen kasikirjoituksen yhdessa, minka jalkeen Kekkonen tarkisti ja hyvaksyi sen. [16] Korhonen on kertonut tavanneensa Urho Kekkosen viimeisen kerran lahtiessaan kesalomalle juhannuksen alla 1981 ja kayneensa viimeisen puhelinkeskustelun taman kanssa 4. syyskuuta 1981. [15] Tamminiemen pesanjakajat -kirjan mukaan Korhonen oli niin sanotun everstijuntan jasenista ainoa, joka sailytti paikkansa Kekkosen lahipiirissa taman virkakauden loppuun saakka. [17]

Entisen opinahjonsa Turun yliopiston ylioppilaskunnalle huhtikuussa 1983 lahettamassaan asevelvollisten siviilipalvelusta koskeneessa kirjeessa Korhonen kirjoitti:

≫Olette hellittelemassa raukkoja ja pelkureita, jotka isanmaan hadan hetkella oman turvallisuutensa ja henkensa turvaamiseksi olisivat valmiit jattamaan maan puolustamisen muiden ikatovereidensa vastuulle.≫

Ylioppilaskunta oli hieman aikaisemmin julkaissut Helsingin Sanomissa kannanoton, jonka mukaan siviilipalvelukseen pyrkivien lisaantyva maaraaminen aseelliseen palvelukseen ei vastaa ylioppilaskunnan kasitysta Suomesta oikeusvaltiona. Korhonen oli kieltanyt kirjeensa julkistamisen, mutta Ydin -lehti sai sen tuntemattomaksi jaaneella tavalla haltuunsa ja julkaisi sen, mista seurasi vilkas mielipiteiden vaihto sanomalehtien yleisonosastoissa. Korhonen perusteli kirjettaan silla, etta han oli toiminut Turun yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtajana vuosina 1959?1960. [18]

Euroopan unionin vastustus ja myohemmat vuodet

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Vuoden 1994 presidentinvaaleissa Korhonen pyrki ensiksi Suomen Keskustan presidenttiehdokkaaksi. Esivaaliin sitoutuminen olisi kuitenkin merkinnyt luopumista voittaneen ehdokkaan ( Paavo Vayrynen ) hyvaksi, joten Korhonen ryhtyi ehdokkaaksi oman Suomen kansan itsenaisyysrintama -valitsijayhdistyksen avulla. Rintamaan kuului toimijoita niin oikeistosta kuin vasemmistostakin. Presidenttiehdokkaana han pyrki estamaan Suomen EU-jasenyyden. Vaalissa Korhosen katsottiin vieneen Vayryselta yli 100 000 aanta, vaikka Vayrynen itse syytti tuloksesta tiedotusvalineiden puolueellisuutta. [19] Monet Korhosen tuollaisista kannattajista olivat Ilkka Hakalehdon kanssa perustamassa EU- ja Nato-vastaista Vapaan Suomen Liittoa ( Itsenaisyyspuoluetta ), jonka neuvottelukunnan puheenjohtajana Korhonen toimi. [20]

Korhonen toimi vaalien aikaan Kainuun Sanomien paatoimittajana (1989?1994). Han riitautui Kainuun Sanomien toimituksen enemmiston kanssa ja erosi vaalien jalkeen [21] ja siirtyi vierailevaksi professoriksi ( adjunct professor, political science ) Tucsoniin Arizonan yliopistoon . [21]

Korhonen kirjoitti ulkopolitiikkaa ja Yhdistyneita kansakuntia kasittelevia kirjoja ja aikakauslehtikolumneja. Korhonen sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 1972. [22]

Ministeri Par Stenback julkaisi vuonna 2009 muistelmateoksensa Kriiseja ja katastrofeja . Kirjassa Stenback kertoi kuulleensa huhtikuussa 2007 silloiselta Norjan Nobel-komitean sihteerilta Geir Lundestadilta , etta ”eras tunnettu suomalainen” oli Nobel-komitealle lahettamallaan kirjeella yrittanyt estaa Nobelin rauhanpalkinnon myontamisen presidentti Martti Ahtisaarelle . Kirjeessa oli ollut lukuisia kielteisia arvioita Ahtisaaresta. Lundestad ei ollut paljastanut Stenbackille kirjeen kirjoittajan henkilollisyytta. [23] Silloinen ulkoministeri Alexander Stubb vaati kirjeen kirjoittajaa tulemaan julkisuuteen. [24] Syyskuussa 2015 ilmestyneessa muistelmateoksessaan Geir Lundestad paljasti, etta kirjeen kirjoittaja oli ollut entinen ulkoministeri ja suurlahettilas Keijo Korhonen. [25] Ilta.Sanomien haastattelema Korhonen kiisti kirjoittaneensa koskaan kirjetta Nobel-komitealle, mutta myonsi olleensa sita mielta, ettei Ahtisaari olisi ansainnut rauhanpalkintoa. [26]

Yksityiselama

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Toimittaja Johanna Korhonen on Keijo Korhosen veljentytar. [27]

Korhosen ensimmainen puoliso oli Anneli Torkkila vuodesta 1958, toinen puoliso oli vuodesta 1990 Anita Rothovius (s. Uggeldahl). Ensimmaisesta avioliitosta syntyi kolme poikaa. [4]

Teoksia

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Toimitteita

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]
  • Urho Kekkonen: Kirjeita myllystani 1?2. Otava 1976. (Yhdessa Maarit Tyrkon kanssa.)
  • Urho Kekkonen: Nimella ja nimimerkilla 1?2. Otava 1977. (Yhdessa Maarit Tyrkon kanssa.)

Lahteet

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]
  1. ↑ Vem och vad 1996 , s. 276. Helsingfors 1996. ISBN 951-50-0800-X
  2. ↑ Nyberg, Rene ? Rentola, Kimmo: Tutkijasta tuli presidentin ulkopoliitikko. (Muistokirjoitus.) Helsingin Sanomat , 12.6.2022, s. B 33. Artikkelin verkkoversio .
  3. ↑ a b Entinen ulkoministeri Keijo Korhonen on kuollut Helsingin Sanomat . 7.6.2022. Viitattu 7.6.2022.
  4. ↑ a b c Seppinen, Jukka: ”Korhonen, Keijo (1934?2022)”,  Suomen kansallisbiografia, osa 5 , s. 336?338. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 . Teoksen verkkoversio .
  5. ↑ Mita olen oppinut: Keijo Korhonen. Apu. Viitattu 29.8.2014
  6. ↑ a b c Leppanen, Veli-Pekka: Korhonen, Kekkonen ja kylma sota. Suomen Kuvalehti nro 8, 26.2.2010, s. 50?52.
  7. ↑ Ellonen, Leena (toim.):  Suomen professorit 1640?2007 , s. 317. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8 .
  8. ↑ Unto Hamalainen: Keijo Korhonen kuvaa kirjassaan Kekkosen viimeisia vuosia Helsingin Sanomat . 1999. Viitattu 7.1.2023.
  9. ↑ Pirjo Kukko-Liedes: Urho Kekkonen kaveerasi, pelasi ja pelkasi Kaleva . 2004. Viitattu 7.1.2023.
  10. ↑ Ilkka Pastinen: Ylakerran ylhaisyys: tuokiokuvia neljalta vuosikymmenelta ulkoasiainhallinnossa , s. 265. Helsinki: Otava, 1994.
  11. ↑ Jukka Tarkka: Entiset ylhaisyydet muistelevat Helsingin Sanomat . 2000. Viitattu 7.1.2023.
  12. ↑ Korhonen: Sattumakorpraali , s. 192.
  13. ↑ Ribbentrop-sopimus oli tiukasti vartioitu salaisuus Neuvostoliitossa Turun Sanomat . 2007. Viitattu 7.1.2023.
  14. ↑ Lauantaiseura: Tamminiemen pesanjakajat , s. 79. Tampere: Kustannus-Vaihe ky, 1981.
  15. ↑ a b Korhonen: Sattumakorpraali , s. 337.
  16. ↑ Suomi, Juhani: Umpeutuva latu: Urho Kekkonen 1976?1981 , s. 604?605, 811. Otava, Helsinki 2000.
    Hamalainen, Unto: Kekkosen Tamminiemi julkaistaan viroksi. Helsingin Sanomat 11.12.2005. (Maksullinen artikkeli.) Viitattu 5.2.2022.
  17. ↑ Tamminiemen pesanjakajat , s. 81.
  18. ↑ Mita Missa Milloin: Kansalaisen vuosikirja 1984 , s. 89. Otava 1983, Helsinki.
  19. ↑ Pastinen, Ilkka: Uusi maailmanjarjestys , s. 234. Helsinki: Otava, 2007.
  20. ↑ Vapaan Suomen liitto pyrkii puolueeksi Helsingin Sanomat . 1994. Viitattu 7.1.2023.
  21. ↑ a b Perko, Touko: Kainuun Kivikirves syntyi Ryssanmaella Turun Sanomat . 20.4.2006. Arkistoitu 11.9.2018. Viitattu 11.9.2018.
  22. ↑ Keijo Korhonen. Otava. Viitattu 19.11.2009
  23. ↑ Tunnettu suomalainen yritti estaa Ahtisaaren Nobelin 5.10.2009. Iltalehti.
  24. ↑ Stubb toivoo Ahtisaaren mustamaalaajaa julkisuuteen 6.10.2009. MTV Uutiset.
  25. ↑ Tikka, Juha-Pekka: Norjalaiskirja paljastaa: Keijo Korhonen yritti estaa Martti Ahtisaaren Nobel-palkinnon 18.9.2015. Verkkouutiset.
  26. ↑ Honkamaa, Antti: Entinen ulkoministeri ja suurlahettilas Keijo Korhonen: ”Martti Ahtisaari ei ansainnut Nobelia” 25.9.2015. Ilta-Sanomat.
  27. ↑ Henrik Ahola: Ra­pa­ta­tis­ta tulee Lapin aani Kaleva . 2008. Viitattu 7.1.2023.

Aiheesta muualla

[ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]
Edeltaja:
Kalevi Sorsa 		Suomen ulkoministeri
1976?1977 		Seuraaja:
Paavo Vayrynen
Kansainvaliset
Kansalliset
Tieteilijat
Henkilot
Muut
Noudettu kohteesta ” https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Keijo_Korhonen&oldid=22332407 ”