Kaantaminen tarkoittaa viestin muuntamista kielesta toiseen, lahtokielisen viestin siirtamista kohdekielelle. Kaantamisella voidaan tarkoittaa joko yleisesti kaikkea tallaista viestintaa tai pelkastaan sen kirjallista muotoa eli tekstin kaantamista, jolloin sen suullinen tai viittomakielinen vastine on tulkkaus.

Kirjoitetun viestinnan kaantamista ammatikseen harjoittavaa kutsutaan nimikkeella kaantaja. Kuka tahansa saa kutsua itseaan kaantajaksi ja yrittaa kaantaa ammatikseen. Ammattitaitoinen kaantaminen on kuitenkin koulutusta vaativaa tyota, ja kuka tahansa ei pysty toimittamaan hyvaa laatua.

Tiettyyn kohdekieleen kaantamiselle voidaan muodostaa kielen nimesta johdettuja verbeja kuten suomentaa ja ruotsintaa . Jotkut kaantajat myos suosivat kielista johdettuja nimityksia kuten suomentaja .

Kielten ja kulttuurien erilaisuudesta johtuen kaantaessa tehdaan aina valintoja kotouttavan ja vieraannuttavan kaannostavan valilla. Valittaessa kotouttava kaantamistapa tehdaan tekstista tai sen osasta lukijalle hyvin ymmarrettava esimerkiksi kayttamalla kotoisia ilmaisuja. Talloin tekstin sisalto saattaa muuttua liiaksi. Valittaessa kotouttamisen vastakohta, vieraannuttava kaantamistapa, voidaan pyrkia esimerkiksi ilmaisemaan mahdollisimman tarkasti kohdekulttuurille vieras ilmio. Talloin ilmaisut eivat kuitenkaan valttamatta vaikuta lukijasta idiomaattisilta vaan jattavat oudon vaikutelman. Yleensa kaantaessa haetaan kompromissia kahden eri kaantamistavan valilla. Talloin pyritaan riittavaan kohdekielen normien vastaavuuteen niin, etta merkitys sailyisi mahdollisimman muuttumattomana.

Kaannoksen laatu on seka kaantajan etta kaannoksen tilaajan osaamisesta ja keskinaisesta ymmarryksesta kiinni. Joskus kaannoksen tilaaja on taysin valinpitamaton laadun suhteen ja ostaa huonon kaannoksen kenelta vain saa sen halvimmalla. Kaantaja ei vain kaanna tekstia vaan ajattelee myos, kenelle ja mihin tarkoitukseen kaannos tehdaan. Joskus kaantamisen yhteydessa tehdaan paljonkin sisallollisia muutoksia tekstiin. Alkuperaisen tekstin tarkoitus voi joskus olla eri kuin kaannoksen, jolloin tekstia joudutaan muokkaamaan reilustikin. Kaikki muutokset asiasisaltoon ja tyyliin tulee tehda yhteisymmarryksessa kaannoksen tilaajan kanssa, mutta on muistettava myos alkuperaistekstin tekijanoikeudet. Tama vaatii myos kaannoksen tilaajalta oikeaa kiinnostusta hyvan eli tarkoituksenmukaisen kaannoksen saamiseen.

Historia [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Varhaisin monikielinen viestinta on ollut tulkkausta, jota on varmasti harjoitettu pitkaan myos esihistoriallisella ajalla. Jo talloin tulkit lienevat avustaneet samanlaisissa tilanteissa kuin nykyaan: rauhanneuvotteluissa, teknisen tiedon levityksessa, kaupankaynnissa ja kulttuurivaihdossa. ^[1] Varhaisin kirjallinen maininta tulkkauksesta on Egyptista noin vuodelta 3000 eaa. Ensimmaiset maininnat kaantamisesta ovat Vanhan valtakunnan ajoilta 2000-luvulta eaa. Aleksanteri Suuren perustettua Aleksandrian kaupungin Valimeren etelarannalle piti asiakirjoja kaantaa egyptin ja kreikan valilla. Tunnetuin egyptilainen kaannos on Rosettan kivi , jossa on sama teksti egyptiksi ja kreikaksi ja jonka avulla 1820-luvulla ratkaistiin hieroglyfien arvoitus. ^[2] Mesopotamiassa kaantamisen uskotaan alkaneen 1900-luvulla eaa., kun sumerilaisten kielta piti kaantaa Akkadissa puhutulle seemilaiselle kielelle ; kuuluisa mesopotamialainen Gilgame? -eepos on yksi maailman vanhimmista kaannetyista teoksista. Foinikialaisten perustamassa monikielisessa Karthagon siirtokunnassa kaantajille ja tulkeille oli jopa oma kastinsa. Raamatun , maailman kaannetyimman kirjan kaannoshistoria ulottuu myos aikaan ennen ajanlaskumme alkua, kun juutalaiset kaansivat sen osia arameaksi ja myohemmin Aleksandrian kreikankieliset juutalaiset koko Raamatun ( Septuaginta ). Juutalaiset pitivat tosin alkutekstissa piilevan pyhan Jumalan sanan kaantamista ongelmallisena ja jokseenkin arveluttavana. ^[3]

Antiikki [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Antiikin Kreikassa kaantamista ei harjoitettu paljon, silla kreikkalaisille muut kansat olivat barbaareja , joiden kielista he eivat olleet kiinnostuneita. Rooman valtakunnassa sen sijaan kaannettiin sitakin enemman latinaan juuri kreikan kielesta, ja kaannoksilla onkin hyvin merkittava osa Rooman kirjallisuudessa. Roomalaiset olivat kaantajinakin "valloittajia": he eivat aina kirjoittaneet kaannokseen kaantajan nimen lisaksi alkutekstin tekijaa. Kaantamista kaytettiin myos valineena vieraan kielen oppimisessa ja oman kielen taitojen lisaamisessa; monet tunnetut roomalaiset kirjailijat ovat myos kaantaneet. Ensimmainen nimelta tunnettu kaantaja oli Homeroksen Odysseian kaantanyt Livius Andronicus . Paljon kaantaneen Ciceron teoksessa De optimo genere oratorum on uraauurtavia pohdintoja kaantamisesta, joista mullistavin oli nec verbo verbum ("ei sana sanalta"). ^[4]

Raamatun Uuden testamentin neljaa evankelistaa on luonnehdittu myos kaantajiksi, silla he kirjoittivat kreikaksi sen, mita Jeesus oli sanonut arameaksi. Ensimmaiset kristilliset kaannokset olivat varsin sanatarkkoja eivatka aina laadultaan kehuttavia. Rooman kirkko tarvitsi kuitenkin vakuuttavan latinankielisen Raamatun kaannoksen Euroopan valloitusta varten. Hieronymuksen vuosina 391-406 kaantamasta Vulgatasta tuli sellainen, ja se pysyi pitkaan kirkon kaytossa. Hieronymus seurasi Ciceron nec verbo verbum -periaatetta, mutta han seurasi Ciceroa tarkemmin lahtotekstia, koska se oli hanelle Jumalan puhetta, jonka "sanajarjestyskin on mysteeri". Silti han joutui kovasti puolustelemaan yksittaisten sanojen kohdalla tekemiaan pienia poikkeamia. Han ymmarsi, etta eri kielissa tyyli pitaa muotoilla eri tavoin, jotta kaannetty teksti ei kuulostaisi oudolta. Katolinen kirkko julisti Hieronymuksen pyhimykseksi, ja hanesta tuli siten myos kaantajien suojelupyhimys, jonka paivaa vietetaan kansainvalisena kaantajien paivana. ^[5]

Keskiaika [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Antiikin tekstit levisivat vahitellen myos itaan. 700-luvulta lahtien arabit kaansivat paitsi sanskritinkielisia , myos kreikankielisia teksteja, joista osa on sailynyt pelkastaan arabialaisina kaannoksina. He kaansivat paljon tietokirjallisuutta mutta eivat juuri lainkaan kaunokirjallisuutta, silla uskonnollisten tekstien ja runouden kaantamista he pitivat mahdottomana. Pienimpana kaannosyksikkona he kayttivat kokonaista lausetta ja valttivat orjallista sanatarkkuutta. Tunnetuin arabikaantaja oli Bagdadin Viisauden talossa toiminut Hunayn ibn Ishaq. ^[6]

Keskiajan Euroopassa kaantaminen vaikutti merkittavasti kansallisten kirjallisuuksien syntyyn ja kehitykseen. Lahinna vain kirkonmiehet olivat kirjoitus- ja lukutaitoisia, ja siksi kaantaminen oli aluksi kirkollisten tekstien kaantamista latinasta kansankielille. Joillekin kielille oli kehitettava ensin aakkoset: nain syntyi muun muassa glagoliittinen kirjaimisto kirkkoslaavia varten. Monesti kaantajat olivat tekemisissa varsin kehittymattoman kirjakielen parissa, jolloin he toivat kieliinsa uusia vierasperaisia lainasanoja. Esimerkiksi muinaisenglantilaiselle proosalle loivat perustan kuningas Alfred Suuri ja benediktiinilaismunkki Ælfric, jotka toivat kaannoksillaan latinankielisen kristillisen kirjallisuuden tavallisen kansan ulottuville. ^[7]

Kun espanjalaiset kuninkaat maureja karkottaessaan valtasivat takaisin Toledon kaupungin vuonna 1085, he paasivat kasiksi suureen maaraan arabiankielista alkuperaista ja kaannettya kirjallisuutta. Kaupungissa alkoi mittava ja jarjestaytynyt kaannostyo, johon osallistui kaantajia monista eri maista, ja on jopa puhuttu "Toledon koulusta". Toledon kaannostoimintaa on pidetty Euroopan maallisen ja tieteellisen kaantamisen alkuna, vaikkakin kaantamista harjoitettiin jonkin verran muuallakin. Toledon kaantajat kaansivat eniten luonnontieteita, antiikin filosofiaa seka juutalaisten ja arabien uskonnollisia teksteja. Kaannoskielena oli yleensa latina, joskus myos kastilia tai katalaani . Tekstit kaannettiin usein hyvin sanatarkasti, minka on epailty johtuneen puutteellisesta arabian taidosta tai vahaisesta asiantuntemuksesta. Kun antiikin ja arabien kirjoitusten latinankieliset kaannokset levisivat Espanjan kautta Eurooppaan, hallitsijat alkoivat tilata luostareilta niista kaannoksia oman maansa kielelle itseaan ja hovivakeaan sivistaakseen. ^[8]

Renessanssi [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Renessanssi oli yksi kaantamisen suurista aikakausista. Kansankielten asema voimistui, tiedetta alettiin kirjoittaa omalla kielella latinan sijaan, ja kirjapainotaidon keksiminen kasvatti kaannosten maaraa. Nakyvimmin kansankielten asiaa ajoi uskonpuhdistus . Jo 1300-luvulla oli piispa John Wycliffe vaatinut kansalle oikeutta lukea Raamattua omalla kielellaan. Vuonna 1415 kerettilaisena poltettu uskonpuhdistaja Jan Hus saarnasi omalla aidinkielellaan. Uskonpuhdistajista merkittavin, Martti Luther , kaansi koko Raamatun saksaksi. Se ilmestyi kokonaisuudessaan vuonna 1534 ja loi perustan yhtenaiselle saksan kirjakielelle. Lutheria pidetaan yhtena suurimmista kaantajista. Han korosti kaantamisessa kielen selkeytta ja ymmarrettavyytta, silla han ei halunnut kielen hamaryyden tai vierauden olevan esteena Raamatun sanoman ymmartamiselle. Protestantit tekivat 1500-luvulla Raamatun kaannoksia myos muissa maissa, mutta Ranskassa ja Englannissa ne kohtasivat kiivasta vastustusta; englantiin kaantanyt William Tyndale joutui vastustajiensa kasiin, ja hanet poltettiin roviolla . ^[9]

Suomen historiallisesti merkittavin kaantaja oli 1500-luvulla elanyt Mikael Agricola , josta tuli kaannostensa kautta suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isa. Agricola kaansi Raamatusta suomeksi koko Uuden testamentin seka neljanneksen Vanhasta testamentista. Agricola kaytti kaannostyossaan Vulgataa , Lutherin saksannosta seka kreikan- ja ruotsinkielisia kaannoksia. Kaannosten paikoittaisista virheista ja kompelyyksista huolimatta monet Agricolan ratkaisuista nakyvat viela uusimmankin Raamatun rakenteissa ja sanastossa: muun muassa "hengellinen", "omatunto" ja "vakivalta" ovat hanen luomiaan termeja. Agricola pani merkille, etta kaannoksissa on tehtava siirtoja, lisayksia ja karsimista, ja han kehotti kaannostensa karkkaimpia arvostelijoita kaantamaan itse paremmin, jos taitavat. Maailmanlaajuisestakin nakokulmasta katsoen Agricola on harvinaisen merkittava kaantaja, koska hanella on ollut niin suuri vaikutus Suomen kielelliseen ja kirjalliseen kulttuuriin. ^[10]

Renessanssin aikana kansankielien kaytto lisaantyi myos maallisessa kirjallisuudessa. Omakielisella kirjallisuudella alkoi olla kysyntaa ja siksi myos markkina-arvoa. Maallisia teksteja kaannettaessa pyrittiin paaasiassa selkeaan ja ymmarrettavaan esitystapaan, ja ajoittain tehtiin myos selvennyksia ja korjailuja alkutekstiin. Kaannosten taso oli vaihteleva; huonojen kaannosten heikkoutena oli yleensa liian sanatarkka kaantamistapa, joka johtui kaantajan osaamattomuudesta tai pedanttisuudesta. Merkittavin suomenkielinen maallinen kaannos oli rahvaalle tarkea kuningas Kristoferin maanlaki , jonka kaansivat Juhana-herttuan aloitteesta papit Jaakko Finno ja Ljungo Tuomaanpoika . Renessanssin aikana alettiin myos toimittaa sanakirjoja kaantajien apuvalineiksi, ja kasvavan lahetystyon seurauksena niita tehtiin yha enemman myos ei-eurooppalaisia kielia varten. Suomen kieli esiintyi ensimmaista kertaa Ericus Schroderuksen vuonna 1637 ilmestyneessa sanakirjassa Lexicon Latino-Scondicum . ^[11]

Kaannosprosessi [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kaantaminen on monimutkainen prosessi, jossa on otettava huomioon monenlaisia asioita ja tehtava valintoja. Ristiriitatilanteissa on paadyttava usein kompromisseihin. Maallikot pitavat usein kaantamista yksinkertaisena toimintana, johon pystyy kuka tahansa vierasta kielta jonkin verran osaava. Toisin kuin monesti luullaan, ei kaantamisessa kuitenkaan ole kysymys vain yksinkertaisesta kielenvaihdosta, johon sanakirja ja kielioppi tarjoavat avaimen. Tekstia tulee analysoida, jotta tiedetaan, mita kaannokseen on tarkeaa valittaa. Kielten sanat ja lauseet ovat usein monitulkintaisia, ja niilla voi olla tilanteesta riippuen lukuisia eri vastineita toisissa kielissa. Ensinnakin on tiedettava kohderyhma, kenelle ja mihin tarkoitukseen teksti on tarkoitettu. On tarkeaa yrittaa ymmartaa, mita tekstin kirjoittaja on ajatellut, koska muussa tapauksessa kaannokseen saattaa tulla jotain aivan muuta kuin mita kirjoittaja oli tarkoittanut. Tama saattaa vaatia joskus runsastakin selvittelytyota. Lisaksi ongelmia tuottavat kulttuurierot : esimerkiksi ihmisten valisessa kanssakaymisessa kaytettava kieli voi poiketa eri kulttuureissa toisistaan huomattavasti, jolloin kaantajan on paatettava, tuoko han kaannoksessa esille vieraan kulttuurin erityispiirteet vai muuttaako han tekstin kohdekielen kulttuurin oloja vastaavaksi. ^[12]

Kaannosstrategia [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kaannosta tehdessaan kaantaja valitsee kyseisen lahdetekstin ja tilanteen mukaan kaannosstrategian, yhtenaisen toimintasuunnitelman, jonka perusteella han tekstia kaantaa. Strategiaa valittaessa olennaista on se, millaiseen kaannokseen kaantaja pyrkii. Kaannosstrategia liittyy tekstiin kokonaisuutena, mutta vaikuttaa vahvasti myos kaantajan tekemiin kaannosratkaisuihin yksittaisten sanojen tai ilmaisujen kohdalla.

Pragmaattisella kaannoksella tarkoitetaan kaannosta, jossa jokin sanoma kaannetaan lahdekielesta kohdekieleen mahdollisimman selvasti ja tehokkaasti siten, etta paapaino on oikean ja yksiselitteisen informaation valittamisella eika siis kielimuodolla. Etnografisessa kaannoksessa kaantaja pyrkii selittamaan kyseessa olevien kielten kulttuuritaustan erilaisuuden aiheuttamia vaikeuksia, jotta kaannoksen teksti olisi lukijalle taysin ymmarrettavaa. Talla tavoin kaantaja siis sopeuttaa kielimuodon lukijoiden mukaan.

Vieraannuttavaa kaannosstrategiaa kaytettaessa kaantaja voi valita monenlaisia kaannosratkaisuja tai kaantamismenetelmia yksittaisten sanojen tai ilmaisujen kohdalla. Mahdollisia ovat muun muassa lisays, tarkennus tai laina. Lisayksesta puhuttaessa kaantaja on lisannyt kaannokseen ylimaaraista tietoa tai tyyliseikkoja, joita ei esiinny lahdetekstissa. Myos tarkennus on lahdetekstista puuttuvaa, kaantajan lisaamaa tietoa, mutta se kumpuaa kaantajan tekstin ulkopuolisesta tietamyksesta tai kyseessa olevasta tilanteesta. Tarkennuksilla pyritaan lisaamaan kaannoksen selvyytta tai valttamaan ristiriitaisuuksia. Kun kaantamismenetelmana on kaytetty lainaa , on lahdetekstin sana tai ilmaus sailytetty alkuperaisena. Tama voi johtua muun muassa siita, etta tulokielessa ei ole vastaavaa termia tai siita, etta tyylilliset tai retoriset keinot vaativat sen sailyttamista. Kaannoslainasta puhuttaessa sen sijaan on kyse lahdetekstin sanan tai ilmauksen tai niiden osan sananmukaisesta kaannoksesta. Kaannoslainat tapahtuvat aina sanaston tasolla, esim. englanninkielen ilmaisu cold war on muutettu suomeksi muotoon kylma sota , tai tietotekniikassa englanninkielen sana mouse on muutettu suomeksi muotoon hiiri . Poisjatolla eli poistolla tarkoitetaan adaptaatiota, jossa lahdetekstin jokin merkityselementti voidaan perustellusti jattaa pois. Poisto voidaan tehda esimerkiksi silloin, kun kaannettavassa tekstissa on ollut jotakin sellaista, joka on pitanyt selittaa lahdetekstin lukijoille mutta joka on kaannoksen lukijalle itsestaan selvaa, ts. kun lahdetekstissa puhutaan kohdekulttuurista.

Ekvivalenssilla tarkoitetaan kaantamismenetelmaa, jossa lahdekielen idiomaattinen ilmaisu tuodaan kohdekielen idiomaattiseksi ilmaisuksi. Nain ollen kohdekielen ilmaisu on erilainen kuin lahdekielen, mutta molemmat tarkoittavat samaa. Muodollinen ekvivalenssi (myos formaalinen ekvivalenssi) tarkoittaa, etta kaannos ja lahdeteksti ovat lahella toisiaan niin kirjalliselta muodoltaan kuin myos sisalloltaan. Tama voi tulla ilmi esimerkiksi kieliasussa, jolloin jokaisella sanalla on sanavastineensa kaannoksessa ja myos lausejarjestys ja lauserakenteet vastaavat lahdetekstin jarjestysta ja rakenteita. Sen sijaan kun kaannoksen vastaanottajien reaktiot vastaavat oleellisin osin lahdetekstin vastaanottajien reaktioita, kaannosta voidaan pitaa lahdetekstin dynaamisena ekvivalenttina . Reaktioiden yhdenmukaistamiseksi kaantajan on toisinaan poikettava seka lahdetekstin kielellisesta muodosta etta sen merkityksesta, jolloin kaannos tuodaan lahemmaksi vastaanottajan kulttuuria. ^{[13] [14]}

Kaannoslaatu [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kaannetty teksti annetaan joissakin tapauksissa viela oikolukijalle. Oikolukija tarkistaa tekstin oikeinkirjoituksen ja kieliopin eli varmistaa kaannoksen laadun. Usein kaantajat kuitenkin tarkistavat tekstinsa itse kasin tai koneellisella korjauslukuohjelmalla. Varsinaista kaannoskritiikkia ei Suomessa juuri tunneta ? kirjallisuuskriitikot arvostelevat kaannettyja teoksia ikaan kuin ne olisi kirjoitettu kohdekielella. AV-kaantamisen osalta vallitseva tilanne on se, ettei tekstityksia useimmiten myoskaan oikolue kukaan muu kuin kaantaja itse.

Kaantaminen Suomessa [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Suomessa kaannetaan muun muassa virallisia teksteja, kirjoja, ulkomaalaisia elokuvia, tv-sarjoja, tuotteiden kayttoohjeita ja jopa videopeleja. Naista lapsille suunnatuissa kaytetaan useimmiten dubbausta eli jalkiaanitysta , jossa aaninayttelijat luovat hahmoille aanet studiossa, jolloin kaantaja toimii usein ohjaajana.

Kaantamista on varsinkin aikaisemmin kaytetty paljon opetusmenetelmana koulujen kieltenopetuksessa . Myos ylioppilastutkinnossa vieraiden kielten kokeet olivat kaannoskokeita 1970-luvun alkuun saakka, jolloin ne korvattiin nykyisen tyyppisella kolmiosaisella kokeella.

Suomessa kirjallisuuden kaantajien palkkiotaso on 2000-luvulla ollut Euroopan huonoin. ^[15]

Kaantaminen ammattina [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kaantajan ammatti vaatii kielilahjakkuutta, uutteruutta, laajaa yleistietoa seka kiinnostusta kaikkeen uuteen. Kaantajaan kohdistuu usein suuria odotuksia: hanelta odotetaan usean kielen erinomaista hallintaa, laajaa tietamysta eri asioista ja joissain tapauksissa myos erikoisalan tuntemusta. ^[16] Kaantaminen on usein itsenaista tyoskentelya tietokoneen ja joskus kaannosmuistin avulla, tosin kaunokirjallisuuden kohdalla kaannosmuistista ei juuri ole apua, koska kyseessa on kuitenkin luova teksti. Tyonkuvaan saattaa kuulua myos muuta kirjallista viestintaa: kaannosreferaattien laatimista ja kaannosten tarkastamista ja korjaamista. ^[17] Jotkut kaantajista tekevat myos ajoittain tulkin toita ja jotkut tulkeista kaantajan toita. Toiset heista kokevat itsensa enemman tulkeiksi toiset ensisijaisesti kaantajiksi.

Kaantajat voidaan jakaa kirjallisuuden kaantajiin, asiatekstien kaantajiin ja av-kaantajiin. Kirjallisuuden kaantajat kaantavat kauno- tai tietokirjallisuutta. Heita on muihin kaantajiin nahden suhteellisen vahan. Kaunokirjallisuuden kaantajat ovat melko huonosti palkattuja freelancereita , joten he tarvitsevat usein lisaksi apurahoja .

Asiakirjojen kaantajia on kaannostoimistojen, Euroopan unionin , valtion tai kunnan palveluksessa seka freelancereina. Laillisten asiakirjojen kaannosten edellytetaan yleensa olevan auktorisoidun kaantajan (aikaisemmin virallisen kaantajan , ennen vuotta 1989 valantehneen kielenkaantajan ) laatimia. Suomessa taman tittelin ja sen mukaiset oikeudet saa suorittamalla laissa saadetyn tutkinnon ja tekemalla asianmukaisen sitoumuksen. ^[18] Suomessa valtion tai kunnan palveluksessa olevista suuri osa tekee suomen ja ruotsin valisia kaannoksia.

Av-kaantaminen on muun muassa elokuvien ja tv-sarjojen tekstitysta. Av-kaantajia on Suomessa muun muassa Yleisradiolla ja seka AV-kaannostoimistoilla. Av-kaantajat tekevat tekstityksia myos DVD-julkaisuihin ja muille televisiokanaville, useimmiten freelancereina. Ammattiliitoista av-kaantajia edustaa Suomen Journalistiliitto .

Suomessa toimii kolme kaantajajarjestoa: ammattijarjestot KAJ eli Kaannosalan asiantuntijat eli entinen Kaantajien ammattijarjesto ja kirjallisuuden kaantajien Kaantajien ammattiosasto KAOS seka ay-liikkeen ulkopuolella edunvalvontajarjesto SKTL eli Suomen kaantajien ja tulkkien liitto . ^[19] Av-kaantamista kasittelevat alan ammattilaisille, televisionkatsojille seka opiskelijoille tarkoitetut tietosivut julkaistiin 22.2.2010. ^[20]

Kaantajan koulutus [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kaantajien koulutuksella ei ole Suomessa pitkia perinteita, silla opetus talla alalla alkoi vasta 1960-luvulla kieli-instituuteissa . Vuonna 1981 kaantajien koulutus siirtyi yliopistojen alaisuuteen. Nykyisin kaantajaksi voi opiskella Helsingin , Ita-Suomen , Tampereen , Turun ja Vaasan yliopistoissa . ^{[21] [22]} Kaantamista ja tulkkausta opiskelleet toimivat valmistuttuaan yleensa kaantajina tai av-kaantajina, mutta he voivat tyoskennella myos useissa muissa ammateissa ja tehtavissa, esimerkiksi opettajana, kirjastonhoitajana, erityisasiantuntijana tai toimistosihteerina. Useat kaantajat ovat maaraaikaisessa tyossa, freelancereita tai yrittajia. ^[23]

Kaantajan opintoihin kuuluvat olennaisesti kaantamisen teoria ja kaytannon harjoitukset. Tyokielet ja -kulttuurit ovat myos tarkea osa kaantajan opintoja. Kaantajalla on tyokielia aina vahintaan kaksi ja niista toinen on kaantajan aidinkieli, jonka erinomainen hallinta on tarkeaa kaantajan ammatissa. Kaantajaopiskelijat saavat taman takia opetusta myos aidinkielessaan. Myos erilaisten kaannos- ja kieliteknologioiden hyodyntaminen on keskeista kaantajan tyossa. Nykyajan teknologiat ovat mullistaneet kaantajan tyonkuvan, johon voi nykyisin kuulua muun muassa lokalisointia, teknista viestintaa tai graafista osaamista. ^{[21] [24]}

Kaantajan koulutus antaa myos muunlaisia evaita kaannostyohon. Kaantajaopiskelija omaksuu opintojen aikana ammattimaista suhtautumista tulevaa ammattiansa ja ammattikuntaansa kohtaan. Opiskelijat oppivat itsekritiikkia eivatka siten ota tulevaisuudessa vastaan liian haasteellisia toimeksiantoja. Kaantajaopiskelijat osaavat arvioida omaan kaantamiseen vaikuttavia seikkoja ja kehittaa osaamistaan alan tutkimuksien avulla. Kaantaja tuntee myos kielenkayton normeja ja osaa kayttaa erilaisia lahteita ja termistoja hyvakseen kaannostyossa. Erityisesti teoreettisten nakokulmien hallinta kaannosprosessin eri osioissa, kaannosstrategioiden hyodyntaminen ja ongelmatilanteiden ratkaisu teoreettisten mallien avulla ovat seikkoja, jotka kaantajan on hyva osata tyossaan. ^[25]

Kaantamisen apuvalineet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kaantamisessa kaytetaan apuvalineina, etenkin kirjallista lopputulosta tehtaessa, yksinkertaisimmillaan sanakirjaa , joka voi olla kirja tai tietokoneohjelma. Kehittyneempi kaantamisen apuvaline on kaannosmuistijarjestelma , joka helpottaa samankaltaisten tekstien kaantamisen kaannosmuistiin tallennettujen kaannosehdotusten avulla. Taman lisaksi voidaan kayttaa oikeinkirjoituksen tarkastamiseen ja kieliopin tarkastamiseen toimintoja, joita loytyy esimerkiksi tekstinkasittelyohjelmista. Kielesta, tekstin vaikeudesta ja ohjelmien tasosta riippuu kuinka lahelle oikeaa lopputulosta apuvalineilla paastaan.

Konekaantimet ovat yleistyneet 2010-luvulla, ja niiden laatu on parantunut kun neuroverkot on otettu kayttoon. Moni ihmiskaantaja hyodyntaakin nykyisin konekaannosta raakakaannoksena, josta han korjaa valmiin kaannoksen. ^{[26] [27]}

Tekijanoikeus [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Tekijanoikeuslain mukaan teoksen kaantajalla on tekijanoikeus kaannokseensa. ^[28] Suojan edellytyksena on, etta kaannetty alkuperaisteos ylittaa teoskynnyksen . Tekijanoikeussuojaa eivat siten saa lyhyiden uutisten, luetteloiden ja muiden vastaavien teosten kaannokset. Kaannoksella on oma suoja-aika eli se voi olla suojattu, vaikka alkuperaisteoksen suoja-aika olisi umpeutunut. Tekijanoikeuslaki suojaa kaannosten lisaksi muitakin jalkiperaisteoksia kuten muunnelmia ja kokoomateoksia . ^[29]

Kaantamisen merkityksesta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Ranskalainen kirjallisuudentutkija Pascale Casanova on kirjoittanut kaantajien merkityksesta kirjallisuushistorialle. Kaantajat ovat paitsi valittajia myos kirjallisen lisaarvon luojia. Casanovan mukaan tietyn kielialueen kirjallista voimaa ja arvovaltaa voidaan mitata nimenomaan silla, kuinka paljon silla on kielten taitajia ja kaantajia, jotka siirtavat teksteja omaan kieleensa tai siita muihin kieliin. ^[30]

Katso myos [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Konekaantaminen
• Kaantamisen mahdottomuus

Lahteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Ingo, Rune:  Lahtokielesta kohdekieleen. Johdatusta kaannostieteeseen . Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16008-3 .
• Oittinen, Riitta & Makinen, Pirjo (toim.):  Alussa oli kaannos . Tampere: Tampere University Press, 2001. ISBN 951-44-5090-6 .
• Reiss, Katharina & Vermeer, Hans J.:  Mita kaantaminen on. Teoriaa ja kaytantoa . Lyhentaen suomentanut Pauli Roinila. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-407-3 .
• Saksa, Silja:  Baabelin perilliset. Kaantajien ja kaantamisen historiaa . Jyvaskyla: Atena, 2004. ISBN 951-796-351-3 .
• Vehmas-Lehto, Inkeri:  Kopiointia vai kommunikointia? Johdatus kaannosteoriaan . 2. korjattu painos 1999. Helsinki: Finn Lectura, 1999. ISBN 951-792-050-4 .

Viitteet [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

Kirjallisuutta [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Aaltonen, Sirkku ym. (toim.):  Kaannetyt maailmat: Johdatus kaannosviestintaan . Helsinki: Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-346-7 .
• Bassnett, Susan:  Teoksesta toiseen. Johdatus kirjallisuuden kaantamiseen . (Translation Studies, 1980.) Toimittanut Riitta Oittinen. Suomentaneet Kristiina Helander ym. Tampere: Vastapaino, 1995. ISBN 951-9066-93-4 .
• Rikman, Kristiina (toim.):  Suom. huom. Kirjoituksia kaantamisesta . Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30831-5 .

Aiheesta muualla [ muokkaa | muokkaa wikitekstia ]

• Sitaatteja aiheesta Kaantaminen Wikisitaateissa
• Arkisen asiakirjoittamisen opas , Jukka Korpelan artikkeli kaantamisesta
• Suomen kaantajien ja tulkkien liitto ^{[ vanhentunut linkki ]}
• Kaantajien ammattiosasto KAOS
• Kaannosalan asiantuntijat
• AV-kaantajien sivusto
• Suomen Journalistiliitto .
• Anu-Elina Lehti: ?Joulun kaantopuoli ( Arkistoitu ? Internet Archive). Vihrea lanka 17.12.2010.
• Irmeli Kangaspunta: Kaantajien ammattitaito ei nay palkkioissa . Ylen kulttuuriuutiset 4.2.2011.