Kansainvalinen politiikka on politiikan tutkimuksen eli yleisen valtio-opin alaan sijoittuva tutkimusala.

Yleisesti tarkastellen kansainvalinen politiikka jakaantuu muun muassa ulkopolitiikan ja diplomatian tutkimukseen, rauhan- ja konfliktintutkimukseen seka maailmanlaajuisen talouden ja hallinnan tutkimukseen. Kansainvalinen politiikka keskittyy esimerkiksi valtiosuvereniteetin , diplomatian ja kansainvalisen oikeuden toimintaan ja vaikutuksiin seka eri valtioiden aseman muuttumiseen, valtioiden ulkopolitiikan muotoutumiseen ja keskeisiin poliittisiin paatoksentekoprosesseihin. Myos turvallisuuden ja valtiollisten, kansallisten ja alueellisten identiteettien tutkimus seka kysymys oikeutetusta sodasta ovat kuuluneet kansainvalisen politiikan keskeisiin kysymyksiin.

Kansainvalista politiikkaa saattoi aiemmin opiskella Suomessa Tampereen yliopistossa ja nimekkeella Lapin yliopistossa (nimikkeella kansainvaliset suhteet). Lukuvuodesta 2012?2013 se sulautui Tampereella valtio-opin kanssa politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelman opintosuunnaksi. ^[1] Helsingin yliopiston valtio-opin laitos on muuttanut kansainvalisen politiikan linjan maailmanpolitiikan linjaksi, joka lukeutuu siella yhdeksi valtio-opin osa-alueista.

Kansainvalisen politiikan tutkimusalaa kuvataan myos kasitteilla kansainvaliset suhteet (eng. International Relations ), maailmanpolitiikka, globaalipolitiikka, transnationaaliset suhteet ja kansainvaliset asiat (eng. International Affairs ). Eri kasitteet nostavat esiin ilmiokentan eri piirteita ja valottavat niiden valisia suhteita eri nakokulmista. ^[2] Esimerkiksi kasite "kansainvalinen politiikka" voidaan liittaa tieteenalan humanistiseen tai traditionaaliseen perinteeseen, jonka tutkimuskohteena ovat historiallisia ajatteluperinteita edustavat tekstit, ja kasite "kansainvaliset suhteet" tieteenalan kayttaytymistieteelliseen perinteeseen, jonka tutkimuskohteena on kansainvalinen jarjestelman tosiasiallinen toiminta ja saannonmukaisuudet. ^[3]

Kansainvalisen politiikan alan ammentamaan historialliseen perintoon kuuluvat muun muassa valtioteoria, yhteiskuntafilosofia , kansainvalinen oikeus , historia , poliittinen maantiede , poliittinen talous ja sotatiede . Tahan perintoon vaikuttaneisiin merkittaviin ajattelijoihin kuuluvat esimerkiksi Tuomas Akvinolainen , Niccolo Machiavelli , Hugo Grotius , Thomas Hobbes , Jean-Jacques Rousseau , Immanuel Kant ja Georg Hegel . ^{[4] [5]}

Kasitykset siita, milloin nykyaikainen kansainvalisen politiikan oppiala on saanut alkunsa, vaihtelevat. Alan lahtokohdat ovat 1800-luvun jalkipuolen saksalaisessa valtio-opissa, joka sai vahvan jalansijan myos Yhdysvalloissa. Alan ensimmaisena merkittavana tieteisopillisena yleisesityksena on yleisesti pidetty Paul Reinschin vuonna 1900 ilmestynytta teosta World Politics . Kansainvalisen politiikan asema omana yliopistollisena tieteenalanaan alkoi varsinaisesti vakiintua ensimmaisen maailmansodan jalkeen Yhdysvalloissa, Englannissa ja vahitellen yha useammissa muissakin maissa. ^{[6] [7]}

Kansainvalisen politiikan alan kehitys jasennellaan yleensa eri koulukuntien valisiin vaittelyihin. Tama jasentely ilmentaa edistysajattelua, jossa alan kehitys nahdaan dialektisena prosessina. Se on kuitenkin vain suuntaa antava, eika vaittelyiden maarasta tai sisallosta ole taytta yhteisymmarrysta. Jotku ovat jopa vaittaneet, ettei mitaan vaittelyita ole edes ollut, kun taas toiset korostavat, etta tallainen jasentely on silti hyodyllinen. ^{[8] [9]}

Ensimmainen suuri vaittely kaytiin idealismin ja realismin valilla 1920- ja 1930-lukujen alussa. Idealismi, jota on pidetty kansainvalisen tutkimuksen ensimmaisena vaiheena, kehittyi ensimmaisen maailmansodan jalkeen. Idealismin valta-aseman haastoi 1930-luvun lopulla klassinen realismi, joka itse nousi alan valtasuuntaukseksi 1940- ja 1950-luvuilla toisen maailmansodan ja kylman sodan vaikutuksesta. ^{[10] [11]}

Toinen suuri vaittely kaytiin traditionalistien ja behavioralismin valilla 1950- ja 1960-luvuilla. Behavioralismi, joka levisi kansainvaliseen politiikkaan muista yhteiskuntatieteista, haastoi perinteiset, historiantutkimukseen ja filosofiaan perustuvat tutkimustavat ja korosti kansainvalisen politiikan empiirista ja maarallista tutkimusta. ^{[12] [13]} 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa behavioralismin vaikutus heikkeni ja sen ja traditionalististen lahestymistapojen valinen vastakkainasettelu laantui. ^{[12] [14]}

Kolmas suuri vaittely kaytiin uusrealismin ja uusliberalismin valilla 1970- ja 1980-luvuilla. Uusrealismi pohjautui klassiseen realismiin ja uusliberalismi vuorostaan idealismiin. Uusrealismilla ja uusliberalismilla oli kuitenkin myos paljon yhtymakohtia, silla kummassakin korostui tarve kuvata kansainvalisen todellisuuden makrotason yleisia toimintaperiaatteita, ja ne lahenivat ajan myota yha enemman toisiaan. ^{[15] [16] [17]} Myos uusmarxilaisten riippuvuusteorioiden, joista tunnetuin on Immanuel Wallersteinin maailmanjarjestelmateoria, on joskus katsottu olevan osa kolmatta vaittelya. ^[18]

Neljas suuri vaittely kaytiin positivistien eli rationalistien ja jalkipositivistien eli reflektivistien valilla 1990- ja 2000-luvuilla. Positivistiset eli objektiivisia totuuksia ja lakeja loytamaan pyrkivat uusrealismin ja -liberalismin haastoi joukko erilaisia jalkipositivistisia suuntauksia, jotka kiistivat arvovapaiden totuuksien olemassaolon. Jalkipositivisteihin kuului monia erilaisia ja keskenaan kilpailevia suuntauksia, kuten postmodernismi , feminismi ja kriittinen teoria , eivatka ne edustaneet mitaan yhteista konsensusta tai teoriaa kansainvalisesta politiikasta. Merkittavimpana jalkipositivistisista suuntauksista pidetaan konstruktivismia , joka voimakkaimmin haastoi uusrealismin ja -liberalismin ja saavutti painoarvoltaan niihin verrattavan aseman. ^{[19] [20]} Neljannella vaittelylla ei ole mitaan selkeaa tulosta tai voittajaa, mutta nykyaan suurin osa kansainvalisen politiikan tutkimuksesta etenkin Euroopassa on jalkipositivistista, vaikkakin myos positivistien uutta nousua on ennakoitu. Koko taman vastakkainasettelun merkitysta nykypaivana on myos kyseenalaistettu. ^{[21] [22]}

Paaartikkeli: Realismi (kansainvalinen politiikka)

Realismin on katsottu olevan kansainvalisen politiikan tutkimuksen perinteinen valtasuuntaus. ^{[23] [24]} Realismi painottaa voimapolitiikan ja kansallisten etujen merkitysta. ^[25] Klassinen realismi, jota edustavat etenkin E. H. Carr ja Hans Morgenthau , katsoi taman vallan tavoittelun johtuvan pohjimmiltaan ihmisluonnosta, kun taas uusrealismi, jonka kehitti Kenneth Waltz , mukaan se johtuu kansainvalisen jarjestelman anarkisesta rakenteesta. ^[26]

Paaartikkeli: Liberalismi (kansainvalinen politiikka)

Realismin kanssa kilpaileva teoria on liberalismi. Liberalismin varhainen muoto oli idealismi, joka tavoitteli kollektiiviseen turvallisuuteen ja demokraattiseen maailmanhallitukseen perustuvaa kansainvalista jarjestysta. ^{[6] [27]} Liberalismin myohempi muoto on uusliberalismi, joka korostaa kansainvalisten instituutioiden ja valtioiden keskinaisriippuvuuden merkitysta voimapolitiikan ylittamisessa. ^{[28] [29]}

Liberalismia edustaa myos demokraattisen rauhan teoria .

Paaartikkeli: Konstruktivismi (kansainvalinen politiikka)

Konstruktivismi korostaa sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta muodostuvien identiteettien merkitysta kansainvalisessa politiikassa. Identiteettien nahdaan olevan perustavanlaatuisin kasite, johon perustuu esimerkiksi kasitys valtion eduista. Kansainvalisessa politiikassa ei konstruktivismin mukaan ole kyse ensisijaisesti materiaalisista faktoista ja realiteeteista, vaan nama tekijat ovat sosiaalisten kaytantojen synnyttamia. Konstruktivismin merkittavin edustaja on Alexander Wendt . ^{[30] [31] [32]}

Englantilainen koulukunta kehittyi Englannissa toisen maailmansodan jalkeen. Sen merkittavimpiin edustajiin kuuluvat Martin Wight , Hedley Bull ja Herbert Butterfield . Englantilainen koulukunta korostaa etenkin kansainvalisen yhteison kasitteen merkitysta. Englantilaista koulukuntaa on luonnehdittu monimerkitykselliseksi ja rajoja ylittavaksi. ^{[33] [34] [35]}

Uusmarxilaisiin suuntauksiin kansainvalisen politiikan alalla kuuluvat etenkin riippuvuusteoriat ja uusgramscilaisuus. Riippuvuusteoriat analysoivat kansainvalisen tyonjaon ja kapitalististen omistussuhteiden perusteella syntynytta maailmanjarjestelman imperialistista rakennetta, jossa keskeista on jako ytimeen ja periferiaan. Riippuvuusteorioiden merkittavin edustaja on Immanuel Wallersteinin maailmanjarjestelmateoria. Uugramscilaisuus perustuu Antonio Gramscin ajatuksiin, ja siina maailmanjarjestyksen erilaisine instituutioineen katsotaan heijastavan lansimaisia yhteiskuntia ja kansainvalista elamaa dominoivan kapitalistisen ja porvarillisen ideologian globaalia luokkahegemoniaa . ^{[18] [36]}

Kansainvalisen politiikan tutkimuksessa postmodernismi on pyrkinyt kyseenalaistamaan ja murentamaan modernistista edistys- ja jarkeisoppia seka paljastamaan kriittisella diskurssianalyysilla sen tuottamat ja tukemat vallan rakenteet, muodot, kayttotarkoitukset ja -tavat. Postmodernismin kritiikki on kohdistunut etenkin uusliberalismiin. ^[37]

Feminismi on ilmennyt kansainvalisen politiikan alalla monilla tavoin. Liberalistisesti ja positivistisesti orientoitunut feminismi on pyrkinyt selvittamaan naisten asemaa kansainvalisissa suhteissa seka rakentamaan tiedollisia edellytyksia sen tasa-arvoistamiselle. Sen sijaan konstruktivistinen ja postmodernistinen feminismi on pyrkinyt avartamaan ajatustapoja analysoimalla alan tutkimuksen taustaoletusten ja kasitteiston maskuliinisuutta, ja uusmarxilaista kriittista teoriaa soveltava feminismi on korostanut feministisen ajattelu- ja toimintatavan mahdollisuuksia myotavaikuttaa kansainvalisiin suhteisiin kehittyneiden hegemonististen valta-asetelmien purkamiseen. ^[38]

Kriittista teoriaa edustaa myos Jurgen Habermasin ajatuksiin perustuva tutkimus, jossa pyritaan edistamaan uuden oikeudenmukaisen kansainvalisen jarjestyksen rakentamista ja maailman yhteisten ongelmien ratkaisemista tuomalla " emansipatorisin " tarkoituksin esiin laajapohjaisen konsensushakuisen dialogian etuja verrattuna valtiokeskeiseen reaalipolitiikkaan ja kansainvalisille instituutioille ominaiseen rationaaliseen kontrolliin. ^[36]

• Kansainvalinen turvallisuus

• Forsberg, Tuomas; Pursiainen, Christen:  Ulkopolitiikkaa norsunluutornista . Tampere: Cham Puma House, 2015.
• Hakovirta, Harto:  Maailmanpolitiikka: Teoria ja todellisuus . Helsinki: Kustannus 54, 2012.
• Harle, Vilho (toim.):  Nakokulmia kansainvalisen politiikan tutkimukseen . Tampere: Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos, 2010.

• Apunen, Osmo:  Murrosaikojen maailmanpolitiikka: Ulkopolitiikan, kansainvalisen politiikan ja kansainvalisten suhteiden kehityslinjat ja rakenteet . 3. tarkistettu painos. Studia politica Tamperensis, no. 3. Tampere: Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos, 2004. ISBN 951-37-1859-X .
• Eerik Lagerspetz, Heikki Patomaki & Juha Raikka:  Maailmanpolitiikan moraali . Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-44-5872-9 .