Gramofonilevy eli sellakkalevy , arkikielessa yleisesti myos savikiekko , on analogiseen aanentoistoon tarkoitettu aanilevyn varhainen formaatti. Emil Berliner patentoi gramofoniaan varten tekemansa keksinnon vuonna 1887. Sellakkalevya kaytettiin yleisesti 1880-luvulta 1960-luvulle saakka. Tuolloin sen korvasi paaasiallisena tallenneformaattina suuremman tallennuskapasiteetin tarjoava ja kestavammasta PVC-muovista valmistettu vinyylilevy . Savikiekkojen pyorintanopeus oli yleisimmin 78 kierrosta minuutissa, mutta myos muita nopeuksia kaytettiin. Ensimmaisten, vuonna 1889 markkinoille tulleiden gramofonilevyjen halkaisija oli 13 senttimetria, mutta vuonna 1894 Yhdysvalloissa tulivat kayttoon halkaisijaltaan 17,5-senttimetriset yksipuoliset levyt. Kaksipuolisia levyja alettiin tehda vuonna 1904. ^[1] Valmistusaineena kaytettiin sellakan ja puuvillan tai muun kuidun seosta. Sellakkalevyt ovat LP-levyja paksumpia ja painavampia. Ne ovat myos herkkia sarkymaan pudotessaan, mista tulee aanilevytyypin kansanomainen nimitys savikiekko . ^[2] Toimiakseen hyvin sellakkalevy vaatii vinyylilevya leveamman uransa takia erilaisen neulan ja aanirasian . ^[3]

Alkuvuosinaan gramofonilevyt joutuivat kilpailemaan tallennusvalineena fonografissa kaytettyja vahalierioita vastaan, mutta syrjayttivat nama lopulta taysin. Berliner Gramophone Company myi Yhdysvalloissa vuonna 1897 jo lahes 250 000 levya. Suurimmat gramofonilevyjen valmistusmaat olivat 1900-luvun ensimmaisilla vuosikymmenilla Yhdysvallat , Iso-Britannia ja Saksa .

Neuvostoliitossa gramofonilevyja valmistettiin pitkalle 1960-luvulle saakka eika siella otettu koskaan tuotantoon 45 kierroksen vinyylilevyja. Myos Intiassa julkaistiin Beatles -yhtyeen kappaleita viela gramofonilevyilla. ^[4]

Brittilainen Gramophone-yhtio tallensi Pohjoismaissa, joissa ei ollut omaa levytuotantoa, arviolta 10 000 levypuolta ennen ensimmaista maailmansotaa. Gramophone-yhtion levymerkki oli His Master's Voice ja tunnuskuva gramofonia kuunteleva koira. Yhtio teki levytysmatkoja Suomeen saannollisesti jo vuodesta 1904 alkaen ja Suomessa myytavat levyt puristettiin Riiassa , Latviassa . Levyille tallennettiin lahinna oopperalaulajien , myohemmin myos kuplettilaulajien esityksia. ^[4] Varhaisimpia suomalaisia gramofonilevyille laulaneita taiteilijoita olivat muiden muassa Aino Ackte , Abraham Ojanpera , Hjalmar Frey ja Eino Rautavaara seka Pasi Jaaskelainen , Iivari Kainulainen ja J. Alfred Tanner . Ensimmaisen maailmansodan vuoksi aanilevyjen valmistus tyrehtyi niin taydellisesti, etta vuosina 1917–1925 ei tehty ainoatakaan suomalaista aanilevya. Lisaksi gramofonien ja ulkomaisten levyjen hinnat olivat Suomessa suurimman osan 1920-luvusta korkeat, Suomen pienet markkinat eivat kiinnostaneet kansainvalisia levy-yhtioita eika alan kotimaisia toimijoita ollut olemassakaan. Noina vuosina suomen kieli ikuistui aanilevylle vain amerikansuomalaisten, muiden muassa Hiski Salomaan ja Leo Kaupin tulkinnoissa. ^[5]

Suomessa gramofonien ja gramofonilevyjen myynti nousi nopeasti sen jalkeen, kun niiden tuontitullit puolitettiin vuonna 1928. ^[6] Esimerkiksi Georg Malmstenin vuonna 1929 levyttamaa valssia Sarkynyt onni myytiin kaikkiaan 17 000 kappaletta "gramofonikuumeen" aikana. Siihen saakka jo tuhannen kappaleen levymyyntia oli pidetty erittain hyvana saavutuksena. ^[7] Veikko Lavi muisteli 1980-luvulla, miten han oli nuoruudessaan kuunnellut Leo Kaupin laulua gramofonilevylta Langinkosken kalliolla Kotkassa : "Jo se tekniikka, etta mustalta levylta lahtee musiikkia ja laulua, oli ihme. Mina makasin kalliolla lumoutuneena ja tuijotin sita levya." Suomalaiset levyt aanitettiin ja puristettiin 1930-luvun ajan teknisista syista enimmakseen ulkomailla, enimmakseen Berliinissa , Lontoossa , Koopenhaminassa ja Tukholmassa . Joskus levy-yhtioiden ulkomaiset teknikot kavivat raskaine ja monimutkaisine laitteineen tallentamassa suomalaisten taiteilijoiden esityksia Helsingissa . ^[8] Esimerkiksi Olavi Virta teki lapimurtonsa levylaulajana perati 42 levypuolen voimalla vuonna 1939, jolloin esitykset aanitettiin levytysstudioksi rakennetussa Kapylan tyovaentalossa . ^[9]

Heti toisen maailmansodan jalkeisina vuosina Suomessa tehtyjen levyjen ongelmina olivat tavallistakin huonompi kestavyys ja aanenlaatu niiden valmistukseen kaytettavissa olleen materiaalin kehnouden vuoksi. Uusia levyja tehtiin talloin jopa rikotuista levyista keitetysta massasta, johon sekoittunut levyetikettien paperin sisaltama selluloosa aiheutti levyyn kuuntelua voimakkaasti hairinneen suhinan. Pahimmillaan gramofonin neula ei edes loytanyt levysta uraa. ^[10] Kuvaavaa oli, etta vuonna 1942 perustettu levy-yhtio Rytmi joutui alkuvuosinaan vaatimaan uuden levyn ostajalta maksuksi levyn hinnan ohella yhden vanhan levyn. ^[11] Gramofonilevyt syrjaytyivat Suomessa 1950-luvun lopulla nopeasti 45 kierroksen single - ja EP-levyjen tielta; aluksi kalliit LP-levyt yleistyivat 1960-luvun kuluessa. Viimeinen suomalainen alun perin gramofonilevylla julkaistu aanite oli Eino Gronin Karnevaalitango vuodelta 1961. ^[4]

• Marko Tikka: Mika on gramofonilevy ja ovatko ne arvokkaita? 7-sivuinen PDF, Fenno-musiikkiarkisto.

• Pekka Gronow : 78 kierrosta minuutissa: Aanilevyn historia 1887?1960. Suomen Jazz & Pop Arkisto, 2013, Helsinki. Ladattavissa Musiikkiarkosta, open access .